Kuuma läheisyys

Luulin vähintäänkin näkeväni harhoja, kun viikonlopun riennoissani kättäni kosketti varsin yllättävä taho.

Olen aiemmin kertonut pikaisesta romanssista Kuuman Tanssin kanssa, jonka jälkeen pyyhin hänet hellävaraisesti pois elämästäni välttääkseni vonkausyritykset. Kuinka ollakaan, lauantai-illan huumassa tuo samainen mies ilmestyi eteeni hyvinkin yllättäen muutaman vuoden jälkeen. Aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, hän vei minut tanssimaan, eikä kovinkaan etäisissä tunnelmissa. Kappalevalinta tietenkin osui siirappiseen hempeilyyn, ja hänen kätensä meinasivat eksyä tutkimaan jotakin ihan muuta, kuin käsiäni tai ylävartaloani. Olematon määrä puhetta, käsittämätön määrä tunnetta ja toimintaa. En ollut varma siitä, uskalsinko edes hengittää. Hänen liikkeensä vartaloani vasten kun tuntuivat uskomattoman vaarallisilta, ja olotilani siltä, että olin vaanittu saaliseläin. Mieleeni tuli välähdyksinä kuvia siitä kuinka hän riisuu minua, kuinka hänen kätensä ovat kaikkialla, ja kuinka valo siivilöityy huoneeseen sälekaihdinten väliköistä paljastaen kaiken.

Kun hän kiltisti palautti minut ystävieni seuraan, en tiennyt koinko helpotusta vai pettymystä.
Päädyin kuitenkin ensimmäiseen vaihtoehtoon, mutta samalla tiedän myös varautua mahdollisiin uusintayrityksiin. Hienoisella epäilyksellä.

Jopa entistä pahemmilla teillä

Pahat tieni eivät tosiaan päättyneet niin lyhyeen, kuin ehkä luulin vielä viikko sitten. Päädyin jotenkin monen sattuman kautta B:n kainalossa kauas kotoa. En ehkä niin paheellisessa merkityksessä, kuin joku saattaisi ajatella, mutta pahimmat hairahdukseni ovatkin lähinnä platonisella tasolla. Oudointa oli, että hänen läheisyytensä ei tuntunut millään tavalla väärältä, vaan siltä ainoalta oikealta paikalta maailmassa. Paikalta jossa mielellään olisin tälläkin hetkellä. Silti aikaa vietettyämme jokin muuttui, mutta syystä minulla ei ole aavistustakaan.. tuskin hänestä taaskaan mitään kuulen, kunnes satun tulemaan hänen mieleensä jonkin yksinäisen humalahakuisen hetken osuessa kohdalle. Tiedän kuitenkin B:n olevan yksi ikuisista kohtaloistani, aivan kuten Draamakuninkaankin. Puhumattakaan A:sta.

Vietettyäni B:n kanssa aikaa sattumanvaraisesti, oltuani huomion keskipisteenä aiemman kokonaisen viikon ja käytyäni välillä kotioloissa, huomasin kamppailevani entistä pahemmin omien moraalikysymyksieni kanssa.
Osa minusta haluaisi langeta jokaisen kauniisiin sanoihin ja vihjaileviin kosketuksiin, mutta toinen puoli pitää tiukasti kiinni "katsoa saa muttei koskettaa" -rajoista. Nyt kun yhtäkkiä A tuon pitkähkön pahojen teiden kulkemisieni jälkeen alkoikin asettaa kauan haluamiani omistajan rajoja minulle käytöksellään, en olekaan enää varma niiden haluamisesta. Niin kauan olen odottanut tuikitavallista parisuhdetta hänen kanssaan (aiemmin kun se ei ole koskaan ollut missään määrin normaali), ja nyt kun sellainen vihdoin on käsillä toisien reittieni ansiosta(?), en enää tiedä mitä tehdä. Ahdistua? Olla onnellinen? Onko tämä kaikki vain alkuhämmennystä siitä, että olen ehkä vihdoinkin lähellä pitkällistä haavettani, vai olenko lähinnä huomannut itse olevani sopimaton omiin haaveisiini. Taustastani johtuen en usko kuitenkaan siihen, että kukaan pystyisi ikinä tyydyttämään lopuntonta rakkaudentarvetta, kaukokaipuuta ja mieshuomionkipeyttä. Minä kun koen tarvitsevani sen jopa vilpillisen, imartelevan huomion, ilman mitään sen fyysisempää. Ehkä minun tieni on juuri ne pahat tiet, vaikka voisinkin kuvitella itseni myös totaalisen ääripäähän, maalle kotiäidiksi.