"No kun mulla olis halipula.."

Olen kohdannut viimeisten kuukausien aikana ihan liian monta valittavaa miestä, jotka jostakin käsittämättömästä syystä vinkuvat minulle halipulaansa. Lämpimän tunnetilan sijaan kyseinen lausahdus aiheuttaa minussa lähinnä inhonväreitä, eikä ripaustakaan myötätunnosta. Voi parkoja, kun eivät ilmeisesti suorasta puheesta huolimatta ole ymmärtäneet, etten ole missään määrin kiinnostunut heistä, saati heidän reppanastatuksestaan.

Karuinta on toki se, että jokainen näistä halipulauttelijoista on esittänyt kovin neutraalisti ystävääni, kunnes kaiken rusentaa ne yhtäkkiset hempeilyviestit. Sekö on ystävyyden tarkoitus, että sitten sopivassa kohdassa voikin aloittaa säälivonkaamisen?

Ohessa muutamia tilanteita, joissa olen voinut jopa fyysisesti pahoin..

Mies 1: Esittänyt ystävää useamman vuoden, ja nyt kun ketään muuta ei ole kierroksessa, alkoi "eiks me voitas nähä", "mul ois halipula" ja "kun sä oot ainoo kuuma muija jonka tunnen" -tyyppiset viestit. Niin ja sanat "Ei kiinnosta" on toki myös ihan vieraita.

Mies 2: Kiinnostui tutustumaan, koska tajusi minun viettävän satunnaisesti aikaa ystävänsä kanssa. Vakuutti olevansa vaan vilpittömästi ystävyysmielellä liikenteessä kaikesta huolimatta. Totuus kävi ilmi ei-niin-kaunein sanakääntein, kun en kaikesta huolimatta sittenkään tahtonut viettää yötä hänen kanssaan, enkä etenkään liittyä mitenkään hänen halipulaansa.

Mies 3: "kun mulla on niin kurjaa ja kauhee halipula, voi söpöliini enks mä vois millään tulla sun viekkuun?" Tää ei tarvinnut minkäänlaista miettimistä myöskään. Et voi.

Suoraan sanottuna en muutenkaan ymmärrä missään määrin tuota halventavaa ajatustapaa, että jos on naispuoleinen ystävä, voi siltä automaattisesti toivoa ja suorastaan olettaa jotain muutakin. Onneksi positiivisiakin poikkeuksia löytyy.

Niin ja mulla muuten ei oo halipulaa. Mulla on hyvä näin.

Eri kieli, sama tarina.

Arkeni tyhjien tuokioiden hupina on ollut tuo eräs jokseenkin paljonpuhuttu mobiilisovellus.
Olen ottanut sen kevyesti, satunnaisen juttuseuran merkeissä. Ehdotuksia enemmälle kyllä satelee säännöllisin välein, mutta suurin osa on katsonut järkevimmäksi vaihtoehdokseen täydellisen radiohiljaisuuden. Jonka toki saattaa paljonpuhuva keskustelunavaus "moi" hetkellisesti rikkoa. Siihen se sitten enimmäkseen jääkin. Luulen olevani hiukan liian paljonvaativa löytääkseni jotakin muuta tuosta maailmasta..

Oudointa, mitä olen kuluneen puolen vuoden sormenheilutteluista saanut, on ehdottomasti erittäin pitkä viesti, jonka ensimmäisenä vastaanotin englanniksi. Tuolloin ihmettelin moista romaania, jossa vakuuteltiin kyseessäolevan mieshenkilön olevan kaikin puolin sangen potentiaalinen seksikumppani.
Hyvin äkkiä siirsin viestin seurauksena mieshenkilön etsimään uutta kirjoittelukohdetta minun tilalleni.

Kaksi viikkoa myöhemmin sama litania lävähti joltakulta suomalaiselta mieshenkilöltä, ja ihan suomeksi ilmaistuna. Tekstistä ei voinut erehtyä, ja toistin aiemman poistoliikkeeni.

Kuukausi noista tapahtumista eteenpäin, vastaanotin jälleen eri herralta samaisen viestin ruotsiksi.
Poistoliikkeeni toistui.

Näin reilusti tilannetta myöhemmin manaan mielessäni tuota pikaista poistoani, sillä olisi pitänyt kysyä toki, mistä joka miehen treffisovelluskäsikirjasta tuo viesti oikein oli napattu?
(tosin pikaisen googletuksen perusteella tuo laini todellakin on jostakin "how to fuck girls in ******" -pätkästä. Ei jumalauta... toivottavasti kukaan ei todellakaan luule tuon todella toimivan?)




Viestiä siteeraakseni, todellakin "weird and pushy".  Onnea vaan sille, joka tuolla lupauksella on toosaa itselleen saanut. Jos jollain sattuu olemaan kokemuksia kyseisen viestin lähettäjistä, kuulen toki mielelläni kokemuksia!

Terkuin,
S, hyytävä ämmä.

Auvoinen satama -ko?

Olen jo toukokuun puolesta välistä asti pohtinut omaa osaani eräässä tärkeässä tapahtumassa toisen elämässä. Eräs tärkeimmistä ihmisistä elämässäni ilmoitti astuvansa avioliiton auvoiseen rakkaussatamaan, jossa kaikki keijukaiset hyppivät kukasta kukkaan, aurinko hellii ihoa sensuellisti hyväillen ja metsästä kuiskii vieno lintujen liverrys. Liioittelua, kyllä vain.
Itselläni ei ole avioliittoa vastaan mitään; sydämeni toivoton romanttikko hekumoi loppukesäisistä häistä, joissa kyseinen pari voi tanssia aamuaurinkoon asti orkesterin soittaessa taustalla. Realisti mielessäni taas pohtii tämänkin tulevan avioliiton varjoisia puolia.

Mitäpä jos? Ah, aivan. Nyt pääsemme asian ytimeen. Mitäpä jos sulho paljastuukin kylmäksi ja nuivaksi keskenkasvuiseksi? Mitäpä jos tulevaisuuden suunnitelmat muuttuvat radikaalisti aivan väärään suuntaan kuin alunperin? Mitäpä jos, mitäpä jos, MITÄPÄ JOS?!

Pessimisti ei pety on typerä sanonta, mutta kyseisen ihmisen ollessa kyseessä en voi enää pelkästään luottaa satumaiseen onneen ja auvoisuuteen. Elämässä on paljon asioita, jotka jokaisen meistä tulee läpikäydä ja kokea, jotta ymmärrämme ja voimme oppia niistä. Asioiden ei tarvitse olla pettymyksillä, ilkeyksillä tai kyynelillä kuorrutettuja, jotta niistä voi oppia. Rakkaus kasvattaa ja opettaa enemmän kuin viha, mutta kyse on silti oppimisesta. Mikäli sulkee silmänsä eteensä tulevilta opeilta, ei oikeastaan koskaan voi kehittyä mihinkään suuntaan.





“It is not a lack of love, but a lack of friendship that makes unhappy marriages.”  
Friedrich Nietzsche

Minne kadotin hohteeni?

Hohde.
Minulla oli joskus sellainen. Seksuaalisuus, joka näkyi vetovoimana ulospäin, leikkisyytenä silmissä.
Sai minut tuntemaan oloni upeaksi, haluttavaksi, kaikin puolin kauniiksi. Naiseksi.
Yhtäkkiä en vain enää tunne sitä. Enkä todellakaan tiedä, kuinka saisin sen takaisin.

Hetkellisesti voi lähes kuka tahansa nainen nostaa itsetuntoaan Sinkkuelämän kesäuusintajaksoilla, pienellä sutinantunteella ja viinilasillisella. Vaikka se sutinantunne nimenomaan olisikin omassa päässä hetkellisenä riemuna jonkin puolihuolimattoman kommentin seurauksena. Hyvin äkkiä niistäkin pienistä paluutuokioista entiseen loistoon tiputtaa minut takaisin seksuaalisuuteni pohjamutiin.

Syytä suuren osani puuttumiseen, joka on tehnyt minusta juuri minut, olen yrittänyt keksiä mielessäni jo loputtoman kauan. Tiedän sentään muutaman varman syyn, jotka ajatukseni ovat vieneet totaalisesti muualle. Mutta vaikka kuinka yrittäisin uskotella itselleni syyn olevan vain ja ainoastaan minussa, löydän suuren ongelman usein viereltäni sohvalta. Läheisin ja kaikesta huolimatta rakkain ihmiseni on pitkän ajan seurauksena saanut aikaan tuhoja. Itseäni voin toki syyttää loputtomiin, mutta entistä kurjemmalta tuntuu yhä vahvistuva tietoisuus siitä, että välttämättä edes se tärkein ihminen ei ole hyväksi. Ei vaikka kuinka uskoisi ja haluaisi. Taitaa olla aika päästää irti.

Hohteeni haluaisin takaisin, sillä enhän muuten ole minä. Vain puolikas. Tyhjä kuori, joka kokee lähinnä ahdistusta kaikista lähestymisistä, sillä enhän koe itseäni enää viehättäväksi.

Liian monta kolhua liian lyhyessä ajassa.
Ehkä vielä löydän itseni jonkun sylistä, tippuakseni uudelleen. Uusin voimin.

Viimeinen valitus

Yksi asia on tässä maailmankaikkeudessa varma; naiset eivät koskaan pääse kuulemasta sovinistisia vitsejä eivätkä miehet saa itsestään esille huolehtivaa, sympatisoivaa hahmoa.

Vaikka alkulause kuulostaakin ehkä suurelta yleistykseltä, mutta jos tosissaan pohditaan niin suurin osa ihmisistä kuuluu siihen osaan, jonka vuoksi yleistyksiä keksitään. Ja minä olen törmännyt jokaisen seurustelemani miehen kanssa tähän ongelmaan. En toki hae Kanaemo saati sitten Sisar-hento-valkoista miehestä, mutta tietty sympatia olisi tarpeen jos itse makaa peiton alle käpertyneenä toivoen viimeisen levon saapuvan nopeasti ja armollisesti..
Jos aloitetaan siis alusta niin ensimmäisenä listalla on:

Sovinisti sika: Mies, joka ei vaan voinut erottaa perusflunssan oireita naisille muka yleisestä nalkutuksesta. Seksiä oli saatava kun sitä halusi ja jos olin kielteinen asian suhteen oli aloitettava hirveä riita jonka syytökset kohdistuivat kaikki minuun. Tietysti.

Mammanpoika: Mies, jonka äiti ompeli joka kerta lakanat vaihtaessaan niiden kulmat kiinni peittoon, jottei poikarukka vain potkisi peittoa pois lakanan sisältä. Voitte siis kuvitella kuinka tapahtui hänen kanssaan sairastaminen; hän empatisoi ja todella paljon yli. Loppujen lopuksi sain viimeisillä voimillani parannella häntä, kunnes pakenin omaan kotiini kiroamaan omaa tyhmyyttäni.

Narsistin jälkeläinen: Mies, joka koki täydellisenä yllätyksenä, että jollakin toisella voisi olla niin suuri tarve tukeutua toiseen ja saada hoivaa sairastaessaan. Tämä jätti mielummin tekemättä ja edes yrittämättä ja painui autoineen lähimmälle huoltoasemalle kahville.


E:tä en tähän kyseiseen listaan laita, koska hän on hyvin suvaitsevainen oppimaan ja vaikka alkuun kesäflunssani hoito oli hänelle kankeaa ja välistä hyvinkin jäistä, hän lopulta ymmärsi että jo oloni kysyminen ja lähellä olo parantavat tavallaan.

Asia, jota en vain ymmärrä on se, että mikseivät miehet pysty kehittymään keskiaikaisista mielipiteistään samalla nopeudella kuin naiset; joka paikassa toitotetaan, että me elämme 2000-luvulla ja miehet ovat tässäkin asiassa äänessä, mutta jotenkin minusta silti tuntuu että naisen paikka on edelleen nyrkin ja hellan välissä?




Aina vika löytyy jostain muualta
Jotakin voit syyttää
Sinä et ole mistään vastuussa
Mitä vittua noi kyttää?
PMMP 

Moni kakku päältä kaunis

Viikko merenrannalla purjeveneiden lipuessa näkökentän läpi. Metsän huumaava tuoksu sateen jälkeen. Auringonsäteet, jotka siivilöityvät kesän viimeisten tuuheiden lehvästöjen läpi kasvoille.

Voisin romantisoida edellistä viikkoani vielä lisää, jonka vietin rakkaan harrastukseni parissa, mutta jätetään se sikseen. 

Asioita, joita haluaisin jakaa olisi taas monta, mutta ainakin yksi ylitse muiden täytyy tänne paljastaa. Vietin siis viikon purjeveneiden ja niiden miehistöjen keskellä. Miehistöt yleensä koostuivat sanalla sanoen miehistä, jotka aluksi mielessäni kuvittelin vaalea hiuksisiksi, ruskettuneiksi ja helmenvalkoisen hymyn omaaviksi. Täysin väärässä en ollut, mutta kyseiseen miestyyppiin sopii vanha sanonta "Moni kakku päältä kaunis, sisältä silkkaa silkkoa".
Sain kokea, että tuohon miestyyppiin ei vetoa mikään muu kuin täydellinen rusketus, vaaleat hiukset letillä ja taito ohjata venettä. Minun mahdollisuuteni edes keskustella ihmismäiseen tapaan olivat siis hyvin olemattomat ja loppujen lopuksi en enää edes viitsinyt yrittää olla ystävällinen.

Viimeinen naula arkkuun tuli, kun istuin keskellä aavaa merta jollassa, jota en ollut koskaan eläessäni aiemmin ohjannut saati sitten edes tiennyt miten ja katsellessani näiden ah-muka-niin-ihanien-purjehtijoiden kaahavan moottoroidulla kumiveneellä pois räkäisen naurun kaikuessa korvissani. 

Lopulta rantaan päästyäni kävelin leuka pystyssä kyseisten kaksilahkeisten ohi, katsahdin kylmänviileästi heitä ja toivotin, että kotimatkalla heidän paattinsa uppoaisi pohjaan.




Take the mask of when you speak to me
Anonymous

Lauantai-illan syvälliset purkautumiset.

Sisältövaroitus: seuraava teksti sisältää hallitsematonta avautumista, sekä hienoisia määriä jopa teiniangstaamiseen vivahtavaa surkua.

Universumi tuntuu toisinaan kostavan mistä tahansa pienestä mokasta. Minun kohdallani ilmeisesti miestuurin suhteen..
Viikossa kaikki tuntuu menneen hajalle, ja olen loputtoman kyllästynyt enää olemaan mukava kenellekkään miespuoliselle. (seuraavat "onnekkaat" juoskoot mun perässä..tää neiti ei enää lämpene hyödykkeeks) Tyhjät sanat ja surkuhupaisat mielistely-yritykset ovat jääneet päälimmäisinä mieleen. Niinpä vietän iltaa yksin kotona, vaikka mieli palaisi ihan minne tahansa muualle. Jonkun lähelle, ja kuumottavan polttavan katseen alle. Välittämisen ja läheisyyden luo. Lauantai-illan vietto pastalautasen ja kehnojen sarjojen, saati sitten roskaromaanien seurassa ei tunnu ihan siltä ykkösvaihtoehdolta kesän ollessa vielä kauneimmillaan. Saati yksinäisen yön.

Mutta entä jos olenkin jo nuorempana pilannut kaikki mahdollisuuteni kunnolliseen rakkauteen? Käyttänyt mahdollisuudet loppuun? Tai sitten olenkin itse juuri niin epäparisuhdetyyppiä kun vain olla ja voi, ja ahdistuisin sekä seilailisin kuitenkin sylistä syliin, olisi tilanne kuinka vakaa ja onnellinen tahansa. Ehkä siis etsin vain loputtomiin jännitystä ja seikkailuja, tunnetiloja joista elää - ja joille elää. Pettymyksillekin?
Jatkossa minun täytyisi varmaan radikaalisti päättää, etten varmana ihastu kehenkään. Mutta kuinka kävi viimeeksikin? Iskin silmäni mieheen, johon en koskaan ajatellut tutustua kiinnostuksesta huolimatta, mutta kohtalo läimäisikin hänet eteeni, ja vähän myöhemmin myös viereeni. Tosin vain hetkeksi, vaikka enhän voi vielä tietää tulevaa.

Toisinaan tuntuu, että joku on liimannut otsaani näkymättömän kyltin, joka kertoo minun olevan väärä elämäntilanne, ja jotenkin silti ei-sopiva, vaikkei mitään syytä sille keksikkään. V**tu.

Viime yön piristys oli mies, joka vahingossa meinasi kävellä ylitseni väkijoukossa. Hän kääntyi erikseen pyytämään anteeksi, sanoi kauniiksi, kehui mekkoani ja toivotti vielä hyvää illanjatkoa. Ei lienee yllätys, että kyseinen mies ei ollut suomalainen.. toisinaan kun tuntuu, että suomalaisilta käytöstavat ovat kateissa.

Huh, täähän helpotti. Nyt voin keskittyä vaikka rauhoittavaan viinilasilliseen parvekkeella.

Terveisin,

S

turhautunut nuori nainen Helsingistä.