Menneisyyden miehiä

Ei niistä tunnu koskaan pääsevän lopullisesti eroon, eikä osasta ole tarvettakaan. Toisista kuulee hyvillä mielin silloin ja tällöin, ilman sen suurempia taka-ajatuksia. Osa taas hämmästyttää ajatuksenjuoksullaan ja sillä, että yhtäkkiä pitkän hiljaiselon jälkeen tulee hämmentäviä viestittelyjä.

Jälkimmäiseen kategoriaan kuuluu ainakin Deekolme.  Viimeisimmästä kanssakäymisestä hänen kanssaan taitaa olla jotakuinkin kaksi vuotta. Sen jälkeen olen kuullut hänestä kahdesti, joilla kummallakin kerralla hän alkuun esitti, ettei tiennyt kuka olen.

Aikaisempi kerta oli joskus reilu vuosi sitten, en tarkkaan oikein muista. Hän vastasi tekstiviestiin, jonka olin lähettänyt hänelle edeltävänä syksynä. Viestin perille pääsemiseen oli mennyt vähintäänkin puoli vuotta, jos ei enemmänkin. Pokkana väitti saaneensa juuri viestin ja kysyi, että kuka kysyy? (niinkuin hän ei sitä olisi tiennyt/jostain voinut selvittää.) Parin viestin jälkeen keskustelu tyssäsi minun todettua olevani onnellisesti parisuhteessa.

Toinen, viimeisin viestittely tapahtui parisen viikkoa sitten. Mies "vahingossa" lähetti viestin minulle liittyen johonkin tyhjänpäiväiseen, esittäen sen olevan osoitettu jollekin muulle. Väitti numeron löytyneen jostain puhelimen syövereistä. Tovi siinä meni, että hän tajusi kenen kanssa oli keskustelemassa. Nanosekunnin päästä puhe oli kääntynyt viehättävään takamukseeni ja puuhailuun lakanoiden välissä. Totesin hänelle, että kiitos, mutta ei kiitos. Joihinkin sitä näemmä vain tekee lähtemättömän vaikutuksen.

Tunsin salaa suurta mielihyvää.

P.S. Minulla on Pohjoisen Pojan kanssa hieman sama tilanne kuin S:llä. Pohjoisen Poika on eronnut pitkäaikaisesta parisuhteestaan joitakin kuukausia sitten, ja löytänyt sittemmin uuden tyttöystävän. Eihän se minulle kuulu tai varsinaisesti edes kiinnosta, mutta häiritsevää silti. Tuo uusi tyttöystävä on nimittäin kaima minulle. 

Puolitoista vuotta.

Niin se aika vaan näyttää rientävän, että huhhuijaa. Melko kliseistähän tämä on sanoa, mutta äkkiä viimeiset kahdeksantoista kuukautta ovat hujahtaneet. Vaan niinhän se aika rientää kun on hauskaa. Ja mukavaa on totisesti ollut, on edelleen. Elämä on onnellista ja tasaista muutamia pieniä hyppyjä lukuunottamatta, jotka eivät itseasiassa edes johdu minusta, saatika paremmasta puolikkaastani. Kyllä vaan, tasaisuus taitaa sopia minulle aika mainiosti.

Täytyy sanoa, että elämässä on kaikki melko hyvin. Elämä parisuhteessa on juuri se, mikä tekee minut onnelliseksi. Eikä kyse ole mistä tahansa parisuhteesta. On kyse ihmisestä, joka ymmärtää minua (lähes) täydellisesti ja jota minä ymmärrän. Toisen huomioon ottaminen, pienet hymyilyt, perseen puristaminen ohimennen. Suudelmat, nautinnollinen seksi, toisen kainaloon käpertyminen.

Ja silti vastapainona toisella laidalla sänkyä nukkuminen kun siltä tuntuu, oma aika ja omat harrastukset.

Luottamus. Täydellinen luottamus siihen, että toinen on aina siinä vieressä, kun on niin luvannut. Luottamus siihen, ettei hän tekisi mitään mikä aiheuttaisi minulle pahaa mieltä. Luottamus yhteisestä tulevaisuudesta.

Olen aina ollut jokseenkin hieman mustasukkainen milloin kenestäkin. Yleensä juuri silloin, kun ei edes olisi pitänyt olla. Nykyisin siihenkään ei ole tarvetta kuin joskus harvoin, ja silloinkin vain vähän, rakkaudesta häneen.

Sanokaa ällöromanttiseksi ja siirappiseksi, mutta sitäpä minä taidan kuitenkin loppujenlopuksi olla. Olkoon siis siirappista, mutta ainakin onnellista.

No eikö se nyt vieläkään tajua?

Joo, kai se on välillä taas täälläkin heräiltävä... Ajatukset tuntuu vaan kulkevan yhtä ja samaa rataa, että tuntuu turhalta kirjoittaa niistä. Nyt eräs viesti sai minut yllytetyksi tänne asti.

Herra PP josta ei oo kuulunu suunnilleen kuukauteen mitään, palas aiheeseen vielä saman jutun kanssa kun edelliselläkin kerralla. Viimeeks hänellä oli tarjota lahjakorttia hotelliin, en vastannut... Noh nyt hän sitten kysy kuitenkin että kelpaisko hotelliyö. Joo ei, en vastannu... Ihme tyyppi.

Ja niin se pohjoisen reissu. Siinähän se meni, aika mukavasti. Pohjoisen Poika oli juuri sellainen kuin hänen ajattelin ja tiesin kauempaakin olevan. Molemmilla on kuitenkin omat elämänsä ja näin olkoot. Itse huomasin vain ikävöiväni T:tä vähän väliä, niin kivaa kuin minulla siellä olikin. Kyllä, olin kiltisti niinkuin minun toivottiinkin olevan.

Kaikki on aika hyvin just nyt.

Jarruttelua(ko?)

Tätäkö tää tasanen hyvä mieli sitten teettää, ettei enää keksi kirjotettavaa ollenkaan? Päässä pyörii kyllä paljon kaikennäköisiä ajatuksia, mutta jostain syystä ne ei päädy tekstiksi asti...

Jos suljetaan hetkeksi T pois ajatuksista (no okei, kyllä se tähän liittyy kuitenkin..), niin seuraava ajatus lienee tuleva lomareissuni, ja kohtaaminen Pohjoisen Pojan kanssa piiiitkästä aikaa. Sen suhteen fiilikseni ovat hyvinkin ristiriitaiset. Vaikkei T:n  kanssa mitään sovittua olekaan, hän silti vaikuttaa ajatusten tasolla. Totta puhuakseni myös ilman häntäkin epäröisin.

Niin paljon sanoja, mutta ehkä kuitenkin teot saavat jäädä. Se miten joskus ajattelin hänen olevan kuin Se Oikea, tai oikeastaan yksi niistä, tuskin on muuttunut. Tilanteet, ihmiset ja ajatukset kuitenkin muuttuvat. En usko haluavani ottaa riskiä siitä, että pilaisin kaiken turhan takia. Niin hänen, kuin omankin elämäni.

Siispä juttelinkin Pohjoisen Pojan kanssa tapaamisestamme. Olen menossa yöksi hänen luokseen ja ajattelin olevan sen parempi jos ilmaisen ajatuksiani etukäteen. Vaikka onkin puhuttu sitä ja tätä ja tuota, niin ei ehkä sittenkään. Kaveruus tällaisenaan on varmasti jokasuhteessa paras vaihtoehto.

Long time no see

Tavattiin tuossa yksi ilta pitkästä aikaa Hipin kanssa rennon leffaillan merkeissä. Toisaalta olo oli yhtä rento ja hänen seuransa tuttua kuin ennenkin, mutta silti jokin tuntui muuttuneen. En tiedä johtuiko se hänestä, minusta vai meistä yhdessä. Vai kuvittelinko sittenkin?

Alunperin tarkoituksenani oli mennä vain käymään illalla, mutta loppujenlopuksi jäin kuitenkin yöksi. Kenties taannoisten sanojeni takia, tai muuten vain, siltä osalta tunnuimme palanneen ajassa taaksepäin. Minä peittoni alla, hän omansa. Ei täysin eri puolilla sänkyä, mutta sopivan etäisyyden päässä. Enkä nyt sanoisi, että se huonokaan juttu oli.

No, tästä lienee hyvä jatkaa normaalia kaveriutta hänen kanssaan.

Selvinnyt suhtautuminen

Tuntuu, kuin hänen lähdöstään olisi ikuisuus. Silti aika on juossut kuin siivillä, tätäkin vuotta on takana jo yli viikko. Pian hän jo palaakin takaisin, joten tein parhaaksi tehdä ajatustyötäni vielä, kun ehtisin. Kun kerroin hänelle mietteistäni, se tuntui hyvinkin loogiselta.

Kiva kun nähdään pian, mutta ehkä meidän kaveruudesta on tietyt edut mennyttä elämää. En ees tienny miks sen halusin sanoa, mutta siltä vaan tuntu.

Olin ehkä jopa vähän jännittyny hänen vastauksestaan, mutta toisaalta sekin oli looginen. Kuulemma vaan hyvä, että olin selvittäny suhtautumistani. Ja sehän se pointti olikin, ettei tulis paha mieli kenellekään. Minulle tärkeämpää on Hipin ystävyys kun mikään fyysinen hauskanpito meidän välillä. Eikä se sitä sano, etteikö vois vaikka joskus siellä silti yöpyä jos siltä tuntuu, mut se jää sit nukkumiseen.

Hattarapilvessä

Jostain kumman syystä en viimepäivinä ole onnistunut täysin missään mitä teen. Väliin unohtelen pikkujuttuja, ajatukset karkailevat ja unohdan mitä olin tekemässä. Eräs kaverini totesikin päässäni taitavan pyöriä vain Halinalleja ja My Little Poneja pomppimassa pilveltä toiselle. Noh, ei nyt ihan noin siirappista... eihän?

Vaikka täytyy myöntää, että olen sortunut pieneen siirappisuuteen tässä viimepäivinä. En oo koskaan oikeen tykännyt ihmisistä, jotka pussailee julkisilla paikoilla, menisivät johonkin... Vaan siellä sitä on sitten oltu. Kävelty söpösti käsi kädessä pitkin kaupunkia ja pussailtu julkisesti. Hyi olkoon.

Hän, T, on kuin jotain mitä olisin kauan odottanut. Yhteiset, mutta kuitenkin molempien silti omat: Harrastukset. Mieltymykset. Huumori. Ajatukset.

Tää hyvä fiilis on jotain ihan uskomatonta. Jokohan myöntäisin avoimesti, että taidan olla aika lääpälläni?

Purr

Otsikko tiivistää kaiken olennaisen viimepäivien olotilasta.

Kuljeskelua keskustassa sateesta huolimatta. Istuskelua kahvilla. Tekstiviestejä. Ujostelua. Leffateatteri ja poppareita. Hymyilyä. Tutustumista. Hyvää mieltä. Tapaamista uudelleen.

Aika lailla tuli tiivistettyä ajatusmaailmani viimepäiviltä. Ehkä jo hieman sitä ennen, mutta viimeistään kun tapasimme viimein hänen kanssaan kasvotusten. Kiharainen ruskea tukka, herrasmies, sopivan pitkä, jollain tapaa suloinen. Hänen myötään se typerä, ainahymyilevä ja hyväntuulinen olo on taas täällä. Mikään negatiivinenkaan ei tunnu kovin pahalta, kun hän on ajatuksissani.

Purrnau.

Ainiin.. Aika sitkeä tapaus se PP.. laittoi muutama päivä sitten viestiä, että olisi joku yhteinen hotelliyö tarjolla.. taisin jättää vastaamatta. Oli vaihdettu muutama viesti tässä välissäkin jossain vaiheessa, mutta aika turhaa ja merkityksetöntä tuo on, jääkööt menneisyyteen...

Uusi yritys

Olen tehnyt jotain, mitä vannoin, etten enää tekisi. Menin ja tein profiilin uudestaan, sinne samaan treffipalveluun jossa jo kesällä tuhlasin vietin aikaani jonkin verran. En oikein tiedä mikä potkaisi minua lopulta takamukseen ja tein päätöksen asiasta. Ehdin sitä kuitenkin pohtia jonkin aikaa etukäteen..

No, sitä perinteistä. Yhden rivin "Mitä kuuluu?" ja "Saanko hieroa sun varpaita" -viestejä on kyllä näkynyt. Oma asenteeni koko juttuun on ollut tällä kertaa alusta asti erilainen. Päätin heti, etten tuhlaa omaani, enkä muidenkaan aikaa vastaamalla kenellekkään joka on vain "ihan kivan oloinen", tai olen muuten vain epävarma tyypistä.

Kyllä siellä ehkä jotain potentiaalistakin on ollut, en tiedä ;) Palataan siihen myöhemmin, kun tiedän itsekin lisää...

Peaceful easy feeling

En tiedä johtuiko se joulupyhistä ja pienestä katkosta tavalliseen arkeen, mutta mieleni on ollut suhteellisen korkealla viimepäivinä. Se, minkälaista romahdusta päässäni pelkäsin Hipin lähdettyä lomallensa, on ainakin toistaiseksi pysynyt poissa.

Hänestäkin olen kuullut pariin otteeseen, menee kuulemma kivasti. Totesin, että niin kai minullakin. Tällä hetkellä ero ja välimatka hänestä tuntuu jopa aika hyvältä. Tottakai odotan sitä, kun taas tapaamme, mutta erilailla. Toisaalta, itseni tuntien fiilikset ehtivät muuttua monta kertaa jopa lähipäivien aikana...

Osasyy hyvälle tuulelleni on kieltämättä myös tulevan odotuksessa. Tammikuun loppupuolella odottava reissu pohjoisempaan piristää. Olen aina tykännyt siitä, kun on jotain odotettavaa. Pitkään aikaan ei ole oikein mitään sen suurempaa ollut tiedossa, mutta nyt taas on, ja se tuntuu hyvältä. En oikeastaan osaa edes vielä jännittää tuota tulevaa kohtaamista Pohjoisen Pojan kanssa sen suuremmin, vaikka lähempänä sekin varmaan tulee.

Kyllä siinä oma jännityksensä kuitenkin on, kun tapaa tuollaisen ihmisen monen vuoden jälkeen...

Lähtölaskenta alkakoon...

Nyt se sitten tapahtuu. Tai ei nyt, mutta hyvinkin lähitulevaisuudessa. Minä ja Pohjoisen Poika tulemme tapaamaan hyvinkin pian. Vielä tässä on muutama viikko odoteltavaa, mutta se on pian verrattuna siihen, kuinka pitkään siitä on puhuttu.

Itselläni ei talviloman päiviä päättäessä ollut vielä tiedossa, mitä silloin tekisin. Päätös loman ajankohdasta kuitenkin tuli, ja mietin mitä silloin haluaisin tehdä. En halunnut olla vain kotona, mutta ulkomaanmatkakaan ei oikeastaan ollut mielessä. Siispä sitten menin ja ostin junaliput pohjoiseen. Kyllä vain, pitkään puhuttu tapaaminen hänen kanssaan on konkretisoitunut.

Sitä en vielä tiedä mitä tuo reissu tuo tullessaan. En oikeastaan edes halua tietää, en halua miettiä sitä. Tämä hetki on tässä ja se kohtaaminen siellä tulevaisuudessa. Vaikka lämpöä ja läheisyyttä puheissamme onkin, ja jopa suunnitelmissa, en silti ole varma haluaisinko niiden käyvän toteen. Ajatus sitä pelottaa, että mitä sen jälkeen?

Kun sitten hänelle joulutervehdysviestissäni tulevasta matkastani ohimennen mainitsin, vastauksena saamani sanat kieltämättä kuitenkin lämmittivät mieltä.

"Maltan tuskin odottaa", hän sanoi.
Pakko se on kai myöntää, että samat sanat.

Pakkasilta pysäkillä

Eräs ilta töistä kotiin päästyäni astelin bussipysäkille. Ehkä hieman itseäni vanhempi, tumma, parrakas mieshenkilö seisoskeli pysäkillä. Hän näytti olevan kylmissään. Kysyinkin sitten häneltä, oliko haluamani bussi jo ehtinyt mennä, vai myöhässä. Koska se oli myöhässä, päätin jäädä odottamaan enkä siirtyä mihinkään muualle.

Kului lähemmäs puoli tuntia, ennen kuin yksikään bussi saapui. Tuona aikana juttelimme niitä ja näitä. Bussissakin hän tuli viereeni istumaan. Totesinkin, miten kummallista oli jutella tuntemattomalle. Ehkä jossain muualla se olisi normaalihkoa, mutta ei Suomessa ainakaan.

Muutamista lauseista kävi ilmi hänen olevan parisuhteessa. Mietin onnekseni, etten ollut ainakaan esitellyt itseäni, vaikka se oli ohimennen käynyt mielessä. Toisaalta se nyt olikin aivan tuuriani. Söpö poika ja mukava kohtaaminen, tottakai siinä joku koira piti olla haudattuna.

Lähtiessäni pois bussista hän jäi vielä kyytiin. Toivottelin mukavaa illanjatkoa ja hymyilin. Lyhyt kohtaaminen oli ohi.

Pitäisikö tällaisia hetkiä miettiä ilolla vai surulla, sitä en tiedä. Positiivistahan se on tavata ihmisiä sattumalta, mutta toisaalta julma kohtalo niiden olla kuitenkin saavuttamattomissa, vain hetkellisiä hymyjä.

Näkemiin, kunnes taas kohdataan

Hyvästelin Hipin tämän vuoden osalta hänen lähdettyä reissuun loppuvuodeksi. Seuraava kohtaaminen on siis luvassa vasta ensi vuoden puolella, joka ajatuksena kieltämättä ahdistaa. Loppujenlopuksi aika tulee menemään varmaankin suhteellisen nopeasti, mutta silti.

Hän on ollut minulle viimeisten viikkojen aikana suuri tuki ja turva. Hän on se, jolle tunnun voivan puhua suurinpiirtein kaikesta, vaikeistakin jutuista. Hän saa oloni paremmaksi ainakin hetkellisesti, vaikka se muutoin olisi matalalla. 


Ja nyt, seuraavien reilun kolmen viikon aikana en välttämättä ole ollenkaan yhteyksissä hänen kanssaan. Ei se maailmaa kaada, toivottavasti. Ero on kuitenkin suuri verrattuna tähänastiseen jokapäiväiseen yhteydenpitoon, ja tapaamiseen parikin kertaa viikossa.


Suunnittelin kuitekin ottavani tämän haasteena, positiivisena sellaisena. Opettelen seisomaan omilla jaloillani vaikeampinakin hetkinä. Olenhan tehnyt parannusta viimeaikoinakin, en enää juokse keskellä yötä ahdistuksen iskiessä hänen kainaloonsa nukkumaan. Kestän jo olla yksin, paremmin kuin kuukausi sitten.

Sanoin hänelle, että kun hän palaa takaisin, tiedän mitä teen. Sanoin ottavani selvää, mitä haluan elämältä. Sanoin hankkivani päämääriä, edes jonkinlaisia. Ei tarvitse suunnitella koko elämää, ei edes seuraavaa vuotta, mutta jotain. Haluan löytää taas polkuni jota kulkea, sen sijaan että rämpisin suossa tietämättä minne mennä.

Se siitä sitten.

Herrat X ja Y taitavat molemmat olla aika pitkälti mennyttä elämää kohdallani. Vaikka tilanne ei mennyt kuitenkaan ihan niinkuin olin ajatellut. Siinä missä luulin X:n suuttuneen minulle, kääntyi juttu hieman päälaelleen.

Herra Y ilmoitti katuvansa kaikkea mitä välillämme tapahtui. En oikeastaan saanut edes kunnollista vastausta siihen, miksi näin oli. Luultavasti sillä oli jotain tekemistä jonkin aikaa sitten päättyneen parisuhteen kanssa. Kyllä hän pahoitteli, mutta se siitä sitten. Blokkaaminen sosiaalisesta mediasta tuntui hänestä sopivalta vaihtoehdolta...

Ja minä kun vielä luulin draamailleeni itse liikaa, miettien herra X:n reaktiota. Hänen kanssaan ollaan nimellisesti vielä kavereita, mutta tuskin sen suuremmin enää tekemisissä jatkossa. Suuremmaksi dramaqueeniksi osoittautuikin herra Y.

Tosin, en ehkä kaipaa tuollaisia draamailijoita elämääni kuitenkaan. Taisi itseasiassa olla herra Y, joka kerran totesi; on joskus oltava itsekäs ja hankkiuduttava eroon ihmissuhteista, joista on enemmän haittaa kun hyötyä...

Mitä tästä opin? Siinä missä on parempi pysyä erossa varatuista miehistä, sama koskee myös hiljattain eronneita....

Kolmiodraaman poikanen

Olin viikonloppuna eräissä kaveriporukan pikkujouluissa. Alkoholia, musiikkia, sekä jonkin verran minulle tuntemattomien ihmisten seuraa. Omia tuttujani siellä olivat oikeastaan vain juhlapaikkana toimivan asunnon asukit eli bileiden järjestäjäherrat X ja Y, sekä pari muuta.

Lähtökohtana lienee merkittävää mainita, että olen kerran päätynyt herra X:n kanssa samaan sänkyyn. Sen jälkeen olemme olleet jonkin verran tekemisissä, mutta emme nähneet livenä. Hän on ihan hyvännäköinen, tumma ja parrakas. Melko lyhyt, vain suunnilleen itseni mittainen. Ei ehkä kuitenkaan mitään poikaystävämateriaalia, vaikka mukava onkin.

Herra Y on minulle itseasiassa aika uusi tuttavuus. Hänen kanssaan on mukava jutella, pidän hänen ajatusmaailmastaan. On lohdullista, että hänenlaisiaan miehiä löytyy. Hän uskoo tosirakkauteen ja siihen oikeaan. Hän on vasta jokin aika sitten eronnut pitkästä parisuhteesta eikä usko yhden yön juttuihin.
Hän on suloinen ulkonäöltään, sekä luonteeltaan.

Baarissa ollessamme huomasin jossain vaiheessa siirtyväni Herra X:n vierestä Herra Y:n syliin. Pöydässä oli täyttä, joten syliin istuminen oli ihan normaalia. Huomasin X:n katselevan hieman epäilevänä ja taisi hän jotain sanoakin ihmetellen paikkaani.

Kuten arvata saattaa, päädyin lopulta herra Y:n sänkyyn. Maatessamme aamuyöllä saman peiton alla, hänen vieressään oli turvallista olla. Läheisyys ja seksi tuntuivat hyvältä. En edes tuntenut sen suuremmin katumusta, vaikka tiesin herra X:n toivoneen saavansa minut viereeni. Onneksi hän oli toisaalla yötä, eikä samassa asunnossa jostain syystä.

Aamu ja herääminen venyivät pitkälle iltapäivään. Herra X palaili jossain vaiheessa kotiin, muttei puhunut minulle paljoa. Ajattelin sen olevan ainakin osittain krapulasta johtuvaa hiljaisuutta. Myöhemmin aiheesta kysyessäni, hän totesi minun saavan tehdä mitä haluan. Kuitenkin, hän ei minulle juuri enempää ole sen jälkene puhunut. Noh, kyllä olisin varmasti itsekin loukkaantunut ja pyysin anteeksi. Ehkä vähän överiä kuitenkin, jos välit häneen kylmenevät täysin tämän jälkeen...

Draamaa draamaa... Ristiriita siitä, oliko kivaa herra Y:n seurassa vai pitäisikö kuitenkin tuntea surua herra X:n puolesta.

Periaatteen vuoksi, en kuitenkaan kadu mitään. Jos olisin saanut alunperin päättää, olisin jättänyt yön herra X:n kanssa väliin välttääkseni tämän draaman, vaikka oli sekin kivaa silloin.

Kutsu kauas lämpimään

Kylmää ja pakkasta. Lumisadetta. Suomen talvea, ah ihanaa.

Yhteydenpitoni Latinon kanssa on ollut hieman katkonaista. Aikaero ja välimatka kasvoi hiljattain melkoisen pitkäksi, ehkä siitäkin johtuen. Eräänä päivänä juttelimme kuitenkin, pienen tauon jälkeen.


"Olispa kiva nähdä sua. Voitas vähän pussailla ja harrastaa seksiä", kuuluivat sanat suunnilleen suomennettuina. Että minun pitäisi matkustaa sinne, lähteä hänen luokseen. Kaunis ajatus, mutta käytäntö...

Toisaalta tuokin saa vain oloni tuntemaan jotenkin halvennetuksi. Siinä missä Kultalusikan viimeisimmät teot tekivät sen aika suoraan, tämä vain hieman kiertäen. Että olisin saatavilla vain ja silloin kun se hyvältä tuntuu. Pitkiin aikoihin ei mitään, ja sitten kun olen siinä, voi käyttäytyä miten vain. Tai Latinon tapauksessa, kun olen täällä ja hän siellä, voi puhua miten vain. Ja sitten kun hänestä siltä tuntuu, voi puhua nätisti, vaikkei muuten pitäisikään erikoisemmin yhteyttä.

Se viikko oli mukava, lomaromanssini silloin kaukaisessa menneisyydessä. Mutta vain jos sitä tarkastelee tiiviisti pelkkänä yhtenä viikkona. Pidemmän päälle... ei niinkään kaunista.

Tai ehkä minä vain ajattelen liikaa.

Inhoreaktio

Olen aika pettynyt, tai vähän enemmänkin. Siinä missä hehkutin hetki sitten Kultalusikan ihanuutta, on se kääntynyt vähän toiseen suuntaan.

Muutama päivä sitten olin vapaalla arkena ja pyörimässä kaupungilla. Sain päähänpiston kysyä ko. herraa kanssani lounaalle. Hänelle ei juuri silloin sopinut, joten päätimme mennä pari päivää myöhemmin kun molemmilla olisi vapaata. Ajatus tuntui hyvältä ja pyysinkin häntä ohimennen myös käymään vaikkapa meillä, eihän oltu muutenkaan nähty pitkiin aikoihin kunnolla. Ei itseasiassa useaan kuukauteen.

Tuo kyseinen tapaaminen ei sitten ollut ihan niin kiva. Käytiin kyllä syömässä ja oli ihan mukavaa, mutta muuten hänen seuransa sai minut ahdistumaan. Eikä itseasiassa edes seura, vaan teot. Hän ei osannut pitää näppejään minusta erossa, eikä käyttäytyä asiallisesti. Enpä muuten muista edes, koska joku olisi minua väkisin pussannut. Kerta se on sitten ensimmäinenkin.. Kai hän lopulta tajusi, kun sanoin painokkaasti Ei. Kun ei meistä naisista kuulemma koskaan tiedä, milloin ei on oikeasti ei...

Miten kukaan voi edes kuvitella mitään tuollaista, kun ei olla nähty ikuisuuksiin? Että hän voi vain käydä kimppuuni ja olettaa että haluaisin suurinpiirtein panna hänen kanssaan siltä istumalta...

Itsekäs ja ajattelematon, sitä hän kuitenkin taitaa olla. Kysymys kuuluukin, mikä tarkalleen ottaen tuossa ihmisessä on koskaan minua puoleensa vetänyt? En tosiaan tiedä...

Toinen ääripää

Siinä missä S on seestynyt elämäänsä, alan minä olla vaihteeksi hieman kyllästynyt. Toisaalta, vaikka tapahtuukin paljon asioita, ei tapahdu kuitenkaan. Mitään uutta ei ilmaannu, samat miehet pyörivät kuvioissa pyörimättä tarpeeksi kuitenkaan.

Viime päivinä olen taas viettänyt aikaa jonkin verran Hipin seurassa, ja on ollut ihan mukavaa, ei siinä mitään. Vaikka hänen seuransa on mukavaa ja rentoa, sekä seksi miellyttävän toimivaa, ei se kuitenkaan ole tarpeeksi. Tottakai kaipaan jotain enemmän, vaikka todellisuudessa tilanteen ollessa niin en ehkä haluaisikaan... Ihme tuuliviiri.

Seuraavaa Suurta Kohtaamista odotellessa siis.

Kuunteleva korvapari, puhuva suu

Vanha ystäväni, jojo-efekti on taas täällä. Yhtenä päivänä olen hyvällä tuulella, tyytyväinen elämääni tässä ja nyt. Seuraavana kaikki menee pieleen ja nekin asiat, joiden luulin olevan pysyvästi melko hyvin, ovat pielessä. Näinä päivinä kaipaa kuuntelevaa korvaparia.

Herra Kultalusikka on osoittautunut aika kultaiseksi. En ole edelleenkään nähnyt häntä pitkään aikaan, mutta muutaman kerran olemme olleet tekemisissä puhelimitse. Jostain syystä yhteydenotto on osunut kohdalle silloin, kun olen surullinen. Ei hän varsinaisesti ole onnistunut minua sen kummemmin piristämään, ei niinkuin Hippi, mutta kuuntelijaksi hänestä on ollut. Kai sekin jollain tapaa oloa aina helpottaa, että saa puhua, vaikkei ratkaisua mihinkään löytyisikään.

Hassua kyllä, pari viikkoa sitten hän totesi, että harrastaisi edelleen seksiä kanssani mielellään. Se ei ollut ehdotus, vain toteamus. Saman puhelun aikana hän oli myös sanonut, että vaikka hän ei yleensä pidä yhteyttä keihinkään muihin naispuolisiin, jos on parisuhteessa yhden kanssa (selittänee hiljaiseloa kesältä...), mutta minun kanssaan hän saattaisi jopa olla jossain tekemisissä sittenkin. Vielä puhelun loppupuolella hän totesi, että olipa kiva jutella kanssani pitkästä aikaa, se tuntui myös vilpittömästi sanotulta. Hän tuntui tarkoittavan sitä oikeasti.

Hämmentäviä kommentteja, joista päätellen olen ehkä saavuttanut jonkinlaisen pysyvän paikan hänen elämässään, kuten hänkin omassani.

On my own

Istuessani tässä, juoden aamukahvia, pääni lyö melko tyhjää. Olo on rauhaisa. Nukuin yöni aika hyvin, yksin. Pari edellistä yötä tuli vietettyä Hipin kainalossa ja sitä ennen kotiseudulla, joten oman sängyn lämpö tuntui hyvältä monen poissa ollun yön jälkeen.

Hipin vieressä on hyvä nukkua, parempi kuin kenenkään muun vieressä on ehkä koskaan ollut. Vaikea arvioida, kun edellisistä alkaa olla paljon enemmän aikaa. Toisaalta tuntuu, että viimein osaan arvostaa myös sitä oman sängyn ylhäistä yksinäisyyttä. Kaksi tyynyä ihan minulle, eikä peittoa tarvitse jakaa. (Krhm, edellisyönä taisin viedä itse molemmat unikaverini peitoista... kun mikään ei riitä! heh.)

Tieto siitä, etten ole tilivelvollinen kenellekkään, tuntuu tällä hetkellä kivalta. Ehkä se helpottaa, ettei kuitenkaan ole täysin yksin, onhan minulla hänet aina silloin ja tällöin, sopivasti. Voin puhua hänelle kaikesta, muttei se velvoita minua mihinkään. Paljon on yhteistä, mutta niin paljon eroavaisuuksia. Ne epäkohdat eivät haittaa, olemmehan vain hyviä kavereita. Ei se muuta kaverisuhdetta mihinkään, ettei hän usko yksiavioisuuteen, parisuhteeseen se voisi vaikuttaa. Ja vaikuttaisikin.

Jonain päivänä kohtaan Sen Oikean. Kun sen aika tulee, olen valmis. Hän tuskin on kasvissyöjä.

Kohti tuulta ja tuiverrusta, hymy kasvoillani.