Puolitoista vuotta.

Niin se aika vaan näyttää rientävän, että huhhuijaa. Melko kliseistähän tämä on sanoa, mutta äkkiä viimeiset kahdeksantoista kuukautta ovat hujahtaneet. Vaan niinhän se aika rientää kun on hauskaa. Ja mukavaa on totisesti ollut, on edelleen. Elämä on onnellista ja tasaista muutamia pieniä hyppyjä lukuunottamatta, jotka eivät itseasiassa edes johdu minusta, saatika paremmasta puolikkaastani. Kyllä vaan, tasaisuus taitaa sopia minulle aika mainiosti.

Täytyy sanoa, että elämässä on kaikki melko hyvin. Elämä parisuhteessa on juuri se, mikä tekee minut onnelliseksi. Eikä kyse ole mistä tahansa parisuhteesta. On kyse ihmisestä, joka ymmärtää minua (lähes) täydellisesti ja jota minä ymmärrän. Toisen huomioon ottaminen, pienet hymyilyt, perseen puristaminen ohimennen. Suudelmat, nautinnollinen seksi, toisen kainaloon käpertyminen.

Ja silti vastapainona toisella laidalla sänkyä nukkuminen kun siltä tuntuu, oma aika ja omat harrastukset.

Luottamus. Täydellinen luottamus siihen, että toinen on aina siinä vieressä, kun on niin luvannut. Luottamus siihen, ettei hän tekisi mitään mikä aiheuttaisi minulle pahaa mieltä. Luottamus yhteisestä tulevaisuudesta.

Olen aina ollut jokseenkin hieman mustasukkainen milloin kenestäkin. Yleensä juuri silloin, kun ei edes olisi pitänyt olla. Nykyisin siihenkään ei ole tarvetta kuin joskus harvoin, ja silloinkin vain vähän, rakkaudesta häneen.

Sanokaa ällöromanttiseksi ja siirappiseksi, mutta sitäpä minä taidan kuitenkin loppujenlopuksi olla. Olkoon siis siirappista, mutta ainakin onnellista.

Maagiset kaksi sanaa

Olen ottanut itselleni viime aikoina tätä niin sanottua maagista "omaa aikaa". 

Sain hillittömän treenauspuuskan ja neljä-viisi kertaa viikossa hikoiltuani salilla sekä lenkkipolulla sain suuremman kokoluokan tunneryöpyn sisälleni. Tajusin tarvitsevani juuri tälläisiä vain minä, minä ja minä-hetkiä, jolloin ympärillä oleva maailma sumentuu, miehet muuttuvat abstrakteiksi illuusioiksi ja tunnen kehoni joka solun syöksähtelyn.

Ajatukseni ovat pyörineet viime aikoina hyvin tasapaksusti suoritettavasta etapista toiseen ilman sen kummempia syvällisiä kurimuksia ja olen nauttinut näistä hetkistä kuin susi täyskuulla. Kun kehoni on täysin uudelleenohjelmoitu ja käynnistetty koen näkeväni maailmaa ja sen kaksilahkeisia asukkeja hieman selkeämmin.




Tunne polte, vie se syvemmälle ja kosketa sillä sisintäsi
Q

Treffeillä. Ainakin melkein.

Muutama päivä takaperin päädyin vihdoin tapaamaan erään uuden tuttavuuden, jonka kanssa ihan ystävämielellä kuitenkin olin liikenteessä. Kyseessä oli lähes sokkotreffit, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan minun ulkonäöstäni, mikä itselleni oli suuri helpotus. Kerrankin joku, joka ei kiinnostu ulkonäön perusteella, vaan keskusteltujen asioiden.

Myönnettäköön, että kyseessä oli kaikin puolin kiinnostava, keskustelutaitoinen, komea ja samantyyppinen ihminen kuin minä.

Vaikka useampi tunti meni niitä näitä jutellessa nopeasti, jäi kuitenkin yksi asia suuresti häiritsemään.
Mies oli pyytänyt minua tapaamiseen oma-alotteisesti. Hän ei missään vaiheessa edes tarjoutunut tarjoamaan minulle edes sitä yhtä ainoaa juomaa, joka mielestäni tuntui vähän epäherrasmiesmäiseltä. Kyse ei ole siitä, ettenkö itse ihan mielellään maksaisi ostoksiani, vaan siitä, että mielestäni se kuuluu peruskohteliaisuuteen. Niin itsekin toimisin miestä kohtaan, jos olisin oma-alotteisesti pyytänyt häntä tapaamaan minua. Itse hän kuitenkin myös söi tapaamisen aikana, sekä joi useammankin. Itse tyydyin ihan mielelläni lasilliseen lempijuomaani, koska seuratilanteesta oli kyse.
Voihan toki taustalla olla jokin periaatekysymys, mutta päälimmäisenä minulle jäi hänestä kuitenkin mieleen itsekkyys. Tai sitten en vain ole koskaan tottunut miehiin, jotka eivät edes tarjoudu maksamaan, vaikka kohteliaasti usein olenkin kyseisenkaltaiset tilanteet ohittanut kohteliaasti. Kaipaan silti mieheltä vanhanaikaista kohteliaisuutta edes eleinä, vaikkapa oven avaamisena ravintolasta poistuessa. Jonkinlaisena pienenä huomioimisena.

Muutama tunti minulla siis oli mukavaa keskusteluseuraa, joka päättyi kylläkin halaamiseen, sekä hänen osaltaan ehdotukseen nähdä uudestaan. Eipä hänestä kyllä yhtikäs mitään ole kuulunut sen jälkeen, joten taitaapa kaikesta huolimatta kyseessä olla hiukan itsekäs ihminen..vaikken haluakaan tuomita tuon perusteella täysin, niin joku kokonaisuudessa silti arveluttaa. Ystävätasollakin.

Soita mulle! (tai laita ees viesti???)

Tajusin vasta nyt, kuinka paljon edeltävänä viikonloppuna toivoinkaan saavani yöllisen tekstiviestin.
Vaan enpä saanut. Puhelimeni pysyi täysin mykkänä. Niinpä tietenkin, sillä milloin tuollaiset toiveet käyvät toteen?

Eniten olen kaikesta huolimatta toivonut B:n muistavan olemassaoloni, ja kaiken muuttuvan samanlaiseksi kuin vuosia sitten. Voi olla, ettei tapahdu tässä elämässä. Tai sitten se tapahtuu silloin, kun sille ei ole enää mitään mahdollisuutta. Kuinka tyhmäksi voikaan itsensä tuntea havahtuessaan yöllä toiveikkaana katsomaan puhelintaan? (toiveikkuus siis todella perustui johonkin,eikä pelkästään mielitekoihini)
Plussapuolena voin varmaankin pitää sitä, etten sentään itse ole lähettelemässä säälittäviä kerjäysviestejä tai muitakaan pikku tunnustuksia yhtikäs kellekkään.
Taika noihin odotettaviin yöviesteihin ja muihin yhteydenottoihin perustuukin ainakin minun kohdallani siihen tiettyyn vatsanpohjaa kutkuttavaan, ja vakavaa hymyä aiheuttavaan tunteeseen, jonka ei tarvitse edes sitä pientä onnenhetkeä suurempaan johtaa. Harmiton sutina, ja jonkun minun mielestäni ihanan ajatuksissa oleminen vain tuntuisi...kivalta. Piristävältä, ja sellaiselta kuin nuorempana.
Tämän ikäisenä ei pitäisi tuntea itseään vanhaksi, mutta niin siina vaan on päässyt käymään. Jännittävät ajat ovat toistaiseksi ilmeisesti poismennyttä elämää, ja ympärillä olevat ikätoverit lisääntyvät- sekä vakiintuvat uhkaavasti. Paitsi K ja minä.

Allekirjoittanut on ainakin hyvää vauhtia vanhapiikautumassa ajatustensa ja kyynisyyden määränsä suhteen. Olo on välillä kuin dementoituneella, kun ei muista miltä kunnollinen sutina vatsanpohjassa tuntuukaan. Ja sitten kun sitä viimein ilmenee, se tunne katoaa yhtä nopeasti kuin tulikin. Eikä siitä taaskaan muista oikeastaan mitään muuta kuin sen, että mikä helvetti minuun meni, kun tuollaisestakin ihmisestä sellaisia viboja sain hetkellisesti??

Nyt kun olen asiasta "ääneen" sanonut, olen lähes varma, että saan kuitenkin Iilimadon kaltaiselta kestosuosikiltani jonkun sangen ihanan kännisen tunteidentunnustuksen perinteisten "anna pillua" -tyyppisten romantiikkapläjäysten kera.

Taidan varmuudeksi sulkea puhelimeni seuraavan yön ajaksi.

Äkkinäisen päätöksen hetki

Kamppailen juuri päässäni pahan ongelman kanssa: lähteäkö muutaman tunnin kuluttua pienelle matkalle, vai romahtaako kaikki käsiin, jos poistun hetkeksi? (ihan muutkin kuin romanttiset syyt arveluttavat)

En todella osaa päättää, elänkö kuitenkaan itselleni, vaiko satutetuksi tulemisen peloilleni?
On silkkaa idiotismia omalta osaltani edes ajatella, että esimerkiksi jatkuva kotonaoleminen vaikuttaisi siihen, satuttaako tuo eräs herra toimillaan minua vai ei. Miksi tämä typerä alitajunta silti uskottelee minulle niin?
On vaikeaa luottaa, tai olla pelkäämättä. Järkevältä ei myöskään tunnu jatkuva epäily, koska en lopulta hyödy siitäkään yhtikäs mitään.

Takaisin asiaan...
Jos lähden pian pienelle lomalle (jälleen), saattaa tiedossa olla ainakin yksi itseäni reilusti vanhempi mies, joka todennäköisesti jahtaisi minua innoissaan. Ihan mukava tyyppi, ei siinä mitään, mutten kaipaa toisaalta lainkaan sellaista huomiota. Toisaalta taas miespuolinen kaverini seuralaisena todennäköisesti rajoittaisi ei-toivottuja lähestyjiä reilusti. Tässä vaiheessa yksikään irtiotto kodista ja muista liiankin tutuista ympyröistä ei tunnu ollenkaan pahalta. Miksi siis en osaa kuitenkaan päättää?

Jos voisin tehdä aivan mitä haluaisin, nyhjäisin mieluiten nauramassa tyhmille jutuille A:n kainalossa sohvannurkassa. Vaikka loppuelämäni.

Jotain todellista.

Nyt vaikuttaa siltä, että A tosiaan tahtoo yrittää kaikkensa.

Mieleni tekisi pomppia riemusta, sillä onhan se juuri sitä, mitä olen niin pitkään halunnutkin. Ne ongelma-asiat eivät nyt sinänsä ole muuttuneet mihinkään, vielä, mutta ilmeisesti sitä kohden ollaan menossa. Ainakin jos hänen puheisiinsa on uskominen.

Kahteen päivään on sisältynyt esimerkiksi oleskelua hänen sukulaistensa kanssa, ja kerrankin olin täysin julkinen, vaikken tyttöystävänimikkeellä edelleenkään ole. Yöllinen puhelinsoitto puolihumalaisine korulauseineen oli myös kiva, sillä tiedän, ettei A ole turha paskanlänkyttäjä. Etenkin sanat siitä, kuinka hän oli puhunut minusta sukulaisilleen hänen naisenaan, pönkitti tätä heikkoa suhdeitsetuntoani reilusti. Ehkä minusta vielä joskus todella tulee hänelle jotain, ihan todella.
Ellei tämä kaikki sitten ole jotain sairasta, turhaa vakuuttelua siitä, etten katoa minnekään. En ainakaan halua uskoa niin.

Niin ja B otti yhteyttä typerän kysymyksen merkeissä, ja jaksoi jauhaa kuinka mun lähellä oli niin kivaa, ja ois kiva olla tekemisissä. Minusta ei.

Jojo-efekti

On päiviä, jolloin aurinko paistaa. Kaikki on hyvin, jopa enemmän. Piristyn pienistäkin jutuista ja mieli on korkealla.
Ja sitten on näitä päiviä. Mikään ei onnistu ja kaikki v*tuttaa. En usko mihinkään, enkä kehenkään, vähiten itseeni. Kyynisyys ja pessimistisyys pitävät yhteisiä bileitä eikä hyvää mieltä ole kutsuttu. Katkeruus nostaa päätään.

On taas sellainen päivä. Mikään ei suju ja kaikki näyttää lohduttomalta. Helpommin tällaiseen päivään törmää jonkun kivemman, hetkellisen jutun jälkeen. Todellisuus ilmaantuu kovana harmaana betoniseinämänä eteesi, etkä voi välttää törmäämästä siihen.

Tarkkaa syytä tuollaiseen on hankalampi löytää, koska se joskus katoaa yhtä äkkiä kuin on tullutkin. Viimeaikoina näitä huonompia päiviä on vain tuntunut riittävän enemmän, kuin hyviä. Kyllästyttää ja rasittaa. Tahtoisin jo jotain parempaa, pysyvästi. Tahtoisin pysäyttää tuon typerän jojon ja saada tähän elämään jotain tasaisuutta välillä, mielummin hyvää sellaista kuin pahaa.

Muuttuva miesmaku

Kaupungilla ollessani näin niin monia hyvännäköisiä miehiä.
Melkein alkoi itseä hävettämään, kun kerrankin olin hyvinkin harmaavarpusena, meikittä siis, liikenteessä. Ei kovinkaan ominaista minulle, mutta syytän kylmää ilmaa ja kipeyttä enteilevää olotilaa. Jokatapauksessa, en siis ollut kovinkaan...flirttikuosissa.

Miehiä bongaillessa mieleen tuli myös ajatukset siitä, kuinka oma miesmakuni on muuttunut vuosien saatossa. Mikä on muuttunut, mikä on pysynyt samana?

Ennen vahtasin silmä kovana kaikenlaisia rokkipoikia, söpöjä, pörröisiä ja "hassuja". No, onhan ne ihan suloisia edelleenkin, mutten kykene enää kuvittelemaan itseäni sellaisten rinnalle. Tai siis ole vuosiin kyennyt.
Tänään huomasin katselevani enimmäkseen tietynlaisia miehiä, nimittäin sellaisia, jotka näyttävät huolestuttavan paljon elämässäni jo oleville miehille. Ovatko omat aivoni siis aivopesseet minut, vai olenkohan löytänyt mielestäni ulkoisesti täydellisiä miehiä?

Tottahan taitaa olla se, että tutut, tärkeät ja jopa rakkaat ihmiset alkavat näyttää..paremmilta juuri sen tunnesiteen takia. Eli aivoni siis joka tapauksessa huijaavat minua! Miltäköhän nuo kaikki läheiset näyttäisivätkään silmissäni ilman sitä tunnesidettä? Toisaalta, en ole huomannut ex-miekkosten/ihastusten/rakastusten/mitäikinäovatkaan muuttuvan rupisammakoiksi riitojen tai muiden välirikkojen seurauksena.. Ihan samalle ne näyttää vieläkin. Paitsi vanhemmalle. 

Lohduttavaa sinänsä, meistä jokainen rupsahtaa hiljalleen. Ehkä minullakin on valoisa tulevaisuus jossain Kontulan ostarin ravitsemusliikkeessä, kärähtäneessä permanentissa, nahkatakissa, salihousuissa ja karaokessa kotiviiniä laulavana pubiruusuna. Silloin alan varmaan katsella niitä ylipainoisuuteen taipuvaisia killikoita, jotka pokaa kaljan ja povarissa lämmenneen kossun avulla.
Kai se miesmaku muuttuu tilanteen mukaan? (huonompaan).

Nollaus

Muutamat viime päivät ovat huomaamatta menneet täysin pysähtyneissä tunnelmissa. Siis miesten suhteen.
Olen yrittänyt tehdä kaikkea muuta, kuin vahtia puhelinta tai hoitaa hommia tietokoneen äärellä (kärttämässä samalla miehiä), lukuunottamatta päivittäistä sähköposti-lasikenkä-sosiaalinen media -tarkastuskierrosta.
Mielessä kyllä pyörii useitakin "miksi?" -alkuisia sanoja, mutta olen yrittänyt tunkea niitäkin poispäin. Kävelylenkkien, ja ennen kaikkea vauhdikkaan sisäliikuntapuistopäivän myötä monet ajatukset katosivatkin.

Tilanne siis tuntuu nyt aika nollatasolta. Ei tällä hetkellä erityisempiä tuntemuksia ketään kohtaan, vaan viileän rauhallinen olo. Siitä ei ole aavistustakaan, kuinka kauan tämäkin olotila jatkuu, mutta oletan sen loppuvan hyvinkin pian itseni tuntien. Jostain syystä olen aina pitänytkin syksyä ajankohtana, jolloin tapahtuu muutokset, ja kaikki uusi saa alkunsa. Nytkin monta asiaa on loppumassa, mutta toivon saavani jotain uutta tilalle. Vaikka en mene ollenkaan takuuseen siitä, että saisin tilalle mitään uutta. Pikemminkin pelkään taantuvani vanhaan kaikesta muutoshalustani huolimatta. Kuinka heikko mieli voikaan olla? Tai lähinnä, kuinka manipuloivia niljakkeita miehet saattavatkaan olla? Koska kaipaan läheisyyttä, seksiä ja lämpöä, saatan omata heikon mielen noita elämässäni vaikuttavia miehiä kohtaan.. säälittävää.

P.s. Missä se mun odotettu syyssutina lymyilee?

Mm. kuuma brankkari

Pari vuotta takaperin päädyin hetken mielijohteesta lähtemään ystäväni kanssa siihen jokavuotiseen Aleksanterin jouluvalojensytytys-blaaablaa-joulujoulu-hihhulihei -tapahtumaan.
Ehkä kyse oli tekemisen puutteesta, sillä joulu ei muuten viehätä minua ollenkaan. Päinvastoin. Se helvetillinen krääsämäärä kaupoissa jo lokakuulta, ja kaikki valokaapelit puhumattakaan järkyttävistä kyntteliköistä lähinnä etoo suunnattomasti. Johtunee myös siitä, etten ole uskovainen millään tasolla.

No, asiaan..

Ystäväni kanssa käveltiin pitkin ja poikin katuja, seuraamassa lähinnä sitä kulkuetta, jossa meni ties mitä menopeliä ja tonttujoukkoa. Jäimme Espalle paikoillemme hetkeksi katselemaan, kun paloautot ajoivat kulkueessa ohitsemme. En ole koskaan erityisemmin viehättynyt brankkareista, mutta eräästä autosta joku tumma, äärimmäisen komea nuori mies katsoi minua suoraan silmiin. Hämmennyin, ja jäin tuijottamaan perään hänenkin kääntyessä katsomaan taakseen hymyillen.
Jos ihastusta tai sitä rakkautta ensisilmäyksellä olisi minun kohdallani, olisi se varmaan ollut juuri se hetki.
Harmittaa suunnattomasti, etten koskaan taida saada tietää, kuka tuo herkkubrankkari olikaan. Tuskin hänkään kahden vuoden jälkeen edes muistaisi koskaan vilkaisseensa minuun.

Minun tuurillani tosin sekin komeuden ilmentymä olisi ollut minun mittapuullani kääpiömittainen sekä takuulla varattu.

Huomasinpa tuossa myös eräässä odotushuoneessa istuskellessani tänään, että kiinnitän huomiota siihen, millaiset kengät miehellä on. Itse olen kenkäfriikki (yllättäen, olenhan nainen..), mutten aiemmin tiedostanut muodostavani kokonaismielipidettä myös kenkien perusteella. Huoneessa istuin hyvännäköinen mies, joka oli mielestäni kivasti pukeutunut. Kun siirsin katsettani alaspäin, näin ne. Ihan järkyttävät lenkkarit. Ihan sama onko uudet vai vanhat, mutta eivät käyneet yhtään muuhun kokonaisuuteen. Pisteet romahtivat välittömästi yhtä alas, kuin lukion matikannumeroni. Olisi tehnyt mieli koputtaa olkapäähän, ja kysyä vain lyhyesti ja ytimekkäästi MIKSI? Jätin kuitenkin väliin.

Nyt kun kenkäpohdintoihin päästiin, niin en muutenkaan ymmärrä ihmisiä, jotka eivät katso mitä jalkaansa laittavat. Tarkoittaen lähinnä sitä, että kengät ovat hajalla, likaiset, taikka korkolaput ovat kuluneet puolta vuotta aiemmin pois, ja älynjätti kolistelee pelkillä nauloilla menemään. Se tekee siististäkin epäsiistin. Sama kuin se, että kiilakorkojen käyttäjiltä lähtee pikkuhiljaa kuoriutumaan koko korkokin, kun ei ole vain viitsitty viedä suutarille kenkiä. Haloo, ei se ole niin iso asia! Pidentää kenkien elinikää huomattavasti, ja näyttääkin paremmalta, kun ei raahaa kuoriutuvia, naulaisia kangaspaloja mukanaan...

P.S. unelmien brankkarini, jos eksyt joskus lukemaan tätä, ja tunnistat itsesi, minua saa lähestyä! Esimerkiksi rakkauskirjeellä, johon osoitteen löytää tuolta sivusta..

Miehistä viis

Pienoinen matkakuume iskee päälle, puolet kamoista on pakkaamatta ja siivotakin pitäis. Lomallelähtö ja piiitkään aikaan eka kunnollinen ulkomaanreissu on edessä huomenna.

En oo taas kuullu "elämäni miehistä", vai pitäskö sanoo miehistä elämässäni vähään aikaan. Deekolme on pitäny hiljaiseloa kohta kaks viikkoa, eikä oikeestaan haittaa. Sen seura ei tee minulle hyvää, se on huomattu.
Kultalusikan kiinnostus meni vissiin yhtä äkkiä kun tulikin, kun ei oo siitäkään kuulunu. Viime viikolla taisin soittaa sille, mut ei sillä oikeen ollu aikaa. Nohjaa, mitäpäs minä yhteyksiä pitämään kun ei sekään.
Koiranpennusta ei myöskään sen suuremmin oo taas kuulunut. Minä kyllä soitin hänelle, myöskin viime viikon aikana, mutta ei hänen suunnaltaan mitään.

Siinähän ne melkeen onkin. Tuota yhtä epätoivosta ei lasketa, toivottavasti en oo sen kaa enää erikoisemmin tekemisissä.. Anyway, aktiivisuustasoni yhteydenpitoon näiden kanssa putoaa hyvinkin paljon juuri nyt. Minua ei vain jaksa kiinnostaa, jos kerran ei ketään näistäkään. (Ihanku oisin sanonu tän ennenki...)

Hyvin todennäköistä on, ettei kukaan noista muista minun lähtevän lomalle. Deekolme ei itseasiassa edes tiedä, mitäs oli niin kiireinen etten ehtinyt siitä missään välissä mainita... Kahden jälkimmäisen voisin ehkä kuvitella muistavan, jos he jotain kautta eksyvät minua miettimään. Ei siis taida olla luvassa edes hyvänmatkantoivotuksia.

Siis, itse lähden lomalle huomenna. Blogin osalta seuraavan viikon ajan on luvassa ajastettuja postauksia vähän sekalaisista aiheista. Huomaatte kyllä, kun olen lomaltani palannut ;)

Pidä kädestä, kun huudan kivusta

Alkanut viikko on ollut silkkaa helvettiä. Ihme kyllä, syypäänä siihen ei tällä kertaa ole yksikään mies.
Epäpätevät lääkärit, terveydelliset vastoinkäymiset, byrokraattiset vastoinkäymiset ja muut yllättävät takapakit ovat tulleet jo muutamassa päivässä tarpeettoman tutuiksi. Vähempikin riittäisi yhdelle ihmiselle kerralla ilmestyväksi taakaksi. Muutamien päivien hermoheikkous purkautui lopulta lohduttomaksi itkuksi.

Tällä kertaa tosin en märehdi yksinäni, vaan minulla on joku, joka pelätessäni on pitänyt kädestä, paijannut, lohduttanut ja piristänyt. Aivan kuin lasta. Surkeusasteeni onkin tainnut siellä tikkarinsa menettäneen lapsukaisen tasolla seikkailla. Kainalosta tarkkailtuna maailma ei näytä ollenkaan niin karmaisevalta, kuin saattaisi muuten erehtyä luulemaan. Jotain onnea siis aina epäonnessakin.

Etenkin nyt on tullut myös huomattua, että tarvitsen läheisyyttä ja rakkautta selvitäkseni elämästä, ja kaikesta kurjasta (tietysti myös kivasta) kunnialla. Joskus sitä on erehtynyt ajattelemaan niinkin, että on hienoa ja arvokasta olla niin vahva, että selviytyy kaikesta aina yksin. Hammasta purren, ja yksin. Vitut se niin mene. Hienoa on se, kun on ympärillä ihmisiä jotka auttaa silloin kun ei itse jaksa, ja joiden kanssa voi jakaa elämän ilot sekä surut. Ei elämää ole tarkoitettu yksinäiseksi taisteluksi.

Nyt kun ensimmäistä kertaa joku tekeekin minun takiani jotain, jota ei muuten tekisi, tuntuu se ihan uskomattomalta. Välittämistä, kiinnostusta, ja sitä kauan kaivattua läsnäoloa. Ei mitään maailman oudoinpia asioita, pieniä, mutta niin tärkeitä.

Asioita, joita olisin tarvinnut jo kauan aikaa sitten.

Vanhempien miesten päivänpaiste

Arki koittaa aina liian ajoissa, ja keskeyttää hyvät unet.
Tällä kertaa unessa olin kiihkeästi suutelemassa erään tunnetun itseäni vanhemman miehen kanssa. Ei niin utopinen uni, etteikö se olisi tapahtunutkin muutamia kertoja, mutta ilmeisesti alitajuntani kaipaa nallekarhumaista turvaa ja hetkellistä huomiota. Hmm...en olekaan aikoihin häntä nähnyt, ehkä tilanteelle pitäisi tehdä muutos..

Eräs toinen vanhempi mies taas kerran ilmoitti haluavansa viedä minut risteilylle. Totesin vain, että ei tule onnistumaan. Mielelläni kyllä menisin risteilylle, en kylläkään hänen seurassaan. Lyhyt kahvittelutuokio tai lounas voi vielä olla ihan mukava, mutta rajansa kaikella. Kamalaa, että pystyn edes ajattelemaan jotain ihmistä tärkeänä kontaktina´työnsä puolesta, mutten muuten kovinkaan miellyttävänä persoonana. Oma olo tuntuu kierolta tuosta ajatuksesta johtuen.

Kaiken kruunaa kuitenkin kiukutteleva italiano. Kiitos välimatkan, ei minulla hänen kanssaan mitään ihmeellistä ole, toisin kuin hänen puheensa antavat ymmärtää. Suodatan kyllä suosiolla vähintään puolet hänen puheidensa imelyyksistä pois. Draamaa kuitenkin on aiheuttanut se, että olen kuulemma liian vahva ja kylmä ihminen hänelle. Syystä, että en myönny kaikkeen, vaan sanon ei, ja kehotan myös jättämään turhat korulauseet pois perustelluista syistä. Ilmeisesti herra italianon maailmassa naiset lankeavat yhdestä suudelmasta ja pienestäkin kätketystä pyynnöstä käsivarsille, ja ovat valmiina kaikkeen mahdolliseen huutaen vain riemulla YESSSSSSSS! Tämä nainen ei kuitenkaan toimi niin, sillä minulle on suotu sentään jonkinlainen aivotoiminta, myös miesten suhteen.
Vuorotellen hän lepertelee minulle kaikkea pientä turhaa, ja vuorotellen kiukuttelee kuin pieni lapsi. Kielimuuri toki tuottaa omat ongelmansa, mutta ei niiden tuota kokoluokkaa pitäisi keskustellessa olla. Sama rakkaushöpötys jatkuu edelleenkin, ja yhtäkkiä näytinkin hänen mielestään eräässä kuvassani niin ihanalta, että seuraavan samantyyppisen kuvan jälkeen hän kuulemma tulee välittömästi Helsinkiin. (huom, kuva ei tosiaan ollut mikään erikoinen, ja kaiken lisäksi ihan täysissä pukeissa otettu, eikä myöskään hänelle mitenkään suunnattu)

Tuosta rakkaudesta vielä sen verran, että hänhän on sanonut minun herättäneen hänessä tunteita joiden olemassaoloa ei enää edes muistanut. Surullista, jos sellaiset tunteet häneltä ovat avovaimoaan kohtaan kadonneet. Avovaimoasiastakin sain kuulla vasta pitkän tenttaamisen jälkeen. Toisaalta ymmärrän, jos suhde on ihan kokonaan kasaan kuivunut, eikä mitään tahdo olla jäljellä. Surulliselta tosin sekin tuntuu, ja jos asia niin on, ymmärrän ihan omien vanhempieni antaman esimerkin perusteella tilannetta yllättävän hyvin. (siitä joskus myöhemmin enemmän..)
En kuitenkaan enää koskaan tahdo sekaantua tietoisesti kenenkään suhteisiin, sillä siitä ei kuitekaan seuraa mitään hyvää.

Toivottavasti se ei siellä niitä lentolippuja ole varailemassa, sillä en ehkä halua elämääni mitään ylimääräistä draamaa. Odottakoot kaksi vuotta, ja sitten näemme kuitenkin työn merkeissä. Vain työn.

Tiedostan jokaisen eleesi

Eilen törmäsin taas outoon tunteeseen.

Siihen, kun tietää jonkin mielenkiintoisen ihmisen olevan hyvin lähellä, ja tuntee hänen vilkuilevan jatkuvasti. Itse ei uskalla vilkaista takaisin, ja on vain aivan kuin ei huomaisikaan, vaikka samalla tiedostaa toisen jokaisen liikkeen ja hengenvedon. Samalla tiedostaa myös sen, kuinka toinen meinaa aloittaa keskustelun, muttei aloita kuitenkaan. Entä jos kääntyisinkin katsomaan häntä? Tulisiko tilanteesta tuijotuskilpailu? Tai muuten epämiellyttävä, kiusallinen hiljainen hetki? Pelkkä ajatuskin saa nauramaan, pitäisi siis varmaan kokeilla. Itse tuskin saisin sanaa suustani, koska se esittäytyminen tässä vaiheessa tuntuisi typerältä.

Kumman tästä tilanteesta tekee se, etten tosiaan edes ole kunnolla nähnyt kyseisen miehen kasvoja. Sama mies, jota parvekkeelta kaukaa tarkkailin hetkisen. Saa nähdä uskaltaudunko edes koskaan katsomaan, tai esittäydymmekö edes koskaan toisillemme. Vaikkei tilanteessa mitään sutinaa ole, on tapaus silti kummallinen verrattuna muihin.

Noin muuten aika on mennyt lähes onnellisesti tuon mielitiettysein kanssa. Tällä viikolla minut on peräti viety syömään, ja muutenkin huomioitu.
Julkisilla paikoilla tapahtuvista pienistä huomionosoituksista tulee aina niin hyvä olo. Enkä tosiaan tarkoita nyt jatkuvaa toisessa kii nyhjäämistä, tai ylenpalttista limanvaihtelua, vaan pieniä katseita, kosketuksia tai kivoja sanoja. Ei sen erikoisempaa. Varmistusta siitä, että on toiselle julkisestikin jotain.

Moni kakku päältä kaunis

Olen viime päivinä tarkastellut ympärilläolevia pariskuntia, tuntemattomia. Kaduilla, kaupassa, liikennevälineissä. Joku voisi sanoa minun kyttäävän kateellisena, mutta itse pitäisin käytöstäni vain uteliaana tarkasteluna. Ehkä huomioni kiinnittyy juuri siksi, kun omasta elämästä ei minkäänlaisia pariskuntajuttuja taas hetkeen ole löytynyt.

Yleisesti ottaen näistä pariskunnista näkee, että niillä on kivaa keskenään, omia juttuja. Ne katseet ja ohimenevät hymyt, keskinäinen huumori. Ei, en ole katkera. Pariskuntien yhteiselon sivustavilkuilu tuntemattoman roolissa saa ne näyttämään suloisilta, joskus jopa hieman ällöttäviltä.

Tiedän kokemuksesta, että on vaistomaista ja myös hieman tarkoituksenomaistakin haluta näyttää, että toinen on juuri minun. Pienet eleet ja kosketukset ohimennen ovat juuri sitä. Jos oikein haluaa söpöillä, niin käsi kädessä kulkeminen. Suusta-suuhun-kosketuksia pitäisi kuitenkin pyrkiä välttämään.
Paitsi jos on juna/bussi-asemalla lähdössä eri suuntaan.

Tänään poikkeuksen teki eräs ehkä vain hieman itseäni vanhempi pariskunta, ostoksilla. Ensin he tutkivat juttuja, miettivät yhdessä. Lopulta kuitenkin kuulin miehen suusta kommentin, joka oli mielestäni aika tyhmä; "Sä maksat, ni päätä sä", eikä se kuulostanut ainakaan vitsiltä. Omasta mielestäni tyhmää, kun ilmeisesti ostokset kuitenkin olivat yhteisiä.
Ei se niin sokerista ollutkaan.


Mistä päästäänkin edellisten vastakohtaan, riitelyyn julkisella paikalla. Itse en haluaisi sitä harrastaa, ja ärsyttää myös muut ihmiset, jotka jäävät selvittelemään asioita kaupungille, eivätkä säästä niitä kotiin. Vielä kiusallisempaa tilanteesta tekee, jos kavereiden seurassa riidellään. Pari kertaa olen joutunut todistamaan ikävästi riitatilannetta kaveripariskunnan riitelyä, ei ole kivaa. Varsinkin tilanteessa, jossa tunnet molemmat pariskunnasta, tulee väkisin olo, että pitäisi asettua jomman kumman puolelle...

Mitenkäs meidän parilliset lukijat käyttäytyy sen toisen puolikkaan kanssa julkisilla paikoilla?

Suojamuuri lepertelyille

Viimeaikoina on taas saanut kuulla kaikenlaista turhaa selitystä, mutta silti tekoihin kykenemätöntä puhetta joiltakin. Deekolme on suurin syyllinen, jota syyllistän aiheutuneesta mielipahasta. Niin paljon turhaa sepittelyä tekstiviestitse, mutta todellisuus on lopulta ihan toisenlainen. Miksi se on niin helppoa selittää yhtä ja toimia kuitenkin ihan päinvastoin. Ihankuin puhelimen toisessa päässä olisi välillä ihan toinen ihminen...? Ja sitten käytös taas muuttuu äkkiä, arvaamatta.

Nyt minulle alkaa taas pikkuhiljaa riittää. Tuosta edellämainitusta kaksilahkeisesta ei ole taas yhtä viestiä lukuunottamatta kuulunut puoleentoista viikkoon mitään. Se siitä "katotaan joku toinen päivä" sitten. Tai no, voihan se toinen päivä olla vaikka kahden kuukauden kuluttua alkuperäisestä, mutta olisin itse odottanut sitä kohtuullisessa ajassa; viikon-kahden sisällä. No, se kaksi viikkoa nyt ei vielä ole täynnä, mutta tuo kuulumattomuus osoittaa jo, että tuskinpa tulee mitään tapahtumaan. Ehkä häntä taas kiinnostaa joskus parin viikon päästä, kun pöly on laskeutunut....

Miten sitä niin helposti kuitenkin aina haluaa uskoa, että sanoissa olisi tällä kertaa jotain perää, eikä joutuisi pettymään. Luontainen ominaisuus itsellä on, että luotan toisiin ihmisiin vähän liiankin helposti. Haluan olla mukava, ja luulen tietenkin että muut kohtelevat minua niinkuin minä niitä. Siitäkin huolimatta, että se odotus on osoitettu vääräksi ties kuinka monta kertaa... Ei se maailma toimi ihan niin ruusuisesti.

Pitäisi oppia olemaan välittämättä.

Mulla kauas menolippu ooonnn...

Jos en tietäisi paremmin, luulisin ilmoittaneeni itseni johonkin kansainväliseen treffipalveluun. On siihen malliin viestejä sadellut viimepäivinä tapaamistoiveista ja paikkojen esittelyistä, että huhhuh!

Olen siis lähdössä matkalle, yksin. Ajattelin mielenkiinnosta kokeilla sohvasurffausta, vaikka kyllä jännittää. Sohvapaikkakin on jo tiedossa, ja varmaan muutama tyyppi tavattavissa muutenkin. Silti hieman naurattaa tuo viestien laatu, mitä sieltä on saanut. Suurin osa miespuolisilta tyypeiltä, ikäluokkaa 23-33. Osalla melkeinpä vilpittömän kuuloisia juttuja, sohvan tarjoamista ystävällisyydestä. Ei yhtäkään naiselta, mikä hieman herättää epäilyksiä... Ja sitten on näitä "hey pretty babe, would be very nice to accommodate a hot girl like you" ... joo kiitos, mutta ei kiitos.

Mielenkiinnolla odotan.

ps. Samanlainen ei ehkä sittenkään oo niin katkera kun luulin. Menin juttelemaan sille yks päivä tosta matkasta, kun tiesin että se tietää mistä on kyse, ja juteltiinkin ihan hyvillä fiiliksillä :)

Pientä turhautuneisuutta

Deekolmesta ei ole kuulunut koko viikossa. Eräänä päivänä tekstasin sille kysyäkseni viikonlopun meininkejä, en koskaan saanut vastausta. Eilen kyselin uudemman kerran, että ollaankos sitä hengissäkään, niin sain vain vastauksen hänen olevan töissä. Olisi sen varmaan voinut sanoa jo aiemmin, ettei olisi tarvinnut turhaa kysellä? Tekstiviestin lähettämiseen kun menee n. 30sekuntia aikaa....

En oikeastaan jaksa enää yrittää. Haluaisin kyllä nähdä, mutta turhauttavaa kun toinen ei tee yhtään mitään nähdäkseen vaivaa asian eteen. En myöskään edelleenkään ymmärrä häntä kun seura kelpaa, mutta ei kelpaa kuitenkaan. Voi tietysti olla, että hän on näitä ihmisiä jotka heijastavat omat fiilikset kaikkiin ympärilläoleviin. Kun jokin stressaa (tässä tapauksessa työ), niin muutkin saavat kyllä osansa siitä ärtyneisyydestä...

Ehkä minä tarvitsisinkin vain uuden miehen. Kysymys kuuluukin, että mistä? Nettitreffit ei ainakaan ole tuntuneet toimivan, eikä baareissa juokseminen innosta juuri nyt ainakaan, puhumattakaan että siitä olisi mitään hyötyä.

Ehkä tässä vielä ilmaantuu joitakin mahdollisuuksia lähiviikkoina....

Ainiin, lupasin hengailla Mukautujan, siis sen piknik-tyypin kanssa joku päivä. Voitas kuulemma käydä parilla tai jotain, saapa nähdä.

Ei voi ymmärtää

Eilen aamulla sain hämmentyä taas uudemman kerran, kun Kultalusikka laittoi viestiä. Hän sanoi olevansa työpaikkani lähellä töissä itsekin, ilmeisesti vihjeeksi minulle jos haluaisin tulla moikkaamaan. Itse olin siihen mennessä kuitenkin ehtinyt jo töihin ja pääsisin sieltä vasta illalla pois, minkä ilmoitin hänellekin. Totesin, että täytyypä yrittää joskus nähdä vaikka pidemmin. Meinasin kysyä häntä käymään, mutta olin melko varma, ettei hän kuitenkaan tulisi, joten säästin itseni vaivalta.

Vain pari tuntia myöhemmin melkein säikähdin, kun hän asteli työpaikalleni. Näin hänet ennen kuin hän näki minut, hänen katseensa vielä etsiessä minua. Pieni virnistys kohosi hänen naamalleen kun katseemme kohtasivat lopulta. Puheenaiheina ei tällä kertaa ollut mitään kyseenalaista, ihan tavallista vaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sen pidemmin viipyä, ennen kuin minunkin täytyi jo jatkaa omia töitäni.

Hämmentävää. Pariin kuukauteen ei ole kiinnostanut näkeminen, nyt jo kahdesti saman viikon aikana...? Tai ehkä tämä on vain sattumaa, että hän on liikkunut samoilla alueilla kuin minä, ja koko kesänä muuten ei... Tiedä häntä.

Ota tuosta nyt selvää.

I could love you..

Hetkessä mieleeni on tullut eräs asia entistä enemmän pinnalle: ikäerot.

Olen useasti katsellut puolikauhuissani uutisia siitä, kun kuusikymppinen mies on löytänyt itselleen alle parikymppisen "naisen". Varsinaista mielipidettä asiasta en kuitenkaan ole koskaan muodostanut, sillä tuntematta pareja ei myöskään voi tietää, onko kyse oikeasta tunteesta vai jostain täysin muusta sugardaddytyyppisestä hyötysuhteesta vai mistä?

Kuitenkin olen aina itse pitänyt enemmän vanhemmista miehistä, mutten ole oikein tiennyt ikärajaa pitämiselleni. Noin kymmentä vuotta itseäni vanhemmat ovat kuitenkin aina eniten viehättäneet. Miehestä kun kaipaan älyä, ulkonäköä, CHARMIA ja sitä aikuismaisuutta ilman loputtomia typeriä leikkejä. (plus mielellään hiukset päässä, pitää itsestään huolta ja elää nykyajassa)
Nyt olen kuitenkin hankalassa tilanteessa, sillä minusta kiinnostunut herrasmies on kyllä älykäs, charmikas..ja ties mitä muuta. Mutta hänen ikänsä on samaa luokkaa kuin vanhempieni (jotka ovat eläkeikäisiä), ja se tässä erittäin hämmentävää onkin. En koe häntä epämiellyttävänä tosiaankaan, mutta tilanne tuntuu jotenkin niin..irstaalta näin yksinkertaisesti sanottuna.
Toisaalta taas minua ei voisi vähempää kiinnostaa ikäero, jos todella toisesta pitää. Ikä tosiaankin on vain numeroita, muttei silloin jos toinen on valehdellut ikänsä.. Mutta koska tilanne ei ole niin pitkällä, voin häiriintyä hyvinkin tuosta ikäeron tuomasta irstausajatuksesta. Ällöttäisi ajatuskin joutua näyttelyesineeksi, jolla voisi kehuskella ystäville kuinka saa p**l*a nuorelta naiselta. Ei kiitos.

En silti tietäisi, kuinka toimia jos tilanne johonkin etenisi, mikä tuskin on koskaan ajankohtaista, saati sitten mahdollista. Ympäristön ajatukset, vai omat tunteet? Kummat vievät voiton tuollaisessa tilanteessa, ja kumman pitäisi viedä voitto? Sen voin kyllä uskoa, että nuoremmalla osapuolella täytyy olla vahva itsetunto, jos suhde on julkinen. Ehkä siinä kaikessa se rakkaus, kohteliaisuudet ja erilainen huomiointi ratkaisee. Niin hyvää kohtelua kun ei näytä nuoremmilta saavan. Ehkä siis avainlauseena onkin se kuuluisa "iän tuoma kokemus"...

Kyllä, luulen että voisin todella rakastaa myös itseäni selkeästi vanhempaa miestä. Jos nyt kuitenkin keskittyisin rakastamaan tuota itseäni hieman vähemmän vanhempaa miestä näin toistaiseksi.

Kuten eräs ystäväni hienosti totesi: "Ikäero pienenee paksun lompakon myötä". Haha.

Kokemuksia ja mielipiteitä muilta kuulisin mielelläni, antakaa kuulua!

P.s. Tein päätöksen, etten enää jaksa kuulla yhtäkään "mennäänkö naimisiin" -lausetta, vaan seuraava joka sen erehtyy minulle jälleen kerran sanomaan, joutuu toteuttamaan lauseensa.. Kolmelta mieheltä olen tuon jo tänäkin vuonna kuullut.