Menneisyyden miehiä

Ei niistä tunnu koskaan pääsevän lopullisesti eroon, eikä osasta ole tarvettakaan. Toisista kuulee hyvillä mielin silloin ja tällöin, ilman sen suurempia taka-ajatuksia. Osa taas hämmästyttää ajatuksenjuoksullaan ja sillä, että yhtäkkiä pitkän hiljaiselon jälkeen tulee hämmentäviä viestittelyjä.

Jälkimmäiseen kategoriaan kuuluu ainakin Deekolme.  Viimeisimmästä kanssakäymisestä hänen kanssaan taitaa olla jotakuinkin kaksi vuotta. Sen jälkeen olen kuullut hänestä kahdesti, joilla kummallakin kerralla hän alkuun esitti, ettei tiennyt kuka olen.

Aikaisempi kerta oli joskus reilu vuosi sitten, en tarkkaan oikein muista. Hän vastasi tekstiviestiin, jonka olin lähettänyt hänelle edeltävänä syksynä. Viestin perille pääsemiseen oli mennyt vähintäänkin puoli vuotta, jos ei enemmänkin. Pokkana väitti saaneensa juuri viestin ja kysyi, että kuka kysyy? (niinkuin hän ei sitä olisi tiennyt/jostain voinut selvittää.) Parin viestin jälkeen keskustelu tyssäsi minun todettua olevani onnellisesti parisuhteessa.

Toinen, viimeisin viestittely tapahtui parisen viikkoa sitten. Mies "vahingossa" lähetti viestin minulle liittyen johonkin tyhjänpäiväiseen, esittäen sen olevan osoitettu jollekin muulle. Väitti numeron löytyneen jostain puhelimen syövereistä. Tovi siinä meni, että hän tajusi kenen kanssa oli keskustelemassa. Nanosekunnin päästä puhe oli kääntynyt viehättävään takamukseeni ja puuhailuun lakanoiden välissä. Totesin hänelle, että kiitos, mutta ei kiitos. Joihinkin sitä näemmä vain tekee lähtemättömän vaikutuksen.

Tunsin salaa suurta mielihyvää.

P.S. Minulla on Pohjoisen Pojan kanssa hieman sama tilanne kuin S:llä. Pohjoisen Poika on eronnut pitkäaikaisesta parisuhteestaan joitakin kuukausia sitten, ja löytänyt sittemmin uuden tyttöystävän. Eihän se minulle kuulu tai varsinaisesti edes kiinnosta, mutta häiritsevää silti. Tuo uusi tyttöystävä on nimittäin kaima minulle. 

Ongelmatapaus

Tuo kesälomamies lomani viimeisenä iltana pyysi minua tuttuun tapaan seurakseen uimareissulle.
Aluksi olinkin suostua, mutta aikataulun venyessä yhä myöhemmäksi kieltäydyin tarjouksesta kuitenkin vedoten seuraavan päivän paluumatkaan, sekä uskomattoman hikiseen pakkausurakkaan.
Luulin kieltäytymisen olevan ihan yhdenpäiväinen asia, kunnes sain puhelimeeni liudan harmistuneita marttyyriviestejä. Ja vielä ihan tosissaan lähetettyjä.

Aiemmin olin kesämiehelle kertonut, etten tahdo mitään läheisempää kanssakäymistä, mutta satunnaista ajankuluseuraa minusta voi saada. Jo tuo lauseeni oli johtanut harmitteluun siitä, miksen voi ollakaan ihastuttavissa. Kuitenkin hänen myöhemmistä puheistaan ymmärsin, ettei asia ollut enää millään tavalla ongelma. Tai olisi pitänyt olla.

Hälytyskelloni silti hieman kilahtelivat, kun puheissa ensin vilisseet parisuhdehaaveet ja läheisyydenkaipuunyyhkinnät muuttuivatkin rehvakkaiksi "yksin on ihanaa, en kaipaa parisuhdetta ja olen puutteessa" -mukailuiksi.
Mukautuja. Sellainen hän taitaa olla. Ihmistyyppi jota kammoan yli kaiken, sillä en ymmärrä tuota jopa hiukan säälittävää "teen mitä vaan, kunhan tykkäät minusta" -asennetta. Ei sillä, kertoohan se useimmiten loukatuksi tulleesta ihmisestä, mutta että omat mielipiteetkin muuttuvat täysin päinvastaisiksi vain saadakseen toisen ihmisen hyväksynnän..?

Olen harvinaisen onnellinen lomani lopusta. Arkimieheni ei tosin kovinkaan lämmintä vastaanottoa antanut kaikkine "vitun ämmittelyineen".

Taitaa minunkin viisi pitkää vuottani olla täynnä, ja olla todella viimeisen rutistuksen aika yhteisen projektin loppuunsaattamiseksi. Sen jälkeen tahdon vapauteni. Oman elämäni.

Puolitoista vuotta.

Niin se aika vaan näyttää rientävän, että huhhuijaa. Melko kliseistähän tämä on sanoa, mutta äkkiä viimeiset kahdeksantoista kuukautta ovat hujahtaneet. Vaan niinhän se aika rientää kun on hauskaa. Ja mukavaa on totisesti ollut, on edelleen. Elämä on onnellista ja tasaista muutamia pieniä hyppyjä lukuunottamatta, jotka eivät itseasiassa edes johdu minusta, saatika paremmasta puolikkaastani. Kyllä vaan, tasaisuus taitaa sopia minulle aika mainiosti.

Täytyy sanoa, että elämässä on kaikki melko hyvin. Elämä parisuhteessa on juuri se, mikä tekee minut onnelliseksi. Eikä kyse ole mistä tahansa parisuhteesta. On kyse ihmisestä, joka ymmärtää minua (lähes) täydellisesti ja jota minä ymmärrän. Toisen huomioon ottaminen, pienet hymyilyt, perseen puristaminen ohimennen. Suudelmat, nautinnollinen seksi, toisen kainaloon käpertyminen.

Ja silti vastapainona toisella laidalla sänkyä nukkuminen kun siltä tuntuu, oma aika ja omat harrastukset.

Luottamus. Täydellinen luottamus siihen, että toinen on aina siinä vieressä, kun on niin luvannut. Luottamus siihen, ettei hän tekisi mitään mikä aiheuttaisi minulle pahaa mieltä. Luottamus yhteisestä tulevaisuudesta.

Olen aina ollut jokseenkin hieman mustasukkainen milloin kenestäkin. Yleensä juuri silloin, kun ei edes olisi pitänyt olla. Nykyisin siihenkään ei ole tarvetta kuin joskus harvoin, ja silloinkin vain vähän, rakkaudesta häneen.

Sanokaa ällöromanttiseksi ja siirappiseksi, mutta sitäpä minä taidan kuitenkin loppujenlopuksi olla. Olkoon siis siirappista, mutta ainakin onnellista.

..ja mun pää on ihan sekaisin.

Edeltävässä tekstissä kerroin kesälomamiehen jäävän selkeästi friend zonelle, ja mainitsin samaan syssyyn myös leikilläni hänen varustuksestaan. Toisinaan toivon, että osaisin pitää suuni kiinni. Myös kirjoittamisen osalta. Muutaman hikisen uimareissun jälkeen en ole tuosta kaverialueesta enää lähellekään niin varma, vaikka edelleenkään mitään fyysistä ei olekaan tapahtunut. Jostain kumman syystä vain keskustelu eksyi hiukan alemmalle tasolle, ja jos puheisiin on uskomista, ei se varustelu ole tuon kesämiehen suhteen ongelma. Vaikka kuinka viileä olenkin ollut, enkä muuten viehättynyt edes todellisesta seksiajatuksesta niin paljoa, huomasin maininnan kookkaasta varustelusta houkuttavan minua melkoisesti..
Olisihan siitä kiva ottaa selvää, mutta suunnattoman katumustunteenpelon vuoksi en siihen suuntaan ole edelleenkään elettäkään tehnyt. En tiedä, voisiko seksi jonkun uuden kanssa parantaa kiinnostustilannettani mihinkään suuntaan, etenkin kun hänen käytöksensä muuten ei houkuttele erityisemmin luokseen. Kaikesta huolimatta olettaisin kiinnostuneen ihmisen toimivan hiukan suorasukaisemmin (tai ylipäänsä toimivan) koskettaen. Mutta ei. Ei yhtikäs mitään.
Kierointa tässä kaikessa on se, että tietäisin Draamakuninkaan osaavan asiansa milloin tahansa, ja vielä niin etten ehtisi edes ajatella mitään ylimääräistä. Sen verran vanhanajan naisia olen kuitenkin, että kaipaan tulevani ennemmin alkuvaiheessa otetuksi, kuin ottavaksi osapuoleksi.

Taitaa olla, että friend zone on ja pysyy. Etenkin kun muutamat asiat keskustelun lomassa viittasivat ongelmatapaukseen nyyhkyrakastumisten ja riippakiviyden suhteen. Siihen ajatusmaailmaan tuskin tunnemerkityksettömät panot mahtuvat, ja oudointa kyllä, tuon ihmisen suhteen en muuta kaipaisi.
En todellakaan.

Viisivuotissuunnitelma.

Viime viikkoina tuttavapiirini puheenaiheeksi on noussut viisi vuotta kestäneet parisuhteet. Yhteistä niille kaikille on se, että jokainen noista parisuhteista on jonkinlaisessa käännekohdassa. Avioeron, avoeron, muuten vaan -eron tai muun muodossa.
Mutta mikä siinä viidessä vuodessa on juuri niin erottavaa?

Pienien uteluiden perusteella syitä on useita, mutta päälimmäisenä edessä on epäily omasta sitoutumistahdosta yhteen ja samaan ihmiseen. Vaikka häät olisivat olleet mielessäkin ja suunnitteilla, on päätös silti kallistunut eron puolelle vain ja ainoastaan vapausajattelun takia. Onnesta ja tasapainosta huolimatta. Toisaalta, käyhän sekin tylsäksi, jos kaikki on aina niin seesteisen onnellista. (Ehkä olen kyyninen, mutta näen suloisessa onnessakin jotakin epäilyttävää.. nimittäin salailua totuudesta useimmiten) Minä en todellakaan kuulu niihin ihmisiin, jotka kestävät täydellistä tasapainoa, ja siksi ehkä omallakin kohdallani ymmärrän viisivuotiskriisiä..  Tosin kuluneina viikkoina ylipäänsä erouutisia on tipahdellut tuttavapiirissä muutenkin enemmän kuin aikoihin.
Mutta mistä minun viisivuotiskriisini sitten tuleekaan?

Aiemmista inhottavista kokemuksista saman ihmisen kanssa, epäluottamuksesta ja ennen kaikkea tahdosta elää itsekkäästi itselleen. Haluaisin omistautua enemmän työlle, oppia itsestäni ja tehdä valintoja ajattelematta jatkuvasti toisen mielenliikkeitä. Ei sillä, ettenkö ajattelisi läheisiäni, mutta parisuhteeni rajoittaa syyllistyksen ja muun epärehdin toiminnan avulla toisinaan päätöksiäni. Tässä hetkessä elämää pieni mietintätauko tekeekin hyvää. Tuntuu kauhealta sanoa olevansa onnellinen vapaana, kun samalla pitää jotakuta elämänsä tärkeimpänä ihmisenä. Mutta minäkin pelkään tuhlaavani aikaani. Aikaa, jota en kuitenkaan saa takaisin, saati sitten muutettua mukaviksi muistoiksi. Ehkäpä saisin myös tunnetilani takaisin viisivuotiseron myötä.

Kaikki muutos ei välttämättä ole pahasta.

Kesälomaromanssintyngän jatkoa..

Kahtena viime päivänä olen ehtinyt tehdä asioita, joita en koskaan uskonut edes tekeväni. Söpöjä, kaikin puolin viattomia asioita. Ei mitään seksuaalista, ei mitään päällekäyvää tai muutenkaan fyysistä. En tiedä vielä, onko se hyvä vai huono asia. Minun tilannettani ajatellen varmaankin erityisen hyvä. Toisaalta taas kaipaan suunnattomasti sitä, että joku herättäisi seksuaalisen minäni ja rytinällä.

Olen viestitellyt loputtoman paljon normaalia smalltalkia vailla huolen häivää, istunut kylän korkeimmalla kohdalla katselemassa punaisena hohtavaa kuunsirppiä, nähnyt todella suuren tähdenlennon, sekä havahtunut kesken auringonoton siihen kun joku keksii kutittaa sinua heinällä vatsan kohdalta. Ainoa muu koskettaminen on ollut pelkkä kiitoshalaus kivasta päivästä, eikä mitään muuta. Vaikka kyseessä onkin äärimmäisen silmäämiellyttävä kiltti herrasmies, on hän ehkä kaikesta huolimatta liian kiltti. Suunnatonta kihelmöintiä hän ei minussa aikaiseksi saa, joten tuomio näin alustavasti taitaa kuitenkin olla se kuuluisa friend zone.

On hämmentävää, kuinka uuteen ihmiseen kuitenkin "siinä mielessä" tutustuessa kiinnittää huomiota joihinkin häiritseviin asioihin, kuten pieniin mahdollisuuksiin epärehellisyydestä. Vaikka se todennäköisimmin liittyykin pelkästään yritykseen olla mahdollisimman miellyttävä, ja onkin todella mitätöntä epärehellisyyttä. Aiemmista kokemuksista kärsineenä olen vain järkyttävän herkkä kaikelle tuollaiselle. Ymmärrän myös sen, ettei sillä oikeastaan juuri tässä hetkessä ole minkäänlaista merkitystä, sillä on ollut onni viettää mukavia jutteluhetkiä kaiken muun eriskummallisuuden joukossa.

En taitaisi silti laittaa kuumaa heinälatoromantiikkaa pahakseni. (paitsi jos varustus ei olisikaan miellyttävä...)

Kesälomaromanssintynkä

Kesälomailuni jossakin täällä kuumuuden ja pusikon keskellä alkaa lähentyä loppuaan. Arki ei oikeastaan osaa harmittaa, vaan tuntuu ajatuksena ihan mukavaltakin. Etenkin kun mielessäni päällimmäisenä on eräät tummat silmät, ja niiden tuoma syyllisyydentunne kotioloja odottaessa.

Istuin pahaa-aavistamattomana portailla, kun kesänviettopaikkani ohitse kulkevalla hiekkatiellä kulki vanha auto. Katselin kiinnostuneena autoa, kun huomasin vienon hymyn ja tummien silmien tuijottavan minua takaisin. Hetkessä kiinnostuinkin kumman paljon tuon auton liikkeistä..

Kuluneina päivinä näin auton useampaankin kertaan, mutten enää uskaltanut katsella niin avoimesti. Huolimatta siitä, että näin tumman silmäparin tähyilevän kesäpaikkani pihamaata erityisen tarkasti ohimennessään. Pienen salapoliisityön jälkeen sain selville, kuka tämä tumma, oikeastaan aikamoinen herkku olikaan. En kuitenkaan lähentynyt häntä mitenkään sen kummemmin, vaikka kihelmöivä mieleni olisi kovin mielellään niin tehnytkin. Ajatukseni vaelsivat jossain heinälatoseksin ja romanttisten peltokävelyiden välillä, järkeni muistuttaessa minua tosielämän realiteeteistä..
Lopulta ystäväni yllyttämänä lähetin lyhyen viestin tuolle herkulle. Saaden salamannopean vastauksen siitä, että hän olikin yrittänyt etsiä minua ensisilmäyksestä lähtien.
Samana iltana näimmekin jo ihan tarkoituksella.

Kihelmöivää.

P.S. Draamakuninkaan nykyisyys satuttaa ja huvittaa minua. Nykyisyytensä hiustenväri, ammatti ja harrastus kun ovat tismalleen samat, kuin minulla. Paranneltu versio, kenties?

Minäkin tahtoisin rakastaa

Liikkuva elämäni on kuluneina päivinä pitänyt minut vauhdissa. Niin vauhdissa, etten edes internetin ihmemaailmaan ole pikaisia uutisvilkaisuja enempää eksynyt. Tiedän tietoisesti pakenevani keskusteluja "parisuhteeni" tulevaisuudesta, ja toisaalta taas takerrun niihin arkisiin pieniin hetkiin tiukemmin kuin koskaan. Ollakko vai eikö olla?

Lohtua aaltoilevaan parisuhdemielialaani toi sentään ystävien onni, ja sen satunnaisesta puuttumisesta puhuminen. Yhdellä on eroprosessi, toisella ensihuuma, kolmas elää niin vakaasti, että pitää sitä itsekin epätodellisen helppona. Noiden kaikkien puhuttujen tarinoiden vastapainona olin tietenkin minä, auttamaton romantikko (ja sen pelkääjä), aamuöisessä usvassa peltojen keskellä tuijottamassa tyhjää hyräillen satunnaisia, haikeita rakkauslauluja, haaveilemassa idyllisesti kesäromanssista. Täysin omissa maailmoissani. Mieluusti viettäisin lämpimiä kesäöitä romanttisessa mielentilassa vailla huolen häivää. Illuusiossa, johon arki ei ulottuisi.
Nykyään tunnen jopa itseni huonommaksi ihmiseksi kuin parisuhteeni toinen osapuoli on koskaan ollutkaan. Ehkäpä olen kyllästynyt vain satuttaviin sanoihin, jatkuvaan varomiseen ja itsekeskeisiin vaatimuksiin. Toisaalta taas edelleen, päivästä toiseen, haluaisin yrittää. Haluaisin niin sokeasti rakastaa, etten tuntisi mitään vastoinkäymisiä. Etenkään järjellä. Taitaa olla liikaa pyydetty, kun on kerran erehtynyt avaamaan silmänsä.

Tällä hetkellä koen kaipuuta kaikkiin menneisiin huuman hetkiin, sellaisiin joissa pään täyttää vain toinen ihminen, joka saa värisemään pelkästään ajattelemalla häntä. Jokseenkin surkuhupaisaa, että parisuhteeni miehen kaverit aiheuttavat minulle kyseisenkaltaisia tuntemuksia. Onneksi heistäkin vain kaksi, mutta siinäkin on himpun verran liikaa minulle. Salattavaa, siedettävää ja haaveiltavaa. Älyttömyyksiin en sentään kykenisi, mutta se jokin sähköisyys on silti melko pahasti aistittavissa. Auts.

P.S. Oi kotikaupunkimme naiset, ennen aamuyhdeksää julkisissa kulkuvälineissä matkustaa vastustamattoman komeita miehiä. Valehtelematta voin sanoa hymyilleeni heidän ansiostaan leveästi puolet päivästäni..

Auvoinen satama -ko?

Olen jo toukokuun puolesta välistä asti pohtinut omaa osaani eräässä tärkeässä tapahtumassa toisen elämässä. Eräs tärkeimmistä ihmisistä elämässäni ilmoitti astuvansa avioliiton auvoiseen rakkaussatamaan, jossa kaikki keijukaiset hyppivät kukasta kukkaan, aurinko hellii ihoa sensuellisti hyväillen ja metsästä kuiskii vieno lintujen liverrys. Liioittelua, kyllä vain.
Itselläni ei ole avioliittoa vastaan mitään; sydämeni toivoton romanttikko hekumoi loppukesäisistä häistä, joissa kyseinen pari voi tanssia aamuaurinkoon asti orkesterin soittaessa taustalla. Realisti mielessäni taas pohtii tämänkin tulevan avioliiton varjoisia puolia.

Mitäpä jos? Ah, aivan. Nyt pääsemme asian ytimeen. Mitäpä jos sulho paljastuukin kylmäksi ja nuivaksi keskenkasvuiseksi? Mitäpä jos tulevaisuuden suunnitelmat muuttuvat radikaalisti aivan väärään suuntaan kuin alunperin? Mitäpä jos, mitäpä jos, MITÄPÄ JOS?!

Pessimisti ei pety on typerä sanonta, mutta kyseisen ihmisen ollessa kyseessä en voi enää pelkästään luottaa satumaiseen onneen ja auvoisuuteen. Elämässä on paljon asioita, jotka jokaisen meistä tulee läpikäydä ja kokea, jotta ymmärrämme ja voimme oppia niistä. Asioiden ei tarvitse olla pettymyksillä, ilkeyksillä tai kyynelillä kuorrutettuja, jotta niistä voi oppia. Rakkaus kasvattaa ja opettaa enemmän kuin viha, mutta kyse on silti oppimisesta. Mikäli sulkee silmänsä eteensä tulevilta opeilta, ei oikeastaan koskaan voi kehittyä mihinkään suuntaan.





“It is not a lack of love, but a lack of friendship that makes unhappy marriages.”  
Friedrich Nietzsche