Leffatapaaminen

Tulipahan käytyä leffassa Samanlaisen kanssa. Ihan vaan kaveripohjalta. Kohtaaminen lähes neljän kuukauden jälkeen oli vähemmän outo, kuin olin ajatellut. Vaikka olemmekin jutelleet internetin välityksellä, minua hieman jännitti tavata hänet. Matkalla kohti tapaamispaikkaa ehdin miettiä pariin kertaan, onko tässä sittenkään mitään järkeä. Mielessä myös kävi, että tämä olisikin jokin hänen lopullinen, suloinen kosto-operaatio ja hän vain jättäisi ilmaantumatta. No okei, ei hän ole ollenkaan kostaja-tyyppiä.

Ennen elokuvaa kävimme haukkaamassa hieman jotain syötävää. Tuntui rennolta kävellä kadulla ja jutella tavallisia juttuja. Jälkikäteen mietittynä pääasiallinen keskustelunaiheemme taisivat olla molempien nykyiset ja muutamat entisetkin jutut. Minä puhuin Hipistä, hän jostain tytöstä. Tuntuu, kuin se olisi ollut jonkinlaista todistelua oman elämän sujumisesta nyt juuri hyvin, vaikka meillä kävikin miten kävi.
Sensijaan meistä ja siitä mitä kesällä kävi, ei juurikaan puhuttu. Sivulauseessa ehkä ohimennen saatoin mainita jotain sellaista, mistä tuskin kukaan ulkopuolinen olisi edes voinut arvata sen liittyvän mihinkään yhteiseen.

Leffa oli jees, ja seurakin. Kaikesta huolimatta kovassa leffateatterin penkissä istuessani ehdin pariinkin otteeseen ajatella, miten paljon mukavampaa olisi Hipin seurassa. Leffa olisi toki voinut olla sama, mutta kaikki muu erilaista. Pehmeä sänky ja seurana hän. Hiljaisuuden sijaan leffan kesken olisikin sopivaa puhua jotain, jos olisimme koti-oloissa. Pimeys ei olisi yhtä vallitsevaa.

Tosiasiassa minulle oli melko sama olinko yksin vai Samanlaisen seurassa. Hän istui viereisellä penkillä, mutta se tuntui merkityksettömältä. Hän ei tosiaan kiinnosta minua, kuin satunnaisena kaverina ja olen siitä varsin tyytyväinen.

Hippi kyseli kovasti perääni, mihin aikaan leffa päättyy ja kenen kanssa olen.. hän kun asuu lähistöllä. Ehkä hänkin vähän ikävöi, onhan tässä jo pari päivää mennytkin tapaamatta.

Hyvän- (ja pahankin) päivän tuttu

Hassua kyllä, olen jutellut Samanlaisen kanssa viimepäivinä jonkin verran. Positiivista huomata, että juttu kulkee edelleen kuin silloin joskus. Nyt kuitenkin on varmaa, että olemme vain kavereita, mitä en olisi uskonut kaiken jälkeen tapahtuvan.

Muutama päivä sitten kieriskelin eksistentiaalisen kriisini pohjalla. Kaikki tuntui pahalta ja lohduttomalta. Päätin avautua hänelle ja kyllähän se hieman helpotti. Hassua, kun joskus tuntuu helpottavalta puhua lähes kenelle tahansa, kuka lähettyville osuu. Konkreettisesti en kyllä häntä ole tavannut sitten elokuun, mutta onhan noita muitakin keinoja. Tosin, elämän tylsyyden sivutessa aihetta, hän kysyi minua ohimennen leffaan. Taisin sanoa, että miksei? Ja niin, miksipä ei. Meillä molemmilla on kuitenkin selkeä käsitys siitä, että olemme vain kavereita, tai ehkä jopa vain tuttuja.

Lohdullista ajatella, etteivät ne väärät valinnat ja vahingolliset toisten satuttamiset olekaan ikuisia. Anteeksianto on mahdollista.

Never say never

Yllätyin aika lailla kun pari päivää takaperin eräs palasi juttelemaan minulle parin kuukauden tauon jälkeen. Herra Samanlainen jota tiedän loukanneeni kesällä, ilmestyi juttelemaan. En olisi uskonut, mutta ihan normaalisti hän minulle jutteli. En olisi odottanut juttelevani hänen kanssaan enää ikinä.
Pari tuntia siinä taisi vierähtää jutella, ja olihan se kivaa. Juttu kulki niinkuin joskus silloin. Silti hän on edelleen se sama ihminen, josta tiedän etten pitäisi pidemmän päälle. Hän ei vain ole tarpeeksi, paikkakuntakin on väärä...

Eilen illalla vietin iltaa veljeni kanssa pitkästä aikaa. Pienoinen humalatila ja muutenkin rennon illan puheenaiheet palauttivat Latinon mieleeni, kerroinhan hieman reissustani myös veljelleni. Lomareissun ja romanssin miettiminen saivat minut haikeaksi. Sieluni silmin näin hänet liikehtimässä rennosti taustalla soivan musiikin tahtiin hänen tehdessään ruokaa meille. Kuulin mielessäni hänen naurunsa kysyessään minulta jotain. Muistin miltä tuntui nukkua aivan liian kapeassa sängyssä kaksin. Melkein tunsin sen fiiliksen.

Tuntuu haikealta ajatella, että se tosiaan on mennyttä eikä koskaan palaa. Toisaalta on typerää haikailla, mutta eikai siinä tavallaan mitään menetäkään. En vain suostu uskomaan, ettemmekö enää koskaan tapaisi. Vaikka niinhän se on, että never say never. Voin vain toivoa, että tapaamme vielä, toivottavasti pian.

Mitähän seuraavaksi

Mennyt viikonloppu sai taas tapahtumillaan ajattelemaan. Ensimmäinen "yllätys" oli perjantaina, kun vanha tuttu Deekolme ilmoitti itsestään viestin muodossa. Joidenkin viestittelyjen jälkeen hän antoi ymmärtää, että enempikin voisi kiinnostaa kun oman mielipiteeni aiheesta ilmaisin. Lopulta minun olisi pitänyt mennä sinne melkoisen myöhään illalla, leffaseuraksi. En mennyt, johtuen suurimmalti osalti lauantaisesta työpäivästä. (Tyhmänä) ajattelin hänelle toki sopivan sitten vaikka lauantai-ilta. Niiden viestien perusteella itselläni oli kuitekin jonkinlainen olo siitä, että saattaisimme jopa ymmärtää toisiamme ja tilannetta, missä sen täytyisi liikkua jos vielä tekemisissä olisimme.

Väärässä olin. Lauantai tuli, ja meni. Pysyin kotona. Tai, no tuli sitä tehtyä kaikennäköistä, mutta en ainakaan nähnyt Deekolmea. Kovasti oli puhetta näkemisestä, mutta eihän siitä sitten mitään tullut. Alkoholi ja kaverit menivät edelle, kuten viimeeksikin. Viimeisin viestini hänelle oli varmaan viimeinen koskaan (tai ainakin pariin viikkoon....) Pyysin häntä ilmoittamaan sunnuntaina, jos kiinnostaa välillä joustaa vaikka vaihteeksi. En ole aina hyppäämässä hänen mielitekojensa mukaan. Vaan tuskin saan vastausta, en ainakaan toistaiseksi ole saanut.

Tämän mielenkiintoisen välikohtauksen lisäksi sain muutamia muitakin viestejä, jotka johtivat lähestulkoon samaan lopputulokseen; tuskin kovin paljoa heistä enää kuulen.

Samanlainen ilmoitti lauantai-iltana, ettei kaveruutemme taida onnistua. Hänellä meni kuulemma fiilikset edes keskustella kanssani satunnaisesti... Noh, nyt kävi näin.

Herra O:n kanssa jutusta ei myöskään tule mitään. Ystävällisesti hän ilmoitti (treffipalvelun kautta viestillä, ei suinkaan tekstaten vaikka numerokin on...?), ettei tästä taida sen suurempaa syntyä. Positiivista on ainakin se, että olin kyllä itse miettinyt melkolailla samaa. Vaikka voisi sitä kuulemma silti joskus hengailla, itsekin kysyin josko hän ehkäpä kestäisi minua vielä tennis"vastustajana" joskus.

Jotta saan tähän vielä muutaman nimen mainittavaksi, sanottakoon, että Kultalusikka tekstasi myös viikonlopun aikana. Ei sillä oikeastaan sen kummempaa ollut, kunhan halusi varmistaa kai etukäteen etten ole samassa baarissa kuin mihin hän oli menossa keikalle... Hah, enpäs ollutkaan!

Neutraali olotila.

Hajanaisia ajatuksia: osa 2

Tajuaminen tilanteeseen tuli ja toimin sen mukaan. Suora puhe oli paras keino tässäkin tilanteessa, vaikka hankalalta ensin tuntuikin. Kaverikortti on pelattu. Olen silti aika ylpeä itsestäni, että pystyin siihen aika äkkiä, enkä jäänyt venyyttämään tilannetta. Oma fiilikseni myös helpottui aika lailla.

"Harmittaa kyllä vähän. Tykkäsin susta aika paljon". Ei välttämättä oo se mitä olisin halunnut kuulla, vaikka oikeestaan tiesinki sen jo. Samanlainen oli niin selkee teoissaan ja sanoissaan, etten ois voinu olettaa mitään muuta. Tuntu se silti vähän pahalta kuulla, kun tajus vaan mitä just teki kertomalla totuuden omista fiiliksistään.

Jatko on vielä epäselvää. Tein selväksi, että haluaisin jatkossakin olla tekemisissä, ja että tarkoitan sitä ihan oikeasti. Yleensä ihmisillä on tapana vain sanoa niin, päästäkseen tilanteesta ulos helposti ja hiljaa.

Liian paljon, liian äkkiä. Vois tehdä ihan hyvää olla vaikka hetki omien ajatusten kanssa ja pysyä kauempana miehistä, ettei tuu mitään sählinkiä taas kohta tähän. Ehkä minulla onkin vain joku sairas läheisriippuvuus-sitoutumiskammo-kombo. Ehe.

Hajanaisia ajatuksia: osa 1

Olo on jokseenkin sekava ja hämmentynyt. Viikossa on tapahtunut hurjan paljon. Olen tutustunut kovin samankaltaiseen ihmiseen itseni kanssa, keskustellut tunteja ja tunteja, nipistänyt aikaa yöunista ja käynyt liian väsyneenä töissä. Tapasin hänet viime viikolla muutaman päivän keskustelun jälkeen. Hän tuntui niin Samanlaiselta, etten tiennyt mitä ajatella.

Pari päivää ensitapaamisen jälkeen päädyin menemään yöksi hänen luokseen. Aiheesta ei kovin paljoa oltu puhuttu, eikä suunniteltu, vaan se tuli kovin yllättäen. Olin innoissani, vaikka jännitti. Lienee sanomattakin selvää, että itselleni ei ole kovin tuttua mennä miehen luo ensimmäistä kertaa yöksi selvinpäin, hehe.

Siinä sitten katselimme leffaa melko rennosti. Tai hän katsoi, itse nukahdin suunnilleen tunniksi n. 15 minuuttia leffan alkamisen jälkeen, ensimmäistä kertaa elämässäni kesken elokuvan. Loppupuolen elokuvasta taas näinkin.

Kun sitten lopulta päätimme siirtyä sänkyyn nukkumaan, oloni oli outo. Nukkua nyt miehen vieressä, irti hänestä, oman peiton alla. Minulla ei edes käynyt mielessä ajatus seksistä hänen kanssaan. Tai oikeastaan kävi, pariinkin otteeseen. Ensimmäisellä kerralla ajatus katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, toisella kerralla palasin ihmettelemään miksei ajatus houkuta alkuunkaan.

Yö meni siis aika rauhallisesti nukkuen ja aamulla olikin suunnattava jo pois melko ajoissa, koko viikonlopun ollessa ohjelmantäytteinen.

Noh, mitäs nyt? Samanlainen on nimensä veroisesti hyvin samanlainen ajatuksiltaan kanssani. Monien ja taas monien puheenaiheiden jälkeen ei vastaan vieläkään ole tullut mitään kovin ristiriitaisia mielipiteitä. Aikaa kuluu vaikka kuinka paljon mukavasti jutellessa hänen kanssaan, kun olemme eri puolilla ruutua. Samassa huoneessa tilanne on omalta osaltani aivan jotain muuta... Niin ihana persoona kuin hän onkin, ei hän houkuta minua siinä mielessä alkuunkaan. Tilannetta ei ollenkaan helpota, että on melkolailla sanomattakin selvää, että häneltä ihastuksen tunteita minua kohtaan löytyy, vaikka itseltäni ne taisivat kadota melko lailla yhtä äkkiä kun tulivatkin.

Mitähän sitä tällekin taas tekisi.