Menneisyyttä kerrakseen

Pienen hiljaiselon jälkeen minäkin taas omaan kirjoitettavia asioita. Jonkinmoisen läjän.
Jostain täytyy aloittaa, joten aloitetaan siis tästä...

Sosiaalista mediaa katsellessani orastavana tapanintanssi-iltana huomasin Ensirakkauden ilmoittavan aikeistaan suunnata samoille tanssipaikoille kuin minäkin ystäväni kanssa. Ensin ajattelin, etten mainitse hänelle mitään samantyyppisistä aikeistani, mutta päädyin kuitenkin jonkinmoiseen chattailyyn hänen kanssaan. Ihme kyllä, keskustelu tapahtui ihan mukavissa merkeissä, päättyen "nähdään" -lauseeseen.

Näkeminen tällä kertaa tapahtuikin seuraavan puolen tunnin sisällä, ja ihan kivoilla fiiliksillä. Kuulumisten leppoisaa vaihtelua, kunnes huomasin, että samaiseen paikkaan ilmestyi jostain myös Iilimato.
Jos nyt suoraan sanotaan, niin varsinaisesti ei houkutellut istua iltaa niin, että takanani on Iilimato, vieressä Ensirakkaus, ja hänen vieressään minun ystäväni, Ensirakkauden ex.
Kuten arvata saattaakin, en kyseisessä paikassa kauaa viihtynyt, kun koti ilmapiirillään houkutteli huomattavasti enemmän. Tuota tilannetta tuskin olisin kestänyt edes kolmen promillen humalassa.

Vaikka Ensirakkaus niin mukavaa taas olikin, taitaa totuus olla toinen. Kun lähetin hänelle viestiä, jossa tiedustelin erästä en-niin-vakavaa -asiaa, en saanut koskaan vastausta. Mitä tuostakin nyt pitäisi päätellä?

Ensimmäinen "parisuhde"

Teininä rakastuin (ihastuin) päättömästi netissä. Suloinen, itseäni vanhempi poika, jonka en olisi koskaan uskonut kiinnostuvan minusta. Välimatkamme oli aikamoinen, mutta eihän se keskustelua alunperin haitannut. Silloin siitä webcamista oli oikeasti hyötyäkin mesekeskusteluissa, sillä oli kuitenkin kiva nähdä toinen edes sen välityksellä.

Muutaman kuukauden puhelinkeskusteluiden, viestien ja muiden jälkeen matkustin vihdoin lähemmäs häntä, perhoslauma vatsassa ja suuret odotukset mielessä. Tulimme hyvin toimeen, ja ajattelin muuttoa lähemmäs häntä. Seurustelua ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kun eräästä nettipalvelusta löysin muiden kirjoittamia vihjailevia kommentteja: "sulla on muijakin vielä..." . Kun poikaystävältäni kysyin, mitä kommentilla tarkoitettiin, en saanut mitään vastausta. Kunnes löysin sattumalta netistä tiedon, että ihana kultamussukkani olikin edeltävänä viikonloppuna pokannut baarista jonkun tyttösen itselleen, ja olikin parisuhteessa myös tämän kanssa. Ihme kyllä itkua ja porua ei kestänyt osaltani kuin noin viiden minuutin verran. Seuraavana viikonloppuna minullakin oli jo uusi lohtu kainalossa..

Kuin kohtalon oikkuna muutin kuitenkin lähemmäs tuota ensimmäistä poikaystävääni, vaikka emme missään yhteyksissä enää olleetkaan. Toisena päivänä uudella paikkakunnalla, kaikkien paikallisten joukosta onnistuin tietenkin törmäämään häneen sattumalta. Ei niitä iloisimpia kohtaamisia, mutta päädyimme peräti kavereina käymäänkin kahvilla sen jälkeen. Ilmeisesti poika tunsi niin suurta syyllisyyttä teoistaan, ja siitä sanoikin minulle. Kaveruus ei johtanut edes ystävyyteen, kunnes vielä muutamaa vuotta myöhemmin, aikuistuneimpina päätimme mennä kahville. Huomasin löytäneeni itseni hänen asunnoltaan seuraavana päivänä, sitä seuraavana, huomasin hänen makaavan sängylläni, ja suunnittelevan asioita kanssani.

No, kuten jo arvata saattaa, ei tilanne johtanut silloinkaan mihinkään sen suurempaan, mutta tulipa katsottua sekin kortti loppuun. Oikeastaan tunsin itseni hirviöksi, sillä minulla oli toinenkin epämääräinen suhde samaan aikaan, taas kerran. Nimittäin tuon ensimmäisen poikaystävän ensimmäistä tapaamiskertaa ennen olin langennut Ensirakkauteen, ja teinkin elämäni tyhmimmän valinnan heidän kahden välillä.
Mitään ei toki pitäisi katua, mutta olisi silloin teininäkin voinut yrittää edes käyttää aivojansa muuhunkin kuin viikonloppukaljojen hankintakeinon miettimiseen.

Ensisuudelma

Kavereideni muisteluita kuunnellessa olen useasti huomannut, että ne ensisuudelmat ovat tapahtuneet päiväkotiaikoina. Jäinköhän jostain paitsi? Samoin kuin ne tarinat siitä, kuinka mopopoika on tullut hakemaan pihasta ajelulle. Hö, senkin olen missannut totaallisesti.

Karua kyllä, en oikeastaan tiedä milloin ensisuudelmani on ollut. Tai mikä lasketaan ensisuudelmaksi?
No siis kato mullehan jokainen suudelma on ensimmäinen... ja v*tut.Etäinen muistikuva jännittävästä pikkupususta ihastuksen kanssa kyllä on teini-iän alkuajoilta, mutta sitä ei kyllä voinut sanoa suudelmaksi edes huonona vitsinä. Kamala jännitystila, nopea pusu, joka juuri ja juuri hipaisi ehkä huulia, ja äkkiä pois paikalta. Miten ihmeessä muistikuvat tuollaisestakin voivat vain kadota?

Todelliseksi ensisuudelmana pidän siis Ensirakkauden kanssa tapahtunutta pussailua.
Karua kyllä, silti olisin odottanut enemmän. Kuten esimerkiksi sitä, että Ensirakkaus olisi vain kiihkeän roskaromaanimaisesti suudellut minua mitään kysymättä, mutta eii... eihän se niin mennyt. Makasin hänen päällään sängyssä, ja yhtäkkiä koko yön valvomisen ja silmiinkatselun jälkeen uskaltauduin suutelemaan häntä. Omaa vikaani tosin, että hän ei minua suudellut ensin. Minä kun idioottina olin "varattu" eräälle pojalle, jota en ollut silloin edes tavannut, ja kaverini Ensirakkautta muistuttivat asiasta turhankin usein.

Aina jotenkin toivon, että mies tekisi suutelemiseen aloitteen, ja ottaisi minut. (sellainen jonka niin toivonkin tekevän) Silti etenkin nuo teini-iän pussailut menivät aina sillä kaavalla, ettei yksikään poika saanut mitään oma-alotteisesti aikaan, vaan itse piti ensin toimia. Sen jälkeen kyllä oltiin kimpussa ahkerasti...
Salaa taidan myös haaveilla roskaromaanimaisesta riidasta, jossa romanttisessa mielessä ennen ajattelematon mies tekisikin yllätyshyökkäyksen. Miksi kaikki kiva on vain kirjoissa?

Miehet, älkää tossuilko, toimikaa! (jos siis tilanne tosiaan vaikuttaa myöntyväiseltä molempien osapuolien suhteen..muuten voi tulla huitaisu sekä kiusaantunut tilanne)

Viikkokatsaus

Kuten arvelin aiemmin, ei Draamakuninkaasta taikka Ensirakkaudesta ole kuulunut sanallakaan.
Vaikka asia ei yllätäkään, oli minulla silti päässäni salainen toive, että toisin olisi. Tein kyllä päätöksen asialle sen suhteen, etten aio olla yhteyksissä, jos arvon herrat eivät itse ota puhelinta kauniiseen kätöseensä.

Lähipäiviin on myös mahtunut lisää vanhaa janoa, nimittäin erään aiemmin mainitsemattoman ex-tapauksen kaihoa monien vuosien taa, ja ällöhempeää muistelua minusta. Totesinkin tälle, ettei minua oikeastaan kiinnosta, vaan pikemminkin ahdistaa. Kyseinen "herrasmies" kun edeltävällä näkemiskerralla yritti lähennellä, vaikka selkeästi torjuin hänet. Ilmeisesti näiden kohdalleni osuneiden miesten kohdalla kaveruus on mahdollista ainoastaan kirjoitetussa tekstissä, mutta todellisuudessa asia on täysin toisin, eikä edes parisuhdetilanteeni ole näiden miesten kohdalla käynyt pienessä mielessäkään, saati sanomani pelkästä kaveruudesta.

Viikon (ja useammankin) pelastaja on kuitenkin ollut eräs minulle rakas ja ihana mies, joka on auttanut pienen kriisin sattuessa (kirjaimellisesti!). Lohduttanut, pitänyt yhteyttä, ollut kiltti ja kultainen noin muutenkin.
Niin huolehtivainen ei ole vielä kukaan ollut, ja harva uskaltaa minulle saarnata sellaisista asioista, kuin hän.
Särkylääkitystä paremminkin toimii yöllinen puhelu, joka onneksi vei kivun ja pelon pois niin hyvin, että saatoin sentään nukkua.

Joskus tekisi mieli kehrätä.

"Nähdään", eikä koskaan nähdä.

Kohtalo toimii kuten haluaa, tälläkin kertaa.

Olin tapahtumassa, jonne en ikimaailmassa olisi uskonut Ensirakkauden eksyvän, vaan kuinka kävikään.
Seisoessani portaiden yläpäässä näin hänen yhtäkkiä nousevan niitä pitkin minua kohti.
Tilanne oli hämmentävä, koska emme olleet nähneet pitkään aikaan. Lopulta kuitenkin löysin itseni hänen sylistään, ja se tuntui ihan liian hyvältä ja turvalliselta. Oli hauskaa jutella ja olla hetki yhdessä, huomata että huumorintajumme käy edelleen hyvin yhteen, ja ihmiset kiinnittivät meihin huomiota aika lailla. Erään vanhemman naisihmisen sanojen mukaan olimme ihania. Kun Ensirakkauden piti poistua paikalta, halasi hän minua pitkään, katsoi silmiin pitkään, ja sanoi sen klassisen sanan: "Nähdään".
Tuntuu kurjalta tuoksua aivan häneltä, ja on työlästä estää ajatusta meistä kietoutuneena toisiimme.

Niitä öitä, joita ei tahtoisi viettää yksin.

Muutama päivä sitten myös Draamakuningas oli yhteyksissä, ja tarkoituksena oli nähdä kahvittelun merkeissä. Suunnitelmat kuitenkin yllättäen (taas kerran) menivät myttyyn, kun hänelle ei aikataulu sopinutkaan, vaikka ennalta se oli suunniteltukin. Muutaman minuutin kiivaan puhelinkeskustelun jälkeen hänenkin suustaan kuului se kammottava sana: "Nähdään". Luulen ettei sitä tapaamiskertaa, jonka pitäisi olla tulossa, tule koskaan. Sitä viestiä tai puhelinsoittoa ei tule koskaan, ei ainakaan tapaamisen takia.

Miksi, oi miksi se helvetin nähdään pitää mennä sanomaan, jos sitä ei tarkoita?

Laastarisuhde vai ikuinen rakkaus?

Olen niitä ihmisiä, jotka ovat jopa harvinaisen varovaisia tunteidensa kanssa, eivätkä ole "helposti saatavilla".
On kuitenkin tilanteita, joiden vuoksi olisi tehnyt mieli hakata päätä seinään, ja pohtia omaa tyhmyyttä ja hitautta useita vuosia märehtien. No, en ehkä ole murheessa vuosia rypenyt, mutta mietin edelleen välillä, miksi rakkautta ei ymmärrä silloin kun se on saatavilla?

Ensirakkauden kanssa olimme läheisiä, tärkeitä toisillemme ja rakastuneita. Maantieteellisestä syistä suhde sitten jäi, ja päädyin ties minne. Jonkin aikaa myöhemmin tajusin rakastavani Ensirakkautta, mutta aikamme oli jo mennyt. Hetkeä myöhemmin minulle selvisi, että läheinen ystäväni olikin mennyt "lohduttajaksi". Myöhemmin olemme päätyneet keskustelemaan useasti siitä, kuinka kaikki tuntui jääneen kesken.

Draamakuninkaan kanssa taas kissa-hiiri -leikkimme jatkui useita vuosia. Aluksi olisin ollut valmis ties mihin, mutta hän vain lopulta katosi. Tietysti se sattui, ja tuntui noin muutenkin aika kurjalta toimintatavalta. Satunnaisia tapaamisia lukuunottamatta en tiennyt hänestä mitään, mutta aina hän kertoi minun merkitsevän paljon. Kun viimeeksi tapasimme n. vuosi takaperin, olisi hän mielellään tahtonut kanssani suhteeseen. Tietenkin silloin, kun se ei minulle ollut mitenkään mahdollista. Tietysti taas sitten, kun se olisi vihdoin ollut minulle mahdollista, oli hänellä uusi neito rakkaudenkohteenaan, ja minä heitettynä romukoppaan. Tämän ihmisen kohdalla sama kuvio toistunee äärettömyyksiin...

Voidaanko tästä siis päätellä, että tiettyjen ihmisten kohdalla tuo kissahiireily vain jatkuu loputtomiin?
Täytyykö joitain ihmisiä vain pitää varalla, ihan sitä varten, että näille voi sopivan tilanteen sattuessa vakuutella välittämistä ja rakkauttaan, ettei tulisi yhtäkään yksinäistä hetkeä? Eräänlainen laastarisuhde. Toisaalta en ihmettelisi, jos yhteiselo noiden miesten kanssa ei toimisi ollenkaan. Rakkaita, joiden kanssa tahtoisi olla, muttei kenties saa koskaan tilaisuutta? Draamakuningas tuossa karkauspäivänä lupasi ostaa hamekankaita, koska emme kuulemma mene vielä naimisiin. Tuskin koskaan, vaikka juhannustaiat muuta väittävätkin.

Pitäisi ilmeisesti joka hetki olla valmis uhraamaan kaikki tärkeä ja rakas sen oikean rakkauden saavuttamiseksi. Toisaalta en usko senkään tuovan onnea. Tuntuukin hölmöltä, että täytyisi joko itse toimia hätiköidysti, taikka hävitä kilpajuoksu rakkauteen muutamalla sentillä jonkun toisen kampattua sinut juuri ennen maaliviivaa.

Ei pitäisi katua päätöksiään. Olen ihan tyytyväinen, että valitsin silloisen suhteeni Draamakuninkaan sijaan.
Mutta ehkä vielä joskus.

Täytyykö aina haluta se, jota ei voi saada?

Satumaiset onnenhetket

Jokaisella on varmasti ollut sellaisia hetkiä, kun maailma tuntuu vaaleanpunaiselta. Hetkiä, jolloin on onnellinen.

Teininä koin lyhyen saturakkauden. Poika oli kiltti, luotettava ja ihana. Romanttinen ja hellä. Ensirakkauteni, jonka tietenkin menetin.

Vaikka olikin kylmä kevättalvi, kävelimme vanhan kotikaupunkimme veden äärellä tuntikausia käsikkäin. Toisen luo piti päästä peräkyliltä keinolla millä hyvänsä, kävellen, pyörällä.. kaikki kävi. Pakkanen, lumi, jää, mikään ei voinut estää. Ei edes äkäinen äitini, joka suuttui silmittömästi joutuessaan odottamaan minua, kun olimme unohtuneet pojan kanssa makaamaan vierekkäin lumihankeen tähtien alle.

Kerran kiipesimme siniselle jäälautalle, joka oli nousevan veden ympäröimänä. Jäälautalla oltiin vain hiljaa, katseltiin toisiamme ja uskallettiin jopa halata. Ensisuudelmaan meni kauan aikaa, sillä aluksi harrastettiin vain eskimopusuja. Vaikka huulemme osuivat yhteen, emme suudelleet. Tuskin kukaan on enää koskaan yhtä luotettava. (toisaalta en varmaan itse kestäisi enää jännitystä)
Poika kirjoitti minusta lauluja, ja minä hänestä.

Se oli elämäni tähänastisista keväistä kaunein, enkä usko enää koskaan eläväni elokuvamaista rakkaustarinaa.

Ensirakkauteni, jos joskus luet tämän tekstin, tiedä että sinulla on aina osa minua.
Pitele sitä varoen.
Joskus minä odotan sinua valkoisessa paviljongissa linnan varjossa, ja sitten olen sinun ikuisesti.


Lähempänä aikuisikää tapasin eräällä pitkällä bussimatkalla erään itsevarman ja hyvännäköisen miehenalun.
Katseidemme osuessa toisiinsa, tiesi molemmat välillämme olevan jotain. Bussimatkan aikana Draamakuningas ilmestyi bussin takaosaan keskelle kaveriporukkaamme, ja tarjoutui hieromaan hartioita. Tietenkin jonotin hänen käsittelyynsä pääsyä.

Kun lopulta pääsin hänen käsiensä alle, sain hartiahieronnan lisäksi silittelyjä, huomaamattomia kuiskattuja sanoja korvaani jälleennäkemisestä samalla kun hänen kätensä tukisti tukkaani tiukasti. Niin jäin koukkuun..

Muutamien viikkojen päästä tapasimme hänen silloisessa opiskelukaupungissaan kymmenien tekstiviestien jälkeen, joimme punaviiniä, kävelimme sateenvarjon alla kainalokkain, ja saattoi yöhön kuulua myös kohtalaisen uskomatonta seksiä..

Draamakuningas katosi elämästäni, mutta ilmestyi tietyn ajan jälkeen aina samoissa merkeissä takaisin.
Viimeisimmän kerran tapasimme vuosi sitten, ja vatsassani oli perhosia enemmän kuin tarpeeksi.
Istuimme vain puhumassa tuntikausia meren rannalla punaviinin kera, ja loppuillasta hän pyöritti minua sylissään pitkin nurmikkoa. Silloin olen viimeeksi kokenut vaaleanpunaisen onnenhetken.

Nykyään tiedän hänen kauniit puheensa vain turhiksi korulauseiksi, jotka olikin tarkoitettu jollekin toiselle.
Silti luulen edelleen lankeavani häneen milloin tahansa, pelkästä katseesta.

"Muistatko, miltä tuntuu juopua kesäyönä hölmöstä rakkaudesta?"