Kohtalon ivaa

Minulla on paha ongelma.

En ole vapaa, en ole varattu.
En tiedä mikä olen, mutta se rajoittaa elämääni. Miehen mielestä voisin tehdä mitä huvittaa, mutta en voi tehdä kuitenkaan. Elän tavallista parisuhdearkea, parisuhteisempaa kuin useiden ystävieni oikeissa suhteissa,  mutten kelpaa silti tunnustettavaksi tyttöystäväksi, en riitä ainoaksi. Pitää olla "vapaa pano" -kortti jatkuvasti mukana tilanteessa. Josta hyötyy mitä? Jotain sairasta itsetunnon pönkitystä? Halu satuttaa toista?

Toki voisin etsiä itselleni  jonkun miehen, mutta en kykenisi siihenkään. Yrittänyt olen kovasti, ja kyse ei ole siitäkään, etteikö miehiä pörräisi ympärilläni. Yksikään niistä vain ei miellytä, tai edes keskustelu ei tunnu oikealta. Yksikään ei ole vienyt jalkoja alta, yhdenkään kanssa en ole mitään tehnyt. Koska se ei tunnu edes ajatuksena oikealta. Ajatus jostakusta muusta koskemassa minua romantiikkamielessä edes halaamalla kummeksuttaa.

Ennen kaikkea, mitä tapahtuisi kun kertoisin jollekin miehelle minkälaista elämää elän?
Luulen, etten tosiaan ole kenenkään mittapuulla sinkku, vaikka sitä muka "virallisesti" olisinkin.
Vai haluaako joku mies naisen, jonka paras ystävä on myös parisuhde, arki, rakkaus ja seksi? Ei siihen enää muita mahdu..

Siitä aasinsilta siihen, että Nössykkä yrittää kovasti pyrkiä elämääni, vaikka olen sanonut selkeästi, etten halua mitään, vaan kavereina voidaan kyllä välillä jutella. "Jos sä vaan tutustuisit muhun paremmin..."

Trust me, tiedän kyllä mikä tuntuu oikealta ja mikä väärältä. Tiedän myös milloin oikeasti rakastan jotakuta, ja se tästä vaikeinta minun osaltani tekeekin.

Guardiin olisin todennäköisimmin helposti langennut, ja muutamaan muuhunkin näkemääni mieheen ihan jo ulkomuodon perusteella. Ehkä myös onnekseni ne miehet eivät vilkaise minuun kahta kertaa. Ne etsii sitä jotain minuakin prameampaa.

Haluan miehen jossa on haastetta, joka haluaa ymmärtää minua, jota minä haluan ymmärtää ja jonka kanssa ei tarvitse pelätä tai varoa jokaista sanaa, elettä, tekoa, hetkeä.. ja pinnallisena tahdon myös ulkoisesti pätevän miehen. Sellaisen olen tainnut löytää, mutten koskaan tule riittämään. Onneni tekee minut onnettomaksi.

Sadun sammakko

Juhannus sujui yllättävän iisisti ystävien seurassa, ja ihan kaupunkijuhannuksena.

Päädyin lopulta viimeisen kerran puhumaan Guardille. Lyhyen keskustelun aikana tajusin, että joskus haaveet kannattaa jättää haaveiksi, ilman tietoa todellisuudesta. En kuitenkaan kadu, ja edelleenkin lähinnä naurattaa koko tilanne. Ulkonäkö ei välttämättä kulje luonteen kanssa niin kauniisti käsi kädessä. Prinssi ei ollut sammakko, mutta hänen suustaan saattoi tulla muutama sammakko. Hahaa! Sitä en sano, että olisin itse loistanut kyseisessä tilanteessa, mutten tosiaan jaksa olla murjottava, saati ottaa kaikkea kuolemanvakavasti, jos kyse on pelkästä small talkista. En myöskään katso oikeudekseni kiukutella tai olla töykeä tuntemattomalle ihmiselle, jos tämä ei halua mitään muuta kuin jutella hetken, ja poistua. Onko se tosiaan niin tappiollista olla mukava pienen hetken verran, vaikka olisi kuinka paha päivä menossa? Tuskin se paha voi kuitenkaan olla tuntemattoman ihmisen syytä. Typerä hymyni on pysynyt huulilla nyt jo useamman päivän, ehkä juuri siksi, että voitin itseni.

Case Closed.

Koska kyseessä oli juhannusyö, täytyi tietysti myös taikoa. Vaikka alastonkieriskelyt niityllä jäikin ikävästi väliin, päätettiin kuitenkin keräillä ne yhdeksän kukkaa tyynyn alle.

Ensimmäistä kertaa näin unta sulhosta.

Uneni perusteella päädyn siis naimisiin Draamakuninkaan sekä jonkin tuntemattoman pitkän vaaleatukkaisen ei-niin-hyväluonteisen miehen kanssa. Oikeastaan toivon ettei taikani kovinkaan helpolla muuttuisi todeksi..

Viikonlopun kruunasi vielä sen erään ex-miehen lähentymisyritys, johon en edelleenkään tiedä kuinka suhtautuisin. Vaikka aiemmin kirjotin, ettei mitään hyvää varmasti ole luvassa, en silti osaa kieltäytyäkään täysin.

To be continued..

Pikkusöpöä onnipohdintaa

Mielessä pyörii tuhat ja yksi yötä  asiaa. Enimmäkseen kuitenkin Guardin silmät. Tiedän, alkaa mennä epätoivoiseksi sydänsilmäilyksi.

Ympärilläni on kymmeniä ihmisiä, jotka ovat päätyneet elämässään juuri sellaisiksi "tavallisiksi pulliaisiksi", on vähän koiraa, rivitalonpätkää, nössykkämiestä ja lähihoitajan perustutkinto suoritettuna. Muutama vuosi eteenpäin, ja on kivat kesähäät ja vauva tulossa. Niistäkö se onni tulee? Siitä että on kuin jokainen muukin, elämä menee turvallisesti tietyllä kaavalla eteenpäin.Vaikuttaa yhteiskunnan luomalta ihannevankilalta, jossa erilaiset elämäntyylit (vrt. aamu- tai iltaihmiset..maailma on aamuihmisten) ovatkin paheksuttavia.

No, onnittelut heille, jotka kykenevät tuollaisesta tavallisuudesta onnen saamaan. Helpolla pääsevät. Minä kuulun ammatinvalintani, vuorokausirytmini ja olemukseni kautta enimmäkseen paheksuttaviin. Onnellisena.

Minne on kadonnut ajatus oikeasta onnellisuudesta? Siitä, kun tekee sellaista työtä josta pitää, kun tahtoo saavuttaa unelmiaan ja on oikeasti onnellinen. Jokaiselle soveltuu erilainen elämä, mutten voi millään ymmärtää ihmisiä, jotka vittuuntuneina, surkeina ja alistuneina tyytyvät valittamaan surkeaa elämäänsä, mutta eivät koskaan ole tehneet kunnolla mitään sen muuttamiseksi. Kaikki on aina niin kurjaa, muttei mitään viitsittäisi tehdä asioiden eteen. Onko onnellisuudesta tullut negatiivinen asia? Naapurilla ei saa mennä hyvin, kavereilla ei saa mennä hyvin, tai ei ainakaan paremmin kuin itsellä.
Itse yritän ajatella asioita yksinkertaisen kysymyksen kautta: "onko se minulta pois? ".
Jos koen epäoikeudenmukaisuutta, tai joku asia tosiaan on minulta pois, niin sitten voin vetää pussillisen herne-maissi-paprikaa sieraimeeni. Ja varmasti teenkin niin. Jos taas asia ei millään muotoa kosketa minua, voi sen antaa soljua korvasta pihalle sekunnin sadasosassa.

Mitä yritän tällä kaikella sanoa?

Sitä, että toivon ettei yksikään luopuisi unelmistaan. Kaikki ei tapahdu hetkessä, mutta ilman yritystä tuskin koskaan. En ole läheskään kaikkia unelmiani toteuttanut, mutta joka ikinen päivä pyrin lähemmäs niitä. Kunhan en tee etenemistäni toisten kustannuksella, voin olla tyytyväinen itseeni. Onnellinen. Tehdä omalla onnellani ehkä myös toisille hyvää mieltä ja onnea.

Äitini optimistisin sanoin; "Kyllä asiat aina järjestyy ajan myötä".

Ehkäpä minun unelmani myös Guardista järjestyy vielä parhain päin, ja se voi tarkoittaa mitä tahansa.
Päivä kerrallaan, ja kaikki on mahdollista. Huominen voi tuoda kaikenlaista tullessaan.

//Nyt kaikille useammin teksteissä vilistäville miehille on oma tunnisteensa.

Leikki alkakoon!

Viikonlopun myötä ei tullut elämääni mitään uutta tai ihmeellistä...

Paitsi että puhuin Guardille ensimmäisen kerran. Nopeasti, lyhyesti, ja poistuin paikalta jättäen hänet ihmettelemään, mikä pyörremyrsky vastaan tulikaan. K:n mukaan hän oli jäänyt katsomaan hymyillen perääni.
Seuraavana yönä en pystynyt nukkumaan muutamaa tuntia enenpää. Mielessäni pyöri ainoastaan Guardin uskomattomat silmät. Silmät joihin taisin todella hukkua.

Pikkuhiljaa mieleeni alkoi myös hiipiä kauheita stressiajatuksia; tässäkö se sitten oli? Ei enää muuta tehtävissä? Olen puhunut, todennäköisesti en ole kiinnostava hänen mielestään, ja that's it?
Tällä kertaa en aio luovuttaa hetkessä, mutten myöskään piinata. Taistelutahto!
Voihan toki olla mahdollista, ettei Guard itsekään tiedä, kuinka lähteä tutustumaan tuntemattomaan ihmiseen, etenkin kun kumpikin osuu harvoin yksin samaan paikkaan. Onneksi jonkinlainen järjen ääni myös sanoo, että stressaan moisista asioista täysin turhaan. Kaiken lisäksi Guard ei edelleenkään edes tiedä, kuka olen.

Päätin kuitenkin antaa tälle missiolleni kesän aikaa. Sitten voin toivottavasti unohtaa.
Toisaalta deadlineni on jo alle kahden viikon päässä, sillä muutaman viikon kotimaan lomamatka vie minut hetkeksi Helsingin ulottumattomiin. Kuinka jatkaa eteenpäin? Kuinka lähestyä ihmistä, josta ei tiedä oikeastaan mitään? Ajatuksissani olen kyllä edennyt hyvinkin paljon...vaakatasossa...

Lisäksi erään jo elämästäni poislasketun miehen kanssa olen viestitellyt mitä ihmeellisimpiä lauseita.
Oikeastaan kahdenkin tuollaisen miehen kanssa. Toista en ole hetkeen nähnyt, ja toisen tapasin nopeasti perjantaina sattumalta. Läheisyydestä jäi kuitenkin hyvä fiilis. Sekava olotila. Alkaako kaikki tästä uudelleen?
Toinen taas ilmaisi hyvinkin selkeästi haluavansa seksiä kanssani. Se toteutunee, sillä en ole niitä selibaatissa viihtyviä ihmisiä... osa entisistä miehistä on petollisia!

Lisäksi tähän loppuun haluaisin onnitella K:ta, sillä hän selviytyi elämänsä ensimmäisestä mummotunnelinläpäisystä! Itse meinasin jäädä matkalla jonkin satunnaisen miehen mukaan, sen verran viettelevä halausote hänellä minusta oli. Onneksi saan tanssitaidoillani paljon anteeksi, ja pääsin pakoon.

Halua(n).

Kai muillekin käy niin, että näkee jostain jo tuntemastaan miehestä unta, ja alkaa sen jälkeen pitää häntä todella kuumana? Vastaako todellisuus silti unimaailmaa, vai pitäisikö suosiolla naurahtaa unilleen, ja antaa olla? Toisaalta olisi kiinnostavaa kokeilla, toimisiko seksi tai läheisyys unessa olleen, tavallisesti ei-niin-mahdollisen kumppanin kanssa.

Kamppailen itseni kanssa tiukan kysymyksen edessä; yritänkö iskeä Guardin, unelmani, vai jäänkö katselemaan kaukaa? Draamakuningas rohkaisi minua eilen kertomalla kauniita asioita minusta, ja muistuttamalla, että minulla tuskin on mitään hävittävää. Mikä on ihan totta. Luonteenikin sotii vastaan ajatuksesta jättää asia sikseen. Yleensä olen tottunut saamaan haluamani. Edes kokeiluun.
Suurimman ongelman tuottaa sopivan tilanteen löytyminen. Eilisiltana vaihdoimme jälleen yhden silmäyksen, ja unohdin hengittämisen hyvin pian. En yleensä mene spaghettijalkaiseksi taikka sydänsilmäiseksi olioksi lähes mistään. Guard kuitenkin aiheuttaa minulle katseella ja pelkällä olemuksellaan perhoslauman vatsaan.
Turhaan kuitenkin suunnittelen ennakkoon sanomisiani, saati sitten tekemisiäni. Enhän voi edes tietää, onko kyseinen herra varattu. Tiedän hetken vielä koittavan, ja odotan sitä kauhunsekaisella innolla. Kyllä ne sanat sitten löytyvät. Peukkuja saa pitää.

Pilatako mielikuva ja unelma yrittämällä muuttaa se todeksi, vai tyytyäkö päiväuniin?

Mielipiteitä otetaan vastaan!

Anna minun sulaa katseeseesi

Muutama päivä sitten kävelin kaupungilla, ja kiinnitin huomiota korkealla terassilla valkoviinilasi kädessä kaiteeseen nojaavaan mieheen. Mies oli tumma, (ainakin kauempaa katsottuna) komea, ja päällään oli puvuntakki. Hetken katseltuani, hän huomasi minut, ja vilkutti. Pyysi tulemaan luokseen ylös elekielellä. Miksi en mennyt? Jäin vain haaveilevana tuijottamaan perään ja jatkoin kotimatkaani. Kukakohan hän oli?

Yhtä katsetta en myöskään unohda. Oltiin Kantapaikassa viettämässä aikaa punaviinin parissa, ja törmäsin sattumalta suurimpaan ihastuksen kohteeseeni, sanotaan häntä nyt vaikka Guardiksi. Päädyttiin lopulta istumaan vierekkäisiin pöytiin, ja erehdyttiin kerran katsomaan toisiamme silmiin. Huhhuh.. Jos ympärillä ei olisi ollut muita ihmisiä, olisin varmaan käynyt päälle. Ehkä vielä joskus tapaamme, ja tutustumme. Toivon niin, sillä haluan saada selville, millainen Guard oikein onkaan.. Ajatuskin hymyilyttää.