Maanantailamaannus

Pitkän hiljaisuuden jälkeen minäkin taas kirjoittelen.

Hiljaisuusaikaan on mahtunut kyllä miehistä huomiota satunnaisilta yksilöiltä, niin työssä kuin huvissakin.
Ei mitään vakavaa, ei mitenkään erityistä, mutta sellaista peruspiristävää harmitonta flirttiä. Juuri sellaista, jonka takia jaksaa hymyillä.

Viikonlopun fiilikset olivat korkeat, sillä huomiota sateli tavallistakin enemmän koko loppuviikon. Johtuen ihan työkuvioista. Vaikken kovinkaan vakavasti kaikkia sanoja katseineen ottanutkaan, olin silti epäilemättä Helsingin murheellisin ja lamaantunein laahustaja arkeen palattuani. Harvoin maanantaipäivä tuntuu niin kamalalta kuin tänään, kun oma olotila oli totaalisen kaikkensa antanut, väsynyt ja tyhjyydessä kelluva. Ihmisvilinästä, huomiosta ja ihmiskontakteista tiputus kotiin, tyhjyyteen ja lepoon tuntuikin uskomattoman kauhealle, vaikka ajattelin ensin olevani tyytyväinen jalkojen ansaitusta levosta, kuten pienestä rauhoittumisesta muutenkin.

Kun kauppareissullani luulin, ettei mikään voi hetkauttaa juuri sillä hetkellä mihinkään suuntaan (koska tunsin kerrankin maastoutuvani seinään..), tapahtui hallitsematon kyynelvierähdys oikeasta silmästäni. Kassajonossa edelläni oli nuorehko isä lapsensa kanssa. Lapsen juttuja oli toki huvittava kuunnella, mutta tuohon äkilliseen liikutukseen syynä oli kyseisen isukin ääni.

Hän kun kuulosti aivan samalta kuin B.

Hetken nopean itsenikokoamistuokion jälkeen tulin pikaiseen lopputulokseen siitä, ettei tuo pikaliikutus tainnut oikeasti johtua mistään muusta kuin väsymyksestä, välimatkasta omaan mieheen ja ihan tuosta yleisestä arkeen palaamisesta. En siis aio sortua laittamaan viestiä B:lle. Pysyn kovana.

Uskomaton mulkku.

Törmäsinpä sitten illanviettoni aikana Herra B:hen, tuohon pahimpaan kohdalleni osuneeseen mulkkuun.Jossain vaiheessa iltaa tämä ihanuus tuli omistajan elkein luokseni, ja toimi aivan kuin mitään ei koskaan olisi tapahtunutkaan. Kaikki paskanjauhannat, oharit ja muut mukavat olivat hänen mielestään haihtuneet taivaan tuuliin jossakin välissä. Minun mieleni ei sentään ole yhtä vilpillinen, saati sitten anteeksiantavainen.

En ymmärrä kuinka jollain voi olla pokkaa toimia noin kaiken kurjan jälkeen, jota on toiselle tehnyt. Harvoin koen vastaavanlaista kiukkua, kuin eilisiltana. Ilmeisesti tosiaan olen hänen silmissään uskomattoman halpa ja yhdentekevä, vaikka puheillaan muuta onkin yrittänyt väittää. Teot osoittavat silti jotain muuta..
Myös jonkun naikkosen lääpintä nenäni edessä oli aika mielenkiintoisen lapsekas esitys. Lähinnä koin sääliä häntä kohtaan, tosin huvittunutta sellaista.

Jos jotain hyvää asiasta löytyy, niin ainakin sain varmistuksen sille, ettei kannata tuhlata enää missään vaiheessa ajatustakaan hänen suuntaansa. Vaikka tiedänkin, että jos hän yrittäisi, lankeaisin todennäköisimmin helposti. Taidankin viettää loppuillan sparraten itseäni olemaan se itsenäinen vahva nainen, joka uskaltaa vetää rajan tietynlaisten tapausten kohdalle, sietämättä vuodesta toiseen samanlaista on/off -leikkiä.

Illan paras kommentti tuli kuitenkin erään huumorisävytteisen keskustelun lomassa joltakin satunnaiselta mieheltä: "Jumalauta nainen, sähän oot suora, melkeen röyhkee!"

Ei edes kalenterimerkintätyttö

Jatkossa taidan uskoa pahoja aavistuksiani täysin, ilman epäilyksiä. Optimismi, mitä se on? Minun kohdallani se on osoittautunut kauniiksi saduksi, jollaista ei tähän kirjaan ole muutamaan lukuun mahtunut. Vaikka sen sieltä rivien välistä löytääkin.

B:stä ei tietenkään kuulunut mitään pitkään aikaan, ja lopulta päädyin lähettämään yksinkertaisen kysymysviestin. Muutamaa minuuttia myöhemmin sain juuri sellaisen vastauksen, jollaisen oletin saavani joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin. Kieltävän, vähättelevän ja teennäisesti anteeksipyytävän. "Hups, oho, en muistanu". Merkintä ja muistikuva minusta katosi lievän humalatilan haihtumisen myötä kuin tuhka tuuleen, ilmeisesti heti puhelua seuraavana aamuna.

Välillä sitä ei voi kuin vittuuntua omaan hyväuskoiseen, paremmasta haaveilevaan ja naiviin ajatusmaailmaansa. Olisi niin paljon helpompaa pitää tiukka linja, ja käsittää ettei tästä tilanteesta tule yhtikäs mitään, siihen ei edes toiveikkuus auta. Viestittelystä jäi sellainen olotila, että B:n mielestä minä olin nyt toiminut typerästi. Typerää on siis olettaa, että ihmiset pitäisivät sanansa, eivätkä jauhaisi paskaa loputtomiin.

Vaikka en kovinkaan romanttisessa mielessä tapaamista ajatellut kuitenkaan, niin harmistun silti siitä, etten voi viettää päivää "ystävän" kanssa tehden asioita, joita en normaalissa arjessani tee.

Jos jotain hyvää tilanteessa on, niin B:stä tuskin koskaan enää kuuluu mitään, ja minä keskityn elämääni A:n kanssa. Lopullisesti. Löydän A:sta jatkuvasti enemmän hyviä puolia, joista parhaana pidän taitoa saada minut nauramaan ja leppymään helposti.

No, minusta ei sitten ollut edelleenkään edes kalenterimerkinnäksi. Kai minussa jotain radikaalia vikaa sitten on. Eniten vain ihmettelen, miksi suhtautuminen minuun vaihtelee niin paljon B:n mielessä? Siihen jos vastauksen saisin, niin voisin antaa olla asian täysin omassa arvossaan...

Joo-ei-joo-ei-joo-ei, siis mitä?

B:n puhelu sekoitti päänuppiani sen verran, että mietin jälleen kerran sitä, mitä elämältäni oikeasti haluankaan.
B itse vähätteli heti seuraavana päivänä kaikkea sanomaansa, mutta ei sentään pyörtänyt sopimusta näkemisestä ja yhteisestä ajanvietosta. Muuten hänen kommenttinsa saivat taas sen tunteen aikaan, ettei minusta tosiaan ole muuksi kuin satunnaiseksi riemuksi, jolle voikin sitten länkyttää mitä tahansa paskaa tarkoittamatta sanaakaan. Toisaalta uskon myös siihen, että eräistä mainitsemattomista syistä häntä hieman arveluttaa kaikki. Suojautumiskeino toki tuo lähestymisen jälkeinen torjuntakin..

Joka tapauksessa ajatukseni ovat taas siinä pisteessä, että tahdon A:sta välimatkaa hiukan. Syy saattaa olla B:n lausumissa varoittavissa sanoissa, mutta myös omassa järjenkäytössäni, joka ei usko edelleenkään kaiken olevan niin hyvin kuin illusio antaa olettaa. Tyyntä myrskyn edellä. Voihan silti olla, että tällä kertaa myrskyn nostatankin minä itse.

Ainoa asia jonka varmasti tiedän, on se, etten jaksa turhaan leikkiä tai säätää yhtään mitään yhdenkään kaksilahkeisen kanssa, jos tilanteella ei ole mitään tulevaisuutta. Fuckbuddyt, one night standit ja muut skeidat eivät ole minun juttuni. En tosiaan halua sekunnissa perhettä, naimisiinmenoa tai edes sitä avoliittoa, mutta en näe mitään syytä yrittää mitään, jos en miehen mielestä ole kelpaava tyttöystäväksi, tai siitä vielä vakavemmaksi milloinkaan. Känniääliöhetkien riemuna tai muuten viimeisenä vaihtoehtona oleminen ei nappaa sitten ollenkaan. Vääränä elämäntilanteena oleminen risoo siinä määrin, että pyrin jatkossa välttämään sitä mieluiten loputtomiin.

Minä kun ajattelin jo B:n olevan täysin ohimennyttä elämää, no hard feelings, niin toisin taisi käydä. Tai oikeastaan en sano vielä mitään. Jos tarkkoja ollaan, en tahdo edelleenkään minkään tulevan A:n ja minun väliin, mutta loputon epätietoinen odotus alkaa kokea viimeisiä hetkiään.
Kuka sanoikaan, että naiset ovat hankalia, eivätkä tiedä mitä tahtovat?

Kuitenkin olen vain typerä nainen, joka kaipaa osakseen rakkautta.

Yllättävä puhelu

Viime yönä podin unettomuutta, ja viestittelin niitä näitä työmatkalla olevan A:n kanssa.
Yhtäkkiä tajusin kesken kirjoittamiseni lyöneeni luurin korvaan B:lle. Ensimmäinen ajatus oli uskomaton häkellys: minkä helvetin takia B soittaa mulle keskellä yötä?
Vaikka vahinkoluurit hänelle vetäsinkin, en edes tajunnut soittaa takaisin kaikelta hämmennykseltäni.
Hetken kuluttua kuitenkin huomasin hänen soittavan uudelleen.

En ihan ollut ajatellut puhelun kestävän miltei kahta tuntia, ja siihen sisältyvän pohdintaa parisuhteesta, avioliitoista, asuinpaikkakunnista, meistä ja minun suhteestani A:han. B:n omien sanojen mukaan hän soitti, koska haluaa tulla seikkailemaan pääkaupunkiin, ja tahtoo minut seurakseen. Kuitenkin ilmi kävi hyvin selkeästi, että mitä hän minusta haluaakaan.. Mutta haluaako hän oikeasti jotain muutakin? Jos toiveisiinsa on uskominen, hän haluaisi minun lähtevän luokseen pidemmäksikin aikaa.
Puheessa vilisi myös mainintoja siitä, että jos päädyttäisiin yhteen..
Mutta onko pointtina hommassa kuitenkin vain se, että B on huomannut jäävänsä yksinäiseksi, ja minä olen sopivan helppo varasuunnitelma? Vai johtuuko kaikki siitä, että molemmat herrat olivat sattumalta kohdanneet? Sitä en vielä voi tietää, mutta siitä aion ottaa selvää.

Toisaalta tilanne on taas kutkuttava, toisaalta taas en tiedä edelleenkään mitä tehdä, saati miten suhtautua.
Tiedän, että A:n ja minun tilanne on kaikesta huolimatta epävarma edelleen, enkä tiedä todellakaan missä mennään. Kysyminen vain pahentaisi asiaa tässä vaiheessa, koska tietäisin sen johtavan riitaan. Tulossa on kuitenkin sellainen tilanne, josta en edes tiedä kuinka selviän. Silti ei tunnu oikealta ratkaisulta ryhtyä B:nkään kanssa mihinkään, sillä poden morkkista.

Jossain takaraivossani uskon edelleen B:n olevan jonkinlainen perfect match minulle luonnostaan, mutta olemmeko A:n kanssa muokkautuneet sopivimmimmaksi toisillemme?

Nothing left to say

Elämäni on toistaiseksi niin tasaista, etten edes tiedä mistä kirjoittaa.
Toisaalta kaipaan huolettomia tyttöjeniltoja viattomine (tai jopa viallisine) sutinoineen, ja kovat pohdinnat kävimme eilenkin K:n kanssa uloslähdöstä. Talvinen sää ei kuitenkaan erityisemmin houkutellut, joten siihen kaatui hurja illanviettosuunnitelma.

Tällä hetkellä elämä tuntuu hyvältä näin tasaisena, ja myös siltä, että joka päivä "saan" siltä enemmän. Vaikka pelkäänkin kaiken onnen olevan tiputus aina vain korkeammalta takaisin tantereeseen.

Ajatuksissa on myös se, että ehkä minun osaltani lasikengän on aika jäädä pienelle tauolle. Saatan toki kirjoitella silloin, kun sellainen tunne tulee, ja niin varmasti teenkin. Kirjoittaminen on paras tapa purkaa tuntojaan, joita ei edes ääneen halua sanoa.

Miehet, jotka minun elämääni ovat toistaiseksi näyttäneen jäävän pysyvästi, ovat A ja Draamakuningas.
Toinen kaverina, toinen jonain huomattavasti vakavempana. Toivottavasti vielä pitkään.

Sattuu kuitenkin

En tiedä johtuuko kipeydestä, vai mistä, mutta jotenkin tietoisuuteen on iskenyt kuitenkin tunne siitä, kuinka Herra B kuitenkin satutti minua.
Aluksi ajattelin, etten välitä, ettei minua todellakaan kiinnosta sitä vertaa, että olisin antanut ajatuksia aiheelle tosissani. Voi olla, että aikaa on nyt kulunut tarpeeksi tajutakseni asioiden olevan toisin.

Kärsin jonkinasteisesta morkkiksesta, ja pidän tällä hetkellä itseäni harvinaisen tyhmänä. Miksi ihmeessä lankesinkaan B:hen? Tai miksi tyhmänä toivoin sen olevan jotain muuta kuin pelkkää keskinkertaista humalaseksiä? Olisi varmaan pitänyt tajuta, että vuosien aikana jokin oli radikaalisti muuttunut kuitenkin. Ilmeisesti en vain enää ollut viehättävä tai muuten tarpeeksi kiinnostava.

Tuollaiset ajatukset seikkailevat päässäni tällä hetkellä, vaikka tiedänkin niiden olevan jollain tasolla ihan silkkaa paskaa. Toisaalta myös tiedän, että ei B minua kovin hyvinkään kohdellut. Tuntuu kurjalta törmätä mihinkään häneen liittyvään, tällä hetkellä itse häneen törmääminen kammottaa ajatuksenakin. Toisaalta taas en mitään niin toivoisi, kuin jotain yhteydenottoa häneltä. Vaikka en mitään haluaisikaan.
Olisi se nyt kaikesta huolimatta mukavampaa olla edes pidetty ja siedettävä, kuin dumpattu ja kehnosti kohdeltu.

Välillä vituttaa olla kaikesta huolimatta näin herkkä, ja helposti satutettavissa oleva.
Ihan vaan Kummelin Kultakuumeessa olevasta kauniista runon loppukaneetista "Koppa tää mua viehättää" päätän tämän surkuttelumonologini ajatukseen siitä, että olisipa yhtä kova kuori kun koppiksilla.
Vaan eiköhän senkin joku äijänköriläs onnistuisi rusentamaan.. *krunts*

Jotenkin luulen, että tällä neidillä koittaa juuri nyt päiväuniaika. Palaillaan ylihuomenna...

Saavutettu syyssutina

Niin siinä sitten kävi, että sain sattumalta syyssutinani. Erään kaupungin taivaan alla, yöllä, ja sen ihmisen seurassa, jonka kanssa halusinkin olla. Tuli seesteinen ja rauhallinen olo.
Putoavia lehtiä, värikkäitä lehtiä, katuvaloja, hämyisiä kuppiloita pianisteineen ja lähes autioitakin katuja.
Se olo mieluusti saisi olla tälläkin hetkellä, mutta tilalla on surkeus ja tyhjyys. En tiedä, onko mitään mitä odottaa, vai kuihtuuko kaikki tähän. Pelottaa kaikesta huolimatta, ettei tulevaisuutta tälle tilanteelle ole olemassakaan. On niin monta asiaa, jotka voivat romuttaa vielä kaiken. Kuten minä itse.

Mieleen eiliseltä jäi myös eräässä liikkeessä oleva aivan Johnny Deppin (huom, en ole teini-ikäni jälkeen suuremmin viehättynyt Deppistä..) näköinen herra. Vaikka olin miesseurassa, hän avoimesti flirttaili kauempaa, enkä oikein tiennyt kuinka suhtautua. Tuima katsekaan ei tuntunut oikealta ratkaisulta, kuten ei hymyilykään. Taisin vain olla ja möllöttää keskivertoameeban kaltaisesti. Korkeintaan vaivautuneesti hymyilin, ja A huomautti vieressäni, ettei deppkopio saa ilmeisesti silmiään minusta irti.

Mietin tässä myös sitä, kuinka paljon kaipaan spontaania suutelemista kaiken siirappisuuden uhallakin. Edellisestä kerrasta kun on jo hiukan aikaa..

Kuitenkin, minä sain syyssutinani.
Jee!

Nyt ensiesittelyssä!

A:n sain raahattua eilen elämäni ensimmäisenä miespuoleisena esiteltäväksi vanhemmilleni, sattuman kautta.
Tilanne ei edes tuntunut absurdilta, vaikka kaikenlaisia esittelytilanteita ja muita kammoankin ihan urakalla. Koska nyt kyseessä oli olosuhteiden pakko, vältyin itsekin pahimmalta kammolta. (Aiemmin en koskaan ole halunnut näyttää yhtäkään miestä, sillä en ole uskonut niiden säilyvän elämässäni seuraavaa päivää pidemmälle..eikä se huono valinta ole ollutkaan, olen suorastaan ylpeä järkevyydestäni. Ellei asiaan lasketa sitä, että sukulaiseni todennäköisesti laskevat minun olevan hyvää vauhtia parikymppisyyden ohittaneena löytäneen ensimmäisen "mielitietyn". Voi nyt apua..)

A suoriutui mielestäni lunkisti, ja lupasi jopa tulla mielellään uudelleenkin. Pitäisikö siitä tulkita jotain?
Jossain takaraivossani vain jyllää outo ajatus siitä, että puhallankin itse pelin poikki tuon ensiesittelyn jälkeen. Tai että minun tuurillani tämä juttu olikin nyt lopullisesti tässä, kun tein kohtalokkaan esittelyvirheen. VIRHEEN! Vaikkei se ollut edes virhe, vaan ilmeisesti ihan hyvä juttu. Kai?
Ehkä se vielä selviää.

Voisikohan joku nyt ystävällisesti tunkea jäitä lätsääni???

Soita mulle! (tai laita ees viesti???)

Tajusin vasta nyt, kuinka paljon edeltävänä viikonloppuna toivoinkaan saavani yöllisen tekstiviestin.
Vaan enpä saanut. Puhelimeni pysyi täysin mykkänä. Niinpä tietenkin, sillä milloin tuollaiset toiveet käyvät toteen?

Eniten olen kaikesta huolimatta toivonut B:n muistavan olemassaoloni, ja kaiken muuttuvan samanlaiseksi kuin vuosia sitten. Voi olla, ettei tapahdu tässä elämässä. Tai sitten se tapahtuu silloin, kun sille ei ole enää mitään mahdollisuutta. Kuinka tyhmäksi voikaan itsensä tuntea havahtuessaan yöllä toiveikkaana katsomaan puhelintaan? (toiveikkuus siis todella perustui johonkin,eikä pelkästään mielitekoihini)
Plussapuolena voin varmaankin pitää sitä, etten sentään itse ole lähettelemässä säälittäviä kerjäysviestejä tai muitakaan pikku tunnustuksia yhtikäs kellekkään.
Taika noihin odotettaviin yöviesteihin ja muihin yhteydenottoihin perustuukin ainakin minun kohdallani siihen tiettyyn vatsanpohjaa kutkuttavaan, ja vakavaa hymyä aiheuttavaan tunteeseen, jonka ei tarvitse edes sitä pientä onnenhetkeä suurempaan johtaa. Harmiton sutina, ja jonkun minun mielestäni ihanan ajatuksissa oleminen vain tuntuisi...kivalta. Piristävältä, ja sellaiselta kuin nuorempana.
Tämän ikäisenä ei pitäisi tuntea itseään vanhaksi, mutta niin siina vaan on päässyt käymään. Jännittävät ajat ovat toistaiseksi ilmeisesti poismennyttä elämää, ja ympärillä olevat ikätoverit lisääntyvät- sekä vakiintuvat uhkaavasti. Paitsi K ja minä.

Allekirjoittanut on ainakin hyvää vauhtia vanhapiikautumassa ajatustensa ja kyynisyyden määränsä suhteen. Olo on välillä kuin dementoituneella, kun ei muista miltä kunnollinen sutina vatsanpohjassa tuntuukaan. Ja sitten kun sitä viimein ilmenee, se tunne katoaa yhtä nopeasti kuin tulikin. Eikä siitä taaskaan muista oikeastaan mitään muuta kuin sen, että mikä helvetti minuun meni, kun tuollaisestakin ihmisestä sellaisia viboja sain hetkellisesti??

Nyt kun olen asiasta "ääneen" sanonut, olen lähes varma, että saan kuitenkin Iilimadon kaltaiselta kestosuosikiltani jonkun sangen ihanan kännisen tunteidentunnustuksen perinteisten "anna pillua" -tyyppisten romantiikkapläjäysten kera.

Taidan varmuudeksi sulkea puhelimeni seuraavan yön ajaksi.

Äkkinäisen päätöksen hetki

Kamppailen juuri päässäni pahan ongelman kanssa: lähteäkö muutaman tunnin kuluttua pienelle matkalle, vai romahtaako kaikki käsiin, jos poistun hetkeksi? (ihan muutkin kuin romanttiset syyt arveluttavat)

En todella osaa päättää, elänkö kuitenkaan itselleni, vaiko satutetuksi tulemisen peloilleni?
On silkkaa idiotismia omalta osaltani edes ajatella, että esimerkiksi jatkuva kotonaoleminen vaikuttaisi siihen, satuttaako tuo eräs herra toimillaan minua vai ei. Miksi tämä typerä alitajunta silti uskottelee minulle niin?
On vaikeaa luottaa, tai olla pelkäämättä. Järkevältä ei myöskään tunnu jatkuva epäily, koska en lopulta hyödy siitäkään yhtikäs mitään.

Takaisin asiaan...
Jos lähden pian pienelle lomalle (jälleen), saattaa tiedossa olla ainakin yksi itseäni reilusti vanhempi mies, joka todennäköisesti jahtaisi minua innoissaan. Ihan mukava tyyppi, ei siinä mitään, mutten kaipaa toisaalta lainkaan sellaista huomiota. Toisaalta taas miespuolinen kaverini seuralaisena todennäköisesti rajoittaisi ei-toivottuja lähestyjiä reilusti. Tässä vaiheessa yksikään irtiotto kodista ja muista liiankin tutuista ympyröistä ei tunnu ollenkaan pahalta. Miksi siis en osaa kuitenkaan päättää?

Jos voisin tehdä aivan mitä haluaisin, nyhjäisin mieluiten nauramassa tyhmille jutuille A:n kainalossa sohvannurkassa. Vaikka loppuelämäni.

Valmis luopumaan?

Jos nyt päätyisin A:n kanssa pysyvästi yhteen, tai löytäisin muuten sellaisen, joka kerralla veisi jalat alta, niin olisinko valmis luopumaan elämäni muista miesmahdollisuuksista? Valmis siihen, että keskittyisin elämässäni oikeasti vaan yhteen ainoaan mieheen, pysyvästi? Ajatus epäilyttää välillä, mutta A:ta ajatellen luulisin olevani valmis.

Otsikko ajatukseltaan ehkä huijaa hieman väärään suuntaan, koska ei se uskollisuus luopumistakaan olisi. Mutta voiko välttyä ajatukselta siitä, mistä kaikesta VOI jäädä paitsi? Ah, ikuinen jossittelu. Siihen on aina niin helppo turvautua, jotta voi mutkistaa asioita entisestään. Tuntuu pahalta ajatella, ettei mikään ole ikuista. Avioliitotkin voivat päättyä ennalta arvaamatta, ja kaikki valua hukkaan. Heittäytyminen pysyvästi ajatuksena epäilyttää, ja ehkä enemmän sen toisen osapuolen kuin itseni osalta.

Karua kyllä, näihin tunnetiloihin auttaa aina kliseinen sinkkuelämän katselu teemuki kädessä. Ajatukset saa silloin jonnekin muualle sopivasti, ja kaikki vaikuttaa kuitenkin Manolo Blahnikeilla kuorrutetulta. Sopivan epätodelliselta.

Kuinka kauan jaksan odottaa A:ta?
Pitäisikö minun "suorittaa loppuun" nuo tietyt miestapaukseni, jotta alitajuntani päästäisi lopullisesti irti? Vaikka haluaisin katsoa useempiakin kortteja loppuun, niin loppuvatko ne oikeastaan milloinkaan? Tuskin. Ehkäpä yritän nousta itseni yläpuolelle, tilanteen herraksi.

Jotain todellista.

Nyt vaikuttaa siltä, että A tosiaan tahtoo yrittää kaikkensa.

Mieleni tekisi pomppia riemusta, sillä onhan se juuri sitä, mitä olen niin pitkään halunnutkin. Ne ongelma-asiat eivät nyt sinänsä ole muuttuneet mihinkään, vielä, mutta ilmeisesti sitä kohden ollaan menossa. Ainakin jos hänen puheisiinsa on uskominen.

Kahteen päivään on sisältynyt esimerkiksi oleskelua hänen sukulaistensa kanssa, ja kerrankin olin täysin julkinen, vaikken tyttöystävänimikkeellä edelleenkään ole. Yöllinen puhelinsoitto puolihumalaisine korulauseineen oli myös kiva, sillä tiedän, ettei A ole turha paskanlänkyttäjä. Etenkin sanat siitä, kuinka hän oli puhunut minusta sukulaisilleen hänen naisenaan, pönkitti tätä heikkoa suhdeitsetuntoani reilusti. Ehkä minusta vielä joskus todella tulee hänelle jotain, ihan todella.
Ellei tämä kaikki sitten ole jotain sairasta, turhaa vakuuttelua siitä, etten katoa minnekään. En ainakaan halua uskoa niin.

Niin ja B otti yhteyttä typerän kysymyksen merkeissä, ja jaksoi jauhaa kuinka mun lähellä oli niin kivaa, ja ois kiva olla tekemisissä. Minusta ei.

Väärien elämäntilanteiden nainen

Elämässäni olen useamman kerran törmännyt lauseeseen "ei kyse oo susta, vaan tästä mun elämäntilanteesta..". Lause, jota en myöskään tahdo enää kuulla.
Draamakuninkaan kohdalla kävi selväksi silloin aikanaan, että mikä tahansa elämäntilanne on väärä minulle.
A:n kohdalla on myös käynyt selväksi, että useamman vuoden aikanakaan se "väärä elämäntilanne" ei muutu mihinkään. Minä olen se väärä. Aina ja ikuisesti, paitsi silloin, kun sanon lähteväni koko tilanteesta kauas pois, silloin tyhjiä lupauksia satelee tuon tuosta.

Näin kävi myös B:n kohdalla. Toisaalta ymmärrän häntä, toisaalta en ymmärrä ollenkaan. Ilmeisesti sama laki pätee tässäkin, ikuisesti väärä elämäntilanne, vaikka mikä olisi. Olin vain pakollinen virhe, ja kaikesta puheesta huolimatta kuitenkin pelkkä p*llu hänelle. Koska itse edelleenkin olen taipuva naiviuteen, antauduin typeränä houkuttelevaan tilanteeseen. Monen vuoden halu tuli kyllä saavutettua, mutta oliko se tosiaan tämän kehnoudentunteen arvoista? Harmittaa se, että minulla on tunneside B:hen, ja siksi minä en pidä häntä edelleenkään pelkkänä panona. Mutta todellisuus pelkkänä panona olemisesta tosiaankin sattuu, kerta toisensa jälkeen. Mielikuvaani hänestä on jäänyt vanhat kauniit puheet ja teot, joista ei nykyään taida olla häivääkään jäljellä.

Kaikkien pohdintojen jälkeen olen päätynyt siihen, ettei minusta ilmeisesti ole kuin noihin väärien elämäntilanteiden hetkellisiin iloihin. Ja ne väärät tilanteet saattavat jatkua vuosia, ja aina joku vie välistä.
Tekisipä joku jotain minunkin eteeni, ja haluaisi oikeasti olla kanssani muutenkin, kuin väärässä elämäntilanteessa kuluttamassa aikaa.

Tunteelliset loputtomat tappiot saavat omankin elämän tuntumaan ihan väärältä, turhalta tilanteelta.

Case closed.

Perhoslauma ja surkutunnelma

Fiilisten ristiriitaisuus jatkuu.

Nyt vihdoin on iskenyt jännitys ja perhoslauma vatsaan B:n tapaamisen suhteen. Se kun on hyvinkin pian, enkä tiedä kuinka kuitenkaan suhtautua.
Ehkä keskitynkin siihen, että K:n ja minun irtiotto on tärkeämpi. Miehet sivuosaisia.
Osa minusta haistattaa pitkät A:lle, ja syöksyy B:n syliin. Osa ei syöksy kenenkään syliin, vaan tarkkailee asioita etäisempänä. Se kolmas osa sitten roikkuu kiinni A:ssa tiukasti, ja uskottelee kaiken edelleen muuttuvan suorastaan satumaiseksi.

Järki ja moraali taas hokee edelleen, että ei se homma niin mene. Enhän minä ole sellainen todellisessa elämässä. Mitään noista, mutta silti kaikkea. Toivottavasti edes viikonloppu tuo jotain erityistä tullessaan, vaikken päätäni tahtoisi miehillä edelleenkään enempää sekoittaa.

Vaikka en uskokaan "siihen oikeaan", mistä silti tietäisin sellaisen osuvan kohdalle, jos sellainen minulle olisi?
Voihan olla, että peli on osaltani menetetty aikaa sitten. A:n voitoksi. Täytynee kai sekin kortti katsoa aivan loppuun asti, sillä luopuminen sattuu vielä kuitenkin niin paljon.

Tuuliviiri

Joka päivä eri fiilis, ihan eri.
Joka päivä eri tunne, eri mieheen. Muttei samalla tavalla.

Hiljalleen on alkanut epäilyttää ajatukset B:stä. Nyt kun ensi-ihastushuuma on taas kadonnut, en tiedä mitä on jäljellä. Ehkä pian koittavan kohtaamisen jälkeen on jotain? En halua kuitenkaan olla hänellekään mikään leikki, enkä ryhtyä itse siihen, että pomppisin sängystä sänkyyn. Haluan olla merkityksellinen, mutten sillä kuitenkaan mitään överiä "eimevoidapannajosetlupaarakastaamuaikuisesti" -settiä tarkoita. Enkä sitäkään, että hetkessä olisin jotenkin erityinen.
Tai oikeastaan kyllä, erityinen. Enemmän kuin muut.

A:n kanssa välirauha jatkuu mitä parhaiten. Lähes liian hyvin. Niin hyvin, että minua varmaan taas sattuu pian ja kovaa. Pilvilinnoista tuntuu olevan niin korkea pudotus maan pinnalle, vaikkei ne linnat kovin korkealla leijukaan. Loputtomat pettymykset pelottavat, mutta entä ne hyvät hetket? Tai entä jos nyt luovutan, niin jäänkö kaikesta parhaasta paitsi?

Ei pitäisi ajatella asioita noin, mutta silti ajattelen. Edes salaa.
Tässä hetkessä, juuri tällä minuutilla, on hyvä olla. Harvinaisen hyvä. Turhaa ajattelen B:n tapaamista etukäteen, sillä eiköhän itse tilanne kerro, mikä tekeminen tuntuu hyvältä. Vai pyöriikö mielessäni kuitenkin pelkästään A...

Kahden miehen loukku. Vapaalla naisella.

Odotan

Sitä, että aika kuluisi eteenpäin. Tässä tiedottomuuden hetkessä ei ole juuri nyt ainakaan hyvä olla.

Mieleen hiipii ajatuksia siitä, että uskallanko Herra A:n tuomien pettymysten ja toiveiden loputtoman kierteen jälkeen ryhtyä enää koskaan mihinkään täysillä?
Onko minusta enää ylipääntäsä kaikkien pettymysten jälkeen mihinkään? Omalla katkeroitumisellani ja kyynisyydelläni toki suojelen itseäni, mutta saatan myös helposti tuhota jotain.
Ajan kanssa asiat toivottavasti muuttuu, mutta kuinka pitkään jaksaa odottaa?
Kuinka pitkään jaksaa taistella huonojen parisuhteiden, niiden yritysten ja muiden kanssa? Milloin tulee eteen tilanne, jossa vaan heittää hanskat tiskiin, kun ei tunne enää minkäänlaista kiinnostusta vastakkaiseen sukupuoleen? (joku "viisas" varmaan nyt ajattelee sen klassisen "vaihda naisiin" -lausahduksen)

Seuraavaan viikkoon tulee mahtumaan paljon kaikkea, enimmäkseen järjettömät määrät stressaavia asioita, mutta myös pieni irtiotto  K:n kanssa arkeen. Ajatuskin hymyilyttää jo valmiiksi, sillä voihan olla että lasikengällekkin on asiaa sen irtioton jälkeen.. ;)

Sota ja välirauha

A:n kanssa vietetään välirauhan aikaa. Kai edes suunnilleen. On niin monta asiaa, joita pitäisi yhdessä tehdä, ja olisi kiva tulla lomankin kannalta toimeen. (ilman että tarvitsee nukkua eri laidoilla sänkyä, hakata toista tyynyllä tai napata vahingossa toisenkin avaimet..)
Harmi vaan, ettei ongelmallisia asioita saati minun sattumista tämäkään rauhanhetki vie pois.
Eikä sitä, että sain taas kuulla huonoja asioita hänen suustaan.
Sellaisia, jotka varjostavat enemmän kuin kauniit sanat jaksavat valaista..
"sä vaan otat tän liian vakavasti". En nyt ihan niin sanoisi, mutten jaksa leikkiä piilosta tai satuttaa lähimmäisiäni.

Kieroa kyllä, nautin suunnattomasti siitä, kun A oma-aloitteisesti sanoi olevansa mustasukkainen minusta, vaikka on toisin väittänyt. Mustasukkainen kuulemma siksi, että pitää B:tä uhkana.. Totesin vain, että sietääkin pitää. Hän kun osaa käyttäytyä, ja on ystävällinen.
Kai tuo tunnustus jotain kieroutunutta egoani sitten hiveli. Ajatusta siitä, että olisin A:lle vielä joskus jotain muutakin, kuin ikuisesti määrittelemätön merkitsevä nainen.

"Musta oli kiva saada sut hihittämään..."

"mulla on ikävä.."

Tuntuu suoraan sanottuna epäoikeudenmukaiselta saada ikävöintiviestejä ja muuta skeidaa puhelimeen, kun todellisuudessa Herra A ei ole valmis tekemään mitään minun eteeni.
Ilmeisesti minun vain pitäisi palata kiltisti takaisin "paikalleni", kestää kaikki ja olla hänelle hyödyllinen. Hänen mielestään kun kiukuttelen turhasta, enkä suinkaan asiasta. Kunnioitus, välittäminen, rakastaminen, arvostaminen, inhimillisyys, moraali... kaikki vieraita sanoja hänelle. Niin, mitäs väliä minulla on, hänhän voi toimia miten haluaa, eikä mikään maailman mahti luo hänelle mitään rajoituksia.

Voimavarat alkaa olla aika lopussa. Heikko mieli houkuttelee takaisin vanhaan kurjuuteen (ja niihin onnenhetkiin), vahvempi minä taas muistuttaa, ettei koko elämää kannata tuhlata ikuiseen on/off -elämään.
Tällä hetkellä tuntuu täysin utopistiselta löytää sellaista miestä, joka ajattelisi muitakin kuin itseään suurimman osan ajasta. Tai jolla olisi inhimillisyys tai jonkinlainen moraali. Johon voisi luottaa.

Koska nuorempana olin typerä, ja löyhämoraalisena pikku luuskana olin varattujen miesten kanssa, on siitäkin jäänyt niin kamala morkkis, ja tieto takaraivoon, etten koskaan voi ryhtyä parisuhteeseen niiden miesten kanssa. Ne kun kuuluvat läheisesti elämääni edelleenkin, ja ovat minulle tärkeitä. Kuinka voisin koskaan luottaa sellaiseen mieheen, jolle minäkin olen ollut toinen nainen? Niin naiivi en sentään ole, että uskoisin olevani niin uskomattoman erityinen, ettei minua petettäisi. Se on myös nähty ja koettu niin monta kertaa.
Kenenkään suhteenrikkojana en ole kuitenkaan ollut, tai lähinnä en ole ollut ainoana sellaisena ainakaan.. Enköhän minäkin ole noista ajattelemattomista teoistani, joilla halusin itselleni palan välittämistä toivoen rakkautta, saanut maksaa ihan tarpeeksi rankasti. Läksyni olen oppinut.

Vilpitöntä välittämistä ja rakkautta saa ilmeisesti vain eläimiltä ja lapsilta.
Välillä tunnen itseni tosi paskaksi muijaksi. No, parempaa kohti. Ei kai tässä muukaan auta.

"Anna minun mennä, älä kutsu takaisin. Älä suostuttele intohimoisin suudelmin. Anna minun mennä, muuten koskaan lähde en, ja jos jään elän aina epäillen."

Katkerat hyvästit

Tänään aloitin sen, mikä olisi pitänyt alottaa aikaa sitten.

Toin ensimmäisen tavaraeräni pois Herra A:n luota. Hän tuskin edes itse tietää, kuinka suuri osa "tavaroistaan" onkin oikeasti minun. Paljon on vielä hakematta, mutta eiköhän ne sieltä hiljalleen minun kotiini siirry. Tähän tilanteeseen on päädytty siksi, etten jaksa enää löytää satunnaisten lumppujen hiuksia lattioilta, tai jakaa ymmärrystä viikon mykkäkouluun ja minun syyllistämiseeni.
Tilanne, johon ei enää lässyttelyt ja syömään viemiset auta. Niin että onnittelut vaan sille halvalle makkaralle, joka tykkää aiheuttaa muille pahaa mieltä. Voit pitää hyvänäsi..

Eniten minua tässä kaikessa sattuu kuitenkin se, kun itse huomaan kaiken rakkauden kuolevan Herra A:ta kohtaan. Mikään ei tunnu miltään, on vain kylmää. Ehkä satuttamisella ja loukkaamisella tosiaan on rajansa, myös minulla. Olen ollut liian pitkään kärsivällinen, anteeksiantava ja ties mitä muutakin paskaa. Aikamoisia ihmeitä hän saisi tehdä, että jokin muuttuisi. Nyt yhteinen tulossa oleva matka vain ällöttää ajatuksena, mutten tosiaan luovu minilomastani. Toivon vain vilpittömästi, ettei kyseinen herra saavu samalle lennolle.

Toivottavasti olen vihdoin tarpeeksi vahva lopettamaan tämän liian pitkään kestäneen pelleilyn.
Minäkin olen ollut tyhmä, tehnyt typeriä asioita, mutta olen sentään oppinut jotakin. Tiedostanut, että minulla on moraali, eikä minusta ole hänelle "ei-miksikään".

P.s. saattaahan olla, että Herra B:n kanssa asiat eivät olekaan niin huonolla tolalla, kuin voisi kuvitella.. B on minulle muistutus siitä, että maailmassa on kivojakin miehiä. Sellaisia, jotka eivät halua olla ensimmäisenä loukkaamassa, tai toimimassa muuten yli-itsekkään typerästi. Jos ei muuta, niin ainakin joku kannustaa minua kohti seuraavaa päivää, ja uutta elämää.