Itseinhoa ja pelkoa Helsingissä

Viimeisimmät päivät ovat ehkäpä helteiden tuoman univajeen myötä tuntuneet lähes helvetillisiltä. Päässä risteilee tuhat ja yksi asiaa, joita pitäisi tehdä, päättää tehtävä ajankohta ja pitää koko paketti vielä jotakuinkin läjässä. Eihän toki norsuakaan kokonaisena hotkaista, mutta ei ne asiat lutviudu silti niin sutjakkaasti kuin toive olisi. No, päivä kerrallaan, asia kerrallaan.

Liekö univajeesta, vai mistä, mutta lähipäivinä en ole myöskään tuntenut itseäni missään vaiheessa hyväksyttäväksi. Kaikki vaatteet näyttää kamalilta, hiukset ovat hirveät ja naamassakin vikaa enemmän kuin tarpeeksi. Tosiasiassa kaikki on ihan hyvin, mutta vitutuksen aallot sen kuin vyöryvät. Olo on kuin kiukuttelevalla kolmevuotiaalla, joka on päiväunien tarpeessa. Mikään ei huvita, mitään ei tee mieli, ja toisaalta taas huvittaa ja himottaa ihan kaikki. Lähinnä jo itseänikin naurattaa, kun lasken kymmeneen itseni takia muutaman minuutin välein.

Eniten pelottaa silti se, että tulen uudelleen ja uudelleen rakkaudessa satutetuksi. Ihminen josta haen turvaa ja lämpöä, satuttaa myös pahiten. Välillä tuntuu etten ole hänelle edes ihminen, vaan mystinen "joku" josta ei tarvitse välittää, ja jota voi sille tuulelle sattuessaan kohdella ihan miten huvittaa. Moraalia, käytöstapoja, kohteliaisuutta saati sitten rakkautta ei varmana löydy, mutta typerä lause "mennäänkö naimisiin?" saattaa silti karata hänen huuliltaan tarkoituksetta.  Aina kun erehtyy hetken uskomaan kaiken olevan hyvin, tulee kulman takaa joku uusi "ihana" yllätys. Niitä hetkiä pelkään.

Ehkä selitys kaikkeen olisikin raskaus.

Mitähän seuraavaksi

Mennyt viikonloppu sai taas tapahtumillaan ajattelemaan. Ensimmäinen "yllätys" oli perjantaina, kun vanha tuttu Deekolme ilmoitti itsestään viestin muodossa. Joidenkin viestittelyjen jälkeen hän antoi ymmärtää, että enempikin voisi kiinnostaa kun oman mielipiteeni aiheesta ilmaisin. Lopulta minun olisi pitänyt mennä sinne melkoisen myöhään illalla, leffaseuraksi. En mennyt, johtuen suurimmalti osalti lauantaisesta työpäivästä. (Tyhmänä) ajattelin hänelle toki sopivan sitten vaikka lauantai-ilta. Niiden viestien perusteella itselläni oli kuitekin jonkinlainen olo siitä, että saattaisimme jopa ymmärtää toisiamme ja tilannetta, missä sen täytyisi liikkua jos vielä tekemisissä olisimme.

Väärässä olin. Lauantai tuli, ja meni. Pysyin kotona. Tai, no tuli sitä tehtyä kaikennäköistä, mutta en ainakaan nähnyt Deekolmea. Kovasti oli puhetta näkemisestä, mutta eihän siitä sitten mitään tullut. Alkoholi ja kaverit menivät edelle, kuten viimeeksikin. Viimeisin viestini hänelle oli varmaan viimeinen koskaan (tai ainakin pariin viikkoon....) Pyysin häntä ilmoittamaan sunnuntaina, jos kiinnostaa välillä joustaa vaikka vaihteeksi. En ole aina hyppäämässä hänen mielitekojensa mukaan. Vaan tuskin saan vastausta, en ainakaan toistaiseksi ole saanut.

Tämän mielenkiintoisen välikohtauksen lisäksi sain muutamia muitakin viestejä, jotka johtivat lähestulkoon samaan lopputulokseen; tuskin kovin paljoa heistä enää kuulen.

Samanlainen ilmoitti lauantai-iltana, ettei kaveruutemme taida onnistua. Hänellä meni kuulemma fiilikset edes keskustella kanssani satunnaisesti... Noh, nyt kävi näin.

Herra O:n kanssa jutusta ei myöskään tule mitään. Ystävällisesti hän ilmoitti (treffipalvelun kautta viestillä, ei suinkaan tekstaten vaikka numerokin on...?), ettei tästä taida sen suurempaa syntyä. Positiivista on ainakin se, että olin kyllä itse miettinyt melkolailla samaa. Vaikka voisi sitä kuulemma silti joskus hengailla, itsekin kysyin josko hän ehkäpä kestäisi minua vielä tennis"vastustajana" joskus.

Jotta saan tähän vielä muutaman nimen mainittavaksi, sanottakoon, että Kultalusikka tekstasi myös viikonlopun aikana. Ei sillä oikeastaan sen kummempaa ollut, kunhan halusi varmistaa kai etukäteen etten ole samassa baarissa kuin mihin hän oli menossa keikalle... Hah, enpäs ollutkaan!

Neutraali olotila.

Ota minut nyt

Ikävä on ilkeä asia. Se hiipii luo heti, kun jää yksin oven sulkeuduttua. Päivien kuluessa se sentään muuttuu toimintakyvyksi, ja onneksi on puhelin. Läheisyyskaipuu valtaa etenkin, kun tietää ettei sitä läheisyyttä hetkeen ole tarjolla. Kainalonukkuminen, ne pienet huomaamattomat kosketukset jotka silti tuntee ihollaan kauan, yhdessä nauraminen..kaikkea sitä kaipaa hetkessä enemmän kuin kuukausien yksinolon jälkeen.
Harvoin on minun elämässäni tilanne, jolloin toivon toisen tosiaan ottavan ja pitävän.
Ajatuksissa pyörii vain se hetki, kun herään yöllä puhelimen soittoon, tai siihen että ovi kolahtaa.
Puhumattakaan siitä hetkestä, joka koittaa hetkeä sen jälkeen..

Vietettyäni rantapäivää Prinsessa Tuuliviirin ja K:n seurassa, tulin lopputulokseen siitä, etten aio nähdä Nössykkää. Tuntuisi vaan typerältä juuri tällä hetkellä tavata jotakuta, jonka tuntemukset saattavat olla himpun verran liian lämpöiset minua kohtaan. Välttelen siis pakokauhua, ja sitä että saattaisin mahdollisesti innoittaa tapaamisella kaikesta huolimatta kyseessäolevan herran tunteita.
Rantapäivän saldona yhden vetävähkön miehen tiirailu, mehevät rusketusrajat ja palaneet sääret. Joskus toivoisin tosiaan saavani satunnaisen komistuksen levittämään aurinkorasvaa selkääni. Sekin nimittäin paloi.
Missä ne rantojen adonikset piileskelevät?

Päivän lohduttavana sloganina toimi kuitenkin:
"Jokainen mies on mahdollisuus!"


P.s. te kaksi vaimoa siellä jossain, joiden miehet eivät haisseet tänään raa'alle sipulille voimakkaasti, ja saitte raikkaan iltapusun: voitte kiittää minua pienestä sattumalta tapahtuneesta ohjeistuksesta erään maanalaisen jonossa. ;)

Urheilupuistossa taas.

Muun muassa lievähköä häpeän tunnetta osaamattomuudestani, itseeni kohdistunutta naurua minun sekä seuralaiseni (että varmaankin monien muidenkin) kohdalta, aidan yli lentänyt pallo ja keski-ikää lähentelevien futistreenit mahtuivat erääseen iltaan. Tämä muutamaa päivää aiemmin sovittu tapaaminen Herra O:n kanssa sujui mukavissa merkeissä tennistä pelaten. Oikeastaan siitä muutaman tunnin hengailusta aika pieni osa oli tennistä, johtuen molempien sekä ruumiillisesta, että henkisestä väsymyksestä.

Alkuaika meni pelipaikalle siirtyessä sekä vapaata kenttää odotellessa, kun taas pelin jälkeen ei olisi jaksanut liikkua pois vaan tuntui hyvältä tuijottaa joidenkin miesten laiskahkoja jalkapallotreenejä. Välillä istuimme vain hiljaa, mutta oikeastaan se ei tunnu hänen seurassaan ollenkaan häiritsevältä. Toisina hetkinä nauroimmekin sitten äärimmäisen tyhmille jutuille, kahdestaan tai jopa yksin...

Kun tuli aika lähteä eri suuntiin, oli puhetta hieman viikonlopusta. "Voitas varmaan tehdä jotain viikonloppuna, riippuu nyt vähän millanen sää", sanoi hän. Arvoitukseksi jäi, riippuuko säästä se näemmekö ylipäätään, vai ainoastaan se, mitä olisi ohjelmassa. Ehkä tämä minulle vielä selviää.

Seesteisyys

Nössykkä tuossa vähän aikaa sitten otti yhteyttä, ja ilmoitti haluavansa tavata. Ei minulla periaatteessa mitään sitä vastaan olisi, koska Nössykkä on mukavaa seuraa. Vähän vaan epäilyttää hänen käsityksensä kaveruudesta, enkä täysin usko kyseessä olevan pelkän kaveruuden hänen osaltaan. Toisin kuin minun osaltani  Kerroin hänelle harkitsevani asiaa. Ja niin teenkin, tarkasti.

Kierreltyäni koko eilisillan alennusmyyntishoppailuissa pitkin keskustaa, huusivat jalat hoosiannaa siihen malliin, että aiemmin mielessä käynyt miestenbongailuilta kantapaikassa vaihtuikin koti-illaksi elokuvien, herkkujen ja... erään seurassa. En valita, en ollenkaan. Tuntuu hyvältä, ettei mieli kaipaa mitään ihmeellisempää juuri tällä hetkellä, vaan on hyvä hengähtää ja olla. Vaikka en oikeastaan mitään etsikään, on silti hauska käydä ystävien kanssa ulkona, ja katsella tarjontaa. Etenkin, kun en itse lähesty koskaan ketään, vaan jätän katselun puolelle. Vanhanaikaista ehkä, mutta toivon miehen tekevän monissa asioissa aloitteen, ja pitävän jonkinlaista järjestystä, vaikka itsekin vahvaluonteinen toimija olenkin. Ennemmin sitten vaikka lievää kinastelua kun "hälläväliämeininkiä".

Huono puoli alennusmyyntilöydöissä on se, että mieli tekisi päästä käyttämään vaatteita piakkoin ties missä tilanteissa näyttämällä tyrmäävältä. Katseet tuntuvat kivoilta, vaikkei niiltä mitään haluaisikaan.
Oikeastaan asia, mitä haluaisin, olisi varovainen kurkistus tulevaisuuteen. Vaikkapa noin viiden vuoden päähän. Kuka on silloin kuvioissa, kuka niistä poissa?

Hajanaisia ajatuksia: osa 2

Tajuaminen tilanteeseen tuli ja toimin sen mukaan. Suora puhe oli paras keino tässäkin tilanteessa, vaikka hankalalta ensin tuntuikin. Kaverikortti on pelattu. Olen silti aika ylpeä itsestäni, että pystyin siihen aika äkkiä, enkä jäänyt venyyttämään tilannetta. Oma fiilikseni myös helpottui aika lailla.

"Harmittaa kyllä vähän. Tykkäsin susta aika paljon". Ei välttämättä oo se mitä olisin halunnut kuulla, vaikka oikeestaan tiesinki sen jo. Samanlainen oli niin selkee teoissaan ja sanoissaan, etten ois voinu olettaa mitään muuta. Tuntu se silti vähän pahalta kuulla, kun tajus vaan mitä just teki kertomalla totuuden omista fiiliksistään.

Jatko on vielä epäselvää. Tein selväksi, että haluaisin jatkossakin olla tekemisissä, ja että tarkoitan sitä ihan oikeasti. Yleensä ihmisillä on tapana vain sanoa niin, päästäkseen tilanteesta ulos helposti ja hiljaa.

Liian paljon, liian äkkiä. Vois tehdä ihan hyvää olla vaikka hetki omien ajatusten kanssa ja pysyä kauempana miehistä, ettei tuu mitään sählinkiä taas kohta tähän. Ehkä minulla onkin vain joku sairas läheisriippuvuus-sitoutumiskammo-kombo. Ehe.

Alitajunnan ihmemaa vol. 2

Jälleen kerran uneni olivat outoja, tietenkin miehen nukkuessa vieressäni.
Muistan joskus kokeneeni pahimpia morkkiksia alitajuntani takia juuri siksi, että olin nähnyt seksiunia silloisen mieheni ja minun yhteisestä tutusta. Kaikesta huvituksesta huolimatta oli tilanne jokseenkin kiusallinen, vaikkei mistään unta pahemmasta kyse ollutkaan. "Kauniita unia, kulta"

Ensimmäisessä osiossa olin erään pikaruokaravintolan kassalla juttelemassa jonkin tummatukkaisen, silmälasipäisen miehen kanssa. Sovin hänen kanssaan treffejä, eikä minulla ollut aavistustakaan siitä, kuka hän oli. Ilmeisesti joku ihan kiva tapaus kuitenkin. "Ihan kiva". Törmäänköhän joskus vielä samannäköiseen tyyppiin tosielämässä?

Seuraavassa hetkessä olin siirtynyt taas kerran häihin. Omiin häihini. Kävelin kohti alttaria, ja siellä minua odotti eräs peruskouluaikainen luokkakaverini, joka ei tosiaan miesihanteeseeni kuulu. Unessa muistan mananneeni jatkuvasti, että miten voi ihminen päätyä näin onnettomaan tilanteeseen. Ehkä siis joku järjen ääni sentään alitajunnankin läpi muistutti, etteivät kirkkohäät saati sitten lapsuudentuttu taida toimia minun kohdallani. Edes unessa.

Heräsin hikisenä peittoon solmiutuneena, ja silmien varovainen raotus varmisti, että vieressä tosiaan nukkui juuri se, jonka siinä pitikin olla. Helpotus.
Silti mieltä mietityttää, miksi näen niin useasti hääunia. Etenkin, kun en valveilla ollessani ajattele mitään niihin liittyvääkään, etenkään omalle kohdalleni.

Jos unia olisi uskominen, menisin ilmeisesti useita kertoja naimisiin, aina surkeana ilman omaa tahtoa, ja aina ihan väärän miehen kanssa. Missä ne kivat unet viipyvät?

Hajanaisia ajatuksia: osa 1

Olo on jokseenkin sekava ja hämmentynyt. Viikossa on tapahtunut hurjan paljon. Olen tutustunut kovin samankaltaiseen ihmiseen itseni kanssa, keskustellut tunteja ja tunteja, nipistänyt aikaa yöunista ja käynyt liian väsyneenä töissä. Tapasin hänet viime viikolla muutaman päivän keskustelun jälkeen. Hän tuntui niin Samanlaiselta, etten tiennyt mitä ajatella.

Pari päivää ensitapaamisen jälkeen päädyin menemään yöksi hänen luokseen. Aiheesta ei kovin paljoa oltu puhuttu, eikä suunniteltu, vaan se tuli kovin yllättäen. Olin innoissani, vaikka jännitti. Lienee sanomattakin selvää, että itselleni ei ole kovin tuttua mennä miehen luo ensimmäistä kertaa yöksi selvinpäin, hehe.

Siinä sitten katselimme leffaa melko rennosti. Tai hän katsoi, itse nukahdin suunnilleen tunniksi n. 15 minuuttia leffan alkamisen jälkeen, ensimmäistä kertaa elämässäni kesken elokuvan. Loppupuolen elokuvasta taas näinkin.

Kun sitten lopulta päätimme siirtyä sänkyyn nukkumaan, oloni oli outo. Nukkua nyt miehen vieressä, irti hänestä, oman peiton alla. Minulla ei edes käynyt mielessä ajatus seksistä hänen kanssaan. Tai oikeastaan kävi, pariinkin otteeseen. Ensimmäisellä kerralla ajatus katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, toisella kerralla palasin ihmettelemään miksei ajatus houkuta alkuunkaan.

Yö meni siis aika rauhallisesti nukkuen ja aamulla olikin suunnattava jo pois melko ajoissa, koko viikonlopun ollessa ohjelmantäytteinen.

Noh, mitäs nyt? Samanlainen on nimensä veroisesti hyvin samanlainen ajatuksiltaan kanssani. Monien ja taas monien puheenaiheiden jälkeen ei vastaan vieläkään ole tullut mitään kovin ristiriitaisia mielipiteitä. Aikaa kuluu vaikka kuinka paljon mukavasti jutellessa hänen kanssaan, kun olemme eri puolilla ruutua. Samassa huoneessa tilanne on omalta osaltani aivan jotain muuta... Niin ihana persoona kuin hän onkin, ei hän houkuta minua siinä mielessä alkuunkaan. Tilannetta ei ollenkaan helpota, että on melkolailla sanomattakin selvää, että häneltä ihastuksen tunteita minua kohtaan löytyy, vaikka itseltäni ne taisivat kadota melko lailla yhtä äkkiä kun tulivatkin.

Mitähän sitä tällekin taas tekisi.

Jestas sentään

Eilen kävellessäni kadulla jonkin satunnaisen terassin ohitse matkallani illanviettoon, alkoi useamman miehen suusta kuulua laulua, vislausta ja muuta möykkää. Promillet varmaankin oli kesäillassa sopivan korkealla, ja silmänruokatarjonta miinuksen puolella. Hymyilin toki herroille, ja jatkoin nauraen matkaani. Tuonkaltaista harmitonta piristystä olikin taas odoteltu jokunen tovi.

Joskus tulee myös harmiteltua sitä, ettei Suomessa ihmiset kovinkaan helposti tule sanomaan tuntemattomille kohteliaisuuksia, vaan tuijottavat vain pitkään. Paitsi tietysti siinä tilanteessa, kun on otettu muutama neuvoa-antava. Silloin saa kyllä kuulla ties mitä, yleensä vielä sellaisia asioita, joita ei haluaisi kuulla ihan välttämättä.
Ihme kyllä, varsinaisella baarireissulla oli suorastaan tylsää, noin tarjonnan suhteen. Aina sitä tulee katseltua potentiaalisia tapauksia, vaikkei edes etsisi mitään. Mutta kokonainen suuri baari, eikä yhtäkään valioyksilöä! (valioyksilö = tod. näk. vaaleahiuksinen, pitkä, ja luonteeltaan harvinaisen hankala)

Huomisen aion viettää keittiössä orjana, sillä haluan hemmotella miestä. Ruokaa, leipomuksia, kaikkea mahdollista kivaa ja hyvää. Kotirouva minussa nostaa hetkeksi päätään pitkän tauon jälkeen. Ihme kyllä, luonteestani huolimatta olen silti armoton kotihöösääjä. Onneksi sille on myös vastapaino.
Ehkä minäkin sen hemmotteluni saan sitten joskus myöhemmin..

Hukassa, mutta kartalla.

Kotimatkalla bussissa illan vaihtuessa yöksi, mieleen hiipi odottamaton tyhjyys.

Kaipuu jonnekin, ajatuksia kaikesta mitä on jäänyt tekemättä, ajatuksia siitä mitä haluaisi, vaan ei voi tehdä..
Yhtäkkinen epävarmuus koko elämästä, jokaisesta vietetystä hetkestä ja pienimmästäkin askeleesta. Siitä, kun ei tiedä onko koskaan kelpaava sellaisena kun on, onko muokannut itsestään vääränlaisen ja onko tehnyt liian monia virheitä. Onko minusta jäänyt vain kuoret jäljelle, kaiken muun ollessa rikki?

Hetki kun ei tiedä mitä haluaa, mutta samalla tietää haluavansa niin paljon monia asioita, että tekisi melkein mieli itkeä. Ennen kaikkea mieleen hiipi uskomattoman kova halu tehdä kaikkea, varsinainen himo elämään.
Eniten tällä kertaa romantiikkamielessä. Miksei toki noin muutenkin elämässä etenemiseen, ja uskoon siitä että aina voi ja kannattaa kehittää itseään entistäkin paremmaksi.

Tuonkaltaiseen haikeuteen voi lietsoa vain heinäkuinen ilta, vaaleanvioletti taivas, meri ja yksi tietty kappale. SMG:n Hölmö Rakkaus. Tekstissä on hetkiä, joita ehdottomasti haluaisin kokea, niitä vaaleanpunaisen utuisia, kun kaikki tuntuu pehmeältä unelta. Tilanteita, jotka tapahtuvat vain sattumalta, jos sittenkään.

Kesä on pian mennyt ohitse, ja tuntuu siltä ettei siitä jäänyt mitään käteen. Janoan lämpöä, valoa ja läheisyyttä, sellaisia kuin kaksi edeltävää kesää ovat olleet. Tekisi mieleni viisastella erään epämiellyttävän suomalaisbändin kesän jatkumiseen liittyvin sanoin, mutta jätän sen mielelläni väliin.

"Mitä sä meinaat elämälläs tehdä?" -kysymys tuli kolmekymppiseltä läheiseltäni.
Sitä tuskin koskaan täysin tiedän, mutten tosiaan halua olla kolmekymppisenä täysin hukassa, ja kapinoida kaikkea vastaan ajatuksella "kun ei mun tartte toimia niin kuin muut, ei mikään mua koske". On harvinaisen selkeä olo siitä, että haluan todella tehdä sitä, missä itseäni olen tähän päivään astikin kehittänyt, ja mihin parhaiten sovellun. Romanttisessa mielessä en mitään voi suunnitella, mutta tuntuisi typerältä sulkea pois tuntemuksia ja tapahtumia kieltämällä asioita itseltään.

Kaikenlaista sitä mieleen tuleekin yhden pienen hetkisen avulla. Hyvä muistutus itselleni silti siitä, että kaikesta huolimatta pitää muistaa elää etenkin hetkessä.

"Kaikki on mahdollista"

"On sanat niin turhia silloin, hyväile, hyväile vaan"

Harvoin toivon ajan kuluvan niin nopeasti kuin nyt.

Syy löytyy jälleen siitä aiemmin mainitsemastani miehestä, jonka kanssa vietin edellisen yön, sekä päivän.
Uni jäi vähäiseksi, muttei se tuntunut haittaavan ollenkaan. Etenkään jos aamupalaksi on mansikoita, suklaata, viinirypäleitä, kaatosadetta ja seksiä..

Sain myös nauttia harvinaisesta, yhteisestä suihkuhetkestä suudelmilla. Tuntuu ihan kivalta leijua edes hetki pilvissä kaikenlaisen hyvänolontunteen takia.
Muistan kyllä Draamakuninkaan kanssa viettäneeni kerran hieman samankaltaisen suihkuhetken, ja erityisesti mieleen jäi silloin se, kun hän pesi hiukseni. Yksinkertainen, mutta ihana asia.
Jäi silti tuo aiempi suihkuhetki ihan toiseksi tähän verrattuna.. siksi toivonkin ajan kuluvan pian, jotta voidaan jatkaa taas siitä, mihin jäätiin.

Ehkä kaikki ei tunnu heti samalta, kun seuraavaksi nähdään, mutta silti mielessäni on vain yksi sana.

Onnellisuus.

Se fiilis.

Kaikki varmaan tietää sen tunteen, kun aamulla herää hymyillen. Kello soi aivan liian ajoissa ja silmät on unisena ristissä, mutta silti hymyilyttää. Edessä on pitkä työpäivä, mutta mieli on korkealla. Ja sitten kun juttelet hänelle edes tekstiviestein, perhoset kirmailevat vatsassasi. Puhumattakaan siitä, jos olette pian näkemässä. Kaikki mitä teet, tuntuu paljon kivemmalta, vaikka se ei sitä normaalisti oikein olisi. Nyt se ei haittaa.

Illan tullen poskilihaksia särkee liiasta hymyilystä.

Olo on aika pitkälti just semmonen.


Niinä aikoina kun hän puuttuu elämästäsi, ei sitä fiilistä näy eikä kuulu. Tarpeeksi kauan oltuaan poissa unohdat jo, miten kivalta se tuntuu. Ja sitten kun se olotila on taas täällä, et tiedä miten olet pärjännyt ilman sitä, kun kaikki tuntuu hyvältä.


Miltä ihastuminen tuntuu.

Leikitäänkö aikuisia?

Muutamana päivänä tässä internetin ihmeellisessä maailmassa olen törmännyt ties missä ammattimaisiin haukkujiin sekä mielensäpahoittajiin.

Millä oikeudella joku järjen jätti kuvittelee saavansa haukkua muita ihmisiä, jos kyseinen ihminen ei ole ollut mitenkään harmiksi, tai ansaitse julkista (tai mitään muutakaan) nöyryytystä? Tuntuu käsittämättömältä, että aikuiset ihmiset kirjoittavat "oot ruma", "tyhmä lehmä", "v**un läski", ja ties mitä muita loukkauksia toisten fb-profiileihin puhumattakaan muista nettipalveluista. Onko ihan tarpeellista sanoa tuollaista? Etenkään täysin tuntemattomille.

En myöskään voi ymmärtää millään tavoin periaatevänkääjiä, jotka haluavat provosoida ja haastaa riitaa keinolla millä hyvänsä. Etenkin sarkasmitajun puutostila näyttää aiheuttavan jälkimmäisenä mainittuja ongelmia enemmänkin kuin tarpeeksi. Hankkiiko joku tosiaan itselleen hyvää mieltä tuollaisilla lapsellisuuksilla?

Tietynlainen suorapuheisuus toki on hyvästä, mutten näe toisten kustannuksella toimimisessa mitään hyvää.
Luulisi aikuisten ihmisten osaavan pitää mölyt mahassaan, sekä pysymään poissa sellaisten ihmisten sivuilta/profiileista/elämästä, jotka niin vastenmielisiksi tuntee. Mielipiteitä voi olla, mutta pitääkö ne tosiaan aina sanoa julki, tai ilmaista törkeästi? Harmittaa kyllä, että tuollaiset huutelijat eivät pysy pelkästään kotonaan kirjoittamassa, vaan ilmaisevat itseään myös kodin ulkopuolella.

Hyvät tavat, missä olette?

Kolmas.

Kolmas kerta toden sanoo, hah? No, se jää nähtäväksi. Tänään tapaan kolmannen ihmisen sieltä jo muutamaan otteeseen mainitusta treffipalvelusta. Tuttavuus on melko uusi ja fiilikset ovat aika hyvät, mutta en oikeastaan edes halua sanoa ääneen kovin paljoa enempää. Pian nähdään miten käy. Jännittävää!

Hah, eipä muuten ole Deekolmesta sen koommin kuulunut sitten enää. Parempi niin. Tai, no, toisaalta aika sama. Itsestäni tiedän ainakin, että kiinnostus on kyllä nollan luokkaa, jollei jopa miinuksen puolella. Eiei, jos se olisi miinuksen puolella, se tarkottaisi että sillä olisi väliä, nollan luokka on siis parempi. Toisaalta, mitä se sitten taas kertoo, että kirjotan asiasta tässä ja nyt...

Kummastuttaa hieman, Herra O ei ole antanut kuulua itsestään, vaikka kanssani kuulemma oli kivaa ja jopa sanoi odottavansa kasvotusten kohtaamista taas... Nojoo, en ole itsekään ottanut yhteyttä. En oikeastaan tiedä miksi, ehkä tuon huomisen takia, tai sitten muuten. Huomaa taas itsestäni sen, kuinka haluan olla vain yhden miehen nainen, ja mies minulle vain yhden naisen mies. Ei voi edes tavata toisia, ilman että se alkaisi vähän mietityttämään jo, vähintäänkin alitajunnassa...

Aika mitäänsanomatonta nyt kyllä kaikin puolin tämä.

Viikkokatsaus

Kuten arvelin aiemmin, ei Draamakuninkaasta taikka Ensirakkaudesta ole kuulunut sanallakaan.
Vaikka asia ei yllätäkään, oli minulla silti päässäni salainen toive, että toisin olisi. Tein kyllä päätöksen asialle sen suhteen, etten aio olla yhteyksissä, jos arvon herrat eivät itse ota puhelinta kauniiseen kätöseensä.

Lähipäiviin on myös mahtunut lisää vanhaa janoa, nimittäin erään aiemmin mainitsemattoman ex-tapauksen kaihoa monien vuosien taa, ja ällöhempeää muistelua minusta. Totesinkin tälle, ettei minua oikeastaan kiinnosta, vaan pikemminkin ahdistaa. Kyseinen "herrasmies" kun edeltävällä näkemiskerralla yritti lähennellä, vaikka selkeästi torjuin hänet. Ilmeisesti näiden kohdalleni osuneiden miesten kohdalla kaveruus on mahdollista ainoastaan kirjoitetussa tekstissä, mutta todellisuudessa asia on täysin toisin, eikä edes parisuhdetilanteeni ole näiden miesten kohdalla käynyt pienessä mielessäkään, saati sanomani pelkästä kaveruudesta.

Viikon (ja useammankin) pelastaja on kuitenkin ollut eräs minulle rakas ja ihana mies, joka on auttanut pienen kriisin sattuessa (kirjaimellisesti!). Lohduttanut, pitänyt yhteyttä, ollut kiltti ja kultainen noin muutenkin.
Niin huolehtivainen ei ole vielä kukaan ollut, ja harva uskaltaa minulle saarnata sellaisista asioista, kuin hän.
Särkylääkitystä paremminkin toimii yöllinen puhelu, joka onneksi vei kivun ja pelon pois niin hyvin, että saatoin sentään nukkua.

Joskus tekisi mieli kehrätä.

Tennistunti

Tai oikeastaan kaksikin.

Edellämainitun nettitreffipalvelun kautta olin myös tutustunut tähän salaperäiseen Herra O:hon. Pari viikkoa melkeinpä jutellut niitä ja näitä, en edes päivittäin. Hänen lopulta ehdotettuaan tenniksen pelaamista, mietin että miksei? En sillä mitään häviäkään.

Siispä lauantaina töistä kotiin päästyäni suuntasin sovittuun paikkaan iltakuudeksi. Astuttuani bussista ulos, pysäkillä istui hieman vaatekuvausta muistuttava mies. Jostain syystä kävelin kuitenkin hieman kauemmas ihmettelemään tilannetta, enkä sanonut hänelle mitään. Aikaisemmin näkemäni kuva hänestä ei ollut kovin selkeä, enkä voinut erikoisemmin kasvoja siihen verrata. Lopulta tämä Herra O oli kai kuitenkin minut tunnistanut käveltyään pysäkiltä perääni. Tilanne oli hieman hämmentävä, mutta hämmennys meni pian ohi, koska hänen kanssa tuli juttuun kaikesta huolimatta hyvin.

Vaikka suunnitelmamme hieman muuttuivatkin erinäisistä syistä, pääsimme lopulta pelaamaan tennistä. Pari tuntia meni pallotellessa aika hyvin, vaikka laji oli minulle täysin uusi, toisin kuin hänelle... Vielä pelaamisen jälkeenkin vierähti hetki aikaa yhdessä, ja oli kyllä mukavaa. Voisihan sitä pelata tennistä uudestaankin, oikeasti.

Ainiin. Ujostelija on poissa kuvioista. Hänen läsnäolonsa kävi hieman tukalaksi itselleni liiallisen yhteydenpidon takia ja sain sanotuksi hänelle suoraan, etten taida tuntea ihan samallalailla häntä kohtaan kuin hän tuntuu tuntevan minua kohtaan. Helpotti. Ja ainakin tein niinkuin toivoisin itselleni tehtävän, sanoin suoraan.

Öisin suola janottaa.

Muutama vuosi sitten elämässäni käväisi Iilimato, itseäni hiukan nuorempi ajanvietepoika.
Ystäväporukassa tapasimme, ja vietimme aikaa pienen lyhyen ajanjakson verran. Tuona aikana aloin viikon tuntemisen jälkeen saada epäilyttäviä puhelinsoittoja öisin: "mä rakastan sua, mennään kihloihin, muutetaan yhteen, blaablaa-blaablaablaa". Ei tarvitse olla kummoinen sherlock, kun voi päätellä minun lyöneen luurin korvaan. Se tarina oli siinä.

Muutama kuukausi sitten eräänä pimeänä talviyönä sain viestin, jossa Iilimato haikaili perääni. En koskaan vastannut siihen mitään, ja myöhemmin törmätessäni kysyin syytä viestiin. "No mä olin kännissä".
Olisinpa silloin aavistanut pahimman olevan edessä. Kyseinen ääliö nimittäin tavattuamme pikaisesti kavereina paljastikin, ettei tiedä ollenkaan kuinka minuun suhtautua, vaikka oli itse neutraalia kaveruutta kannattanut.
Siihen loppui minun osaltani se kaveruuskin, sillä on vähän häiritsevää yrittää olla kaveri jollekin, joka vaikuttaa joka ikinen hetki siltä, että haluaisi vain käydä päälle ja liimautua kii taas niin tiukkaan, ettei tukehtumiskuolema olisi kaukana.

Muutama yö sitten sain taas viestin: "Rakastaisin sua nyt". Niin että mitä?
Oikeastaan en edes halua tietää yhtäkään selitystä tuolle. Välillä sitä toivoo, että jonkin ihmisen kohdalla voisi painaa Deleteä.


Iilimadolle voisin todeta yhden asian; Rakasta, kärsi ja unhoita.
Rakkaus ja toisesta tykkääminen (etenkin yksipuoleinen) on kaukana toisistaan.

Tyttö ja metallikorvakoru

Kolmisen viikkoa sitten olimme S:n kanssa Kantapaikassa punaviinilasillisella. Varmoin askelin suuntasimme kohti tiskiä, mutta hieman pieleen meni jo tässä kohtaa. Alunperin suunniteltu 12cl muuttui yhtäkkiä 24cl:aan baarimikon, jonka kuumuusasteella ei tietenkään ollut mitään tekemistä aiheen kanssa, hieman vihjattua aiheesta... Taisi meillä vähän pohjiakin olla, joten aikamoisessa laitamyötäsessä sitä taidettiin olla illan kulkiessa eteenpäin.

Älkää kysykö miten, mutta monien sattumien kautta onnistuin kadottamaan korvakoruni naistenvessan altaan viemäriin. Hetken epäröityäni menin sitten siitä mainitsemaan edellämainitulle melko hyvännäköiselle baarimikolle. Hieman häpeän ja punaviinin tuoman hihitysfiiliksen sekaisin tuntein hänelle tarinan lyhyesti kerroin, eikä aikaakaan kun hän oli jo työn touhussa pelastaakseni korvakoruni. Hän kehoitti minua palaamaan nauttimaan illasta pöytään, eikä mennytkään edes kymmentä minuuttia kun sain koruni takaisin.

Tuossa eräänä iltana menimme iltateelle taas Kantapaikkaan. Eräs toinen työntekijä palveli minua tällä kertaa, mutta tuo kuumempi tapaus oli myös tiskin takana. Lyhyt vilkaisu hänen suunnaltansa minuun ja naurahtaen hän totesi "Kas, korvakorutyttö". Hieman nolo fiilis siinä toisaalta oli, mutta ihan hymyillen otin tilanteen vastaan. Ihmettelin ääneen hänen muistaneen tilanteen, mutta ei sitä kuulemma olisi voinut unohtaa. Noh, hyvää asiakaspalvelua Kantapaikasta taas kerran, totesin tämän hänellekin.

Alitajunnan ihmemaa

Viimeöinen uni oli jotain sellaista, jota hereillä ollessanikin olen ihmetellyt.

Unessa olin vihdoin päätynyt Draamakuninkaan kanssa sinne sovituille kahveille, ja kahvit sujuivat oudon keskustelun merkeissä. Oudoin kuitenkin oli kahvitteluhetken päätös: Draamakuningas otti minua kädestä kiinni, mutta istui yhä toisella puolella pöytää. Hän alkoi puhumaan eräästä Helsingissä sijaitsevasta kaupunginosasta, jonne halusi muuttaa mahdollisimman pian. Seuraavassa hetkessä hän pyysi minua menemään kanssaan naimisiin, ja muuttamaan kyseiseen kaupunginosaan. Unessa hämmennyin, enkä saanut vastattua hänelle oikeastaan mitään. Peura ajovaloissa -efekti oli päässyt iskemään.

Yllättäen heräsin unesta, enkä tosiaan saanut tietää, mitä olisin vastannut. Tietenkään.


Alitajuntani, miksi sekoitat jatkuvasti mieltäni? Yritätkö vihjailla kierosti jotakin?

Kahvia ja kuljeskelua

No ne treffit sitten. Uusi tuttavuus vaikutti alusta asti aika Ujostelijalta, olkoon kutsumanimensä tämä.

Fiilikseni ovat vähän ristiriitaiset. Seura oli miellyttävää kyllä, ei siinä mitään. Kävimme kahvilla ja hän tarjosi. Olisin kyllä voinut maksaa itsekin, tuntuu vähän hassulta että vielä oikeastaan tuntematon ihminen maksaa minulle tässä vaiheessa mitään, mutta eipä se nyt ollu kuin kahvikupillinen. Sensijaan hieman arvoitus on, olisiko hän tarjonnut omasta halustaan muutenkin, vai kenties vain siksi että tiesi minun pitävän herrasmieskohtelusta. No, ehkäpä ensimmäinen vaihtoehto, vaikutti hän kuitenkin kiinnostuneelta minusta muutenkin.

Tällä hetkellä eniten kaihertaa tuo ujous. Koen itse olevani hieman ujo uusien ihmisten kanssa, mutta kuitenkin näillä kyseisillä treffeillä tunsin voivani silti olla melkoisen rennosti hänen seurassaan. Ehkä en olekaan niin ujo kuin luulin. Tai sitten se johtuu ihan siitä seikasta, että seuralaiseni taisi ujostella itseänikin enemmän. Eikai nyt yhden tapaamisen perusteella sovi ketään tuomita, mutta kyllä luulen tuon seikan jäävän häiritsemään, jos se ei siitä seuraavallakaan tapaamisella parane.

Niin, seuraava kerta. Pari tuntiahan siinä hurahti ihan mukavasti ja oli tosiaan puhetta jatkostakin, seurassani oli kuulemma mukavaa. Eroamisen hetkellä halaaminen tuntui ihan sopivalta ratkaisulta.

"Nähdään", eikä koskaan nähdä.

Kohtalo toimii kuten haluaa, tälläkin kertaa.

Olin tapahtumassa, jonne en ikimaailmassa olisi uskonut Ensirakkauden eksyvän, vaan kuinka kävikään.
Seisoessani portaiden yläpäässä näin hänen yhtäkkiä nousevan niitä pitkin minua kohti.
Tilanne oli hämmentävä, koska emme olleet nähneet pitkään aikaan. Lopulta kuitenkin löysin itseni hänen sylistään, ja se tuntui ihan liian hyvältä ja turvalliselta. Oli hauskaa jutella ja olla hetki yhdessä, huomata että huumorintajumme käy edelleen hyvin yhteen, ja ihmiset kiinnittivät meihin huomiota aika lailla. Erään vanhemman naisihmisen sanojen mukaan olimme ihania. Kun Ensirakkauden piti poistua paikalta, halasi hän minua pitkään, katsoi silmiin pitkään, ja sanoi sen klassisen sanan: "Nähdään".
Tuntuu kurjalta tuoksua aivan häneltä, ja on työlästä estää ajatusta meistä kietoutuneena toisiimme.

Niitä öitä, joita ei tahtoisi viettää yksin.

Muutama päivä sitten myös Draamakuningas oli yhteyksissä, ja tarkoituksena oli nähdä kahvittelun merkeissä. Suunnitelmat kuitenkin yllättäen (taas kerran) menivät myttyyn, kun hänelle ei aikataulu sopinutkaan, vaikka ennalta se oli suunniteltukin. Muutaman minuutin kiivaan puhelinkeskustelun jälkeen hänenkin suustaan kuului se kammottava sana: "Nähdään". Luulen ettei sitä tapaamiskertaa, jonka pitäisi olla tulossa, tule koskaan. Sitä viestiä tai puhelinsoittoa ei tule koskaan, ei ainakaan tapaamisen takia.

Miksi, oi miksi se helvetin nähdään pitää mennä sanomaan, jos sitä ei tarkoita?

Ensitreffit

Vastoin kaikkia odotuksiani, olen menossa tänään treffeille. Tai en oikeastaan tiedä ovatko ne treffit, kun niin ei ole erikseen sovittu, mutta voisin kuvitella. Jokatapauksessa luvassa on kahvin äärellä livekohtaaminen ihmisen kanssa, jonka kanssa olen keskustellut tähän asti ainoastaan internetin välityksellä. Melko jännittävää kyllä! Odotan mielenkiinnolla, miten kanssakäyminen sujuu kasvotusten, tähän asti se on ollut melko sujuvaa ainakin. En oikein edes tiedä mitä odottaa, mutta tästä kuulette varmasti lisää vielä jatkossa! Kuvan olen sentään tyypistä nähnyt, kuten hänkin minusta, joten sen osalta ei järkytystä pitäisi tulla kummankaan puolesta tapahtumaan.

Ainiin. Se tapaaminen Deekolmen kanssa jäi toteuttamatta sittenkin. No, eihän viikonlopun aikana kyllä sittenkään sitä vettä erikoisemmin satanut, vaikka oli luvannut. Ei siis tarvittu piristystä sadepäivälle. Taitaapi olla, että ne sadepäivien ilot on nyt nähtyjä. Vaikka kaunis ajatus onkin siitä, että olisi jonkinlainen kaveri eduilla, ei minusta siihen touhuun ole kuitenkaan. Olen myös melko varma, ettei hänestä olisi minulle mihinkään muuhun. Tällä hetkellä minulla ei ole mitään kiinnostusta nähdä vaivaa hänen eteensä, katsotaan sitten jos hän ensin näkee vaivaa minun eteen, mitä tuskin tulee tapahtumaan. Haittaako se minua? Ei todellakaan.

Ostin sut just bissellä.

Eilisiltana sain taas taistella erilaisten ajatusten kanssa.

Saavuttuani erään kesätapahtuman iltakonserttiin, vierelleni ilmestyi siisti ja itseäni vanhempi mies keskustelemaan välittömästi. Puhuimme musiikista hetkisen, ja hän halusi tarjota minulle juoman, sekä jatkaa keskustelua. Mies vaikutti mukavalta, ja sanoinkin, että jos hän välttämättä haluaa tarjota, niin se käy, mutta voin kyllä maksaa ihan itsekin. Herrasmiehenä hän kuitekin maksoi, ja jatkoimme keskustelua pöydässä. Hiljalleen huomasin hänen puheestaan kehuja minua kohtaan, sekä "huomaamatonta" kyselyä siitä, onko minulla miestä. Sivuutin kysymykset yhtä huomaamattomasti.

Lopulta tiemme erkanivat hetkeksi minun keskustellessa puhelimessa K:n kanssa, mutta törmäsimme toki myöhemmin musiikin kuuntelun merkeissä. Vielä viimeisenä hän yritti saada minua mukaansa syömään, mutta onnekseni (tai harmikseni) en voinut silloin minnekään lähteä.

Illan päätyttyä ajattelin samaa asiaa, kun useasti muulloinkin miehen haluttua välttämättä tarjota jotakin:
Onko epäkohteliasta torjua mies, kun tämä on tarjonnut sinulle jotakin, vai oikeuttaako juoma tms. lähentelyyn tai jopa seksiin?

Yleensä yritän itse tehdä selväksi, etten vastaanota riemusta kiljuen mitään "ilmaista", koska en tahdo joutua vastapalveluvaatimusten kohteeksi. Pyrin silti kohteliaasti viettämään tarjoajan kanssa juoman keston verran, jos mies on kaikesta huolimatta halunnut tarjota minulle jotain.

Toivottavasti yksikään ei oleta saavansa ketään noin halvalla.

Älä kiroile

Hiljaista. Ei tekstiviestittelyjä, ei soittoja, ei näkemisiä. Ei mitään.

Päivänä eräänä tuossa mielessäni kävi, että olisin soittanut Kultalusikalle, mutta en oikeastaan tiennyt mitä hänelle sanoa enää. Tarkoituksenani olisi ollut kysyä kuulumisia. Kuitenkin viimeeksi hänen kanssaan yhteyksissä ollessani hänen sanansa saivat minut muuttamaan mieleni, ainakin toistaiseksi. Kun ei hänestä ole vain tuntunut siltä, että haluaisi olla yhteyksissä. Noh, ei sitten.

Olisi tarkoitus kai nähdä deekolmea taas. Viikko on ollut melko hiljainen yhteydenpidon osalta. Toisaalta aurinko on paistanut koko viikon, yleensä kun olen siellä sadepäivien ilona, ehheh. Kuitenkaan tällä kertaa en ehkä voi poistua sieltä selvittämättä vähän, että missä sitä nyt oikeastaan mennäänkään.

Myönnän, se saattaa olla ongelma minulle. En vain osaa olla ja pitää hauskaa ilman velvoitteita, vaikka pitäisikin. Ei vain ole minun juttuni. Ja kyllä, se on tuottanut muutamia ongelmakohtia elämässäni tähän asti, enkä epäile etteikö tuottaisi vielä jatkossakin. Vaikka olen pikkuhiljaa oppinut käsittämään miten näissä tilanteissa käyttäytyä, ei se vieläkään ole luontevaa.  Olen aivan liian mustasukkainen pelkkään seksiin. Omistushaluinen. Haluan, että mies on minun pelkästään, eikä vain osittain ja mahdollisesti vapaa jollekin muulle.

En ylipäätään ymmärrä nykypäivän kiireistä elämää, kun kenelläkään ei ole aikaa parisuhteelle. Miksi sanat sitoutuminen ja seurustelu koetaan kirosanoina? Suurin osa ihmisistä tuntuu vain haluavan pitää hauskaa ja parisuhde on jonkinlainen jarrute sille, etteikö voisi enää elää omaa elämäänsä ollenkaan. Eikä se edes tunnu olevan kiinni pelkästään miehistä, monet naiset ajattelevat myös samoin. Itse en käsitä sitä niin. En esimerkiksi tällä hetkellä edes haluaisi muuttaa kenenkään kanssa yhteen, tämänhetkinen asumisjärjestely kelpaa loistavasti. Ystävät, työ, koti, lemmikki... Kaikki edelleen elämässä, vaikka siihen mies lisänä tulisikin. Kummallista.

Hsst, ethän vain juuri maininnut sanaa parisuhde?

Laastarisuhde vai ikuinen rakkaus?

Olen niitä ihmisiä, jotka ovat jopa harvinaisen varovaisia tunteidensa kanssa, eivätkä ole "helposti saatavilla".
On kuitenkin tilanteita, joiden vuoksi olisi tehnyt mieli hakata päätä seinään, ja pohtia omaa tyhmyyttä ja hitautta useita vuosia märehtien. No, en ehkä ole murheessa vuosia rypenyt, mutta mietin edelleen välillä, miksi rakkautta ei ymmärrä silloin kun se on saatavilla?

Ensirakkauden kanssa olimme läheisiä, tärkeitä toisillemme ja rakastuneita. Maantieteellisestä syistä suhde sitten jäi, ja päädyin ties minne. Jonkin aikaa myöhemmin tajusin rakastavani Ensirakkautta, mutta aikamme oli jo mennyt. Hetkeä myöhemmin minulle selvisi, että läheinen ystäväni olikin mennyt "lohduttajaksi". Myöhemmin olemme päätyneet keskustelemaan useasti siitä, kuinka kaikki tuntui jääneen kesken.

Draamakuninkaan kanssa taas kissa-hiiri -leikkimme jatkui useita vuosia. Aluksi olisin ollut valmis ties mihin, mutta hän vain lopulta katosi. Tietysti se sattui, ja tuntui noin muutenkin aika kurjalta toimintatavalta. Satunnaisia tapaamisia lukuunottamatta en tiennyt hänestä mitään, mutta aina hän kertoi minun merkitsevän paljon. Kun viimeeksi tapasimme n. vuosi takaperin, olisi hän mielellään tahtonut kanssani suhteeseen. Tietenkin silloin, kun se ei minulle ollut mitenkään mahdollista. Tietysti taas sitten, kun se olisi vihdoin ollut minulle mahdollista, oli hänellä uusi neito rakkaudenkohteenaan, ja minä heitettynä romukoppaan. Tämän ihmisen kohdalla sama kuvio toistunee äärettömyyksiin...

Voidaanko tästä siis päätellä, että tiettyjen ihmisten kohdalla tuo kissahiireily vain jatkuu loputtomiin?
Täytyykö joitain ihmisiä vain pitää varalla, ihan sitä varten, että näille voi sopivan tilanteen sattuessa vakuutella välittämistä ja rakkauttaan, ettei tulisi yhtäkään yksinäistä hetkeä? Eräänlainen laastarisuhde. Toisaalta en ihmettelisi, jos yhteiselo noiden miesten kanssa ei toimisi ollenkaan. Rakkaita, joiden kanssa tahtoisi olla, muttei kenties saa koskaan tilaisuutta? Draamakuningas tuossa karkauspäivänä lupasi ostaa hamekankaita, koska emme kuulemma mene vielä naimisiin. Tuskin koskaan, vaikka juhannustaiat muuta väittävätkin.

Pitäisi ilmeisesti joka hetki olla valmis uhraamaan kaikki tärkeä ja rakas sen oikean rakkauden saavuttamiseksi. Toisaalta en usko senkään tuovan onnea. Tuntuukin hölmöltä, että täytyisi joko itse toimia hätiköidysti, taikka hävitä kilpajuoksu rakkauteen muutamalla sentillä jonkun toisen kampattua sinut juuri ennen maaliviivaa.

Ei pitäisi katua päätöksiään. Olen ihan tyytyväinen, että valitsin silloisen suhteeni Draamakuninkaan sijaan.
Mutta ehkä vielä joskus.

Täytyykö aina haluta se, jota ei voi saada?

Drop dead gorgeous!

Itse kuulun niihin naisiin, jotka eivät voi kuvitellakaan liikkuvansa missään miesten (tai muiden naisten) edessä täysin räjähtäneen näköisenä. Etenkään näin kesällä. Ehkä myös Helsinki asuinpaikkakuntana vaikuttaa asiaan, sillä tuntuisi yksinkertaisesti typerältä liikkua kaupungilla seinästä repäistynä. Toisaalta taas parhaiden ystävieni (joihin kuuluu myös miehiä) seurassa voin ei-julkisilla paikoilla näyttää ties miltä, puhua ties mitä, ja muutenkin "äijäillä" vapaasti. Miesseurassa parasta onkin, että etenkin silloin asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä.

Mutta mitä kaikkea miesten eteen yleensä tehdäänkään?

Miehillä tuskin on aavistustakaan siitä, kuinka paljon vaivannäköä naisen normaalilta näyttävä ehostautuminen vaatiikaan. Suunnattomat summat rahaa kosmetiikkaan, hiustenhoitoon, kampaajalle..ties minne. Puhumattakaan vaatteista, kengistä, laukuista ja muista ihanuuksista. Suurin menoerä itselläni taitaa olla hiukset hoitotuotteineen ja väreineen, vaikka itse leikkaan ja puuhaankin hiusteni parissa, ihan mielenkiinnosta.

Toki minusta on kiva näyttää tyrmäävältä itseni takia, mutta mitä iloa siitä olisi, ellen näyttäytyisi muiden nähden, ja pääsisi aiheuttamaan mieluiten kateutta ja pitkiä katseita?

Useasti olen huomannut miesten kuvittelevan, että naisten sääret ovat luonnostaan karvattomat ja sileät, puhumattakaan siitä, että posliinin ajatellaan olevan jotenkin helppo homma. Karu totuus sängenkasvusta yleensä paljastuukin siinä vaiheessa, kun viettää miehen kanssa esim. noin vuorokauden putkeen. Onnea vaan niille naisille, joiden sänki ei kasva kohisten. Kiroan myös niitä miehiä, jotka kehtaavat huomauttaa siitä sängenkasvusta. En minäkään ole urputtamassa kasvavasta parransängestä, tai oleta, että mies on hölväämässä sitä puolen päivän välein pois.

Järkytystä on myös aiheuttanut se, että naistenkin tukka likaantuu, menee takkuun, sekä näyttää kiihkeän yön jälkeen hiukan erilaiselta takkupallolta. Itsepä on todennäköisimmin klähminyt käsillään rasvaa ja ties mitä sinne kalliiden kampaamotuotteiden joukkoon.. Meikitkin valuu helposti poskille, ja naama näyttää meikinpoiston jälkeen vähintäänkin kulahtaneelta. Jopa elähtäneeltä. Paljastuuko prinsessasta sittenkin sammakko, ja kaikki ulkokuori onkin vain valhetta? Onneksi toisten miesten mielestä nainen on "juuri herättyään" kauneimmillaan, kuten aiemminkin kirjoittelin. Makunsa kullakin, mutta miksi silti näemme sen kaiken vaivan, jos lopputulos on useasti jotain täysin muuta?

Mitä miehet tekevät valmistautuessaan naisiinlähtöön?

Todennäköisimmin käyvät suihkussa, ajavat partaa, sipaisevat tukkaansa johonkin asentoon, pukevat, ja lähtevät ovesta ulos. No hard feelings.

Aamullakin he näyttävät lähes samalta, toisin kun nainen.

Ja hei nainen joka uskottelet tekeväsi kaiken vain ja ainoastaan itseäsi varten, et usko siihen itsekään!

Online vs. IRL

Kokeilinpa sitten itsekin tuota nettitreffailua. Jonkin ajan empiiristen tutkimusten jälkeen tuntuu, ettei se sittenkään eroa ns. "oikeasta elämästä" ja siellä ihmisten tapaamisesta sen suuremmin. Nettitreffeillä vastaan tulee ihan yhtä kirjavan näköisesti ihmisiä, kuin mitä tuntuu baarissa tapaavan. Erotuksena tietenkin se, että tapaamiaan ihmisiä voi itse karsia kriteerien avulla ja toisille juttelemiseen kynnys on matalampi, tai ainakin erilainen.

Sinänsä konseptina nettideittailu tuntuu hieman... no ei nyt halvalta, mutta kuitenkin. Pointtina on kuitenkin tehdä jonkinlainen myynti-ilmoitus itsestäsi (kenties kuvan kanssa) ja odottaa sitten sopivia ostajia. Tietenkin voit myös itse mennä ja laittaa viestiä jollekin. Siinä tapauksessa, jos vastausta ei järjevänoloisesta viestistä huolimatta saavu, voit vain todeta, että ilmoituksessasi, tai siis sinussa on jotain väärää tätä lähestymääsi ihmistä nähden ajatellen. Helpotuksena "oikeaan elämään" verrattuna pakit eivät tunnu ollenkaan pahalta. Vaikka toisaalta et koskaan myöskään päässyt antamaan sitä oikeaa ensivaikutelmaa itsestäsi ja ulkomuodostasi, mitä ei kirjoitettuun tekstiin voi piilottaa.

Ja entä jos ilmoituksesi osuu juuri Sen oikean kohdalle? Onnitteluni, hän onnistui kaikkien ilmoitusten joukosta löytämään juuri sinut. Tai ehkä sinä löysitkin hänet. Onnea silti. Toivottavasti tekstisi oli itsesi näköinen niin, että kenties tuleva irl-kohtaaminen ei tuota pettymyksiä.

Toistaiseksi ei itselleni mitään sen suurempaa. Ei sillä, että suurempia olisin oikeastaan odottanutkaan, ihan kokeilemisen halusta tein profiilini. Onhan siellä nyt saanut jutella jopa muutamien ihan järkevänoloisten ihmisten kanssa. Melko positiivinen kokemus siis, kun jättää omaan arvoonsa ne S:nkin mainitsemat "kaunis, lähdetkö kahville/saanko nuolla varpaitasi/yms" -viestit. Kätevää sinänsä "oikeaan elämään" verrattuna, ettei oikeastaan edes tunnu kovin pahalta poistaa tuollaisia viestejä heti lukemisen jälkeen. Vaikka toisaalta toisen torjuminen on aina ikävää, tässä sitä ei kuitenkaan niin ajattele samalla tavalla.

Mitä todennäköisemmin miestä ei täältä minulle(kaan) löydy. Mukavaa juttuseuraa varmasti on luvassa jatkossakin. Se oikea tulee vastaan sitten jossain muualla.

Sillä se lähtee, millä on tullutkin.

Otsikon perusteella kirjoitukselta voi odottaa ihan mitä tahansa. Krapulaa, väärää miestä, joka tuli pihaan ooppelilla tai....

Kyse on joka tapauksessa miehistä. Ex -sellaisista. Vähän uusistakin.

Pääseekö vanhasta yli vain hankkimalla uutta ja parempaa, vai pitäisikö viettää aikaa yksin, ja vältellä tilanteita miesten kanssa, ettei vahingossakaan päätyisi liian äkkiä mihinkään uuteen? Täytyykö ensin kieriskellä kurjuudessa, että ansaitsisi onnea ja iloa? Muiden mielestä siis. Sitä en tosiaan sano, etteikö sinkkuelämä voisi olla ratkiriemukkaan hauskaa. Tässä tilanteessa se taitaa ollakin.

Käsityksiä on varmasti yhtä paljon kuin ihmisiäkin, mutta onhan se nyt karu totuus, että uusi mies pyyhkii parhaiten vanhan unholaan. Muuta ajateltavaa, toivottavasti parempaa seksiä, uusia tuntemuksia, seikkailuja ja miehen mukana myös uusia ihmisiä. Riippuen toki siitä, kuinka bueno löytö eteen osuukaan. Mutta mitä tehdä tilanteessa, jossa entinen onkin kaikessa "kamaluudessaan" ollut silti liian bueno? (karua kyllä, huomaan useasti Draamakuninkaan vastaavan myös ihanteitani.) Voisinko luoda oman täydellisen frankensteineni muutamista suosikkimiehistäni?
Kuinka korkealle siis riman saa nostaa?
Omani taitaa olla jo pilvissä, joten jätetään se pääni tasolle.

Ajaako entisen miehen mielestä pois myös uusi harrastus, työ, jokin epäromanttisempi?
Itselläni parhaiten taisi toimia turhanpäiväinen ihastus, uusi harrastus sekä itsensä kehittäminen ammatissaan. Mutta ilman sitä pientä romantiikkasutinaa tuntuu kaikki harvinaisen turhalta, lähes tyhjältä. Paremmin olisi varmasti lähtenyt uusi alku, kun olisi ollut se uusi mieski lähimaastossa. Edes sattumalta!

Voiko myös käydä niin, että tunnet miehen olevan sinulle se oikea (vaikken tuohon myyttiin täysin uskokaan), mutta sinä et olekaan miehelle se oikea?

Loputtomia pohdintoja, vaikeita vastauksia ja valintoja. Taidan mennä pohtimaan asioita musiikin ja terassin pariin.

Nykyään olen myös oppinut tärkeän säännön: kaikki miessekoilut- ja säädöt voi laittaa Lasikengän piikkiin.
Tekosyistä parhaita, suosittelen muillekin!

Naisten ja miesten välisestä ystävyydestä

Olen aina tullu miesten kanssa hyvin toimeen, kaverimielessä. Minulta löytyy aika paljonkin kavereita vastakkaisen sukupuolen edustajista, tosin osa suurimmaksi osaksi online-kavereita pääasiassa, ympäri Suomea kun asuvat.

Väitetään, että miehet ja naiset eivät voi olla pelkästään kavereita. Sanotaan, että aina siinä on jomman kumman puolelta seksiä mukana, ainakin ajatuksissa tai toiveissa, jos ei koskaan todellisuudessa. Tai ei niinkään toiveissa, mutta sellaisena voisihan sitä jos tilaisuus tulisi -juttuna.

Omalla kohdallani voin ainakin rehellisesti sanoa, että en haluaisi harrastaa seksiä näiden kavereiden kanssa (Pohjoisen poikaa ei sitten lasketa, se on edelleen ihan oma tapauksensa. Ei oo tosin Helsingissä ainakaan vielä näkynyt..). Ei siinä, mukavia jätkiähän ne on. Ihan hyvännäköisiäkin, ei nyt tietenkään kaikki, mutta muutaman voisin kyllä nimeltä mainita. Ei silti tulisi mieleenikään lähteä pilaamaan sitä kaveruutta sillä, että eksyisi makkarin puolelle tilaisuuden tullen. Sen jälkeen se olisi kuitenkin sitten mitä todennäköisimmin siinä se kaveruus.

Entäpä sitten toisinpäin? No, pakko se on myöntää että tuosta joukosta löytyy niitä, jotka tuskin epäröisivät harrastaa seksiä kanssani tilaisuuden tullen, varsinkaan parin rohkaisevan jälkeen. Itseasiassa kerran oli vähän turhan lähellä, ettei vahinko sattunut, mutta ei siitä sen enempää nyt.. Olen kuitenkin melko varma, että löytyy tapauksia jotka eivät. Ei edes, jos he itse olisivat sinkkuja, mitä eivät tällä hetkellä ole, ja asuisivat lähempänä niin, että konkreettisia tapaamisia olisi kenties reilusti useammin kuin nyt. Tässä tapauksessa voi siis sanoa, että kaveruus toimii ilman jännitteitä.

Entiset petikumppanit - nykyiset kaverit, onkin sitten ihan oma juttunsa. Vaikka en kyllä itse tunne kokevani missään määrin mitään himoja Koiranpentua kohtaan. Tietenkin tilanne voisi muuttua, jos hänen kanssaan olisi taas tekemisissä muutenkin kuin puhelimen välityksellä.

Mitä sanotte, toimiiko miesten ja naisten välinen ystävyys?

Kuuma tanssi

Ihan ensimmäisissä postauksissa mainitsin eräästä kuumasta tanssista, nyt jotain valotusta asiaan..

Olin useampia vuosia tuntenut näöltä ja nimeltä erään miehen.
Kuuma tanssi on minua vanhempi, pitkä, fiksu, menestyvä, komea..kaikin puolin miellyttävä.
Olin aina samaan paikkaan eksyessämme katsellut häntä kaukaa, ja ajatellut etten koskaan kelpaisi hänelle edes tanssiin pieneksikään hetkeksi. Ystäviäni hän kyllä tunsi, mutta minuun ei koskaan vilkaissutkaan.

Eräänä talvisena yönä tilanteeseen tuli yllättävä poikkeus hänen kävellessä suoraan luokseni.
Lyhyen esittäytymisen jälkeen päädyimme tanssimaan.
Vaikka tilanteessa, paikassa, musiikissa, ympäröivissä ihmisissä ei ollut mitään erityistä, olin viiden minuutin ajan jossain täysin muualla kuin mielikuvituksettomassa ravintolamiljöössä. Jokin hänessä vapautti, ja vartaloni tuntuikin elävän tanssilla omaa elämäänsä, samalla kun pääni sisältö kamppaili kiellettyä ajatusta vastaan. Näenkö unta? Ei kai kukaan huomaisi jos vaipuisimme vain lattialle kietoutuneena toisiimme?
Hänen kätensä olivat kaikkialla, lantionsa härnäsi, ja olin mukana leikissä. Todellinen Dirty Dancing.

Ilta päättyi eri suuntiin mielen harhaillessa hänen suunnallaan, ja tarina saikin muutamia viikkoja myöhemmin päätöksensä minun päätyessä hänen alleen. 

Niitä taianomaisia hetkiä, jotka eivät kestä kauaa, mutta säilyvät mielessä yhtä kutkuttavina ikuisesti..

Herrasmies

Tuskin kukaan voi väittää, etteikö joskus olisi kiva tuntea itsensä neidiksi. Kohteliaita ovenavauksia ja lounaan tarjoamisia, kyllähän ne kelpaa. Vaikka itse joskus olenkin tyyliltäni hieman epätyttömäinen, viihtyessäni farkuissa ja tennareissa, on prinsessakohtelu silti ihanaa. Tässä nykyisessä tasa-arvoyhteiskunnassa ei silti enää voi olettaa mitään. On ihan yhtä todennäköistä, että nainen tarjoaa lounaan, kuin mies. Tai  molemmat maksavat omansa.

Kun siis kuulen kysymyksen, "Mennäänkö johonkin aamupalalle?" kieltämättä vähän mietityttää, onko toinen nyt sitten tarjoamassa. Ensimmäinen ajatus oli, että tietenkin, mutta pieni epävarmuus asiasta oli silti, koska ei pitäisi ikinä olettaa kuitenkaan. Vähän hämmentää, pitäisikö asiaa tiedustella erikseen, ihan vain varmistaakseen asian. Toisaalta se tuntuu myös tosi tyhmältä kysyä. Entäpä millä tavalla asian voisi esittää, kuulostamatta typerältä, tai olettamatta mitään?

Ja missä kohtaa sitten menee raja? Jos toinen aina tarjoaa, niin eikö se toinen jää siitä mitään velkaa? Olisi se reilua tasoittaa jossain välissä. Vaikka toisaalta onkin loogista, että paremmin tienaava tarjoaa, en silti haluaisi välttämättä aina olla ikäänkuin lokkeilemassa, vaikka tuskin toinen niin asiaa ajatteleekaan.

En sitten loppujen lopuksi kysynyt, eikä se johtanut mihinkään epäselvään tilanteeseen. Hän tarjosi. Autokyyti kotiovelle sisältyi myös. Kai se Deekolme on ainakin vähän herrasmies.

Se siitä pelkästä seksistä sitten taas...