Yöllinen yhteydenotto

Miksi kuitenkaan toivoin mitään yöllistä viestiä keneltäkään?
Yhteydenottaja ei sentään ollut Iilimato, vaan Draamakuningas aamuöisessä laskuhumalassaan.

Ensimmäinen ajatus viestin nähdessäni oli uskomaton vitutus. Syystä että muistin sen myötä, millainen omahyväilevä taktiikka hänellä onkaan kirjoittaa. Sellainen kylmän kohtelias, jossa hän pitää itseään vain ylhäisenä henkilönä joka vaivautuu laittamaan viestin, mutta toivottaa kivaa loppuelämää jo ensimmäisessä lauseessa. Sellainen, johon vastaaminen tuntuu turhalta jo ennen kuin vastausta on ees kirjoittanut. Saati sitten harkinnut. Tyyli, joka aiheuttaa lukijalleen syyllisen olotilan siitä, että on joutunut kyseisenkaltaisen viestin kohteeksi.

Kirjoitin kuitenkin. Niinpä jälleen kerran vastauksena oli vähättelevä viesti takaisin, jonka myötä ajattelin vihdoin luopua kaikista ajatuksistani häntä kohtaan. Jos ei halua pitää yhteyttä, miksi täytyy edes laskuhumalassa lähetellä mitään? Varmistelua olemassaolostani, mutta miksi? Monen vuoden aikana on kuitenkin käynyt ilmi, ettei sillä oikeasti ole merkitystä, kun ei tilanne koskaan tule kehkeytymään tästä edemmäs. Päinvastoin.

Sen kun tietäisi.

On my own

Istuessani tässä, juoden aamukahvia, pääni lyö melko tyhjää. Olo on rauhaisa. Nukuin yöni aika hyvin, yksin. Pari edellistä yötä tuli vietettyä Hipin kainalossa ja sitä ennen kotiseudulla, joten oman sängyn lämpö tuntui hyvältä monen poissa ollun yön jälkeen.

Hipin vieressä on hyvä nukkua, parempi kuin kenenkään muun vieressä on ehkä koskaan ollut. Vaikea arvioida, kun edellisistä alkaa olla paljon enemmän aikaa. Toisaalta tuntuu, että viimein osaan arvostaa myös sitä oman sängyn ylhäistä yksinäisyyttä. Kaksi tyynyä ihan minulle, eikä peittoa tarvitse jakaa. (Krhm, edellisyönä taisin viedä itse molemmat unikaverini peitoista... kun mikään ei riitä! heh.)

Tieto siitä, etten ole tilivelvollinen kenellekkään, tuntuu tällä hetkellä kivalta. Ehkä se helpottaa, ettei kuitenkaan ole täysin yksin, onhan minulla hänet aina silloin ja tällöin, sopivasti. Voin puhua hänelle kaikesta, muttei se velvoita minua mihinkään. Paljon on yhteistä, mutta niin paljon eroavaisuuksia. Ne epäkohdat eivät haittaa, olemmehan vain hyviä kavereita. Ei se muuta kaverisuhdetta mihinkään, ettei hän usko yksiavioisuuteen, parisuhteeseen se voisi vaikuttaa. Ja vaikuttaisikin.

Jonain päivänä kohtaan Sen Oikean. Kun sen aika tulee, olen valmis. Hän tuskin on kasvissyöjä.

Kohti tuulta ja tuiverrusta, hymy kasvoillani.

Ei yhteistyötä ilman pilluoptiota.

Monen oudon sattuman kautta päädyin tutustumaan erääseen miespuoleiseen henkilöön.
Tarkoituksena oli mahdollisen yhteistyöprojektin toteuttaminen, josta alustavia keskusteluja kävimmekin ihan normaaleissa merkeissä, leppoisasti tilannetta ja suunnitelmia kartoitellen.
Yllättäen tilanne kuitenkin pysähtyi kuin seinään, syystä että..... *rumpupärinää*  hänen erään kysymyksensä myötä vastauksestani kävi ilmi, että minulla on mies.

Ilmeisesti en sen jälkeen sopinut hänen suunnitelmiinsa, koska se maaginen pilluoptio jäi puuttumaan. Yhteistyötoiminta ei siis enää kiinnostanutkaan. Uskomattoman kivalta kyllä vaikutti, että saantimahdollisuudet vaikuttavat enemmän, kuin muut ominaisuudet...
Toisaalta, jos tuolla kriteerillä haluaa valikoida soveliasta yhteistyökumppania, tuskin jäin siis kovinkaan paljosta paitsi. Koomista kyllä, A sanoi minulle tuon yhteistyöherran kuvan nähtyään hänen näyttävän juuri siltä, että tavoitteena tuolla yhteistyöherralla takuulla on rakastelua kynttilänvalossa muutaman punkkulasin jälkeen.

Valikoiko ihmiset yleensäkin vähintään alitajuisesti sellaista henkilöä lähelleen, jonka kanssa voi pariutua, tai edes päästä panemaan? Millä kriteereillä valikoi paikan silloin, kun bussissa on vain käytäväpaikkoja, ja jonkun viereen on istuttava? (itse en uskaltaisi valikoida mitään kuumaa tapausta, koska se tuntuisi liian ilmiselvältä..)

Bonuskorttikaveri

Suhteeni Hipin kanssa on päätynyt tietylle tasolle. Hengailua, leffojen katselua, rentoa juttelua ja seksiä. Läheisyyttä ja rentoa oleskelua ilman sitoumuksia. En olisi vielä joku aika sitten uskonut sanovani tätä, mutta kuulostaa aika kivalta.

Pari päivää olin poissa pääkaupunkiseudulta ja yhteydenpito oli vähissä hänen kanssaan. Tuntui, kuin jokin olisi hullusti, vaikkei sille ollut mitään syytä. En tietääkseni ollut tehnyt mitään. Eilen palattuani kotiin halusin selvittää tämän ja kun hänelle se kävi, suuntasin illalla hänen luokseen.

Katsoimme leffaa ja juttelimme hassuja. Seksiäkin saattoi olla, vähän, ehkä. Nukuin taas kerran äärettömän hyvin hänen vieressään, ihan kiinni. Tietysti unen määrä jäi vähemmälle, kuin mitä olisin kotona yksin nukkunut, mutta eipä tuo haitannut.

Ystävä eduilla, sitä hän minulle on. Yhteisiä juttuja, läheisyyttä, mutta ei sitoumuksia. Kaverihengailua ja sen päälle seksiä, ikään kuin bonuksena. Hyvänä juttuna. Tää tuntuu tosi hyvältä just nyt.

Sattuu kuitenkin

En tiedä johtuuko kipeydestä, vai mistä, mutta jotenkin tietoisuuteen on iskenyt kuitenkin tunne siitä, kuinka Herra B kuitenkin satutti minua.
Aluksi ajattelin, etten välitä, ettei minua todellakaan kiinnosta sitä vertaa, että olisin antanut ajatuksia aiheelle tosissani. Voi olla, että aikaa on nyt kulunut tarpeeksi tajutakseni asioiden olevan toisin.

Kärsin jonkinasteisesta morkkiksesta, ja pidän tällä hetkellä itseäni harvinaisen tyhmänä. Miksi ihmeessä lankesinkaan B:hen? Tai miksi tyhmänä toivoin sen olevan jotain muuta kuin pelkkää keskinkertaista humalaseksiä? Olisi varmaan pitänyt tajuta, että vuosien aikana jokin oli radikaalisti muuttunut kuitenkin. Ilmeisesti en vain enää ollut viehättävä tai muuten tarpeeksi kiinnostava.

Tuollaiset ajatukset seikkailevat päässäni tällä hetkellä, vaikka tiedänkin niiden olevan jollain tasolla ihan silkkaa paskaa. Toisaalta myös tiedän, että ei B minua kovin hyvinkään kohdellut. Tuntuu kurjalta törmätä mihinkään häneen liittyvään, tällä hetkellä itse häneen törmääminen kammottaa ajatuksenakin. Toisaalta taas en mitään niin toivoisi, kuin jotain yhteydenottoa häneltä. Vaikka en mitään haluaisikaan.
Olisi se nyt kaikesta huolimatta mukavampaa olla edes pidetty ja siedettävä, kuin dumpattu ja kehnosti kohdeltu.

Välillä vituttaa olla kaikesta huolimatta näin herkkä, ja helposti satutettavissa oleva.
Ihan vaan Kummelin Kultakuumeessa olevasta kauniista runon loppukaneetista "Koppa tää mua viehättää" päätän tämän surkuttelumonologini ajatukseen siitä, että olisipa yhtä kova kuori kun koppiksilla.
Vaan eiköhän senkin joku äijänköriläs onnistuisi rusentamaan.. *krunts*

Jotenkin luulen, että tällä neidillä koittaa juuri nyt päiväuniaika. Palaillaan ylihuomenna...

Monikko > yksikkö.

Ostin kivalta vaikuttavan kirjan, opas matkakohteisiin joissa jokaisen olisi käytävä edes kerran elämässään. Hinta ei ollut paha ja ajatus on kiinnostava. Pisteet kirjalle kuitenkin hieman laskivat, kun ehdin takakanteen asti. "... joista sinä ja kumppanisi voitte nauttia yhdessä". Ööö, aha.

Minkä takia kaikkialla puhutaan vaan siitä, miten pariskunnat tekee asioita yhdessä. Miksei kyseinen lomaopus voi olla ihan yksinelävälle oppaana, tai vaikka kaverin kanssa matkustavalle. Miksi maailma on niin pariskuntakeskeinen? Jos et ole rakastettu ja parisuhteessa, et ole mitään?

Monet asiat on suunniteltu enemmälle kuin yhdelle. Mitä tahansa ruokatarvikkeita ostat, suurempi määrä on halvempi. Sama koskee monia arkipäivän tuotteita. Yksityisautoilu on kallista, niin myös julkinen liikenne, ei perheliput sovi sinkuille. Ryhmäalennuksia satelee sieltä ja täältä, koskaan et saa bonusta siitä että liikut yksin etkä pidä meteliä. Et vie kokonaista pöytäryhmää ravintolassa, vaikka eihän sielläkään ole yhden hengen pöytiä..

Noh, onhan ihminen laumaeläin, mutta kunhan vaan ajattelin.

Saavutettu syyssutina

Niin siinä sitten kävi, että sain sattumalta syyssutinani. Erään kaupungin taivaan alla, yöllä, ja sen ihmisen seurassa, jonka kanssa halusinkin olla. Tuli seesteinen ja rauhallinen olo.
Putoavia lehtiä, värikkäitä lehtiä, katuvaloja, hämyisiä kuppiloita pianisteineen ja lähes autioitakin katuja.
Se olo mieluusti saisi olla tälläkin hetkellä, mutta tilalla on surkeus ja tyhjyys. En tiedä, onko mitään mitä odottaa, vai kuihtuuko kaikki tähän. Pelottaa kaikesta huolimatta, ettei tulevaisuutta tälle tilanteelle ole olemassakaan. On niin monta asiaa, jotka voivat romuttaa vielä kaiken. Kuten minä itse.

Mieleen eiliseltä jäi myös eräässä liikkeessä oleva aivan Johnny Deppin (huom, en ole teini-ikäni jälkeen suuremmin viehättynyt Deppistä..) näköinen herra. Vaikka olin miesseurassa, hän avoimesti flirttaili kauempaa, enkä oikein tiennyt kuinka suhtautua. Tuima katsekaan ei tuntunut oikealta ratkaisulta, kuten ei hymyilykään. Taisin vain olla ja möllöttää keskivertoameeban kaltaisesti. Korkeintaan vaivautuneesti hymyilin, ja A huomautti vieressäni, ettei deppkopio saa ilmeisesti silmiään minusta irti.

Mietin tässä myös sitä, kuinka paljon kaipaan spontaania suutelemista kaiken siirappisuuden uhallakin. Edellisestä kerrasta kun on jo hiukan aikaa..

Kuitenkin, minä sain syyssutinani.
Jee!

Kuvaviesti

Sain tässä eräänä päivänä melko mielenkiintosen viestin. Herra PP lähetti kuvan seisokistaan... Aha.

En jostain syystä vastannu siihe ekana mitään. Mitä tommoseen nyt ees voi sanoa, ihmetellä vaan. Parin tunnin perästä sieltä tuli viesti, ettenkö tykännyt? Hän kertoi ajatelleensa peppuani ja näin oli tapahtunut... OK. Minua ei välttämättä kiinnosta, eh?

Kaikki tällänen palauttaa vaan mieleen sen ikävän tosiasian, etten oikeestaan kelpaa mihinkään. Tää yhdistettynä keskusteluun Hipin kanssa, kertoo vaan just sen todellisuuden, miten asiat on. En tiiä miten oon tähän päätyny, onko itseaiheutettua vai vaan äärimmäisen paska tuuri? Kuitenkin, totuus tuntuu olevan, että oon joko kiva ihminen tai kiva petikumppani, en koskaan molempia.

Noh, ainakin Hippi todistaa käytöksellään, että oon ehkä ihan mukava ihminen. Kelpaan siis kuitekin muuhunkin kun seksiin, nää kaks puolta kun sais vielä yhdistettyä...

Nyt ensiesittelyssä!

A:n sain raahattua eilen elämäni ensimmäisenä miespuoleisena esiteltäväksi vanhemmilleni, sattuman kautta.
Tilanne ei edes tuntunut absurdilta, vaikka kaikenlaisia esittelytilanteita ja muita kammoankin ihan urakalla. Koska nyt kyseessä oli olosuhteiden pakko, vältyin itsekin pahimmalta kammolta. (Aiemmin en koskaan ole halunnut näyttää yhtäkään miestä, sillä en ole uskonut niiden säilyvän elämässäni seuraavaa päivää pidemmälle..eikä se huono valinta ole ollutkaan, olen suorastaan ylpeä järkevyydestäni. Ellei asiaan lasketa sitä, että sukulaiseni todennäköisesti laskevat minun olevan hyvää vauhtia parikymppisyyden ohittaneena löytäneen ensimmäisen "mielitietyn". Voi nyt apua..)

A suoriutui mielestäni lunkisti, ja lupasi jopa tulla mielellään uudelleenkin. Pitäisikö siitä tulkita jotain?
Jossain takaraivossani vain jyllää outo ajatus siitä, että puhallankin itse pelin poikki tuon ensiesittelyn jälkeen. Tai että minun tuurillani tämä juttu olikin nyt lopullisesti tässä, kun tein kohtalokkaan esittelyvirheen. VIRHEEN! Vaikkei se ollut edes virhe, vaan ilmeisesti ihan hyvä juttu. Kai?
Ehkä se vielä selviää.

Voisikohan joku nyt ystävällisesti tunkea jäitä lätsääni???

Klassiset sanat

"En mä halua seurustella tässä elämäntilanteessa"

Taas. Tää ei oikeesti oo todellista, miks taas tapahtuu näin? Olis ees eka tai toinen kerta, mut alan olla kuullu kyllästymiseen asti noita sanoja... vaikka eihän se Hipin vika oo, että niin on muutkin sanoneet.

Mitä jatkossa tapahtuu, sitä en tarkalleen tiedä. Tein kuitenkin jonkinlaisen päätöksen ajatella tätä asiaa positiivisesti. On hyvä, että hän otti sen puheeksi nyt, eikä paljon myöhemmin. Ehkä vähän aikasemminkin ois voinut, mutta joo.

On myös hyvä, että tää ei ehkä ees tuu kauheesti vaikuttamaan konkreettiseen elämään. Edelleen, viihdyn hänen seurassaan liian hyvin. Kun olen siellä, kaikki on hyvin. Hän saa minut unohtamaan kaiken pahan, mitä ympärillä normaalisti on, kun olen yksin. Kaikki pahat ajatukset ja huono tuuli jää oven ulkopuolelle, kun menen hänen luokseen.

Ja kyllä varmaan tuun jatkossakin viettämään öitä hänen kainalossaan. En oo koskaan osannut kunnolla nukkua miehen vieressä, fyysisesti tosi lähellä. Aina on liian kuuma ja ahistavaa. Vaan ei nyt. Hippi rauhoittaa minua jopa unissani ja nukumme molemmat hyvin kiinni toisissamme. En tosiaan oo valmis luopumaan siitä, ja miks ees pitäis?

Niin, kavereita sitten. Ei siitä varmaan ois mitään tullu kuitenkaan?

Kohtaaminen

Päätin silloin aiemmin lähteä pienelle reissulle. Ihan hyvällä fiiliksellä.
Tiesin erään miehen olevan töissä matkakohteessani, mutta ajattelin, että tuskin osuu hänen työvuoronsa minun visiittini ajaksi. Vaan kohtalopa oli päättänyt toisin.

Bongasin kyllä, ettei kyseinen herra ollut töissä, mutta illalla myöhemmin minua odottikin yllätys..
Herra oli viettämässä vapaa-aikaansa uuden tyttöystävänsä kanssa työpaikallaan, ja minut huomattuaan aloitti uskomattoman muijalääppimisen, ja samalla piti toki huudella viereiseen pöytään.

Tuntuu typerältä, että aikuiselle miehelle olisi pitänyt todennäköisesti mainita, että "kyllä, näin sinut, ja tervehdin". Koin lähes myötähäpeää seuratessa ja kuunnellessa hänen elosteluaan..
Miksei voi vain tervehtiä, tai vaihtaa vaikka kuulumisia normaalisti? Lähinnä huvitti teinimäinen "katokumullaonkimuija" -taktiikka. No, kukin tyylillään..

Ohitettu ikävä

Juttelin Latinon kanssa ja minulta pääsi syvä helpotuksen huokaus, hups? Hän ei tulekaan tänne, ei ainakaan tänä talvena.

Silloin ikuisuus sitten, kun palasin reissultani, en mitään muuta toivonut kuin että näkisin hänet taas. Ikävöin Latinoa jo ennenkuin erosimme. Palattuani Suomeen alkoivat puheet siitä, miten paljon kumpikin ikävöi. Puhuttiin, missä tavattaisiin ja miten pian se olisi mahdollista. Hän sanoi tulevansa tänne.

Odotin ja odotin, kenties ikävöinkin. Kuitenkin, jossain vaiheessa vain unohdin. Unohdin, kuka hän minulle oli ja millainen hän on. Silti juttelimme tottumuksesta ja juttelemme edelleen. Se ei vain enää merkitse minulle mitään. Olen palannut arkeen, ainakin niiden haaveiden kohtalta, jotai minulla hänen takiaan oli. Haaveiden, jotka olivat häntä varten.

Kun hän pari päivää sitten ilmoitti, ettei lopultakaan voi tulla tänne, olin helpottunut. Hän oli jo aiemmin puhunut marraskuusta mahdollisuutena ja olin ollut kahden vaiheilla. Halusin kyllä nähdä hänet, mutta... Niin. No, nyt voin sen varsinkin itselleni myöntää, etten halua häntä tänne. En halua häntä sekoittamaan päätäni taas, hän tekisi sen kuitenkin. Elämä tuntuu aika hyvältä tässä ja nyt, ilman ylimääräistä sekoilua jonkun Latinon takia...

En edelleenkään sano, ettemmekö koskaan tapaisi. Päin vastoin, toivon että tapaamme. Koska jos tapaamme, se on todennäköisesti suuri seikkailu minulle. Jollain tapaa luulen sen kuitenkin tapahtuvan jossain muualla kuin täällä.

Nyt ei vain ole sen tapaamisen aika.

Ensimmäinen "parisuhde"

Teininä rakastuin (ihastuin) päättömästi netissä. Suloinen, itseäni vanhempi poika, jonka en olisi koskaan uskonut kiinnostuvan minusta. Välimatkamme oli aikamoinen, mutta eihän se keskustelua alunperin haitannut. Silloin siitä webcamista oli oikeasti hyötyäkin mesekeskusteluissa, sillä oli kuitenkin kiva nähdä toinen edes sen välityksellä.

Muutaman kuukauden puhelinkeskusteluiden, viestien ja muiden jälkeen matkustin vihdoin lähemmäs häntä, perhoslauma vatsassa ja suuret odotukset mielessä. Tulimme hyvin toimeen, ja ajattelin muuttoa lähemmäs häntä. Seurustelua ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kun eräästä nettipalvelusta löysin muiden kirjoittamia vihjailevia kommentteja: "sulla on muijakin vielä..." . Kun poikaystävältäni kysyin, mitä kommentilla tarkoitettiin, en saanut mitään vastausta. Kunnes löysin sattumalta netistä tiedon, että ihana kultamussukkani olikin edeltävänä viikonloppuna pokannut baarista jonkun tyttösen itselleen, ja olikin parisuhteessa myös tämän kanssa. Ihme kyllä itkua ja porua ei kestänyt osaltani kuin noin viiden minuutin verran. Seuraavana viikonloppuna minullakin oli jo uusi lohtu kainalossa..

Kuin kohtalon oikkuna muutin kuitenkin lähemmäs tuota ensimmäistä poikaystävääni, vaikka emme missään yhteyksissä enää olleetkaan. Toisena päivänä uudella paikkakunnalla, kaikkien paikallisten joukosta onnistuin tietenkin törmäämään häneen sattumalta. Ei niitä iloisimpia kohtaamisia, mutta päädyimme peräti kavereina käymäänkin kahvilla sen jälkeen. Ilmeisesti poika tunsi niin suurta syyllisyyttä teoistaan, ja siitä sanoikin minulle. Kaveruus ei johtanut edes ystävyyteen, kunnes vielä muutamaa vuotta myöhemmin, aikuistuneimpina päätimme mennä kahville. Huomasin löytäneeni itseni hänen asunnoltaan seuraavana päivänä, sitä seuraavana, huomasin hänen makaavan sängylläni, ja suunnittelevan asioita kanssani.

No, kuten jo arvata saattaa, ei tilanne johtanut silloinkaan mihinkään sen suurempaan, mutta tulipa katsottua sekin kortti loppuun. Oikeastaan tunsin itseni hirviöksi, sillä minulla oli toinenkin epämääräinen suhde samaan aikaan, taas kerran. Nimittäin tuon ensimmäisen poikaystävän ensimmäistä tapaamiskertaa ennen olin langennut Ensirakkauteen, ja teinkin elämäni tyhmimmän valinnan heidän kahden välillä.
Mitään ei toki pitäisi katua, mutta olisi silloin teininäkin voinut yrittää edes käyttää aivojansa muuhunkin kuin viikonloppukaljojen hankintakeinon miettimiseen.

Leffatapaaminen

Tulipahan käytyä leffassa Samanlaisen kanssa. Ihan vaan kaveripohjalta. Kohtaaminen lähes neljän kuukauden jälkeen oli vähemmän outo, kuin olin ajatellut. Vaikka olemmekin jutelleet internetin välityksellä, minua hieman jännitti tavata hänet. Matkalla kohti tapaamispaikkaa ehdin miettiä pariin kertaan, onko tässä sittenkään mitään järkeä. Mielessä myös kävi, että tämä olisikin jokin hänen lopullinen, suloinen kosto-operaatio ja hän vain jättäisi ilmaantumatta. No okei, ei hän ole ollenkaan kostaja-tyyppiä.

Ennen elokuvaa kävimme haukkaamassa hieman jotain syötävää. Tuntui rennolta kävellä kadulla ja jutella tavallisia juttuja. Jälkikäteen mietittynä pääasiallinen keskustelunaiheemme taisivat olla molempien nykyiset ja muutamat entisetkin jutut. Minä puhuin Hipistä, hän jostain tytöstä. Tuntuu, kuin se olisi ollut jonkinlaista todistelua oman elämän sujumisesta nyt juuri hyvin, vaikka meillä kävikin miten kävi.
Sensijaan meistä ja siitä mitä kesällä kävi, ei juurikaan puhuttu. Sivulauseessa ehkä ohimennen saatoin mainita jotain sellaista, mistä tuskin kukaan ulkopuolinen olisi edes voinut arvata sen liittyvän mihinkään yhteiseen.

Leffa oli jees, ja seurakin. Kaikesta huolimatta kovassa leffateatterin penkissä istuessani ehdin pariinkin otteeseen ajatella, miten paljon mukavampaa olisi Hipin seurassa. Leffa olisi toki voinut olla sama, mutta kaikki muu erilaista. Pehmeä sänky ja seurana hän. Hiljaisuuden sijaan leffan kesken olisikin sopivaa puhua jotain, jos olisimme koti-oloissa. Pimeys ei olisi yhtä vallitsevaa.

Tosiasiassa minulle oli melko sama olinko yksin vai Samanlaisen seurassa. Hän istui viereisellä penkillä, mutta se tuntui merkityksettömältä. Hän ei tosiaan kiinnosta minua, kuin satunnaisena kaverina ja olen siitä varsin tyytyväinen.

Hippi kyseli kovasti perääni, mihin aikaan leffa päättyy ja kenen kanssa olen.. hän kun asuu lähistöllä. Ehkä hänkin vähän ikävöi, onhan tässä jo pari päivää mennytkin tapaamatta.

Soita mulle! (tai laita ees viesti???)

Tajusin vasta nyt, kuinka paljon edeltävänä viikonloppuna toivoinkaan saavani yöllisen tekstiviestin.
Vaan enpä saanut. Puhelimeni pysyi täysin mykkänä. Niinpä tietenkin, sillä milloin tuollaiset toiveet käyvät toteen?

Eniten olen kaikesta huolimatta toivonut B:n muistavan olemassaoloni, ja kaiken muuttuvan samanlaiseksi kuin vuosia sitten. Voi olla, ettei tapahdu tässä elämässä. Tai sitten se tapahtuu silloin, kun sille ei ole enää mitään mahdollisuutta. Kuinka tyhmäksi voikaan itsensä tuntea havahtuessaan yöllä toiveikkaana katsomaan puhelintaan? (toiveikkuus siis todella perustui johonkin,eikä pelkästään mielitekoihini)
Plussapuolena voin varmaankin pitää sitä, etten sentään itse ole lähettelemässä säälittäviä kerjäysviestejä tai muitakaan pikku tunnustuksia yhtikäs kellekkään.
Taika noihin odotettaviin yöviesteihin ja muihin yhteydenottoihin perustuukin ainakin minun kohdallani siihen tiettyyn vatsanpohjaa kutkuttavaan, ja vakavaa hymyä aiheuttavaan tunteeseen, jonka ei tarvitse edes sitä pientä onnenhetkeä suurempaan johtaa. Harmiton sutina, ja jonkun minun mielestäni ihanan ajatuksissa oleminen vain tuntuisi...kivalta. Piristävältä, ja sellaiselta kuin nuorempana.
Tämän ikäisenä ei pitäisi tuntea itseään vanhaksi, mutta niin siina vaan on päässyt käymään. Jännittävät ajat ovat toistaiseksi ilmeisesti poismennyttä elämää, ja ympärillä olevat ikätoverit lisääntyvät- sekä vakiintuvat uhkaavasti. Paitsi K ja minä.

Allekirjoittanut on ainakin hyvää vauhtia vanhapiikautumassa ajatustensa ja kyynisyyden määränsä suhteen. Olo on välillä kuin dementoituneella, kun ei muista miltä kunnollinen sutina vatsanpohjassa tuntuukaan. Ja sitten kun sitä viimein ilmenee, se tunne katoaa yhtä nopeasti kuin tulikin. Eikä siitä taaskaan muista oikeastaan mitään muuta kuin sen, että mikä helvetti minuun meni, kun tuollaisestakin ihmisestä sellaisia viboja sain hetkellisesti??

Nyt kun olen asiasta "ääneen" sanonut, olen lähes varma, että saan kuitenkin Iilimadon kaltaiselta kestosuosikiltani jonkun sangen ihanan kännisen tunteidentunnustuksen perinteisten "anna pillua" -tyyppisten romantiikkapläjäysten kera.

Taidan varmuudeksi sulkea puhelimeni seuraavan yön ajaksi.

Here we go again...

Niinhän se taas menee, ettei ikinä pitäisi vannoa mitään. Kavereita vaan, joojoo.

Se tunne kun hänen seurassaan on hyvä olla. Se tunne kun huolet ja murheet painuvat taka-alalle. Se tunne kun jännitys kutittelee vatsanpohjaa, etkä vielä oikeastaan tiedä onko missään mitään järkeä. Se tunne kun hän rutistaa sinut lähelleen, hengittää syvään tuoksuasi ja suutelee niskaasi kevyesti. Se tunne kun et halua mennä nukkumaan, muttet myöskään nousta sängystä hänen jäädessä sinne nukkumaan. Se tunne kun haluaisit vain jutella kaikesta maan ja taivaan välillä, kyllästymättä ikinä.

Se tunne kun kaikki tuntuu olevan hyvin.

Voi Hippi minkä teit.

Äkkinäisen päätöksen hetki

Kamppailen juuri päässäni pahan ongelman kanssa: lähteäkö muutaman tunnin kuluttua pienelle matkalle, vai romahtaako kaikki käsiin, jos poistun hetkeksi? (ihan muutkin kuin romanttiset syyt arveluttavat)

En todella osaa päättää, elänkö kuitenkaan itselleni, vaiko satutetuksi tulemisen peloilleni?
On silkkaa idiotismia omalta osaltani edes ajatella, että esimerkiksi jatkuva kotonaoleminen vaikuttaisi siihen, satuttaako tuo eräs herra toimillaan minua vai ei. Miksi tämä typerä alitajunta silti uskottelee minulle niin?
On vaikeaa luottaa, tai olla pelkäämättä. Järkevältä ei myöskään tunnu jatkuva epäily, koska en lopulta hyödy siitäkään yhtikäs mitään.

Takaisin asiaan...
Jos lähden pian pienelle lomalle (jälleen), saattaa tiedossa olla ainakin yksi itseäni reilusti vanhempi mies, joka todennäköisesti jahtaisi minua innoissaan. Ihan mukava tyyppi, ei siinä mitään, mutten kaipaa toisaalta lainkaan sellaista huomiota. Toisaalta taas miespuolinen kaverini seuralaisena todennäköisesti rajoittaisi ei-toivottuja lähestyjiä reilusti. Tässä vaiheessa yksikään irtiotto kodista ja muista liiankin tutuista ympyröistä ei tunnu ollenkaan pahalta. Miksi siis en osaa kuitenkaan päättää?

Jos voisin tehdä aivan mitä haluaisin, nyhjäisin mieluiten nauramassa tyhmille jutuille A:n kainalossa sohvannurkassa. Vaikka loppuelämäni.

Hyvän- (ja pahankin) päivän tuttu

Hassua kyllä, olen jutellut Samanlaisen kanssa viimepäivinä jonkin verran. Positiivista huomata, että juttu kulkee edelleen kuin silloin joskus. Nyt kuitenkin on varmaa, että olemme vain kavereita, mitä en olisi uskonut kaiken jälkeen tapahtuvan.

Muutama päivä sitten kieriskelin eksistentiaalisen kriisini pohjalla. Kaikki tuntui pahalta ja lohduttomalta. Päätin avautua hänelle ja kyllähän se hieman helpotti. Hassua, kun joskus tuntuu helpottavalta puhua lähes kenelle tahansa, kuka lähettyville osuu. Konkreettisesti en kyllä häntä ole tavannut sitten elokuun, mutta onhan noita muitakin keinoja. Tosin, elämän tylsyyden sivutessa aihetta, hän kysyi minua ohimennen leffaan. Taisin sanoa, että miksei? Ja niin, miksipä ei. Meillä molemmilla on kuitenkin selkeä käsitys siitä, että olemme vain kavereita, tai ehkä jopa vain tuttuja.

Lohdullista ajatella, etteivät ne väärät valinnat ja vahingolliset toisten satuttamiset olekaan ikuisia. Anteeksianto on mahdollista.

Valmis luopumaan?

Jos nyt päätyisin A:n kanssa pysyvästi yhteen, tai löytäisin muuten sellaisen, joka kerralla veisi jalat alta, niin olisinko valmis luopumaan elämäni muista miesmahdollisuuksista? Valmis siihen, että keskittyisin elämässäni oikeasti vaan yhteen ainoaan mieheen, pysyvästi? Ajatus epäilyttää välillä, mutta A:ta ajatellen luulisin olevani valmis.

Otsikko ajatukseltaan ehkä huijaa hieman väärään suuntaan, koska ei se uskollisuus luopumistakaan olisi. Mutta voiko välttyä ajatukselta siitä, mistä kaikesta VOI jäädä paitsi? Ah, ikuinen jossittelu. Siihen on aina niin helppo turvautua, jotta voi mutkistaa asioita entisestään. Tuntuu pahalta ajatella, ettei mikään ole ikuista. Avioliitotkin voivat päättyä ennalta arvaamatta, ja kaikki valua hukkaan. Heittäytyminen pysyvästi ajatuksena epäilyttää, ja ehkä enemmän sen toisen osapuolen kuin itseni osalta.

Karua kyllä, näihin tunnetiloihin auttaa aina kliseinen sinkkuelämän katselu teemuki kädessä. Ajatukset saa silloin jonnekin muualle sopivasti, ja kaikki vaikuttaa kuitenkin Manolo Blahnikeilla kuorrutetulta. Sopivan epätodelliselta.

Kuinka kauan jaksan odottaa A:ta?
Pitäisikö minun "suorittaa loppuun" nuo tietyt miestapaukseni, jotta alitajuntani päästäisi lopullisesti irti? Vaikka haluaisin katsoa useempiakin kortteja loppuun, niin loppuvatko ne oikeastaan milloinkaan? Tuskin. Ehkäpä yritän nousta itseni yläpuolelle, tilanteen herraksi.

Kielletyt leikit

Tuossa K:n edellisestä postauksesta on helppo siirtyä aiheeseen nettiseksi, puhelinseksi ja muut ei-minun-makuun olevat outoudet.

Puhelin- ja nettiseksiin törmää nykyään useinkin, tai ehkä lähinnä niihin jotka sitä kaipaa. Mistäköhän syystä ne tapaukset useimmiten on miehiä?

En koskaan ole itse erityisemmin viehättynyt kummastakaan, kun ei niistä sitä oikeaa tunnetta saa. Laiha lohtu siis. Molempia olen kyllä kokeillut, mutta lopputulos on ennemminkin ollut epätoivoinen naurunpurskahdus.
Voi myös johtua siitä, etten erityisemmin viehäty runkkaamisestakaan. Ennemmin odotan oikeita tilanteita, ja luotan siihen, että niitä tulee.
Ja voi niitä, jotka etsivät chateista itselleen "camikivaa". Ei nyt helvetti, tahtooko joku tosissaan katsella jonkun randomin kasvotonta runkkaamista? Tunnen jonkinlaista myötähäpeää niitä yksilöitä kohtaan.
Voisin kyllä kuvitella itse käyttäväni camia tai muita vastaavia keinoja siinä vaiheessa, kun haluaisin piristää mahdollista omaa miestäni, mutta silti suustani en haluaisi päästää mitään eroottisia novelleja, kun ne teennäisiltä tuntuisivat kuitenkin. Ja jättäisin muutenkin toiminnan pysäytetyn kuvamateriaalin tai tavanomaisen stripteasen tasolle.

Mutta mikä taika noihin sitten kätkeytyy? Houkuttaako joku salainen "kielletyn" tunne tuotakin kaikkea?
Ymmärrän kyllä sen, että pienet vihjailut toimii, mutta ihan koko tilanteen fantasiointi, tai ei-mihinkään-johtava paskalänkytys ja runkkailu? Hohhoi.. ilmeisesti minulla on jäänyt jotain hienoa tajuamatta.

Voi olla, että omaan myös traumoja ystäväni ja erään herran välisestä nettiseksistä. Pysyvästi mieleeni on jäänyt lause "ja sit mä nuolisin sun römpelöös..."

  ...siis anteeksi mitä?

Ehdotuksia

Hahaa, PP ilmoitteli itsestään. Yksinkertainen kysymys vain, "Leikittäiskö vähän camilla? ;)"

Eka reaktio oli naurahdus. Ei oo totta, en ois ees uskonu että siitä enää ees kuuluu mitään. Näemmä olin väärässä. Puoli päivää tuli viestiteltyä hänen kanssaan, vaikka vastasinkin ei. Tulis tänne leikkimään jos jotain haluaa, en minä tollaiseen lähde mukaan..

Koko viestittely koostui pääasiassa siitä, mitä tehtäisiin jos hän tulisi tänne, mitä sanoikin. Tuskin mitenkään tosissaan, että se koskaan tulisi tapahtumaan. Tällä hetkellä ei kyllä edes tunnu siltä, että haluaisinkaan. Pysykööt siellä missä on. Muutamaan otteeseen hän pyysi minua lähettämään kuvan perseestäni. Aha, joo. Yllättävää. Kiitos, mutta ei kiitos.

Kertoo taas vaan tää koko juttu, että mitä miehet minusta haluavat. Seksiä. Just joo.

Jotain todellista.

Nyt vaikuttaa siltä, että A tosiaan tahtoo yrittää kaikkensa.

Mieleni tekisi pomppia riemusta, sillä onhan se juuri sitä, mitä olen niin pitkään halunnutkin. Ne ongelma-asiat eivät nyt sinänsä ole muuttuneet mihinkään, vielä, mutta ilmeisesti sitä kohden ollaan menossa. Ainakin jos hänen puheisiinsa on uskominen.

Kahteen päivään on sisältynyt esimerkiksi oleskelua hänen sukulaistensa kanssa, ja kerrankin olin täysin julkinen, vaikken tyttöystävänimikkeellä edelleenkään ole. Yöllinen puhelinsoitto puolihumalaisine korulauseineen oli myös kiva, sillä tiedän, ettei A ole turha paskanlänkyttäjä. Etenkin sanat siitä, kuinka hän oli puhunut minusta sukulaisilleen hänen naisenaan, pönkitti tätä heikkoa suhdeitsetuntoani reilusti. Ehkä minusta vielä joskus todella tulee hänelle jotain, ihan todella.
Ellei tämä kaikki sitten ole jotain sairasta, turhaa vakuuttelua siitä, etten katoa minnekään. En ainakaan halua uskoa niin.

Niin ja B otti yhteyttä typerän kysymyksen merkeissä, ja jaksoi jauhaa kuinka mun lähellä oli niin kivaa, ja ois kiva olla tekemisissä. Minusta ei.

Pelkkiä frendejä, todellaki!

Hahaa, todistettu on; Mies ja nainen voi ihan helposti olla pelkästään kavereita. Minä nimittäin vietin tuossa lähemmäs vuorokauden Hipin seurassa. Katottiin leffaa, juotiin pari ja nukuttiin yhdessä. Todellakin paino sanalle nukkuminen, sillä mitään muuta ei tapahtunut, vaikka nukuimmekin aika lähekkäin. Niin epätodennäköiseltä kuin se kuulostaakin, niin silti tapahtui. Ja miksei joskus toistekin voisi :)

Hän vielä jälkikäteen sanoi, että olipa kivaa kun kävin. Samat sanat, eikä mitään huonoa olotilaa mistään, mitä ehkä kuitenkin saatoin hieman pelätä etukäteen, että jos jotain olisi tapahtunut. Vaan ei tapahtunut!

Voittajafiilis.

Väärien elämäntilanteiden nainen

Elämässäni olen useamman kerran törmännyt lauseeseen "ei kyse oo susta, vaan tästä mun elämäntilanteesta..". Lause, jota en myöskään tahdo enää kuulla.
Draamakuninkaan kohdalla kävi selväksi silloin aikanaan, että mikä tahansa elämäntilanne on väärä minulle.
A:n kohdalla on myös käynyt selväksi, että useamman vuoden aikanakaan se "väärä elämäntilanne" ei muutu mihinkään. Minä olen se väärä. Aina ja ikuisesti, paitsi silloin, kun sanon lähteväni koko tilanteesta kauas pois, silloin tyhjiä lupauksia satelee tuon tuosta.

Näin kävi myös B:n kohdalla. Toisaalta ymmärrän häntä, toisaalta en ymmärrä ollenkaan. Ilmeisesti sama laki pätee tässäkin, ikuisesti väärä elämäntilanne, vaikka mikä olisi. Olin vain pakollinen virhe, ja kaikesta puheesta huolimatta kuitenkin pelkkä p*llu hänelle. Koska itse edelleenkin olen taipuva naiviuteen, antauduin typeränä houkuttelevaan tilanteeseen. Monen vuoden halu tuli kyllä saavutettua, mutta oliko se tosiaan tämän kehnoudentunteen arvoista? Harmittaa se, että minulla on tunneside B:hen, ja siksi minä en pidä häntä edelleenkään pelkkänä panona. Mutta todellisuus pelkkänä panona olemisesta tosiaankin sattuu, kerta toisensa jälkeen. Mielikuvaani hänestä on jäänyt vanhat kauniit puheet ja teot, joista ei nykyään taida olla häivääkään jäljellä.

Kaikkien pohdintojen jälkeen olen päätynyt siihen, ettei minusta ilmeisesti ole kuin noihin väärien elämäntilanteiden hetkellisiin iloihin. Ja ne väärät tilanteet saattavat jatkua vuosia, ja aina joku vie välistä.
Tekisipä joku jotain minunkin eteeni, ja haluaisi oikeasti olla kanssani muutenkin, kuin väärässä elämäntilanteessa kuluttamassa aikaa.

Tunteelliset loputtomat tappiot saavat omankin elämän tuntumaan ihan väärältä, turhalta tilanteelta.

Case closed.

Taas yksi hämmentävä tapaus.

Joo, tulipa otettua pieni irtiotto S:n kanssa. Ajatuksen tasolla tuntuu, kuin siitä olisi jo ikuisuus, vaikka vastahan se oli tuossa hetki sitten.

Tällä kertaa olin ehkä hieman tietoisestikin etsimässä satunnaista seksiä. Ajatuksissani ei ollut mitään sen suurempaa, en vain jaksa edes uskoa sellaisen löytymiseen. Miksipä siis en nauttisi edes yhdestä yöstä, jos sellaiseen olisi mahdollisuus?

Loppujenlopuksi minun ei tarvinnut nähdä erikoisemmin vaivaa, kun tapasin sitten herra PP:n. Hieman alle kolmekymppinen, hyväkroppainen, tumma, komeakin. Itseäni pidempi. Ulkoisesti silmää miellyttävä. Jonkin aikaa juteltuamme ihan mukavakin. Juttujen perusteella jonkinlainen tieto siitä, mitä tekee elämällään nyt ja ehkäpä tulevaisuudessakin.

Seksi oli aika kivaa, ei ainakaan valittamista. Humalatilasta toki miinusta, mutta se nyt oli ihan tiedossakin. Se toinen kerta aamulla oli vähemmän humalainen, parempi.

Loppujenlopuksi hän onnistui hämäämään minua. Kiinnostin, mutta en kiinnostanut kuitenkaan sen enempää? Tuntuu, että miehen näkevät vaivaa silloin, kun niillä ei ole mitään tarkoitusta sille. Sitten kun niillä olisi joku tarkoituskin ehkä, eivät ne tunnu tekevän mitään sen eteen kuitenkaan...

Jälkikäteen mietittynä oloni on aika hämmentynyt hänestä. Piti saada numero ja tekstata. Piti kehua. (Persettä, ofc jo heti alkuun, ja muutenkin). Piti yrittää hieman tutustua. Mutta... ei sitten kuitenkaan. Toisaalta, kriteerejäni miettien, paikkakunta oli väärä. Eikai siinä sitten. Ihan kivaa minulla oli, ja loppujenlopuksi sain sen mitä halusinkin, hah.

Irtiotto

K:n kanssa irtiottoillessa törmättiin monenlaisiin miehiin.

Hyvännäköisistä ei-niin-hyvännäköisiin, ja iällisesti ties mitä. Yhteinen tekijä kaikille oli kuitenkin se, ettei yksikään heistä ymmärtänyt sanaa "ei". Juuri kun tyytyväisenä ajattelin, ettei yksikään kalju, ylipainoinen, lyhyt ja mukatrendikäs mies ole eksynyt kimppuuni, hyökkäsi välittömästi yksi sellainen selän takaa kimppuun. Muutaman kieltävän sanan toistellen sekin yksilö tajusi mennä kauemmas. MIKSI minun olemukseni vetää aina noita samanlaisia puoleensa?? He kun eivät vetoa minuun millään tavalla..

Asia jota en tosiaan ymmärrä, on epämiellyttävän yksilön toistuva lähentely kielloista huolimatta. Mikä helvetti siinä on, että yksi ainoa sana voi olla niin vaikea ymmärtää? Ilmeisesti humalatila rohkaisee liikaa, tai sitten se on se luontainen idiotismi tiettyjen tapausten kohdalla.

Muuten itse irtiotolla oli oikein mukavaa, vaikka miehisestä huomiosta ei minun osaltani mihinkään sen suurempaan ollutkaan. Irtiotto myös muistutti siitä, kuinka kaipaankaan elämääni muutosta, sellaista joka ei tapahdu hetkessä, ja vaatii todennäköisesti kärsivällisyyttä loputtoman paljon. Liikaakin.
Milloinkaan kotiintulo ei ole tuntunut näin uskomattoman pahalta, koti ei tunnu oikealta paikalta, muttei tunnu mikään muukaan. Harvinaisen irtonainen olotila.

Unelmia

Olen taas miettinyt omaa elämääni. Mennyttä, nykyisyyttä, tulevaa.

Mennyt on tottakai se helpoin omalla kohdallani. Niin paljon muistoja, johon takertua. Paljon hyvää, ei niinkään pahaa. Tai ehkä en vain halua muistaa pahoja asioita.

Nykyisyys, mitä nyt? Noh, ainakin oon jossain muualla kun koneen ääressä tämän ilmestyessä. Tuli lähdettyä pienelle reissulle, ajastettu teksti siis. Suuremmin ajateltuna, ei mitään sen erikoisempaa. Onhan noita tuttuja miespuolisia ihmisiä, mutta... Ei oikeasti mitään sen suurempaa.

Tulevaisuus sitten... Niin paljon haaveita. On toiveita, on unelmia. Toisaalta en edes tiedä mitä haluan, toisaalta suunnitelmani ovat kovin selkeät. Parisuhde, jotain pysyvää... luulisin. Sillä hetkellä (mm. nyt) kun mitään ei ole, kaipaan sitä jotakin. Sitten kun jotain on, alkaa ahdistaa. Se voi kertoa jotain minusta, mutta se myös todennäköisesti kertoo jotain siitä toisesta. Ehkä se toinen on vain yksi niistä vääristä.

Kyllästyttää ja ahdistaa. Toisaalta olen kuitenkin täynnä toivoa ja uskoa tulevaan. Vielä jossain (toivottavasti lähi-)tulevaisuudessa kohtaan jotain parempaa, kuin mikään edellisistä. Tai ehkä olen jo tavannut sen, tietämättäni. Söpö poika bussissa, komea mies töissä, satunnainen hymy... Kuka tietää! Tai ehkä hän on ihan kulman takana. Hän, unelmani.

Näihin sanoihin ja tunnelmiin päättynee tämä teksti. Ehkäpä ensi kerralla jotain uutta.

Onnenetsijä

Aloin hetki sitten vahvasti epäillä olevani säälittävä onnenetsijä, joka on ehkäpä vain rakastunut ajatukseen rakkaudesta. Tai ehkä lähinnä ajatukseen onnesta. Seuraava teksti sisältää tuhottomat määrät jossittelua.

Voinko koskaan tehdä mitään pelkäämättä, että jään jostain paitsi? Pelkään pelkääväni tehdä valintoja, lähinnä siis miesten suhteen, koska metsästän kuitenkin itselleni onnea niin kuumeisesti. Mielessä pyörii väkisinkin useiden "väärien valintojen" nimilista. Vaikken tästä pohdinnasta, tai tuosta ajatuksesta mitään hyödykään, ajattelen silti. Sattuminen ajatuksena ei houkuttele, ja siksi mietinkin jokaista miesvalintaani hieman liikaakin. Olisi kannattanut tämäkin ajatteluenergia käyttää muutamaa vuotta sitten..

Entä jos olisinkin vuosi sitten hypännyt Draamakuninkaan mukaan? Olisiko se ollut unelmieni täyttymys? Vai perustuuko Draamakuninkaankin viehätys, ja yhteinen kemiamme vain siihen, että ne yhteiset hetket olivat niin satunnaisia? (Kunnes siis kaava menee taas samoin, eli hän eroaa, ja palaa monkumaan minua itselleen..)

Ajatus "varalla olemisesta" tuntuu kamalalta, vaikka pidänhän itsekin tavallaan joitakin miehiä varasijalla. Tosin vain ajatuksen tasolla. Sanat varasijasta taas kuulostavat ihan kauniilta: "Sä tiedät, että sä oot aina mulle erityinen, ja oon aina ihastunu suhun."

Jojo-efekti

On päiviä, jolloin aurinko paistaa. Kaikki on hyvin, jopa enemmän. Piristyn pienistäkin jutuista ja mieli on korkealla.
Ja sitten on näitä päiviä. Mikään ei onnistu ja kaikki v*tuttaa. En usko mihinkään, enkä kehenkään, vähiten itseeni. Kyynisyys ja pessimistisyys pitävät yhteisiä bileitä eikä hyvää mieltä ole kutsuttu. Katkeruus nostaa päätään.

On taas sellainen päivä. Mikään ei suju ja kaikki näyttää lohduttomalta. Helpommin tällaiseen päivään törmää jonkun kivemman, hetkellisen jutun jälkeen. Todellisuus ilmaantuu kovana harmaana betoniseinämänä eteesi, etkä voi välttää törmäämästä siihen.

Tarkkaa syytä tuollaiseen on hankalampi löytää, koska se joskus katoaa yhtä äkkiä kuin on tullutkin. Viimeaikoina näitä huonompia päiviä on vain tuntunut riittävän enemmän, kuin hyviä. Kyllästyttää ja rasittaa. Tahtoisin jo jotain parempaa, pysyvästi. Tahtoisin pysäyttää tuon typerän jojon ja saada tähän elämään jotain tasaisuutta välillä, mielummin hyvää sellaista kuin pahaa.