Pienoinen matkakuume iskee päälle, puolet kamoista on pakkaamatta ja siivotakin pitäis. Lomallelähtö ja piiitkään aikaan eka kunnollinen ulkomaanreissu on edessä huomenna.
En oo taas kuullu "elämäni miehistä", vai pitäskö sanoo miehistä elämässäni vähään aikaan. Deekolme on pitäny hiljaiseloa kohta kaks viikkoa, eikä oikeestaan haittaa. Sen seura ei tee minulle hyvää, se on huomattu.
Kultalusikan kiinnostus meni vissiin yhtä äkkiä kun tulikin, kun ei oo siitäkään kuulunu. Viime viikolla taisin soittaa sille, mut ei sillä oikeen ollu aikaa. Nohjaa, mitäpäs minä yhteyksiä pitämään kun ei sekään.
Koiranpennusta ei myöskään sen suuremmin oo taas kuulunut. Minä kyllä soitin hänelle, myöskin viime viikon aikana, mutta ei hänen suunnaltaan mitään.
Siinähän ne melkeen onkin. Tuota yhtä epätoivosta ei lasketa, toivottavasti en oo sen kaa enää erikoisemmin tekemisissä.. Anyway, aktiivisuustasoni yhteydenpitoon näiden kanssa putoaa hyvinkin paljon juuri nyt. Minua ei vain jaksa kiinnostaa, jos kerran ei ketään näistäkään. (Ihanku oisin sanonu tän ennenki...)
Hyvin todennäköistä on, ettei kukaan noista muista minun lähtevän lomalle. Deekolme ei itseasiassa edes tiedä, mitäs oli niin kiireinen etten ehtinyt siitä missään välissä mainita... Kahden jälkimmäisen voisin ehkä kuvitella muistavan, jos he jotain kautta eksyvät minua miettimään. Ei siis taida olla luvassa edes hyvänmatkantoivotuksia.
Siis, itse lähden lomalle huomenna. Blogin osalta seuraavan viikon ajan on luvassa ajastettuja postauksia vähän sekalaisista aiheista. Huomaatte kyllä, kun olen lomaltani palannut ;)
perjantai 31. elokuuta 2012
torstai 30. elokuuta 2012
Pidä kädestä, kun huudan kivusta
Alkanut viikko on ollut silkkaa helvettiä. Ihme kyllä, syypäänä siihen ei tällä kertaa ole yksikään mies.
Epäpätevät lääkärit, terveydelliset vastoinkäymiset, byrokraattiset vastoinkäymiset ja muut yllättävät takapakit ovat tulleet jo muutamassa päivässä tarpeettoman tutuiksi. Vähempikin riittäisi yhdelle ihmiselle kerralla ilmestyväksi taakaksi. Muutamien päivien hermoheikkous purkautui lopulta lohduttomaksi itkuksi.
Tällä kertaa tosin en märehdi yksinäni, vaan minulla on joku, joka pelätessäni on pitänyt kädestä, paijannut, lohduttanut ja piristänyt. Aivan kuin lasta. Surkeusasteeni onkin tainnut siellä tikkarinsa menettäneen lapsukaisen tasolla seikkailla. Kainalosta tarkkailtuna maailma ei näytä ollenkaan niin karmaisevalta, kuin saattaisi muuten erehtyä luulemaan. Jotain onnea siis aina epäonnessakin.
Etenkin nyt on tullut myös huomattua, että tarvitsen läheisyyttä ja rakkautta selvitäkseni elämästä, ja kaikesta kurjasta (tietysti myös kivasta) kunnialla. Joskus sitä on erehtynyt ajattelemaan niinkin, että on hienoa ja arvokasta olla niin vahva, että selviytyy kaikesta aina yksin. Hammasta purren, ja yksin. Vitut se niin mene. Hienoa on se, kun on ympärillä ihmisiä jotka auttaa silloin kun ei itse jaksa, ja joiden kanssa voi jakaa elämän ilot sekä surut. Ei elämää ole tarkoitettu yksinäiseksi taisteluksi.
Nyt kun ensimmäistä kertaa joku tekeekin minun takiani jotain, jota ei muuten tekisi, tuntuu se ihan uskomattomalta. Välittämistä, kiinnostusta, ja sitä kauan kaivattua läsnäoloa. Ei mitään maailman oudoinpia asioita, pieniä, mutta niin tärkeitä.
Asioita, joita olisin tarvinnut jo kauan aikaa sitten.
Epäpätevät lääkärit, terveydelliset vastoinkäymiset, byrokraattiset vastoinkäymiset ja muut yllättävät takapakit ovat tulleet jo muutamassa päivässä tarpeettoman tutuiksi. Vähempikin riittäisi yhdelle ihmiselle kerralla ilmestyväksi taakaksi. Muutamien päivien hermoheikkous purkautui lopulta lohduttomaksi itkuksi.
Tällä kertaa tosin en märehdi yksinäni, vaan minulla on joku, joka pelätessäni on pitänyt kädestä, paijannut, lohduttanut ja piristänyt. Aivan kuin lasta. Surkeusasteeni onkin tainnut siellä tikkarinsa menettäneen lapsukaisen tasolla seikkailla. Kainalosta tarkkailtuna maailma ei näytä ollenkaan niin karmaisevalta, kuin saattaisi muuten erehtyä luulemaan. Jotain onnea siis aina epäonnessakin.
Etenkin nyt on tullut myös huomattua, että tarvitsen läheisyyttä ja rakkautta selvitäkseni elämästä, ja kaikesta kurjasta (tietysti myös kivasta) kunnialla. Joskus sitä on erehtynyt ajattelemaan niinkin, että on hienoa ja arvokasta olla niin vahva, että selviytyy kaikesta aina yksin. Hammasta purren, ja yksin. Vitut se niin mene. Hienoa on se, kun on ympärillä ihmisiä jotka auttaa silloin kun ei itse jaksa, ja joiden kanssa voi jakaa elämän ilot sekä surut. Ei elämää ole tarkoitettu yksinäiseksi taisteluksi.
Nyt kun ensimmäistä kertaa joku tekeekin minun takiani jotain, jota ei muuten tekisi, tuntuu se ihan uskomattomalta. Välittämistä, kiinnostusta, ja sitä kauan kaivattua läsnäoloa. Ei mitään maailman oudoinpia asioita, pieniä, mutta niin tärkeitä.
Asioita, joita olisin tarvinnut jo kauan aikaa sitten.
keskiviikko 29. elokuuta 2012
"No kukas toi nyt sit on?"
Muutamia päiviä sitten päädyin juttelemaan netissä aivan randomin ihmisen kanssa. Tai oikeastaan hän päätyi juttelemaan minulle, luultuaan minua joksikin kaverikseen. Hämmentävä tapa tutustua uuteen ihmiseen, sattumalta vain. Tietämättä toisesta mitään, ikää, sukupuolta tai ulkonäköä.
Näiden päivien jälkeen minulla on jonkinlainen kuva (kirjaimellisestikin) hänestä. Mies, minua pari vuotta vanhempi, Helsingistä. Parisuhdestatus ei ole tullut puheeksi, mutta minulla on vahva epäilys sinkkuudesta.
Jotain samaa, jotain niin erilaista. Hipin elämänarvot eroavat monessa kohtaa itsestäni, mutta vaikuttaa hän kivalta, mielenkiintoiselta. Sitä en tiedä, kasvaako tästä mitään suurempaa. En edes tiedä, tapaanko häntä ollenkaan, mutta ainakin hän juuri nyt vaikuttaa minusta kiinnostavalta. Jutut kulkevat ihan omia polkujaan, ei niitä tavallisia.
Näiden päivien jälkeen minulla on jonkinlainen kuva (kirjaimellisestikin) hänestä. Mies, minua pari vuotta vanhempi, Helsingistä. Parisuhdestatus ei ole tullut puheeksi, mutta minulla on vahva epäilys sinkkuudesta.
Jotain samaa, jotain niin erilaista. Hipin elämänarvot eroavat monessa kohtaa itsestäni, mutta vaikuttaa hän kivalta, mielenkiintoiselta. Sitä en tiedä, kasvaako tästä mitään suurempaa. En edes tiedä, tapaanko häntä ollenkaan, mutta ainakin hän juuri nyt vaikuttaa minusta kiinnostavalta. Jutut kulkevat ihan omia polkujaan, ei niitä tavallisia.
tiistai 28. elokuuta 2012
Vanhempien miesten päivänpaiste
Arki koittaa aina liian ajoissa, ja keskeyttää hyvät unet.
Tällä kertaa unessa olin kiihkeästi suutelemassa erään tunnetun itseäni vanhemman miehen kanssa. Ei niin utopinen uni, etteikö se olisi tapahtunutkin muutamia kertoja, mutta ilmeisesti alitajuntani kaipaa nallekarhumaista turvaa ja hetkellistä huomiota. Hmm...en olekaan aikoihin häntä nähnyt, ehkä tilanteelle pitäisi tehdä muutos..
Eräs toinen vanhempi mies taas kerran ilmoitti haluavansa viedä minut risteilylle. Totesin vain, että ei tule onnistumaan. Mielelläni kyllä menisin risteilylle, en kylläkään hänen seurassaan. Lyhyt kahvittelutuokio tai lounas voi vielä olla ihan mukava, mutta rajansa kaikella. Kamalaa, että pystyn edes ajattelemaan jotain ihmistä tärkeänä kontaktina´työnsä puolesta, mutten muuten kovinkaan miellyttävänä persoonana. Oma olo tuntuu kierolta tuosta ajatuksesta johtuen.
Kaiken kruunaa kuitenkin kiukutteleva italiano. Kiitos välimatkan, ei minulla hänen kanssaan mitään ihmeellistä ole, toisin kuin hänen puheensa antavat ymmärtää. Suodatan kyllä suosiolla vähintään puolet hänen puheidensa imelyyksistä pois. Draamaa kuitenkin on aiheuttanut se, että olen kuulemma liian vahva ja kylmä ihminen hänelle. Syystä, että en myönny kaikkeen, vaan sanon ei, ja kehotan myös jättämään turhat korulauseet pois perustelluista syistä. Ilmeisesti herra italianon maailmassa naiset lankeavat yhdestä suudelmasta ja pienestäkin kätketystä pyynnöstä käsivarsille, ja ovat valmiina kaikkeen mahdolliseen huutaen vain riemulla YESSSSSSSS! Tämä nainen ei kuitenkaan toimi niin, sillä minulle on suotu sentään jonkinlainen aivotoiminta, myös miesten suhteen.
Vuorotellen hän lepertelee minulle kaikkea pientä turhaa, ja vuorotellen kiukuttelee kuin pieni lapsi. Kielimuuri toki tuottaa omat ongelmansa, mutta ei niiden tuota kokoluokkaa pitäisi keskustellessa olla. Sama rakkaushöpötys jatkuu edelleenkin, ja yhtäkkiä näytinkin hänen mielestään eräässä kuvassani niin ihanalta, että seuraavan samantyyppisen kuvan jälkeen hän kuulemma tulee välittömästi Helsinkiin. (huom, kuva ei tosiaan ollut mikään erikoinen, ja kaiken lisäksi ihan täysissä pukeissa otettu, eikä myöskään hänelle mitenkään suunnattu)
Tuosta rakkaudesta vielä sen verran, että hänhän on sanonut minun herättäneen hänessä tunteita joiden olemassaoloa ei enää edes muistanut. Surullista, jos sellaiset tunteet häneltä ovat avovaimoaan kohtaan kadonneet. Avovaimoasiastakin sain kuulla vasta pitkän tenttaamisen jälkeen. Toisaalta ymmärrän, jos suhde on ihan kokonaan kasaan kuivunut, eikä mitään tahdo olla jäljellä. Surulliselta tosin sekin tuntuu, ja jos asia niin on, ymmärrän ihan omien vanhempieni antaman esimerkin perusteella tilannetta yllättävän hyvin. (siitä joskus myöhemmin enemmän..)
En kuitenkaan enää koskaan tahdo sekaantua tietoisesti kenenkään suhteisiin, sillä siitä ei kuitekaan seuraa mitään hyvää.
Toivottavasti se ei siellä niitä lentolippuja ole varailemassa, sillä en ehkä halua elämääni mitään ylimääräistä draamaa. Odottakoot kaksi vuotta, ja sitten näemme kuitenkin työn merkeissä. Vain työn.
Tällä kertaa unessa olin kiihkeästi suutelemassa erään tunnetun itseäni vanhemman miehen kanssa. Ei niin utopinen uni, etteikö se olisi tapahtunutkin muutamia kertoja, mutta ilmeisesti alitajuntani kaipaa nallekarhumaista turvaa ja hetkellistä huomiota. Hmm...en olekaan aikoihin häntä nähnyt, ehkä tilanteelle pitäisi tehdä muutos..
Eräs toinen vanhempi mies taas kerran ilmoitti haluavansa viedä minut risteilylle. Totesin vain, että ei tule onnistumaan. Mielelläni kyllä menisin risteilylle, en kylläkään hänen seurassaan. Lyhyt kahvittelutuokio tai lounas voi vielä olla ihan mukava, mutta rajansa kaikella. Kamalaa, että pystyn edes ajattelemaan jotain ihmistä tärkeänä kontaktina´työnsä puolesta, mutten muuten kovinkaan miellyttävänä persoonana. Oma olo tuntuu kierolta tuosta ajatuksesta johtuen.
Kaiken kruunaa kuitenkin kiukutteleva italiano. Kiitos välimatkan, ei minulla hänen kanssaan mitään ihmeellistä ole, toisin kuin hänen puheensa antavat ymmärtää. Suodatan kyllä suosiolla vähintään puolet hänen puheidensa imelyyksistä pois. Draamaa kuitenkin on aiheuttanut se, että olen kuulemma liian vahva ja kylmä ihminen hänelle. Syystä, että en myönny kaikkeen, vaan sanon ei, ja kehotan myös jättämään turhat korulauseet pois perustelluista syistä. Ilmeisesti herra italianon maailmassa naiset lankeavat yhdestä suudelmasta ja pienestäkin kätketystä pyynnöstä käsivarsille, ja ovat valmiina kaikkeen mahdolliseen huutaen vain riemulla YESSSSSSSS! Tämä nainen ei kuitenkaan toimi niin, sillä minulle on suotu sentään jonkinlainen aivotoiminta, myös miesten suhteen.
Vuorotellen hän lepertelee minulle kaikkea pientä turhaa, ja vuorotellen kiukuttelee kuin pieni lapsi. Kielimuuri toki tuottaa omat ongelmansa, mutta ei niiden tuota kokoluokkaa pitäisi keskustellessa olla. Sama rakkaushöpötys jatkuu edelleenkin, ja yhtäkkiä näytinkin hänen mielestään eräässä kuvassani niin ihanalta, että seuraavan samantyyppisen kuvan jälkeen hän kuulemma tulee välittömästi Helsinkiin. (huom, kuva ei tosiaan ollut mikään erikoinen, ja kaiken lisäksi ihan täysissä pukeissa otettu, eikä myöskään hänelle mitenkään suunnattu)
Tuosta rakkaudesta vielä sen verran, että hänhän on sanonut minun herättäneen hänessä tunteita joiden olemassaoloa ei enää edes muistanut. Surullista, jos sellaiset tunteet häneltä ovat avovaimoaan kohtaan kadonneet. Avovaimoasiastakin sain kuulla vasta pitkän tenttaamisen jälkeen. Toisaalta ymmärrän, jos suhde on ihan kokonaan kasaan kuivunut, eikä mitään tahdo olla jäljellä. Surulliselta tosin sekin tuntuu, ja jos asia niin on, ymmärrän ihan omien vanhempieni antaman esimerkin perusteella tilannetta yllättävän hyvin. (siitä joskus myöhemmin enemmän..)
En kuitenkaan enää koskaan tahdo sekaantua tietoisesti kenenkään suhteisiin, sillä siitä ei kuitekaan seuraa mitään hyvää.
Toivottavasti se ei siellä niitä lentolippuja ole varailemassa, sillä en ehkä halua elämääni mitään ylimääräistä draamaa. Odottakoot kaksi vuotta, ja sitten näemme kuitenkin työn merkeissä. Vain työn.
maanantai 27. elokuuta 2012
Sunnuntaikuljeskelua
Tapasin eilen sitten Mukautujan lopulta. Hieman kyllä melkein kaduttaa, että suostuin...
Nojoo, sinänsä oli ihan mukavaa. Käveltiin pitkin ja poikin keskustaa, juteltiin niitänäitä. Pääasiassa ihan jees, mutta muutama juttu sieltä särähti korvaan vähän ikävänlaisesti. Hän mm. kyseli muka viattoman oloisesti, olenko tavannut muita miehiä viimeaikoina, tai jutellut sen kyseisen nettitreffipalvelun kautta muille, kuin mistä hänet tapasin. Luulen kuitenkin kuulleeni hienoista mustasukkaisuutta taustalla. Itsehän tein hänelle selväksi, kun ekan kerran näimme, etten oikeastaan etsi mitään vakavampaa seuraa, ei vain tunnu siltä. Sama mieli on edelleen pysynyt, ainakin hänen kohdalla...
Hän myös taas ihmetteli tuota edellämainittua, miten muka voin tietoisesti olla sitä mieltä, etten mitään halua. Sitten kuitenkin heti perään sanoi, että hienoa kun ollaan kavereita. Ja että hienoa kun oon niin suorapuheinen ja hienoa kun oon sellanen ja hienoahienoa hyvähyvähyvä. Voi nyt vi**u tota kehumisen määrää.
Pari tuntia siinä sitten kului ihan kivasti, mutta kuitenkin vähän tuli ahdistunut olo. Luojan kiitos hän ei ole yrittänyt lähestyä minua millään tavalla fyysisesti, se tästä vielä puuttuisikin. Kuitenkin erotessamme hän kyseli useaankin otteeseen, että nähdäänhän me vielä. Myös pari kertaa aiemmin hän oli puhunut, kuinka meidän pitäisi mennä sinne ja tänne ja tehdä sitä ja tätä. Huoh.
Noin viisi minuuttia eroamisemme jälkeen sain tekstiviestin, vielä näitä samoja juttuja. "Oli kiva nähdä-... ja bla bla bla. Voi jippii nyt sentään.
Tai ehkä se on taas vaan ihmisestä kiinni se ällötys. Jos toi olis joku toinen, tilanne olis kans ihan toinen. Tietäs vaan että mitä tonkin kanssa nyt taas tekee... ainakin pystyn helposti siirtämään sen huolen parin viikon päähän, kun käytännön syistä ei ehdi olemaan erikoisemmin tekemisissä...
Nojoo, sinänsä oli ihan mukavaa. Käveltiin pitkin ja poikin keskustaa, juteltiin niitänäitä. Pääasiassa ihan jees, mutta muutama juttu sieltä särähti korvaan vähän ikävänlaisesti. Hän mm. kyseli muka viattoman oloisesti, olenko tavannut muita miehiä viimeaikoina, tai jutellut sen kyseisen nettitreffipalvelun kautta muille, kuin mistä hänet tapasin. Luulen kuitenkin kuulleeni hienoista mustasukkaisuutta taustalla. Itsehän tein hänelle selväksi, kun ekan kerran näimme, etten oikeastaan etsi mitään vakavampaa seuraa, ei vain tunnu siltä. Sama mieli on edelleen pysynyt, ainakin hänen kohdalla...
Hän myös taas ihmetteli tuota edellämainittua, miten muka voin tietoisesti olla sitä mieltä, etten mitään halua. Sitten kuitenkin heti perään sanoi, että hienoa kun ollaan kavereita. Ja että hienoa kun oon niin suorapuheinen ja hienoa kun oon sellanen ja hienoahienoa hyvähyvähyvä. Voi nyt vi**u tota kehumisen määrää.
Pari tuntia siinä sitten kului ihan kivasti, mutta kuitenkin vähän tuli ahdistunut olo. Luojan kiitos hän ei ole yrittänyt lähestyä minua millään tavalla fyysisesti, se tästä vielä puuttuisikin. Kuitenkin erotessamme hän kyseli useaankin otteeseen, että nähdäänhän me vielä. Myös pari kertaa aiemmin hän oli puhunut, kuinka meidän pitäisi mennä sinne ja tänne ja tehdä sitä ja tätä. Huoh.
Noin viisi minuuttia eroamisemme jälkeen sain tekstiviestin, vielä näitä samoja juttuja. "Oli kiva nähdä-... ja bla bla bla. Voi jippii nyt sentään.
Tai ehkä se on taas vaan ihmisestä kiinni se ällötys. Jos toi olis joku toinen, tilanne olis kans ihan toinen. Tietäs vaan että mitä tonkin kanssa nyt taas tekee... ainakin pystyn helposti siirtämään sen huolen parin viikon päähän, kun käytännön syistä ei ehdi olemaan erikoisemmin tekemisissä...
sunnuntai 26. elokuuta 2012
Tiedostan jokaisen eleesi
Eilen törmäsin taas outoon tunteeseen.
Siihen, kun tietää jonkin mielenkiintoisen ihmisen olevan hyvin lähellä, ja tuntee hänen vilkuilevan jatkuvasti. Itse ei uskalla vilkaista takaisin, ja on vain aivan kuin ei huomaisikaan, vaikka samalla tiedostaa toisen jokaisen liikkeen ja hengenvedon. Samalla tiedostaa myös sen, kuinka toinen meinaa aloittaa keskustelun, muttei aloita kuitenkaan. Entä jos kääntyisinkin katsomaan häntä? Tulisiko tilanteesta tuijotuskilpailu? Tai muuten epämiellyttävä, kiusallinen hiljainen hetki? Pelkkä ajatuskin saa nauramaan, pitäisi siis varmaan kokeilla. Itse tuskin saisin sanaa suustani, koska se esittäytyminen tässä vaiheessa tuntuisi typerältä.
Kumman tästä tilanteesta tekee se, etten tosiaan edes ole kunnolla nähnyt kyseisen miehen kasvoja. Sama mies, jota parvekkeelta kaukaa tarkkailin hetkisen. Saa nähdä uskaltaudunko edes koskaan katsomaan, tai esittäydymmekö edes koskaan toisillemme. Vaikkei tilanteessa mitään sutinaa ole, on tapaus silti kummallinen verrattuna muihin.
Noin muuten aika on mennyt lähes onnellisesti tuon mielitiettysein kanssa. Tällä viikolla minut on peräti viety syömään, ja muutenkin huomioitu.
Julkisilla paikoilla tapahtuvista pienistä huomionosoituksista tulee aina niin hyvä olo. Enkä tosiaan tarkoita nyt jatkuvaa toisessa kii nyhjäämistä, tai ylenpalttista limanvaihtelua, vaan pieniä katseita, kosketuksia tai kivoja sanoja. Ei sen erikoisempaa. Varmistusta siitä, että on toiselle julkisestikin jotain.
Siihen, kun tietää jonkin mielenkiintoisen ihmisen olevan hyvin lähellä, ja tuntee hänen vilkuilevan jatkuvasti. Itse ei uskalla vilkaista takaisin, ja on vain aivan kuin ei huomaisikaan, vaikka samalla tiedostaa toisen jokaisen liikkeen ja hengenvedon. Samalla tiedostaa myös sen, kuinka toinen meinaa aloittaa keskustelun, muttei aloita kuitenkaan. Entä jos kääntyisinkin katsomaan häntä? Tulisiko tilanteesta tuijotuskilpailu? Tai muuten epämiellyttävä, kiusallinen hiljainen hetki? Pelkkä ajatuskin saa nauramaan, pitäisi siis varmaan kokeilla. Itse tuskin saisin sanaa suustani, koska se esittäytyminen tässä vaiheessa tuntuisi typerältä.
Kumman tästä tilanteesta tekee se, etten tosiaan edes ole kunnolla nähnyt kyseisen miehen kasvoja. Sama mies, jota parvekkeelta kaukaa tarkkailin hetkisen. Saa nähdä uskaltaudunko edes koskaan katsomaan, tai esittäydymmekö edes koskaan toisillemme. Vaikkei tilanteessa mitään sutinaa ole, on tapaus silti kummallinen verrattuna muihin.
Noin muuten aika on mennyt lähes onnellisesti tuon mielitiettysein kanssa. Tällä viikolla minut on peräti viety syömään, ja muutenkin huomioitu.
Julkisilla paikoilla tapahtuvista pienistä huomionosoituksista tulee aina niin hyvä olo. Enkä tosiaan tarkoita nyt jatkuvaa toisessa kii nyhjäämistä, tai ylenpalttista limanvaihtelua, vaan pieniä katseita, kosketuksia tai kivoja sanoja. Ei sen erikoisempaa. Varmistusta siitä, että on toiselle julkisestikin jotain.
lauantai 25. elokuuta 2012
Moni kakku päältä kaunis
Olen viime päivinä tarkastellut ympärilläolevia pariskuntia, tuntemattomia. Kaduilla, kaupassa, liikennevälineissä. Joku voisi sanoa minun kyttäävän kateellisena, mutta itse pitäisin käytöstäni vain uteliaana tarkasteluna. Ehkä huomioni kiinnittyy juuri siksi, kun omasta elämästä ei minkäänlaisia pariskuntajuttuja taas hetkeen ole löytynyt.
Yleisesti ottaen näistä pariskunnista näkee, että niillä on kivaa keskenään, omia juttuja. Ne katseet ja ohimenevät hymyt, keskinäinen huumori. Ei, en ole katkera. Pariskuntien yhteiselon sivustavilkuilu tuntemattoman roolissa saa ne näyttämään suloisilta, joskus jopa hieman ällöttäviltä.
Tiedän kokemuksesta, että on vaistomaista ja myös hieman tarkoituksenomaistakin haluta näyttää, että toinen on juuri minun. Pienet eleet ja kosketukset ohimennen ovat juuri sitä. Jos oikein haluaa söpöillä, niin käsi kädessä kulkeminen. Suusta-suuhun-kosketuksia pitäisi kuitenkin pyrkiä välttämään.
Paitsi jos on juna/bussi-asemalla lähdössä eri suuntaan.
Tänään poikkeuksen teki eräs ehkä vain hieman itseäni vanhempi pariskunta, ostoksilla. Ensin he tutkivat juttuja, miettivät yhdessä. Lopulta kuitenkin kuulin miehen suusta kommentin, joka oli mielestäni aika tyhmä; "Sä maksat, ni päätä sä", eikä se kuulostanut ainakaan vitsiltä. Omasta mielestäni tyhmää, kun ilmeisesti ostokset kuitenkin olivat yhteisiä.
Ei se niin sokerista ollutkaan.
Mistä päästäänkin edellisten vastakohtaan, riitelyyn julkisella paikalla. Itse en haluaisi sitä harrastaa, ja ärsyttää myös muut ihmiset, jotka jäävät selvittelemään asioita kaupungille, eivätkä säästä niitä kotiin. Vielä kiusallisempaa tilanteesta tekee, jos kavereiden seurassa riidellään. Pari kertaa olen joutunut todistamaan ikävästi riitatilannetta kaveripariskunnan riitelyä, ei ole kivaa. Varsinkin tilanteessa, jossa tunnet molemmat pariskunnasta, tulee väkisin olo, että pitäisi asettua jomman kumman puolelle...
Mitenkäs meidän parilliset lukijat käyttäytyy sen toisen puolikkaan kanssa julkisilla paikoilla?
Yleisesti ottaen näistä pariskunnista näkee, että niillä on kivaa keskenään, omia juttuja. Ne katseet ja ohimenevät hymyt, keskinäinen huumori. Ei, en ole katkera. Pariskuntien yhteiselon sivustavilkuilu tuntemattoman roolissa saa ne näyttämään suloisilta, joskus jopa hieman ällöttäviltä.
Tiedän kokemuksesta, että on vaistomaista ja myös hieman tarkoituksenomaistakin haluta näyttää, että toinen on juuri minun. Pienet eleet ja kosketukset ohimennen ovat juuri sitä. Jos oikein haluaa söpöillä, niin käsi kädessä kulkeminen. Suusta-suuhun-kosketuksia pitäisi kuitenkin pyrkiä välttämään.
Paitsi jos on juna/bussi-asemalla lähdössä eri suuntaan.
Tänään poikkeuksen teki eräs ehkä vain hieman itseäni vanhempi pariskunta, ostoksilla. Ensin he tutkivat juttuja, miettivät yhdessä. Lopulta kuitenkin kuulin miehen suusta kommentin, joka oli mielestäni aika tyhmä; "Sä maksat, ni päätä sä", eikä se kuulostanut ainakaan vitsiltä. Omasta mielestäni tyhmää, kun ilmeisesti ostokset kuitenkin olivat yhteisiä.
Ei se niin sokerista ollutkaan.
Mistä päästäänkin edellisten vastakohtaan, riitelyyn julkisella paikalla. Itse en haluaisi sitä harrastaa, ja ärsyttää myös muut ihmiset, jotka jäävät selvittelemään asioita kaupungille, eivätkä säästä niitä kotiin. Vielä kiusallisempaa tilanteesta tekee, jos kavereiden seurassa riidellään. Pari kertaa olen joutunut todistamaan ikävästi riitatilannetta kaveripariskunnan riitelyä, ei ole kivaa. Varsinkin tilanteessa, jossa tunnet molemmat pariskunnasta, tulee väkisin olo, että pitäisi asettua jomman kumman puolelle...
Mitenkäs meidän parilliset lukijat käyttäytyy sen toisen puolikkaan kanssa julkisilla paikoilla?
perjantai 24. elokuuta 2012
Se tietty ikä
Voin todeta taiteiden yön olleen osaltani tylsä, sillä kiltisti tulin ajoissa kotiin, ja kaupungillakin tapasin ainoastaan mielitiettyäni hänen karattua hetkeksi töistään. Myönnän kyllä kuunnelleeni jollain suunnalla keskustaa hieman jazzia.. kohtuudella!
P.S. tuli tässä mieleen, että olen ilmeisesti saavuttanut olemukseltani jonkin maagisen rajapyykin. Muutama ilta sitten kävellessäni kotiin vastaani tuli kaksi teinipoikaa. Kun he olivat menneet ohitseni, kuului takaani huuto: "MILFFI, MILFFI!". Vähän hämmästyneenä vilkaisin varmuudeksi, liikkuiko lähistöllä muita ihmisiä. Ei liikkunut. Olen siis nykyään milffi, mutta puumaksi en sentään aio ryhtyä.. sen ilon jätän eräälle ystävälleni.
P.S. tuli tässä mieleen, että olen ilmeisesti saavuttanut olemukseltani jonkin maagisen rajapyykin. Muutama ilta sitten kävellessäni kotiin vastaani tuli kaksi teinipoikaa. Kun he olivat menneet ohitseni, kuului takaani huuto: "MILFFI, MILFFI!". Vähän hämmästyneenä vilkaisin varmuudeksi, liikkuiko lähistöllä muita ihmisiä. Ei liikkunut. Olen siis nykyään milffi, mutta puumaksi en sentään aio ryhtyä.. sen ilon jätän eräälle ystävälleni.
torstai 23. elokuuta 2012
Suojamuuri lepertelyille
Viimeaikoina on taas saanut kuulla kaikenlaista turhaa selitystä, mutta silti tekoihin kykenemätöntä puhetta joiltakin. Deekolme on suurin syyllinen, jota syyllistän aiheutuneesta mielipahasta. Niin paljon turhaa sepittelyä tekstiviestitse, mutta todellisuus on lopulta ihan toisenlainen. Miksi se on niin helppoa selittää yhtä ja toimia kuitenkin ihan päinvastoin. Ihankuin puhelimen toisessa päässä olisi välillä ihan toinen ihminen...? Ja sitten käytös taas muuttuu äkkiä, arvaamatta.
Nyt minulle alkaa taas pikkuhiljaa riittää. Tuosta edellämainitusta kaksilahkeisesta ei ole taas yhtä viestiä lukuunottamatta kuulunut puoleentoista viikkoon mitään. Se siitä "katotaan joku toinen päivä" sitten. Tai no, voihan se toinen päivä olla vaikka kahden kuukauden kuluttua alkuperäisestä, mutta olisin itse odottanut sitä kohtuullisessa ajassa; viikon-kahden sisällä. No, se kaksi viikkoa nyt ei vielä ole täynnä, mutta tuo kuulumattomuus osoittaa jo, että tuskinpa tulee mitään tapahtumaan. Ehkä häntä taas kiinnostaa joskus parin viikon päästä, kun pöly on laskeutunut....
Miten sitä niin helposti kuitenkin aina haluaa uskoa, että sanoissa olisi tällä kertaa jotain perää, eikä joutuisi pettymään. Luontainen ominaisuus itsellä on, että luotan toisiin ihmisiin vähän liiankin helposti. Haluan olla mukava, ja luulen tietenkin että muut kohtelevat minua niinkuin minä niitä. Siitäkin huolimatta, että se odotus on osoitettu vääräksi ties kuinka monta kertaa... Ei se maailma toimi ihan niin ruusuisesti.
Pitäisi oppia olemaan välittämättä.
Nyt minulle alkaa taas pikkuhiljaa riittää. Tuosta edellämainitusta kaksilahkeisesta ei ole taas yhtä viestiä lukuunottamatta kuulunut puoleentoista viikkoon mitään. Se siitä "katotaan joku toinen päivä" sitten. Tai no, voihan se toinen päivä olla vaikka kahden kuukauden kuluttua alkuperäisestä, mutta olisin itse odottanut sitä kohtuullisessa ajassa; viikon-kahden sisällä. No, se kaksi viikkoa nyt ei vielä ole täynnä, mutta tuo kuulumattomuus osoittaa jo, että tuskinpa tulee mitään tapahtumaan. Ehkä häntä taas kiinnostaa joskus parin viikon päästä, kun pöly on laskeutunut....
Miten sitä niin helposti kuitenkin aina haluaa uskoa, että sanoissa olisi tällä kertaa jotain perää, eikä joutuisi pettymään. Luontainen ominaisuus itsellä on, että luotan toisiin ihmisiin vähän liiankin helposti. Haluan olla mukava, ja luulen tietenkin että muut kohtelevat minua niinkuin minä niitä. Siitäkin huolimatta, että se odotus on osoitettu vääräksi ties kuinka monta kertaa... Ei se maailma toimi ihan niin ruusuisesti.
Pitäisi oppia olemaan välittämättä.
keskiviikko 22. elokuuta 2012
Luontainen selviytymiskeino
Kuinka moni tunnustaa napanneensa itselleen seuraa työpaikaltaan?
(niistä klassisista kopiointihuoneen seksitarinoista en välttämättä tahdo kuulla)
Itse ainakin koen jonkinkaltaisena "selviytymiskeinona" ajatusleikin siitä, kenen kanssa pariutuisi, jos olisi aivan pakko. Ihmismieli taitaa olla muutenkin taipuvainen valikoimaan tietystä tarjolla olevasta ryhmästä sen oman mielen mukaisensa valioyksilön. Tai edes jotakin sinne mieltymyksiinsä päin. Voi toki olla, että kun irtaannuttaa itsensä tietyistä ympyröistä, muuttuu myös näkemys "törkeen komeesta" tai muuten vain ihanasta.
Huijaako näin esimerkiksi työympyrät ihmisiä kiinnostumaan niistä, joita ei muuten katselisi?
Niinpä tänään suoritin tuota ajatusleikkiä, mutta mitä huomasinkaan?
Sen, etten varmaankaan haluaisi yhtäkään työpaikkani miestä. Mikä pettymys! Talossa toki käy päivän aikaan useita ihmisiä, joten silmänruokaakin saattaa osua tielleni. Mutta entä ne kahvihuonetuokiot, jolloin voisi harjoittaa viatonta, piristävää ja harmitonta sutinaa? Kahvitauolla keskittyisin mielelläni johonkin muuhun kuin tuleviin tunteihin..
Voin toki lohduttautua sillä, että kaikkia työntekijöitä en edes tunne, ja useammat ilmapiirit ja vaihtuvat paikat vaihtuvine toimineen pitävät huolen siitä, etten koskaan voi edes tutustua kaikkiin työkavereihin.
Kuitenkin erehdyin tänään katsomaan parvekkeelta alas, ja mitä näinkään? Jonkun tuntemattoman vaaleahiuksisen työtoverin katsahtavan samaan aikaan minua. Ei aavistustakaan, kuka, mikä tai miksi? Eipä hänkään tiedä mitään minusta. Ehkä se tässä vielä selviää..
Kuitenkaan en odota innolla niitä kuuluisia firman pikkujouluja, tai muitakaan kissanristiäisiä. Mutta ajatusleikit voivat piristää päivää..
(niistä klassisista kopiointihuoneen seksitarinoista en välttämättä tahdo kuulla)
Itse ainakin koen jonkinkaltaisena "selviytymiskeinona" ajatusleikin siitä, kenen kanssa pariutuisi, jos olisi aivan pakko. Ihmismieli taitaa olla muutenkin taipuvainen valikoimaan tietystä tarjolla olevasta ryhmästä sen oman mielen mukaisensa valioyksilön. Tai edes jotakin sinne mieltymyksiinsä päin. Voi toki olla, että kun irtaannuttaa itsensä tietyistä ympyröistä, muuttuu myös näkemys "törkeen komeesta" tai muuten vain ihanasta.
Huijaako näin esimerkiksi työympyrät ihmisiä kiinnostumaan niistä, joita ei muuten katselisi?
Niinpä tänään suoritin tuota ajatusleikkiä, mutta mitä huomasinkaan?
Sen, etten varmaankaan haluaisi yhtäkään työpaikkani miestä. Mikä pettymys! Talossa toki käy päivän aikaan useita ihmisiä, joten silmänruokaakin saattaa osua tielleni. Mutta entä ne kahvihuonetuokiot, jolloin voisi harjoittaa viatonta, piristävää ja harmitonta sutinaa? Kahvitauolla keskittyisin mielelläni johonkin muuhun kuin tuleviin tunteihin..
Voin toki lohduttautua sillä, että kaikkia työntekijöitä en edes tunne, ja useammat ilmapiirit ja vaihtuvat paikat vaihtuvine toimineen pitävät huolen siitä, etten koskaan voi edes tutustua kaikkiin työkavereihin.
Kuitenkin erehdyin tänään katsomaan parvekkeelta alas, ja mitä näinkään? Jonkun tuntemattoman vaaleahiuksisen työtoverin katsahtavan samaan aikaan minua. Ei aavistustakaan, kuka, mikä tai miksi? Eipä hänkään tiedä mitään minusta. Ehkä se tässä vielä selviää..
Kuitenkaan en odota innolla niitä kuuluisia firman pikkujouluja, tai muitakaan kissanristiäisiä. Mutta ajatusleikit voivat piristää päivää..
tiistai 21. elokuuta 2012
Mulla kauas menolippu ooonnn...
Jos en tietäisi paremmin, luulisin ilmoittaneeni itseni johonkin kansainväliseen treffipalveluun. On siihen malliin viestejä sadellut viimepäivinä tapaamistoiveista ja paikkojen esittelyistä, että huhhuh!
Olen siis lähdössä matkalle, yksin. Ajattelin mielenkiinnosta kokeilla sohvasurffausta, vaikka kyllä jännittää. Sohvapaikkakin on jo tiedossa, ja varmaan muutama tyyppi tavattavissa muutenkin. Silti hieman naurattaa tuo viestien laatu, mitä sieltä on saanut. Suurin osa miespuolisilta tyypeiltä, ikäluokkaa 23-33. Osalla melkeinpä vilpittömän kuuloisia juttuja, sohvan tarjoamista ystävällisyydestä. Ei yhtäkään naiselta, mikä hieman herättää epäilyksiä... Ja sitten on näitä "hey pretty babe, would be very nice to accommodate a hot girl like you" ... joo kiitos, mutta ei kiitos.
Mielenkiinnolla odotan.
ps. Samanlainen ei ehkä sittenkään oo niin katkera kun luulin. Menin juttelemaan sille yks päivä tosta matkasta, kun tiesin että se tietää mistä on kyse, ja juteltiinkin ihan hyvillä fiiliksillä :)
Olen siis lähdössä matkalle, yksin. Ajattelin mielenkiinnosta kokeilla sohvasurffausta, vaikka kyllä jännittää. Sohvapaikkakin on jo tiedossa, ja varmaan muutama tyyppi tavattavissa muutenkin. Silti hieman naurattaa tuo viestien laatu, mitä sieltä on saanut. Suurin osa miespuolisilta tyypeiltä, ikäluokkaa 23-33. Osalla melkeinpä vilpittömän kuuloisia juttuja, sohvan tarjoamista ystävällisyydestä. Ei yhtäkään naiselta, mikä hieman herättää epäilyksiä... Ja sitten on näitä "hey pretty babe, would be very nice to accommodate a hot girl like you" ... joo kiitos, mutta ei kiitos.
Mielenkiinnolla odotan.
ps. Samanlainen ei ehkä sittenkään oo niin katkera kun luulin. Menin juttelemaan sille yks päivä tosta matkasta, kun tiesin että se tietää mistä on kyse, ja juteltiinkin ihan hyvillä fiiliksillä :)
maanantai 20. elokuuta 2012
Sä oot ihana, mutta..
Kuten aiemmin olin kirjoittanut, haaveilin punaviininjuomisesta kalliolla.
Tuo hetki kävikin yllättäen toteen.
Pimeää, usvaista, lähteviä ja saapuvia laivoja sekä lämmin yö.
Unelmasta ei kuitenkaan tullut täysin totta, sillä seuranani oli hyvä kaverimieheni. Toisaalta, kun asiaa tarkemmin ajattelen, saattoi tuo musiikinkuuntelu- ja rupattelutuokio olla paljon parempi, kuin jonkun "sellaisen" miehen kanssa. En siis valita ollenkaan, fiilistelyhetkeni hyvässä seurassa sain kuin sainkin.
Näin viikon alussa päässä pyörii ajatuksena taas kerran se, miksi en voi olla tarpeeksi "ihana" kenellekään miehelle. Ei sillä, että sitä kaikille haluaisin olla, mutta tuntuu vain niin turhalta kuulla jatkuvia lepertelyitä ja lässyttelyjä siitä kuinka olen kaikkea mitä toivoa voisi. Aina sieltä lopusta löytyy se helvetin mutta.
Ihan vaan vinkiksi miehille, että tuo lässyttelyn ja ein vuoroperäinen yhdistely tuo aika ristiriitaiset fiilikset, ja tekee tilanteista aivan uskomatonta, pitkittyvää kärsimystä. Sillä tavalla naisista saa vittumaisia monstereita, jotka katkeroituvat ja turhautuvat. Ehkä täytyy itse sanoa ei ja heihei. Tai vähintään iskostaa jollain noiden lähelläni turhuuksia puhuvien miesten kalloon, että merkityksettömät korupuheet voi jättää pois. Myös tyhjät lupaukset voi jättää pois. Ensimmäinen vaihtoehto taitaa olla helpompi.
Viime talvena muistan erään etelä-amerikkalaisen miehen bonganneen minut ostoskeskuksesta ihan sattumalta. Hän halusi välttämättä lähteä mukaani kauppaan, ja puhui minulle kaikenlaista turhaa. (mä haluisin ostaa sulle kukkia, mennäänkö syömään, sä oot niin ihana, sä oot niin erilainen kuin muut...)
Jep jep. Tosiasiat tiedostan itsekin. Suurin osa suomalaisista naisista varmaan lankeaakin tuollaiseen kehuskeluun ja mielistelyyn, sitä kun harvemmin suomalaisilta miehiltä saa (tuossa määrin), muttei taktiikka minun kohdalleni toiminut. Etenkään siksi, etten tosiaan ollut etsimässä itselleni miestä, vaan ruokaa.
Ehkä siis olen tarpeeksi kyyninen. Tai tunnetila ei tosiaankaan ollut molemminpuoleinen.
Mieleen on muistunut myös muutamia ominaisuuksia, joita mieheltä toivoisin. Empatiakykyä, kiinnostusta, vastuuntuntoa...ja hieman tasaisempaa luonnetta, kuin eräillä kohtaamillani tapauksilla. Tavaroiden ei tarvitse lentää, ovia voi sulkea muutenkin kuin paiskomalla, omat virheet pitää kyetä myöntämään (ja osata kantaa vastuu niistä), anteeksipyyntötaito olisi myös suurta plussaa, ja välittäminen ylipäätänsä olisi todella iso plussa.
Tänään on viileää, ja tuoksuu syksyisemmältä. Ehkä siis nyt sitä syyssutinaa?
Ai niin, ei saa odottaa. Täytyy olla kuin ei huomaisikaan, silloin alkaa aina tapahtua.
Tuo hetki kävikin yllättäen toteen.
Pimeää, usvaista, lähteviä ja saapuvia laivoja sekä lämmin yö.
Unelmasta ei kuitenkaan tullut täysin totta, sillä seuranani oli hyvä kaverimieheni. Toisaalta, kun asiaa tarkemmin ajattelen, saattoi tuo musiikinkuuntelu- ja rupattelutuokio olla paljon parempi, kuin jonkun "sellaisen" miehen kanssa. En siis valita ollenkaan, fiilistelyhetkeni hyvässä seurassa sain kuin sainkin.
Näin viikon alussa päässä pyörii ajatuksena taas kerran se, miksi en voi olla tarpeeksi "ihana" kenellekään miehelle. Ei sillä, että sitä kaikille haluaisin olla, mutta tuntuu vain niin turhalta kuulla jatkuvia lepertelyitä ja lässyttelyjä siitä kuinka olen kaikkea mitä toivoa voisi. Aina sieltä lopusta löytyy se helvetin mutta.
Ihan vaan vinkiksi miehille, että tuo lässyttelyn ja ein vuoroperäinen yhdistely tuo aika ristiriitaiset fiilikset, ja tekee tilanteista aivan uskomatonta, pitkittyvää kärsimystä. Sillä tavalla naisista saa vittumaisia monstereita, jotka katkeroituvat ja turhautuvat. Ehkä täytyy itse sanoa ei ja heihei. Tai vähintään iskostaa jollain noiden lähelläni turhuuksia puhuvien miesten kalloon, että merkityksettömät korupuheet voi jättää pois. Myös tyhjät lupaukset voi jättää pois. Ensimmäinen vaihtoehto taitaa olla helpompi.
Viime talvena muistan erään etelä-amerikkalaisen miehen bonganneen minut ostoskeskuksesta ihan sattumalta. Hän halusi välttämättä lähteä mukaani kauppaan, ja puhui minulle kaikenlaista turhaa. (mä haluisin ostaa sulle kukkia, mennäänkö syömään, sä oot niin ihana, sä oot niin erilainen kuin muut...)
Jep jep. Tosiasiat tiedostan itsekin. Suurin osa suomalaisista naisista varmaan lankeaakin tuollaiseen kehuskeluun ja mielistelyyn, sitä kun harvemmin suomalaisilta miehiltä saa (tuossa määrin), muttei taktiikka minun kohdalleni toiminut. Etenkään siksi, etten tosiaan ollut etsimässä itselleni miestä, vaan ruokaa.
Ehkä siis olen tarpeeksi kyyninen. Tai tunnetila ei tosiaankaan ollut molemminpuoleinen.
Mieleen on muistunut myös muutamia ominaisuuksia, joita mieheltä toivoisin. Empatiakykyä, kiinnostusta, vastuuntuntoa...ja hieman tasaisempaa luonnetta, kuin eräillä kohtaamillani tapauksilla. Tavaroiden ei tarvitse lentää, ovia voi sulkea muutenkin kuin paiskomalla, omat virheet pitää kyetä myöntämään (ja osata kantaa vastuu niistä), anteeksipyyntötaito olisi myös suurta plussaa, ja välittäminen ylipäätänsä olisi todella iso plussa.
Tänään on viileää, ja tuoksuu syksyisemmältä. Ehkä siis nyt sitä syyssutinaa?
Ai niin, ei saa odottaa. Täytyy olla kuin ei huomaisikaan, silloin alkaa aina tapahtua.
sunnuntai 19. elokuuta 2012
Pientä turhautuneisuutta
Deekolmesta ei ole kuulunut koko viikossa. Eräänä päivänä tekstasin sille kysyäkseni viikonlopun meininkejä, en koskaan saanut vastausta. Eilen kyselin uudemman kerran, että ollaankos sitä hengissäkään, niin sain vain vastauksen hänen olevan töissä. Olisi sen varmaan voinut sanoa jo aiemmin, ettei olisi tarvinnut turhaa kysellä? Tekstiviestin lähettämiseen kun menee n. 30sekuntia aikaa....
En oikeastaan jaksa enää yrittää. Haluaisin kyllä nähdä, mutta turhauttavaa kun toinen ei tee yhtään mitään nähdäkseen vaivaa asian eteen. En myöskään edelleenkään ymmärrä häntä kun seura kelpaa, mutta ei kelpaa kuitenkaan. Voi tietysti olla, että hän on näitä ihmisiä jotka heijastavat omat fiilikset kaikkiin ympärilläoleviin. Kun jokin stressaa (tässä tapauksessa työ), niin muutkin saavat kyllä osansa siitä ärtyneisyydestä...
Ehkä minä tarvitsisinkin vain uuden miehen. Kysymys kuuluukin, että mistä? Nettitreffit ei ainakaan ole tuntuneet toimivan, eikä baareissa juokseminen innosta juuri nyt ainakaan, puhumattakaan että siitä olisi mitään hyötyä.
Ehkä tässä vielä ilmaantuu joitakin mahdollisuuksia lähiviikkoina....
Ainiin, lupasin hengailla Mukautujan, siis sen piknik-tyypin kanssa joku päivä. Voitas kuulemma käydä parilla tai jotain, saapa nähdä.
En oikeastaan jaksa enää yrittää. Haluaisin kyllä nähdä, mutta turhauttavaa kun toinen ei tee yhtään mitään nähdäkseen vaivaa asian eteen. En myöskään edelleenkään ymmärrä häntä kun seura kelpaa, mutta ei kelpaa kuitenkaan. Voi tietysti olla, että hän on näitä ihmisiä jotka heijastavat omat fiilikset kaikkiin ympärilläoleviin. Kun jokin stressaa (tässä tapauksessa työ), niin muutkin saavat kyllä osansa siitä ärtyneisyydestä...
Ehkä minä tarvitsisinkin vain uuden miehen. Kysymys kuuluukin, että mistä? Nettitreffit ei ainakaan ole tuntuneet toimivan, eikä baareissa juokseminen innosta juuri nyt ainakaan, puhumattakaan että siitä olisi mitään hyötyä.
Ehkä tässä vielä ilmaantuu joitakin mahdollisuuksia lähiviikkoina....
Ainiin, lupasin hengailla Mukautujan, siis sen piknik-tyypin kanssa joku päivä. Voitas kuulemma käydä parilla tai jotain, saapa nähdä.
lauantai 18. elokuuta 2012
Kielletyt seksiunet
Aiemmin olen puhunut lähinnä naimisiinmenounista, jotka toistuvat aina eri henkilöiden kanssa.
Nyt kuitenkin mieleen ovat tulleet seksiunet, niistä kun puhe tuossa erään hyvän ystäväni kanssa tuli.
Jokainen varmasti näkee eroottisia unia, mutta missä tilanteissa, ja millä tasolla?
Unessahan pitäisi olla sallittua kokeilla mitä tahansa, ja antaa alitajunnan viedä. Itse myönnän silti kokeneeni morkkista unistani.. paljonkin! Ehkä juuri siksi, että pelkään niiden heijastelevan liikaa todellisia mielitekojani ja ajatuksiani.
Muistan erään kerran, kun nukuin miehen vieressä tyytyväisenä, mutta aivoni tekivätkin jotain ihan muuta..
Unessa harrastin seksiä erään himoitsemani varatun miehen kanssa, ja huhhuh, sen unen ei olisi tarvinnut päättyä! Havahduin kuitenkin siihen, että onnistuin vartalollani keinuttamaan yökyläpaikkamme ilmapatjaa, jolla miehen kanssa nukuimme. Tajutessani, että vieressä olikin se oma mies, iski kamala nolostus. Syytä ei ehkä olisi ollut, mutta koska unessani kumppaninani oli hänen kollegansa, saatoin potea pientä omantunnontuskaa. Siinäkin vaiheessa, kun oma mies unenpöpperössä kiskoi minua lähemmäs kainaloon nukkumaan. Eniten jäi kuitenkin harmittamaan unen keskeytyminen kriittisellä hetkellä, ihan jäi kyllä pano kesken.
Eräässä unessa olin alkamassa puuhiin erään samaisen miehen parhaan ystävän kanssa, ja vaikka tätä kovasti himoitsinkin (tosielämässäkin tuo tapaus on aika kuuma), kieltäydyin vastahakoisesti jopa unessa seksistä, kuten myös pussailusta. Miksi välillä pitääkin olla niin tunnollinen?? Myös unissa? Vähempikin riittäisi.Todellisuudessa kun en vieläkään haluaisi sekaantua kenenkään ystäviin, etenkään parhaisiin sellaisiin, mutta unessa olisin edes vähän voinut kokeilla.. (Uskon myös, että K:kin kokeilisi tätä boheemia tuttavuutta ihan mieluusti muuallakin kuin unessa..)
Parhaaksi uneksi kuitenkin lasken miehestä nähdyn seksiunen, josta havahduin hieman ainoastaan siihen, että olimmekin molemmat unissamme toistemme kimpussa. En ole varma, heräsimmekö kumpikaan siitä uneliaasta usvasta missään vaiheessa kunnolla, mutta seksikokemuksena todeksi muuttuva uniseksi oli kyllä sieltä parhaimmasta päästä. Ainakin harvinaista, ja ilman morkkista.. loppuaamun nukuin harvinaisen hymyileväisenä. Seksienneuni?
Nyt kuitenkin mieleen ovat tulleet seksiunet, niistä kun puhe tuossa erään hyvän ystäväni kanssa tuli.
Jokainen varmasti näkee eroottisia unia, mutta missä tilanteissa, ja millä tasolla?
Unessahan pitäisi olla sallittua kokeilla mitä tahansa, ja antaa alitajunnan viedä. Itse myönnän silti kokeneeni morkkista unistani.. paljonkin! Ehkä juuri siksi, että pelkään niiden heijastelevan liikaa todellisia mielitekojani ja ajatuksiani.
Muistan erään kerran, kun nukuin miehen vieressä tyytyväisenä, mutta aivoni tekivätkin jotain ihan muuta..
Unessa harrastin seksiä erään himoitsemani varatun miehen kanssa, ja huhhuh, sen unen ei olisi tarvinnut päättyä! Havahduin kuitenkin siihen, että onnistuin vartalollani keinuttamaan yökyläpaikkamme ilmapatjaa, jolla miehen kanssa nukuimme. Tajutessani, että vieressä olikin se oma mies, iski kamala nolostus. Syytä ei ehkä olisi ollut, mutta koska unessani kumppaninani oli hänen kollegansa, saatoin potea pientä omantunnontuskaa. Siinäkin vaiheessa, kun oma mies unenpöpperössä kiskoi minua lähemmäs kainaloon nukkumaan. Eniten jäi kuitenkin harmittamaan unen keskeytyminen kriittisellä hetkellä, ihan jäi kyllä pano kesken.
Eräässä unessa olin alkamassa puuhiin erään samaisen miehen parhaan ystävän kanssa, ja vaikka tätä kovasti himoitsinkin (tosielämässäkin tuo tapaus on aika kuuma), kieltäydyin vastahakoisesti jopa unessa seksistä, kuten myös pussailusta. Miksi välillä pitääkin olla niin tunnollinen?? Myös unissa? Vähempikin riittäisi.Todellisuudessa kun en vieläkään haluaisi sekaantua kenenkään ystäviin, etenkään parhaisiin sellaisiin, mutta unessa olisin edes vähän voinut kokeilla.. (Uskon myös, että K:kin kokeilisi tätä boheemia tuttavuutta ihan mieluusti muuallakin kuin unessa..)
Parhaaksi uneksi kuitenkin lasken miehestä nähdyn seksiunen, josta havahduin hieman ainoastaan siihen, että olimmekin molemmat unissamme toistemme kimpussa. En ole varma, heräsimmekö kumpikaan siitä uneliaasta usvasta missään vaiheessa kunnolla, mutta seksikokemuksena todeksi muuttuva uniseksi oli kyllä sieltä parhaimmasta päästä. Ainakin harvinaista, ja ilman morkkista.. loppuaamun nukuin harvinaisen hymyileväisenä. Seksienneuni?
perjantai 17. elokuuta 2012
Viime viikonloppu..
.. Ei menny ihan niinkun elokuvissa.
Okeiokei, tekstasin Deekolmelle kaikesta huolimatta perjantaina. Se oli jopa nöyrtyväinen tekosistaan.
Perjantaina se oli vielä poissa maisemista, mutta puhuttiin että nähtäs lauantaina. Lauantainakin vielä puhuttiin, että nähtäs lauantaina. Se sano, että illalla tulee himaan niin sit.
No, eipä miehestä sitten taas kuulunu, enkä minä sokkona sinne voinu lähteä tietämättä oisko se kuitenkaan kotona. Ei oo toi luottamus ihan maailman korkeimmalla hänen suhteensa, että jos se oliskin feidannu.
Sunnuntaina se ilmotti, että oli kyllä ollut kotona edellisenä iltana, mutta milläpäs asiasta ilmottamaan, kun akku oli puhelimesta loppunut ja laturi oli jäänyt sinne edelliseen olinpaikkaan tunnin ajomatkan päähän. Sieltä oli sitten kivasti käynyt sunnuntaiaamuna hakemassa.
Pääsin kuin pääsinkin lopulta luoksensa sunnuntaina alkuillasta. Pari tuntia vierähti mukavasti leffan parissa, minkä jälkeen oli suunnitelmissa jäädä ihan yöksikin sinne. Enpä sitten jäänyt, kun herralta oli jäänyt jotain duunipapereita sinne em. edelliseen olinpaikkaan, mistä ne aamuksi tarvitsi.... Että moi, kotiin vaan. Ymmärsin kyllä syyt loistavasti, mutta vitutti se silti. Onneksi en ollut meistä kahdesta ainut.
Puhe oli nähdä heti maanantaina paremmalla ajalla, mutta eipä nähty, mikä taas ei yllättänyt ollenkaan. Jos jotain tuosta miehestä olen tässä oppinut, niin ainakin se panostaa työhönsä, mikä vie energiat aika tehokkaasti. Katotaan tossa viikonloppuna, josko onnistuisi.
Että sellasta.
Okeiokei, tekstasin Deekolmelle kaikesta huolimatta perjantaina. Se oli jopa nöyrtyväinen tekosistaan.
Perjantaina se oli vielä poissa maisemista, mutta puhuttiin että nähtäs lauantaina. Lauantainakin vielä puhuttiin, että nähtäs lauantaina. Se sano, että illalla tulee himaan niin sit.
No, eipä miehestä sitten taas kuulunu, enkä minä sokkona sinne voinu lähteä tietämättä oisko se kuitenkaan kotona. Ei oo toi luottamus ihan maailman korkeimmalla hänen suhteensa, että jos se oliskin feidannu.
Sunnuntaina se ilmotti, että oli kyllä ollut kotona edellisenä iltana, mutta milläpäs asiasta ilmottamaan, kun akku oli puhelimesta loppunut ja laturi oli jäänyt sinne edelliseen olinpaikkaan tunnin ajomatkan päähän. Sieltä oli sitten kivasti käynyt sunnuntaiaamuna hakemassa.
Pääsin kuin pääsinkin lopulta luoksensa sunnuntaina alkuillasta. Pari tuntia vierähti mukavasti leffan parissa, minkä jälkeen oli suunnitelmissa jäädä ihan yöksikin sinne. Enpä sitten jäänyt, kun herralta oli jäänyt jotain duunipapereita sinne em. edelliseen olinpaikkaan, mistä ne aamuksi tarvitsi.... Että moi, kotiin vaan. Ymmärsin kyllä syyt loistavasti, mutta vitutti se silti. Onneksi en ollut meistä kahdesta ainut.
Puhe oli nähdä heti maanantaina paremmalla ajalla, mutta eipä nähty, mikä taas ei yllättänyt ollenkaan. Jos jotain tuosta miehestä olen tässä oppinut, niin ainakin se panostaa työhönsä, mikä vie energiat aika tehokkaasti. Katotaan tossa viikonloppuna, josko onnistuisi.
Että sellasta.
torstai 16. elokuuta 2012
Poispyyhitty
Minä en ole mitään.
Taaskaan.
On aivan sama, kenestä miehestä on kyse, mutta lopputulos on aina sama: olen hetkessä poissa.
Päivä päivältä alan inhota yhä enemmän jokaista kehuvaa sanaa jonka vastakkaiselta sukupuolelta saan.
Jokainen sana niistä tuntuu pahalta siksi, että ne ovat hetkessä poissa, ja muuttuneet halveksunnaksi sekä kylmyydeksi ja ilkeydeksi.
Useimmiten siitä syystä, että olen itse pelännyt jotakin liian äkisti läheistä tilannetta, ja kaivannut hieman omaa tilaa. Toisena vaihtoehtona on väärinkäsitykset, joita ei ikinä edes haluta selvittää. Sellainen saa olon kurjaksi ja surkeaksi kaikin puolin. Arvottomaksi. Koskaan en myöskään ole ainoa, aina pitää olla lisäosia, kun en riitä.
Enkö koskaan ole sen arvoinen, että toinen osapuoli edes haluaisi tietää syyn, jos olen käyttäytynyt "oudosti", tai joku asia on jäänyt epäselväksi? En kuulu niihin ihmisiin, jotka tekisivät tahallaan mitään kurjaa toiselle, saati niihin jotka eivät halua selvittää asioita. Stressaan selvittämättömistä asioista loputtomiin, siitä kai tunnollisuus..
Itse en kykene siihen, että pyyhin jonkun vain pois elämästäni, tai alan satuttaa tätä tarkoituksella. Minusta ei ole kostajaksi. Mutta minuun sattuu, jälleen kerran. Voi kun voisin vain piiloutua jonkin pumpulipallon sisälle, eikä kukaan enää voisi satuttaa. Pian en uskalla tuntea enää mitään, kun aina saa osumaa, tai täytyisi olla valmis hetkessä.
Sisälläni tuntuu vain kylmää, peiton alla tuntuu toistaiseksi turvallisimmalta, ja jokainen sana sekä katse turhalta.
Huomenna on uusi päivä.
Taaskaan.
On aivan sama, kenestä miehestä on kyse, mutta lopputulos on aina sama: olen hetkessä poissa.
Päivä päivältä alan inhota yhä enemmän jokaista kehuvaa sanaa jonka vastakkaiselta sukupuolelta saan.
Jokainen sana niistä tuntuu pahalta siksi, että ne ovat hetkessä poissa, ja muuttuneet halveksunnaksi sekä kylmyydeksi ja ilkeydeksi.
Useimmiten siitä syystä, että olen itse pelännyt jotakin liian äkisti läheistä tilannetta, ja kaivannut hieman omaa tilaa. Toisena vaihtoehtona on väärinkäsitykset, joita ei ikinä edes haluta selvittää. Sellainen saa olon kurjaksi ja surkeaksi kaikin puolin. Arvottomaksi. Koskaan en myöskään ole ainoa, aina pitää olla lisäosia, kun en riitä.
Enkö koskaan ole sen arvoinen, että toinen osapuoli edes haluaisi tietää syyn, jos olen käyttäytynyt "oudosti", tai joku asia on jäänyt epäselväksi? En kuulu niihin ihmisiin, jotka tekisivät tahallaan mitään kurjaa toiselle, saati niihin jotka eivät halua selvittää asioita. Stressaan selvittämättömistä asioista loputtomiin, siitä kai tunnollisuus..
Itse en kykene siihen, että pyyhin jonkun vain pois elämästäni, tai alan satuttaa tätä tarkoituksella. Minusta ei ole kostajaksi. Mutta minuun sattuu, jälleen kerran. Voi kun voisin vain piiloutua jonkin pumpulipallon sisälle, eikä kukaan enää voisi satuttaa. Pian en uskalla tuntea enää mitään, kun aina saa osumaa, tai täytyisi olla valmis hetkessä.
Sisälläni tuntuu vain kylmää, peiton alla tuntuu toistaiseksi turvallisimmalta, ja jokainen sana sekä katse turhalta.
Huomenna on uusi päivä.
keskiviikko 15. elokuuta 2012
Anna yksi yö
Jonkinlainen menneisyys-vaihe elämässäni jatkuu tässäkin kirjoituksessa.
Jossain loppukevään ja alkukesän välimaastossa tapasin miehen, Salaisen. Pimeällä tanssilattialla katseeni osui valonheijastukseen jonkun aurinkolaseissa. Pilottilasit, tumma hiuspehko ja veikeä virnistys pysäyttivät, hakeudun hänen luokseen. Pitkä ja hyvinpukeutunut. Herätti todellakin mielenkiintoni. Hän näytti myös kiinnostuneen minusta jo ensinäkemältä. Melko pikaisen kohtaamisen jälkeen päädyimme vaihtamaan puhelinnumeroita. Tässä kohtaa kävi ilmi, että hänellä oli tyttöystävä...
Numerojen vaihdosta seuraavat päivät venyivät viikoiksi ja viestittelimme silloin tällöin. Hän teki erittäin selväksi, että halusi seksiä kanssani. Jostain syystä jo lyhyen kohtaamisen perusteella halusin häntä myös. Tiesimme molemmat, ettei se loppuisi, ennen kuin jotain tapahtuisi. Tiesimme myös, ettei meistä kavereiksi olisi. Mutta kun se moraali...
Ei, en voi.
Kyllä, haluan eikä se ole minun ongelmani.
Joku moraali, en voi!
Muttakunjoo...
Kuin piru ja enkeli olisivat päässäni tapelleet. En tiedä kumpi voitti, mutta myönnyin mielihaluilleni. Hänellä ei ollut samaa ongelmaa.
Vasta kolmisen viikkoa myöhemmin taisin hänet lopulta tavata. Pervohkojen tekstiviestittelyjen ja monenmoisten puheiden jälkeen minua jännitti aika paljon kuitenkin. Lupaus seksistä.
Ja minkälaista seksiä. Siitä on jo tovi aikaa, mutta muistan sen olleen aikamoista silti. Ottaen huomioon, millaista suhteellisen tuntemattoman miehen kanssa seksi yleensä on, tämä oli jotain muuta. Puheet hellyydestä ja minun huomioimisestani eivät olleet turhia. Loistavaa. Jo ennen kuin sinä iltana seksiin asti pääsimme, oloni oli mieletön hänen kanssaan. Rentoutunut ja ihana, rauhallinen.
Suunnilleen kaksi viikkoa kohtaamisemme jälkeen hän myönsi, ettei omatuntonsa niin puhdas ollutkaan. Olin tyytyväinen siitä, vaikken katunutkaan tekoamme. En välttämättä ole mitenkään ylpeä tapahtuneesta, mutta en sitä myöskään kadu. En ylipäätään tykkää katua tekojani, ne ovat olleita ja menneitä, kokemus se oli sekin. Sitäpaitsi, oli vain ajan kysymys, koska se tapahtuisi. Tätä nykyä emme ole enää tekemisissä, se oli vain lyhyt risteymä elämiemme poluilla eri suuntiin.
Tätä kirjoittaessani muistan sen saman fiiliksen taas mikä hänen jälkeensä oli. En kaipaa miestä siksi, että sellainen vain pitäisi olla. En myöskään halua ketään, jonka kanssa on ihan kivaa. Tuon illan ja yön ja aamun kaltaista, kuin Salaisen kanssa oli, sen pitäisi olla. Siihen on minulla pyrkiminen, eikä vähempään tyytymistä sallita.
Jossain loppukevään ja alkukesän välimaastossa tapasin miehen, Salaisen. Pimeällä tanssilattialla katseeni osui valonheijastukseen jonkun aurinkolaseissa. Pilottilasit, tumma hiuspehko ja veikeä virnistys pysäyttivät, hakeudun hänen luokseen. Pitkä ja hyvinpukeutunut. Herätti todellakin mielenkiintoni. Hän näytti myös kiinnostuneen minusta jo ensinäkemältä. Melko pikaisen kohtaamisen jälkeen päädyimme vaihtamaan puhelinnumeroita. Tässä kohtaa kävi ilmi, että hänellä oli tyttöystävä...
Numerojen vaihdosta seuraavat päivät venyivät viikoiksi ja viestittelimme silloin tällöin. Hän teki erittäin selväksi, että halusi seksiä kanssani. Jostain syystä jo lyhyen kohtaamisen perusteella halusin häntä myös. Tiesimme molemmat, ettei se loppuisi, ennen kuin jotain tapahtuisi. Tiesimme myös, ettei meistä kavereiksi olisi. Mutta kun se moraali...
Ei, en voi.
Kyllä, haluan eikä se ole minun ongelmani.
Joku moraali, en voi!
Muttakunjoo...
Kuin piru ja enkeli olisivat päässäni tapelleet. En tiedä kumpi voitti, mutta myönnyin mielihaluilleni. Hänellä ei ollut samaa ongelmaa.
Vasta kolmisen viikkoa myöhemmin taisin hänet lopulta tavata. Pervohkojen tekstiviestittelyjen ja monenmoisten puheiden jälkeen minua jännitti aika paljon kuitenkin. Lupaus seksistä.
Ja minkälaista seksiä. Siitä on jo tovi aikaa, mutta muistan sen olleen aikamoista silti. Ottaen huomioon, millaista suhteellisen tuntemattoman miehen kanssa seksi yleensä on, tämä oli jotain muuta. Puheet hellyydestä ja minun huomioimisestani eivät olleet turhia. Loistavaa. Jo ennen kuin sinä iltana seksiin asti pääsimme, oloni oli mieletön hänen kanssaan. Rentoutunut ja ihana, rauhallinen.
Suunnilleen kaksi viikkoa kohtaamisemme jälkeen hän myönsi, ettei omatuntonsa niin puhdas ollutkaan. Olin tyytyväinen siitä, vaikken katunutkaan tekoamme. En välttämättä ole mitenkään ylpeä tapahtuneesta, mutta en sitä myöskään kadu. En ylipäätään tykkää katua tekojani, ne ovat olleita ja menneitä, kokemus se oli sekin. Sitäpaitsi, oli vain ajan kysymys, koska se tapahtuisi. Tätä nykyä emme ole enää tekemisissä, se oli vain lyhyt risteymä elämiemme poluilla eri suuntiin.
Tätä kirjoittaessani muistan sen saman fiiliksen taas mikä hänen jälkeensä oli. En kaipaa miestä siksi, että sellainen vain pitäisi olla. En myöskään halua ketään, jonka kanssa on ihan kivaa. Tuon illan ja yön ja aamun kaltaista, kuin Salaisen kanssa oli, sen pitäisi olla. Siihen on minulla pyrkiminen, eikä vähempään tyytymistä sallita.
tiistai 14. elokuuta 2012
Antakaa mulle syyssutinaa!
Ei saisi vielä ääneen sanoa, mutta ulos katsoessa alkaa tuntua syksyltä.
Salaa tuossa viikonlopun aikana hankin myös itselleni syyssaappaat, ja suuret huivit ovat alkaneet houkutella.
Kuten myös Kate Bushin ensimmäisen albumin tauoton kuunteleminen, utuinen jazz, blues, kynttilät, suuret teemukilliset ja vilttiin kietoutuminen parvekkeella. Tähtitaivas.
Houkuttelemaan syystä, että ajatuksissani kuljen keltaisten vaahteranlehtien keskellä puiston käytävää pitkin kuulaana syyspäivänä niissä saapikkaissani, villamekossani sekä siinä suuressa huivissa. Minua vastaan kävelisi pitkä ja komea mies, vähän pidemmässä tukassaan, ja mahdollisesti pitkässä takissa. Kohdattuamme suutelisimme, ja syksyiset auringonsäteet lämmittäisivät kasvojamme tuulen pyöritellessä lehtiä ympärillämme. (Tähän mielikuvaan liittäisi mielelläni Tomi Metsäkedon! Joko saa langeta käsivarsille?)
Ja takaisin todellisuuteen.. kuljen pitkin märkää katua, ja olen umpijäässä. Kengistä tulee uutudesta huolimatta vedet saumoista sisälle, ja mies kulkee kiukkuisena edellä jupisemassa jotain omiaan. On vaihteeksi ollut pieni kiukunpurkaus jostain mitättömästä asiasta, kuten "en mä, mutta kun yhteiskunta..". Sateenvarjoa ei ole, sillä se rikkoutui merituulen kääntäessä sen niskat nurin. Tukasta valuu vettä, ripsarit on poskilla. Kaikkialla on harmaata, ja ihmisten suupielet viistävät maata. Se siitä romantiikasta, vaikka ei vielä etukäteen saisikaan manata..
Tuo syksyinen haavekuvani ei ole koskaan toteutunut, mutta esikuva sillä kyllä on. Hovimäen eräs jakso, jossa Ester saapuu takaisin rakkaan Carl Magnuksensa luo. Voisiko joku antaa minulle vanhanaikaista romantiikkaa? Mieluusti toteuttaisin kyseisenkaltaisen kohtaamisen sattumalta vaikkapa Suomenlinnassa Brinkhallin sijaan. Kelpaisi myös syksyinen ratsastuslenkki metsässä, ja kiihkeä seksi tallin ylisillä heinäkasassa.
Muistan myös aina erään raitiovaunumatkani vuoden takaa. Istuin ikkunan vieressä, ja ritarihuoneen kohdalla vaunusta jäi ulos aiemmin kirjoitetun kaltainen mies. Katsoimme toisiamme silmiin, ennenkuin hän takki ja hiukset tuulessa hulmuten katosi katua pitkin kauemmas, ja porttikongista sisään. Lumouduin hetkeksi.
Haluaisin kietoutua pimeässä syysyössä sellaiseen unelmien mieheen, ja katsella kuinka viimeiset laivat saapuvat satamaan usvan ja pimeyden keskeltä. Juoda punaviiniä kalliolla, ja hengittää unelmamiehen tuoksua.
Harmi vain, ettei taida tuollaista sutinatilannetta tulla, vaikka elokuvamaisia kohtaamisia muuten olenkin saanut. Rajansa haaveidenkin toteutumisella, kuten myös sillä, ettei useampi (etenkään fyysinen) miessäätö samaan aikaan kuulosta enää nykyään kovinkaan hohdokkaalta, toisin kuin vielä muutamia vuosia sitten.
Mutta eihän vielä syksy ole. Mitä tahansa voi vielä tapahtua!
Salaa tuossa viikonlopun aikana hankin myös itselleni syyssaappaat, ja suuret huivit ovat alkaneet houkutella.
Kuten myös Kate Bushin ensimmäisen albumin tauoton kuunteleminen, utuinen jazz, blues, kynttilät, suuret teemukilliset ja vilttiin kietoutuminen parvekkeella. Tähtitaivas.
Houkuttelemaan syystä, että ajatuksissani kuljen keltaisten vaahteranlehtien keskellä puiston käytävää pitkin kuulaana syyspäivänä niissä saapikkaissani, villamekossani sekä siinä suuressa huivissa. Minua vastaan kävelisi pitkä ja komea mies, vähän pidemmässä tukassaan, ja mahdollisesti pitkässä takissa. Kohdattuamme suutelisimme, ja syksyiset auringonsäteet lämmittäisivät kasvojamme tuulen pyöritellessä lehtiä ympärillämme. (Tähän mielikuvaan liittäisi mielelläni Tomi Metsäkedon! Joko saa langeta käsivarsille?)
Ja takaisin todellisuuteen.. kuljen pitkin märkää katua, ja olen umpijäässä. Kengistä tulee uutudesta huolimatta vedet saumoista sisälle, ja mies kulkee kiukkuisena edellä jupisemassa jotain omiaan. On vaihteeksi ollut pieni kiukunpurkaus jostain mitättömästä asiasta, kuten "en mä, mutta kun yhteiskunta..". Sateenvarjoa ei ole, sillä se rikkoutui merituulen kääntäessä sen niskat nurin. Tukasta valuu vettä, ripsarit on poskilla. Kaikkialla on harmaata, ja ihmisten suupielet viistävät maata. Se siitä romantiikasta, vaikka ei vielä etukäteen saisikaan manata..
Tuo syksyinen haavekuvani ei ole koskaan toteutunut, mutta esikuva sillä kyllä on. Hovimäen eräs jakso, jossa Ester saapuu takaisin rakkaan Carl Magnuksensa luo. Voisiko joku antaa minulle vanhanaikaista romantiikkaa? Mieluusti toteuttaisin kyseisenkaltaisen kohtaamisen sattumalta vaikkapa Suomenlinnassa Brinkhallin sijaan. Kelpaisi myös syksyinen ratsastuslenkki metsässä, ja kiihkeä seksi tallin ylisillä heinäkasassa.
Muistan myös aina erään raitiovaunumatkani vuoden takaa. Istuin ikkunan vieressä, ja ritarihuoneen kohdalla vaunusta jäi ulos aiemmin kirjoitetun kaltainen mies. Katsoimme toisiamme silmiin, ennenkuin hän takki ja hiukset tuulessa hulmuten katosi katua pitkin kauemmas, ja porttikongista sisään. Lumouduin hetkeksi.
Haluaisin kietoutua pimeässä syysyössä sellaiseen unelmien mieheen, ja katsella kuinka viimeiset laivat saapuvat satamaan usvan ja pimeyden keskeltä. Juoda punaviiniä kalliolla, ja hengittää unelmamiehen tuoksua.
Harmi vain, ettei taida tuollaista sutinatilannetta tulla, vaikka elokuvamaisia kohtaamisia muuten olenkin saanut. Rajansa haaveidenkin toteutumisella, kuten myös sillä, ettei useampi (etenkään fyysinen) miessäätö samaan aikaan kuulosta enää nykyään kovinkaan hohdokkaalta, toisin kuin vielä muutamia vuosia sitten.
Mutta eihän vielä syksy ole. Mitä tahansa voi vielä tapahtua!
maanantai 13. elokuuta 2012
Golden memories
Arjen tylsyys sai minut miettimään menneitä ja itseasiassa myös tätä blogia, sen tarkoitusperiä, sitä prinssiä. Koska olenkaan viimeeksi saanut kauniita sanoja ja hyvää mieltä joltain minullekin tärkeältä ihmiseltä, vilpittömästi? Koska joku on käyttäytynyt arjen prinssin elkein minua kohtaan?
Pohjoisen Poika. Mies, joka hetkittäin tuo paljon hymyä, yleensä ei mitään. Hänestä ei ole hetkeen kuulunut. Selailtuani päiväkirjaa (oi kyllä, olen sellaista rustannut kymmenvuotiaasta saakka enemmän tai vähemmän... Kätevää sinänsä, muistaa asioita paljon paremmin. Niin hyviä, kuin huonojakin.) taaksepäin, löysin jotain mieltä kovinkin lämmittävää. Sie olet oikeesti kohtuullisen pysäyttävä ilmestys, hän oli minulle sanonut alkukesästä. Muistan tuon keskustelun melko hyvin, kun nyt tarkemmin mietin. Se oli täynnä hymyä ja hyvää mieltä, luultavasti molempien puolesta.
Harmillista sinänsä, että tuollaisia sanoja saa usemmiten ihmisiltä, joilta ne eivät kuitenkaan merkitse niin kovin paljoa. Esimerkiksi juurikin hän on kaukana omassa elämässään ja minä täällä omassani. Tiedän myös, että ne voivat olla ainakin osittain, ja varmasti ovatkin, vain sanahelinää. Silti se tuntuu hellyyttävältä ja lämmittää mieltä. Harvemmin tuollaisia puheita ihan tyhjästä keksitään, varsinkaan kun sille ei tavallaan olisi mitään velvoitetta.
Vaikka toisaalta, tiedän olleeni tärkeä monellekin ihmiselle aikanaan, ja ehkä jopa tälläkin hetkellä jossain määrin. Sitä vain unohtaa, miltä tuntuu olla tärkeä, kun sitä ei keneltäkään kuule. Muistaa vain ne kaikenlaisten urpojen feidaamiset ja väärät ihmiset joiden kanssa mikään ei tunnukaan miltään. Miksi hyvät jutut unohtuvat silti niin paljon helpommin, kuin ne huonot?
Ei sillä, että kaipaisin mennyttä sen turvallisuuden vuoksi. Vaikka toisaalta olenkin ihminen, joka välillä pitää kiinni menneistä liiankin helposti, ne kaikki ihanat hetket menneisyydessä saavat siellä olla. Jos saisin ne takaisin, todennäköisesti saisin lisäksi ainakin tuplamäärän pettymyksiä ja pahaa mieltä. Katson kyllä ihan hyvin mielin eteenpäin, vaikka tuntematon aina pelottaakin.
Ainakin voin hymyillä muistoille.
Pohjoisen Poika. Mies, joka hetkittäin tuo paljon hymyä, yleensä ei mitään. Hänestä ei ole hetkeen kuulunut. Selailtuani päiväkirjaa (oi kyllä, olen sellaista rustannut kymmenvuotiaasta saakka enemmän tai vähemmän... Kätevää sinänsä, muistaa asioita paljon paremmin. Niin hyviä, kuin huonojakin.) taaksepäin, löysin jotain mieltä kovinkin lämmittävää. Sie olet oikeesti kohtuullisen pysäyttävä ilmestys, hän oli minulle sanonut alkukesästä. Muistan tuon keskustelun melko hyvin, kun nyt tarkemmin mietin. Se oli täynnä hymyä ja hyvää mieltä, luultavasti molempien puolesta.
Harmillista sinänsä, että tuollaisia sanoja saa usemmiten ihmisiltä, joilta ne eivät kuitenkaan merkitse niin kovin paljoa. Esimerkiksi juurikin hän on kaukana omassa elämässään ja minä täällä omassani. Tiedän myös, että ne voivat olla ainakin osittain, ja varmasti ovatkin, vain sanahelinää. Silti se tuntuu hellyyttävältä ja lämmittää mieltä. Harvemmin tuollaisia puheita ihan tyhjästä keksitään, varsinkaan kun sille ei tavallaan olisi mitään velvoitetta.
Vaikka toisaalta, tiedän olleeni tärkeä monellekin ihmiselle aikanaan, ja ehkä jopa tälläkin hetkellä jossain määrin. Sitä vain unohtaa, miltä tuntuu olla tärkeä, kun sitä ei keneltäkään kuule. Muistaa vain ne kaikenlaisten urpojen feidaamiset ja väärät ihmiset joiden kanssa mikään ei tunnukaan miltään. Miksi hyvät jutut unohtuvat silti niin paljon helpommin, kuin ne huonot?
Ei sillä, että kaipaisin mennyttä sen turvallisuuden vuoksi. Vaikka toisaalta olenkin ihminen, joka välillä pitää kiinni menneistä liiankin helposti, ne kaikki ihanat hetket menneisyydessä saavat siellä olla. Jos saisin ne takaisin, todennäköisesti saisin lisäksi ainakin tuplamäärän pettymyksiä ja pahaa mieltä. Katson kyllä ihan hyvin mielin eteenpäin, vaikka tuntematon aina pelottaakin.
Ainakin voin hymyillä muistoille.
sunnuntai 12. elokuuta 2012
Rakkaudesta
Eilen erään ystäväni kanssa pohdiskelimme teen äärellä hankalaa asiaa, johon ei oikeata vastausta olekaan.
Missä menee raja rakastamiselle? Milloin voi sanoa rakastavansa toista?Ajankohtaiseksi asia muodostui siksi, että sain itse kuulla tältä italianolta rakkaudentunnustuksen, ja ystäväni aloitti juuri uuden parisuhteen. Siitä se pohdinta sitten lähti.
En kovinkaan tosissani ottanut tuota italianon rakkaudentunnustusta, sillä mielestäni sellaista ei vain voi sanoa kolmen päivän tuntemisen perusteella. Ei mitenkään. Minulle rakkaus on jotain paljon suurempaa, asia jonka jaan harvoille ja valituille. Joku voi myös olla minulle rakas ja tärkeä, muttei silti rakastan sinua -tunnustuksen "arvoinen".
Minulle rakkaudentunnustus on suuri asia, jolla en halua leikkiä, ja toivon ettei kukaan niillä sanoilla leikkisi minunkaan kanssani. Niinpä yritin hieman tiedustella Herra Italianon käsitystä rakkaudesta, ja selventää, että asiassa taitaa nyt olla pienimuotoinen kulttuuriero ongelmana. Minulle rakkaus merkitsee sitä, että on valmis tekemään lähes mitä tahansa toisen eteen, hylkäämättä toista hetkessä. Eikä satuta tahallaan toista millään tavalla. [Herra Italiano, asuu Italiassa, on sosiaalisen median mukaan parisuhteessa, ei suostu puhumaan todellisesta elämästään paljoakaan, eikä oikeastaan osaa myöskään kertoa mitä oikein haluaa. Ehdoton ei-rakkaus minulle]
Rakastaminen on asia, joka tulee ajan myötä jotakuta kohtaan, eikä katoa edes vaikeitten aikojen kohdalla. Kun toisesta ei halua luopua, ja on valmis näkemään vaivaa, taistelemaan pahan hetken tullessa. (toivottavasti niitä ei tulisi..enää) Tunnetila, jonka johdosta haluaa selvittää ongelmat ja tahtoo pitää toisen lähellä niin henkisesti kuin fyysisestikin. Sitä, kun muistaa kuunnella toista, joustaa valinnoissa ja antaa omaakin tilaa.
Mutta milloin on se hetki kun voi sanoa toiselle rakastavansa? Ehkä olen nuiva ja kylmä ämmä, mutta itse tarvitsen useamman kuukauden siihen. En myöskään haluaisi kuulla toisen sanovan minulle sellaista liian ajoissa, jotenkin tuntuu, että se myös pilaisi kaiken. Vaikka aluksi tuntuisikin rakkaudelta, se tuskin kuitenkaan on ihastuksen alkuhuumaa suurempaa. Kun toista ei heti kuitenkaan tunne, niin kuinka käy "rakkaudelle", kun jokin yllätys tuleekin eteen? Huvittaa etenkin, kun sosiaalisessa mediassa näkee noita kahden viikon rakkaussuhteita julkisine tunnustuksineen, ja yhtäkkiä toisen onkin vain voinut dumpata tuosta vain, aivan kuin koskaan ei olisi mitään ollutkaan. Seuraavalla viikolla näillä ihmisillä saattaa jo olla uusi rakkaus menossa.
No, hienoa tietysti jos jollakulla on oikeasti rakkautta niin paljon jaettavana.
Minulla ei.
Missä menee raja rakastamiselle? Milloin voi sanoa rakastavansa toista?Ajankohtaiseksi asia muodostui siksi, että sain itse kuulla tältä italianolta rakkaudentunnustuksen, ja ystäväni aloitti juuri uuden parisuhteen. Siitä se pohdinta sitten lähti.
En kovinkaan tosissani ottanut tuota italianon rakkaudentunnustusta, sillä mielestäni sellaista ei vain voi sanoa kolmen päivän tuntemisen perusteella. Ei mitenkään. Minulle rakkaus on jotain paljon suurempaa, asia jonka jaan harvoille ja valituille. Joku voi myös olla minulle rakas ja tärkeä, muttei silti rakastan sinua -tunnustuksen "arvoinen".
Minulle rakkaudentunnustus on suuri asia, jolla en halua leikkiä, ja toivon ettei kukaan niillä sanoilla leikkisi minunkaan kanssani. Niinpä yritin hieman tiedustella Herra Italianon käsitystä rakkaudesta, ja selventää, että asiassa taitaa nyt olla pienimuotoinen kulttuuriero ongelmana. Minulle rakkaus merkitsee sitä, että on valmis tekemään lähes mitä tahansa toisen eteen, hylkäämättä toista hetkessä. Eikä satuta tahallaan toista millään tavalla. [Herra Italiano, asuu Italiassa, on sosiaalisen median mukaan parisuhteessa, ei suostu puhumaan todellisesta elämästään paljoakaan, eikä oikeastaan osaa myöskään kertoa mitä oikein haluaa. Ehdoton ei-rakkaus minulle]
Rakastaminen on asia, joka tulee ajan myötä jotakuta kohtaan, eikä katoa edes vaikeitten aikojen kohdalla. Kun toisesta ei halua luopua, ja on valmis näkemään vaivaa, taistelemaan pahan hetken tullessa. (toivottavasti niitä ei tulisi..enää) Tunnetila, jonka johdosta haluaa selvittää ongelmat ja tahtoo pitää toisen lähellä niin henkisesti kuin fyysisestikin. Sitä, kun muistaa kuunnella toista, joustaa valinnoissa ja antaa omaakin tilaa.
Mutta milloin on se hetki kun voi sanoa toiselle rakastavansa? Ehkä olen nuiva ja kylmä ämmä, mutta itse tarvitsen useamman kuukauden siihen. En myöskään haluaisi kuulla toisen sanovan minulle sellaista liian ajoissa, jotenkin tuntuu, että se myös pilaisi kaiken. Vaikka aluksi tuntuisikin rakkaudelta, se tuskin kuitenkaan on ihastuksen alkuhuumaa suurempaa. Kun toista ei heti kuitenkaan tunne, niin kuinka käy "rakkaudelle", kun jokin yllätys tuleekin eteen? Huvittaa etenkin, kun sosiaalisessa mediassa näkee noita kahden viikon rakkaussuhteita julkisine tunnustuksineen, ja yhtäkkiä toisen onkin vain voinut dumpata tuosta vain, aivan kuin koskaan ei olisi mitään ollutkaan. Seuraavalla viikolla näillä ihmisillä saattaa jo olla uusi rakkaus menossa.
No, hienoa tietysti jos jollakulla on oikeasti rakkautta niin paljon jaettavana.
Minulla ei.
lauantai 11. elokuuta 2012
Ei voi ymmärtää
Eilen aamulla sain hämmentyä taas uudemman kerran, kun Kultalusikka laittoi viestiä. Hän sanoi olevansa työpaikkani lähellä töissä itsekin, ilmeisesti vihjeeksi minulle jos haluaisin tulla moikkaamaan. Itse olin siihen mennessä kuitenkin ehtinyt jo töihin ja pääsisin sieltä vasta illalla pois, minkä ilmoitin hänellekin. Totesin, että täytyypä yrittää joskus nähdä vaikka pidemmin. Meinasin kysyä häntä käymään, mutta olin melko varma, ettei hän kuitenkaan tulisi, joten säästin itseni vaivalta.
Vain pari tuntia myöhemmin melkein säikähdin, kun hän asteli työpaikalleni. Näin hänet ennen kuin hän näki minut, hänen katseensa vielä etsiessä minua. Pieni virnistys kohosi hänen naamalleen kun katseemme kohtasivat lopulta. Puheenaiheina ei tällä kertaa ollut mitään kyseenalaista, ihan tavallista vaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sen pidemmin viipyä, ennen kuin minunkin täytyi jo jatkaa omia töitäni.
Hämmentävää. Pariin kuukauteen ei ole kiinnostanut näkeminen, nyt jo kahdesti saman viikon aikana...? Tai ehkä tämä on vain sattumaa, että hän on liikkunut samoilla alueilla kuin minä, ja koko kesänä muuten ei... Tiedä häntä.
Ota tuosta nyt selvää.
Vain pari tuntia myöhemmin melkein säikähdin, kun hän asteli työpaikalleni. Näin hänet ennen kuin hän näki minut, hänen katseensa vielä etsiessä minua. Pieni virnistys kohosi hänen naamalleen kun katseemme kohtasivat lopulta. Puheenaiheina ei tällä kertaa ollut mitään kyseenalaista, ihan tavallista vaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sen pidemmin viipyä, ennen kuin minunkin täytyi jo jatkaa omia töitäni.
Hämmentävää. Pariin kuukauteen ei ole kiinnostanut näkeminen, nyt jo kahdesti saman viikon aikana...? Tai ehkä tämä on vain sattumaa, että hän on liikkunut samoilla alueilla kuin minä, ja koko kesänä muuten ei... Tiedä häntä.
Ota tuosta nyt selvää.
perjantai 10. elokuuta 2012
I could love you..
Hetkessä mieleeni on tullut eräs asia entistä enemmän pinnalle: ikäerot.
Olen useasti katsellut puolikauhuissani uutisia siitä, kun kuusikymppinen mies on löytänyt itselleen alle parikymppisen "naisen". Varsinaista mielipidettä asiasta en kuitenkaan ole koskaan muodostanut, sillä tuntematta pareja ei myöskään voi tietää, onko kyse oikeasta tunteesta vai jostain täysin muusta sugardaddytyyppisestä hyötysuhteesta vai mistä?
Kuitenkin olen aina itse pitänyt enemmän vanhemmista miehistä, mutten ole oikein tiennyt ikärajaa pitämiselleni. Noin kymmentä vuotta itseäni vanhemmat ovat kuitenkin aina eniten viehättäneet. Miehestä kun kaipaan älyä, ulkonäköä, CHARMIA ja sitä aikuismaisuutta ilman loputtomia typeriä leikkejä. (plus mielellään hiukset päässä, pitää itsestään huolta ja elää nykyajassa)
Nyt olen kuitenkin hankalassa tilanteessa, sillä minusta kiinnostunut herrasmies on kyllä älykäs, charmikas..ja ties mitä muuta. Mutta hänen ikänsä on samaa luokkaa kuin vanhempieni (jotka ovat eläkeikäisiä), ja se tässä erittäin hämmentävää onkin. En koe häntä epämiellyttävänä tosiaankaan, mutta tilanne tuntuu jotenkin niin..irstaalta näin yksinkertaisesti sanottuna.
Toisaalta taas minua ei voisi vähempää kiinnostaa ikäero, jos todella toisesta pitää. Ikä tosiaankin on vain numeroita, muttei silloin jos toinen on valehdellut ikänsä.. Mutta koska tilanne ei ole niin pitkällä, voin häiriintyä hyvinkin tuosta ikäeron tuomasta irstausajatuksesta. Ällöttäisi ajatuskin joutua näyttelyesineeksi, jolla voisi kehuskella ystäville kuinka saa p**l*a nuorelta naiselta. Ei kiitos.
En silti tietäisi, kuinka toimia jos tilanne johonkin etenisi, mikä tuskin on koskaan ajankohtaista, saati sitten mahdollista. Ympäristön ajatukset, vai omat tunteet? Kummat vievät voiton tuollaisessa tilanteessa, ja kumman pitäisi viedä voitto? Sen voin kyllä uskoa, että nuoremmalla osapuolella täytyy olla vahva itsetunto, jos suhde on julkinen. Ehkä siinä kaikessa se rakkaus, kohteliaisuudet ja erilainen huomiointi ratkaisee. Niin hyvää kohtelua kun ei näytä nuoremmilta saavan. Ehkä siis avainlauseena onkin se kuuluisa "iän tuoma kokemus"...
Kyllä, luulen että voisin todella rakastaa myös itseäni selkeästi vanhempaa miestä. Jos nyt kuitenkin keskittyisin rakastamaan tuota itseäni hieman vähemmän vanhempaa miestä näin toistaiseksi.
Kuten eräs ystäväni hienosti totesi: "Ikäero pienenee paksun lompakon myötä". Haha.
Kokemuksia ja mielipiteitä muilta kuulisin mielelläni, antakaa kuulua!
P.s. Tein päätöksen, etten enää jaksa kuulla yhtäkään "mennäänkö naimisiin" -lausetta, vaan seuraava joka sen erehtyy minulle jälleen kerran sanomaan, joutuu toteuttamaan lauseensa.. Kolmelta mieheltä olen tuon jo tänäkin vuonna kuullut.
Olen useasti katsellut puolikauhuissani uutisia siitä, kun kuusikymppinen mies on löytänyt itselleen alle parikymppisen "naisen". Varsinaista mielipidettä asiasta en kuitenkaan ole koskaan muodostanut, sillä tuntematta pareja ei myöskään voi tietää, onko kyse oikeasta tunteesta vai jostain täysin muusta sugardaddytyyppisestä hyötysuhteesta vai mistä?
Kuitenkin olen aina itse pitänyt enemmän vanhemmista miehistä, mutten ole oikein tiennyt ikärajaa pitämiselleni. Noin kymmentä vuotta itseäni vanhemmat ovat kuitenkin aina eniten viehättäneet. Miehestä kun kaipaan älyä, ulkonäköä, CHARMIA ja sitä aikuismaisuutta ilman loputtomia typeriä leikkejä. (plus mielellään hiukset päässä, pitää itsestään huolta ja elää nykyajassa)
Nyt olen kuitenkin hankalassa tilanteessa, sillä minusta kiinnostunut herrasmies on kyllä älykäs, charmikas..ja ties mitä muuta. Mutta hänen ikänsä on samaa luokkaa kuin vanhempieni (jotka ovat eläkeikäisiä), ja se tässä erittäin hämmentävää onkin. En koe häntä epämiellyttävänä tosiaankaan, mutta tilanne tuntuu jotenkin niin..irstaalta näin yksinkertaisesti sanottuna.
Toisaalta taas minua ei voisi vähempää kiinnostaa ikäero, jos todella toisesta pitää. Ikä tosiaankin on vain numeroita, muttei silloin jos toinen on valehdellut ikänsä.. Mutta koska tilanne ei ole niin pitkällä, voin häiriintyä hyvinkin tuosta ikäeron tuomasta irstausajatuksesta. Ällöttäisi ajatuskin joutua näyttelyesineeksi, jolla voisi kehuskella ystäville kuinka saa p**l*a nuorelta naiselta. Ei kiitos.
En silti tietäisi, kuinka toimia jos tilanne johonkin etenisi, mikä tuskin on koskaan ajankohtaista, saati sitten mahdollista. Ympäristön ajatukset, vai omat tunteet? Kummat vievät voiton tuollaisessa tilanteessa, ja kumman pitäisi viedä voitto? Sen voin kyllä uskoa, että nuoremmalla osapuolella täytyy olla vahva itsetunto, jos suhde on julkinen. Ehkä siinä kaikessa se rakkaus, kohteliaisuudet ja erilainen huomiointi ratkaisee. Niin hyvää kohtelua kun ei näytä nuoremmilta saavan. Ehkä siis avainlauseena onkin se kuuluisa "iän tuoma kokemus"...
Kyllä, luulen että voisin todella rakastaa myös itseäni selkeästi vanhempaa miestä. Jos nyt kuitenkin keskittyisin rakastamaan tuota itseäni hieman vähemmän vanhempaa miestä näin toistaiseksi.
Kuten eräs ystäväni hienosti totesi: "Ikäero pienenee paksun lompakon myötä". Haha.
Kokemuksia ja mielipiteitä muilta kuulisin mielelläni, antakaa kuulua!
P.s. Tein päätöksen, etten enää jaksa kuulla yhtäkään "mennäänkö naimisiin" -lausetta, vaan seuraava joka sen erehtyy minulle jälleen kerran sanomaan, joutuu toteuttamaan lauseensa.. Kolmelta mieheltä olen tuon jo tänäkin vuonna kuullut.
torstai 9. elokuuta 2012
Syksy saapuu...?
Tapasin tuossa eräänä päivänä melko pikaisella aikataululla Kultalusikan. Kyllä, hänelle nykyään taas tuntuu kelpaavan seuranikin...?
Selventääkseni tilannetta palaan hieman taaksepäin. Hänellä oli synttärit muutamia päiviä sitten, tietenkin olin sen joskus kalenteriini merkannut ja sieltä se nyt minua muistutti. Viime viikkojen aikana olemme silloin tällöin soitelleet, tai tekstanneet hänen kanssaan, joten ajattelin soittaa. Tuon onnittelupuhelun aikaan hänellä oli kuitenkin hieman kiire, joten hän sanoi soittelevansa myöhemmin.
Tuo myöhempi ajankohta oli vielä samana päivänä illemmasta. Juttelimme muutaman tovin niitä ja näitä, sekä hän (taas..) kysyi tämänhetkisistä mieskuvioista, kuten aiemminkin on tehnyt. Totesin melko suoraan, että eipä ole yhtään mitään, mitäs sitä kiertelemäänkään. En kysynyt omasta tilanteestansa, koska se ei minua varsinaisesti kiinnosta.
Pari päivää eteenpäin ja saan häneltä viestin. Parin viestittelyn jälkeen ilmenee, että hän on ohikulkumatkani varrella töissä tällä hetkellä, ulkotiloissa siis. Päätin käydä poikkeamassa, se hänen viestinsä tarkoitus oli kuitenkin ollut.
Löydettyäni hänet, melko helposti, oli aikaa jutella muutama hetkin ennenkuin minun täytyi jatkaa matkaa. Melkeinpä ihan parin lauseen jälkeen sain melko yllättävän ehdotuksen, mikä sai minut vain naurahtamaan yllättyneesti. Ihan tuosta vain, muutaman kuukauden näkemättömyyden ja sen suurempien yhteydenpitojenkaan puutteesta huolimatta hän ehdotti minulle seksiä "joku päivä". Tai ehdotus ja ehdotus, ilmoille heitetty kysymys, johon en oikeastaan vastannut. Ei olisi ehkä ollut looginen, mutta jostain syystä en niin kuitenkaan sanonut. Hän myös puhui näkemisestä ilmeisesti muutenkin, vaikutti olevan melkeinpä tosissaan.
Enpä tiedä, saa nähdä. Ettei vaan olis syksy ja kylmyys hiipimässä pikkuhiljaa Kultalusikankin mietteisiin?
Selventääkseni tilannetta palaan hieman taaksepäin. Hänellä oli synttärit muutamia päiviä sitten, tietenkin olin sen joskus kalenteriini merkannut ja sieltä se nyt minua muistutti. Viime viikkojen aikana olemme silloin tällöin soitelleet, tai tekstanneet hänen kanssaan, joten ajattelin soittaa. Tuon onnittelupuhelun aikaan hänellä oli kuitenkin hieman kiire, joten hän sanoi soittelevansa myöhemmin.
Tuo myöhempi ajankohta oli vielä samana päivänä illemmasta. Juttelimme muutaman tovin niitä ja näitä, sekä hän (taas..) kysyi tämänhetkisistä mieskuvioista, kuten aiemminkin on tehnyt. Totesin melko suoraan, että eipä ole yhtään mitään, mitäs sitä kiertelemäänkään. En kysynyt omasta tilanteestansa, koska se ei minua varsinaisesti kiinnosta.
Pari päivää eteenpäin ja saan häneltä viestin. Parin viestittelyn jälkeen ilmenee, että hän on ohikulkumatkani varrella töissä tällä hetkellä, ulkotiloissa siis. Päätin käydä poikkeamassa, se hänen viestinsä tarkoitus oli kuitenkin ollut.
Löydettyäni hänet, melko helposti, oli aikaa jutella muutama hetkin ennenkuin minun täytyi jatkaa matkaa. Melkeinpä ihan parin lauseen jälkeen sain melko yllättävän ehdotuksen, mikä sai minut vain naurahtamaan yllättyneesti. Ihan tuosta vain, muutaman kuukauden näkemättömyyden ja sen suurempien yhteydenpitojenkaan puutteesta huolimatta hän ehdotti minulle seksiä "joku päivä". Tai ehdotus ja ehdotus, ilmoille heitetty kysymys, johon en oikeastaan vastannut. Ei olisi ehkä ollut looginen, mutta jostain syystä en niin kuitenkaan sanonut. Hän myös puhui näkemisestä ilmeisesti muutenkin, vaikutti olevan melkeinpä tosissaan.
Enpä tiedä, saa nähdä. Ettei vaan olis syksy ja kylmyys hiipimässä pikkuhiljaa Kultalusikankin mietteisiin?
keskiviikko 8. elokuuta 2012
Just feel this feeling!
Eilispäivä alkoi ihan paskasti näin suoraan sanottuna. Eikä kovin paljoa parantunut päivän mittaan, kun "iloisia" yllätyksiä suorastaan sateli päivän edetessä yhä pidemmälle ja pidemmälle. Vaihteeksi lohdutin itseäni viimehetkisillä alennusmyyntiostoksilla. Lievitti tuskaa hieman.
Eräs kiukuttelija lievähkössä humalatilassaan innostui haukkumaan, kiukuttelemaan kuin kaksivuotias kakara, tiuskimaan ja tekemään ties mitä. Hienointa tilanteessa oli se, että hänen aloitteestaan yritimme viettää iltaa yhdessä. Aiemmin olin saanut jo mustasukkaista syyllistelyä siitä, että minulla oli omia menoja, eikä yhteinen aikataulu mennytkään hänen pillinsä mukaisesti. Se siitä leppoisasta ruuanlaittotuokiosta, leffankatselusta ja yhteisestä yöstä.Toisaalta yö sammuneen kännikalan vieressä ei välttämättä lukeudu suosikkeihini.
Tunnetilana on jälleen kerran mojova vitutus. Toisaalta taas mielessä on lähinnä epäuskoinen ajatus siitä, että aikuinen ihminen kehtaa käyttäytyä niin huonosti. Anteeksipyyntöä tuskin koskaan kuuluu..
Päivän todellisena hämmennyksenä ja piristyksenä oli kuitenkin pikainen lentokenttävierailu. Eräälle italianolle kun täytyi pitää seuraa (työn puitteissa), ja lopulta tämä olikin aika tiukasti kiinni minussa. Heikohkolla englannilla kävi kuitenkin selväksi se, että hän mieluusti menisi kanssani naimisiin, ja veisi minut mukanaan Italiaan. Hänen mielestään kun olin niin kaunis, älykäs, ja muutenkin ihastuttava.
Onko miehille naimisiinmenosta puhuminen aina pelkkä vitsi? Niin usean suusta olen heittoja siitä kuullut, että alkaa usko todellisiin tunteisiin ja aikeisiin lopullisesti mennä.
Opin myös jotain hyvin tärkeää: italomiehille "NO!" tarkoittaa kuulemma ainoastaan sitä, että ei juuri nyt, mutta vähän myöhemmin kyllä. Tuo pieni selvennys laajensikin ymmärrystäni muutamista aiemmista tapahtumista.. "I'm bull, i wanna take you to garden of love, i wanna kiss your feet, i wanna fuck you all night long, i wanna...."
I don't.
Eräs kiukuttelija lievähkössä humalatilassaan innostui haukkumaan, kiukuttelemaan kuin kaksivuotias kakara, tiuskimaan ja tekemään ties mitä. Hienointa tilanteessa oli se, että hänen aloitteestaan yritimme viettää iltaa yhdessä. Aiemmin olin saanut jo mustasukkaista syyllistelyä siitä, että minulla oli omia menoja, eikä yhteinen aikataulu mennytkään hänen pillinsä mukaisesti. Se siitä leppoisasta ruuanlaittotuokiosta, leffankatselusta ja yhteisestä yöstä.Toisaalta yö sammuneen kännikalan vieressä ei välttämättä lukeudu suosikkeihini.
Tunnetilana on jälleen kerran mojova vitutus. Toisaalta taas mielessä on lähinnä epäuskoinen ajatus siitä, että aikuinen ihminen kehtaa käyttäytyä niin huonosti. Anteeksipyyntöä tuskin koskaan kuuluu..
Päivän todellisena hämmennyksenä ja piristyksenä oli kuitenkin pikainen lentokenttävierailu. Eräälle italianolle kun täytyi pitää seuraa (työn puitteissa), ja lopulta tämä olikin aika tiukasti kiinni minussa. Heikohkolla englannilla kävi kuitenkin selväksi se, että hän mieluusti menisi kanssani naimisiin, ja veisi minut mukanaan Italiaan. Hänen mielestään kun olin niin kaunis, älykäs, ja muutenkin ihastuttava.
Onko miehille naimisiinmenosta puhuminen aina pelkkä vitsi? Niin usean suusta olen heittoja siitä kuullut, että alkaa usko todellisiin tunteisiin ja aikeisiin lopullisesti mennä.
Opin myös jotain hyvin tärkeää: italomiehille "NO!" tarkoittaa kuulemma ainoastaan sitä, että ei juuri nyt, mutta vähän myöhemmin kyllä. Tuo pieni selvennys laajensikin ymmärrystäni muutamista aiemmista tapahtumista.. "I'm bull, i wanna take you to garden of love, i wanna kiss your feet, i wanna fuck you all night long, i wanna...."
I don't.
tiistai 7. elokuuta 2012
Paluu arkeen
Takana on kiva viikonloppu, edessä tylsyyttä. Taino, paistaa tunnelin päästä valoa, mutta lähiaikoina tiedossa on todennäköisesti vain ja ainoastaan töitä ja tavallista tylsää arkea. Vaikka kyllähän sitä on taas reissussa oltukin, tulin vasta maanantaiaamuna kotiin, Koiranpennun seura olikin aika mukavaa.
Alunperin löysin itseni lievän (tai hieman suuremmankin) humalatilan saattelemana Koiranpennun luota joskus lauantai-iltana myöhään. Hän minua sinne pyysi, olkoon se puolustukseni. Yö, ja aamu kuluivat kuitenkin äkkiä ja hänellä oli menoa sunnuntaina, itsekin päädyin kaverin mökille rentoilemaan. Mökkeilyn jälkeen vaihtoehtoni olivat painua pikkuhiljaa kotiinpäin, tai mennä takaisin hänen luo. Vedoten siihen, että edellisestä tapaamisesta oli suurinpiirtein kahdeksan kuukautta, eikä seuraavasta ole hajuakaan, päädyin menemään takaisin. Ei se hänestäkään haitaksi tuntunut olevan.
Suurin syy siihen, että menin takaisin, oli hyvä mieli. Tuntui mukavalta olla hänen seurassaan. Ei ollut tietoakaan siitä, ettemme olleet nähneet ikuisuuksiin, vaan tunnelma oli rento. Hänen seurassaan oli helppo olla, joten miksi en olisi käyttänyt tilaisuuttani hyväksi, kun oli mahdollisuus vielä nähdä. Seksillä ei tietenkään ollut osuutta asiaan. Jos jotain hänessä kaipaan, se on yksinkertaisen helppo olo hänen seurassaan. Tietenkin olen tuntenut hänet huomattavasti kauemmin kuin monet muut miehet, mutta että vielä näinkin pitkän ajan jälkeen?
Vierailuni venähtämisen takia hän myöhästyi töistä. Itse ehdin junaan onneksi, vaikkapa olisi se ehkä ollut sen aamun arvoista..
Joskus jopa maanantaiaamuna hymyilyttää.
Alunperin löysin itseni lievän (tai hieman suuremmankin) humalatilan saattelemana Koiranpennun luota joskus lauantai-iltana myöhään. Hän minua sinne pyysi, olkoon se puolustukseni. Yö, ja aamu kuluivat kuitenkin äkkiä ja hänellä oli menoa sunnuntaina, itsekin päädyin kaverin mökille rentoilemaan. Mökkeilyn jälkeen vaihtoehtoni olivat painua pikkuhiljaa kotiinpäin, tai mennä takaisin hänen luo. Vedoten siihen, että edellisestä tapaamisesta oli suurinpiirtein kahdeksan kuukautta, eikä seuraavasta ole hajuakaan, päädyin menemään takaisin. Ei se hänestäkään haitaksi tuntunut olevan.
Suurin syy siihen, että menin takaisin, oli hyvä mieli. Tuntui mukavalta olla hänen seurassaan. Ei ollut tietoakaan siitä, ettemme olleet nähneet ikuisuuksiin, vaan tunnelma oli rento. Hänen seurassaan oli helppo olla, joten miksi en olisi käyttänyt tilaisuuttani hyväksi, kun oli mahdollisuus vielä nähdä. Seksillä ei tietenkään ollut osuutta asiaan. Jos jotain hänessä kaipaan, se on yksinkertaisen helppo olo hänen seurassaan. Tietenkin olen tuntenut hänet huomattavasti kauemmin kuin monet muut miehet, mutta että vielä näinkin pitkän ajan jälkeen?
Vierailuni venähtämisen takia hän myöhästyi töistä. Itse ehdin junaan onneksi, vaikkapa olisi se ehkä ollut sen aamun arvoista..
Joskus jopa maanantaiaamuna hymyilyttää.
maanantai 6. elokuuta 2012
Vauhtia ja vaaratilanteita
Viikoloppu meni niin että hujahti. Tällä hetkellä päälimmäisenä ajatuksissa on aivan uskomattoman kipeät ja väsyneet jalat. Kyllä, nyt tekee mieli nostaa jalat ylös.
Kehenkään ei-välttämättä-niin-toivottuun mieheen en törmännyt, mikä on suoranainen ihme!
Sen sijaan minua oli piirittämässä useampi italialainen naistenmies.. Vaikka toki suomalaisista ei-niin-perusmiehistä pidänkin, on italiaanojen välittömyys ja lämmin suhtautuminen silti vähintäänkin mieltä lämmittävä asia. Tiukkoja halausotteita ja jatkuvaa hassuttelua, puhumattakaan kohteliaisuuksien määrästä.
Päädyin kuitenkin vaihtamaan puhelinnumeroita erään herran kanssa, sillä lupauduin jatkossa toimimaan hänelle "matkaoppaana". Koomista kyllä, minusta ja tästä yhdestä italialaisesta saattaa myös löytyä pussailukuva. Saattaa olla, että huomenissa pikaiset lentokenttätreffitkin koittavat.
Mutta kuinka ollakaan, italiaanoista huolimatta minun vieraillessani siskoni puutarhajuhlissa (taas tulee eräs typerä laulu mieleen..), kääntyi erään tekstiviestittelyn aihe keskusteluun naimisiinmenosta. Vielä yksikin varomaton sana, ja saattaa alkaa tapahtumaan. Minäkö naimisiin? Tuskin sitä hetkeä tulee kuitenkaan..
Ehkäpä myös miesten antaman huomion johdosta sain kauniita sanoja ja vihjailuita myös tutummalta mieheltä..
Kehenkään ei-välttämättä-niin-toivottuun mieheen en törmännyt, mikä on suoranainen ihme!
Sen sijaan minua oli piirittämässä useampi italialainen naistenmies.. Vaikka toki suomalaisista ei-niin-perusmiehistä pidänkin, on italiaanojen välittömyys ja lämmin suhtautuminen silti vähintäänkin mieltä lämmittävä asia. Tiukkoja halausotteita ja jatkuvaa hassuttelua, puhumattakaan kohteliaisuuksien määrästä.
Päädyin kuitenkin vaihtamaan puhelinnumeroita erään herran kanssa, sillä lupauduin jatkossa toimimaan hänelle "matkaoppaana". Koomista kyllä, minusta ja tästä yhdestä italialaisesta saattaa myös löytyä pussailukuva. Saattaa olla, että huomenissa pikaiset lentokenttätreffitkin koittavat.
Mutta kuinka ollakaan, italiaanoista huolimatta minun vieraillessani siskoni puutarhajuhlissa (taas tulee eräs typerä laulu mieleen..), kääntyi erään tekstiviestittelyn aihe keskusteluun naimisiinmenosta. Vielä yksikin varomaton sana, ja saattaa alkaa tapahtumaan. Minäkö naimisiin? Tuskin sitä hetkeä tulee kuitenkaan..
Ehkäpä myös miesten antaman huomion johdosta sain kauniita sanoja ja vihjailuita myös tutummalta mieheltä..
sunnuntai 5. elokuuta 2012
Kauan, kauan sitten..
... tapasin Koiranpennun viimeeksi. Suunnilleen kahdeksan kuukautta takaperin. Melkein siitä asti olen uhonnut meneväni kylään ja on siitä puhuttu, että pitäisi nähdä. Monien ja taas monien puheiden jälkeen jotain lopultakin tapahtuu. Pian minä tapaan hänet pitkästä aikaa. Tiedän kummankin odottavan sitä kovasti. Se onkin ainut asia mitä varmasti tiedän, loppu jää nähtäväksi. Mitä tulee tapahtumaan, aika näyttää...
Jännittää aika lailla. Toisaalta pelkään rikkovani suloisen mielikuvani Koiranpennusta, mutta toisaalta palan halusta nähdä hänet taas. En edes romanttisessa mielessä, vaan muutenkin. Kuin kaveri kaveria ainakin.
Muuten fiilikset ovat edelleen aika rauhalliset. En erikoisemmin kaipaa miehiä elämääni. Tottakai viimeaikaiset säätämiset pyörivät mielessä, mukaanlukien eräänkin nimeltämainitsemattoman Deekolmen. Sen miehen ajatusmalli ei mahdu päähäni, vaikka toisaalta se on vain esimerkki miehen normaalista käytösmallista, eikä moni muukaan ole ilmaissut ajatuksiaan sen selkeämmin. Pitäisi unohtaa, tiedän, mutta se on välillä hieman hankalaa, kun asiat mietityttävät...
Jännittää aika lailla. Toisaalta pelkään rikkovani suloisen mielikuvani Koiranpennusta, mutta toisaalta palan halusta nähdä hänet taas. En edes romanttisessa mielessä, vaan muutenkin. Kuin kaveri kaveria ainakin.
Muuten fiilikset ovat edelleen aika rauhalliset. En erikoisemmin kaipaa miehiä elämääni. Tottakai viimeaikaiset säätämiset pyörivät mielessä, mukaanlukien eräänkin nimeltämainitsemattoman Deekolmen. Sen miehen ajatusmalli ei mahdu päähäni, vaikka toisaalta se on vain esimerkki miehen normaalista käytösmallista, eikä moni muukaan ole ilmaissut ajatuksiaan sen selkeämmin. Pitäisi unohtaa, tiedän, mutta se on välillä hieman hankalaa, kun asiat mietityttävät...
lauantai 4. elokuuta 2012
Monta, liian monta
Kirjoittaessani tätä istun sohvannurkassa teemukillisen kanssa. On perjantai-ilta.
Eiliseen kuului yhteydenotto erään ex-miehen taholta. Monien vuosien takaa. Olisi kuulemma mukava nähdä, enkä voi kiistää. Kerran kesän aikana törmättiin sattumalta, ja muuten on ihan neutraali kaverifiilis. Koomista kyllä, tuon miehen kanssa emme koskaan virallisesti eronneet. Se yhdessäolo vain jäi muuttuneiden elämäntilanteiden takia.. Voi vain olla, ettei aika riitä tapaamiseen, ellei hän satu katselemaan minua julkisessa työssäni viikonlopun aikana.
Liikuskellessani Draamakuninkaan oleskelualueella, toivoin salaa törmääväni häneen. Samalla alueella liikkui myös eräs aiempi miessäätöni. Mutta kuinka ollakaan, tietenkään sattumalta tapahtuvaa törmäystä ei tietenkään sattunut. Erehdyinkin toivomaan.. Ja nyt jos joku miettii, mistä tiesin herrojen liikuskelevan samalla alueella, johtui sosiaalisesta mediasta.
Tiedän myös, että huomisesta alkaen minulla on riski törmätä Ensirakkauteen kahden vuorokauden ajan.
Saa nähdä mitä käy, sillä kaikesta tyynestä henkisestä varattunaolemisesta huolimatta pasmat saattavat mennä helpostikin sekaisin.
Ehkä vain hengitän syvään, ja keskityn ennemmin työasioihin.
Eiliseen kuului yhteydenotto erään ex-miehen taholta. Monien vuosien takaa. Olisi kuulemma mukava nähdä, enkä voi kiistää. Kerran kesän aikana törmättiin sattumalta, ja muuten on ihan neutraali kaverifiilis. Koomista kyllä, tuon miehen kanssa emme koskaan virallisesti eronneet. Se yhdessäolo vain jäi muuttuneiden elämäntilanteiden takia.. Voi vain olla, ettei aika riitä tapaamiseen, ellei hän satu katselemaan minua julkisessa työssäni viikonlopun aikana.
Liikuskellessani Draamakuninkaan oleskelualueella, toivoin salaa törmääväni häneen. Samalla alueella liikkui myös eräs aiempi miessäätöni. Mutta kuinka ollakaan, tietenkään sattumalta tapahtuvaa törmäystä ei tietenkään sattunut. Erehdyinkin toivomaan.. Ja nyt jos joku miettii, mistä tiesin herrojen liikuskelevan samalla alueella, johtui sosiaalisesta mediasta.
Tiedän myös, että huomisesta alkaen minulla on riski törmätä Ensirakkauteen kahden vuorokauden ajan.
Saa nähdä mitä käy, sillä kaikesta tyynestä henkisestä varattunaolemisesta huolimatta pasmat saattavat mennä helpostikin sekaisin.
Ehkä vain hengitän syvään, ja keskityn ennemmin työasioihin.
perjantai 3. elokuuta 2012
Piknikillä
Sain pari päivää sitten viestin siellä treffipalvelussa, jossa ehdotettiin tapaamista. Muutamien viestittelyjen jälkeen suostuin, vaikka en tuntenut koko ihmistä. Kuvassa ainakin ihan kivannäköinen, olkoon nimensä Mukautuja. Hänen mielipiteensä oli, että ainakin saa samantien oikean vaikutelman kun tapaa ihmisen heti. Pitkään netin kautta tutustumalla voi silti helposti saada toisesta virheellisen mielikuvan, vaikka puhuttaisiin miten paljon ja mistä tahansa rehellisesti.
Päätettiin mennä piknikille. Mansikoita, kuohuviiniä ja patonkia. Herrasmiehenä hän tietysti tarjosi, kuten olin hieman olettanutkin. Kuohuviini muuttui vielä punaviiniksi, minun mieltymyksistä johtuen toki. Tämä ei ollut ainut kerta illan aikana, kun hän sanoissaan jotenkin ilmaisi, että miten vain minä haluan, mikä selventäneekin hieman kutsumanimeänsä.
Pienistä epäilyksistäni huolimatta oli yllättävän kivaa. Puheenaiheet vaihtelivat melkein kaikessa mahdollisessa maan ja taivaan välillä. Punkkupullon tyhjenemisellä saattoi tietysti olla vaikutusta, mutta ei kai sillä niin väliä, kun tunnelma oli rento. Henkevämpiäkin juttuja ehdimme puhua. Aika juoksi melko äkkiä, oli tämä reilusti pisin ensitapaaminen näistä muutamista.
Olimme heti tapaamisen alussa sopineet, että ollaan sitten rehellisiä jatkosta, kun sen aika tulee. Illan aikana tuli puheeksi myös se, mitä kumpikin haluaa. Viimeaikaisten mietintöjeni perusteella totesin rehellisesti, etten taida haluta tällä hetkellä mitään sen suurempaa. Uusista tuttavuuksista ei ole haitaksi, eikä jatkosta tietenkään koskaan tiedä, mutta ei kavereitakaan ole koskaan kenelläkään liikaa. (Paitsi Samanlaisella ilmeisesti, krhm.)
Kun kotiinlähdön aika koitti viimein, tyhjennetyn punkkupullon, sekä parin lasillisen jälkeen mukavassa paikassa, oli sen rehellisyyden aika. Totesin suoraan, että en oikeastaan taida mitään haluta. Äärimmäisen mukava ilta oli, mutta ei kiitos. Myönnän, ettei hän ihan vaikuttanut omanlaiseltani mieheltä, mutta myöskin luulen haluavani jatkaa ilman liiallista säätöä tällä hetkellä. Kaverin saatoin silti saada, aika näyttää.
Toisaalta olen vähän pohtinut, pitäisikö minun sittenkin poistua sieltä palvelusta. Ei kukaan varsinaisesti kiellä etsimästä kavereita sitä kautta, mutta vaikka sen profiilissaan ilmoittaakin, ei sitä kaikki välttämättä ymmärrä silti. Onneksi tämä mies ymmärsi.
Päätettiin mennä piknikille. Mansikoita, kuohuviiniä ja patonkia. Herrasmiehenä hän tietysti tarjosi, kuten olin hieman olettanutkin. Kuohuviini muuttui vielä punaviiniksi, minun mieltymyksistä johtuen toki. Tämä ei ollut ainut kerta illan aikana, kun hän sanoissaan jotenkin ilmaisi, että miten vain minä haluan, mikä selventäneekin hieman kutsumanimeänsä.
Pienistä epäilyksistäni huolimatta oli yllättävän kivaa. Puheenaiheet vaihtelivat melkein kaikessa mahdollisessa maan ja taivaan välillä. Punkkupullon tyhjenemisellä saattoi tietysti olla vaikutusta, mutta ei kai sillä niin väliä, kun tunnelma oli rento. Henkevämpiäkin juttuja ehdimme puhua. Aika juoksi melko äkkiä, oli tämä reilusti pisin ensitapaaminen näistä muutamista.
Olimme heti tapaamisen alussa sopineet, että ollaan sitten rehellisiä jatkosta, kun sen aika tulee. Illan aikana tuli puheeksi myös se, mitä kumpikin haluaa. Viimeaikaisten mietintöjeni perusteella totesin rehellisesti, etten taida haluta tällä hetkellä mitään sen suurempaa. Uusista tuttavuuksista ei ole haitaksi, eikä jatkosta tietenkään koskaan tiedä, mutta ei kavereitakaan ole koskaan kenelläkään liikaa. (Paitsi Samanlaisella ilmeisesti, krhm.)
Kun kotiinlähdön aika koitti viimein, tyhjennetyn punkkupullon, sekä parin lasillisen jälkeen mukavassa paikassa, oli sen rehellisyyden aika. Totesin suoraan, että en oikeastaan taida mitään haluta. Äärimmäisen mukava ilta oli, mutta ei kiitos. Myönnän, ettei hän ihan vaikuttanut omanlaiseltani mieheltä, mutta myöskin luulen haluavani jatkaa ilman liiallista säätöä tällä hetkellä. Kaverin saatoin silti saada, aika näyttää.
Toisaalta olen vähän pohtinut, pitäisikö minun sittenkin poistua sieltä palvelusta. Ei kukaan varsinaisesti kiellä etsimästä kavereita sitä kautta, mutta vaikka sen profiilissaan ilmoittaakin, ei sitä kaikki välttämättä ymmärrä silti. Onneksi tämä mies ymmärsi.
torstai 2. elokuuta 2012
Kaipaa minua
Tänään mielessä on pyörinyt sutinattomuus.
Tavallaan kadehdin K:n rohkeutta tavata uusia miehiä, koska minusta ei siihen oikein ole.
Internetin ihmemaailmassa olen useimmat teksteissä aiemmin mainitut miehet blokannut, sillä ei ole tehnyt mieli mitään ylimääräistä häslinkiä. Kuinka kauan voi olla "kadoksissa"?
Tuleeko koskaan sitä hetkeä, että joku näistä "mä välitän susta niin paljon"- miehistä ottaa puhelimen kauniiseen käteen ja ottaa yhteyttä?
En varsinaisesti kannata pakoilua yhteydenoton toivossa, mutten myöskään osaa olla täysin välinpitämätön. Jos olen itse yrittänyt nähdä ja pitää yhteyttä, jätän mieluusti pallon pomppimaan noiden miesten suuntaan.
Suoraan sanottuna vituttaa turha lässytys välittämisestä ja muusta, jos se ei koskaan käy ilmi mitenkään (kts. aiemmat postaukset). Erään herran kohdalla luulen kuitenkin yhteydenoton tapahtuvan heti, kun hänen tämänhetkinen parisuhteensa on rakoilemassa taikka ohitse. Sitten voisin taas olla kiinnostava. Kaverimielessä minun osaltani, koska koen olevani liian varattu mihinkään vakavaan säätöön. Mieleltäni varattu.
Itse kaipaan ja ikävöin helposti, ja sanon sen myös niille ihmisille. Tällä hetkellä en vaan tiedä, kuinka toimisin. Kertoako ikävästä (joka iski hetki hyvästelyn jälkeen), vai ollako hiljaa? Ehken ihan hetkessä kuitenkaan kaipuuta ole vinkumassa.. En osaa lukea miestä yhtään, ja tähän mennessä olen asettanut itseni liian alhaiseksi jatkuvasti. Epävarmuutta ilmassa, jonka täytyy muuttua varmuudeksi vielä. Pahin stressi ja itseinhokiukku on sentään laantunut kainalossa piileskelyllä. Läheisyys on ainoa asia joka minut saa rauhoittumaan, muutaman harrastuksen lisäksi.
Tavallaan kadehdin K:n rohkeutta tavata uusia miehiä, koska minusta ei siihen oikein ole.
Internetin ihmemaailmassa olen useimmat teksteissä aiemmin mainitut miehet blokannut, sillä ei ole tehnyt mieli mitään ylimääräistä häslinkiä. Kuinka kauan voi olla "kadoksissa"?
Tuleeko koskaan sitä hetkeä, että joku näistä "mä välitän susta niin paljon"- miehistä ottaa puhelimen kauniiseen käteen ja ottaa yhteyttä?
En varsinaisesti kannata pakoilua yhteydenoton toivossa, mutten myöskään osaa olla täysin välinpitämätön. Jos olen itse yrittänyt nähdä ja pitää yhteyttä, jätän mieluusti pallon pomppimaan noiden miesten suuntaan.
Suoraan sanottuna vituttaa turha lässytys välittämisestä ja muusta, jos se ei koskaan käy ilmi mitenkään (kts. aiemmat postaukset). Erään herran kohdalla luulen kuitenkin yhteydenoton tapahtuvan heti, kun hänen tämänhetkinen parisuhteensa on rakoilemassa taikka ohitse. Sitten voisin taas olla kiinnostava. Kaverimielessä minun osaltani, koska koen olevani liian varattu mihinkään vakavaan säätöön. Mieleltäni varattu.
Itse kaipaan ja ikävöin helposti, ja sanon sen myös niille ihmisille. Tällä hetkellä en vaan tiedä, kuinka toimisin. Kertoako ikävästä (joka iski hetki hyvästelyn jälkeen), vai ollako hiljaa? Ehken ihan hetkessä kuitenkaan kaipuuta ole vinkumassa.. En osaa lukea miestä yhtään, ja tähän mennessä olen asettanut itseni liian alhaiseksi jatkuvasti. Epävarmuutta ilmassa, jonka täytyy muuttua varmuudeksi vielä. Pahin stressi ja itseinhokiukku on sentään laantunut kainalossa piileskelyllä. Läheisyys on ainoa asia joka minut saa rauhoittumaan, muutaman harrastuksen lisäksi.
keskiviikko 1. elokuuta 2012
Tyyni rauhallisuus.
Jollain tavalla helpottavaakin, että tällä hetkellä olen vapaa kaikista viimeaikaista säädöistä. En ole ihminen, joka kykenee sähläämään rennoin mielin usean tyypin kanssa, joten nyt fiilis on vapaa. Tuntuu hyvältä, ettei tarvitse miettiä muita kuin oikeastaan itseään.
Olen aina tuntenut olevani enemmänkin parisuhdeihminen, kuin sinkkuilija. Viimeaikaisten tapahtumien ja niistä seuranneiden ajatusten valossa voisin kyllä hieman kyseenalaistaa itseäni. Parisuhde tuntuu kyllä ajatuksena edelleen kivalta, mutta ei todellakaan väärän ihmisen kanssa. Niitä nämä viimeisimmät ainakin ovat olleet.
Toisaalta taas... Ajatellen tämänhetkistä rentoutunutta mielentilaa, sinkkuilu voi tehdä ihan hyvää. Nyt voisin jopa yrittää pitää sen mahdollisimman neutraalina ja säätövapaana jonkin aikaa.. Ainakin seuraavaan mieheen asti, hehe.
Olen aina tuntenut olevani enemmänkin parisuhdeihminen, kuin sinkkuilija. Viimeaikaisten tapahtumien ja niistä seuranneiden ajatusten valossa voisin kyllä hieman kyseenalaistaa itseäni. Parisuhde tuntuu kyllä ajatuksena edelleen kivalta, mutta ei todellakaan väärän ihmisen kanssa. Niitä nämä viimeisimmät ainakin ovat olleet.
Toisaalta taas... Ajatellen tämänhetkistä rentoutunutta mielentilaa, sinkkuilu voi tehdä ihan hyvää. Nyt voisin jopa yrittää pitää sen mahdollisimman neutraalina ja säätövapaana jonkin aikaa.. Ainakin seuraavaan mieheen asti, hehe.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)