Itkupilli

Syksy alkaa olla ohimennyttä, eikä sitä syyssutinaa näyttänyt ilmaantuvan vieläkään. Bu-huu!
Puut alkavat olla lehdettömiä, ja lämpimät päivätkin näyttävät kadonneen. Ehkä sitten ensi vuonna..
Lohduttaa myös ajatus siitä, etten tosiaankaan ole ainoa jolta nuo sutinat ovat jääneet väliin. Minun syksyni perustunnetiloina taisi olla seesteisyys ja riitaisuus.

Eilen erästä elokuvaa katsellessani huomasin vollottavani lohduttomasti pienimuotoiselle romantiikkahetkelle. En siis ilmeisesti kestä nähdä onnea edes elokuvissa, kun se onni ei näytä minun kohdalleni osuvan. Lievää katkeruutta siis havaittavissa.
Onnensietokykyni tämänhetkinen alhaisuus ei kuitenkaan muuta etovuusreaktiota julkilääppivistä pariskunnista mihinkään, ne tilanteet eivät itketä laisinkaan. Pikemminkin päinvastoin. Kauhulla ajattelin myös sitä, kuinka eräs jo-menneisyydessä oleva "mies" oli juuri järkyttävä julkilääppijä, jolta ei saanut olla hetkeäkään rauhassa. Ei epäilystäkään, miksi annoin kenkää.

Vaikka tuota julkilääppimistä kammoankin, ei mielestäni pienissä huomionosoituksissa ole mitään vikaa. Päinvastoin, sellaiset tekee päivästä paremman ja olosta onnellisemman, kun toinen haluaa jotenkin osoittaa välittävänsä myös julkisesti. Mutta entä sitten baariolosuhteet, ja alkoholin tuoma rohkaisu?
Itse en ole huomannut innostuvani lääppijäksi edes päissäni, mutta ympärillä olevista miehistä etenkin huomaa sen "hieman" estottomamman lähestymistavan. Uskooko joku oikeasti saavansa naisen sillä, että vastaan horjuessa tunkee kielen kysymättä tämän kurkkuun? Äly hoi, älä jätä.. edes humalassa.

Hellyyttä ja hyväilyä

Joo eipä oo näkyny hetkeen. On vaan sellanen olo, että tahtois olla hiljaa jonkun kainalossa, siliteltävänä. Tuntea olevansa jotain, edes hetken verran tärkeä. Ehkä juuri siks Hipin avoin ehdotus hieman houkuttaakin. Valitin sille tuossa, että olis niin kiva nukkua jonkun vieressä, ja se sanokin että sinne saa mennä joskus jos siltä tuntuu.

Joooo, mut... Ehkei sittenkään. Jos vain voisin luottaa, että mitään muuta ei tapahdu, ei edes yrityksiä. Hippi on tosi kiva, mutta tosiaan vaan kaverina. Hänen ajatuksistaan en sittenkään voi olla varma, vaikka hän sanoikin myös, että "nukkumaseura kelpaa yleensä aina". Toisaalta pelkään myös itseäni, koska kyllähän se seksikin tietty kelpais... en vaan haluis pilata tätä kaveruutta, minkään turhan takia. En oikeen usko, että mitenkään haluisin mitään vakavaa hänen kanssaan koskaan.

Toisaalta tekis mieli myös vaan juoda ittensä hirveeseen humalaan mukavaks ja mennä panee jonku randomin kaa. Kuulostaa helpommalta ja todennäkösemmältä, kun mikään kaukainenkaan ajatus siitä, että oisin muka jotenkin merkityksellinen. Kenellekkään. Koskaan.

Muuttuva miesmaku

Kaupungilla ollessani näin niin monia hyvännäköisiä miehiä.
Melkein alkoi itseä hävettämään, kun kerrankin olin hyvinkin harmaavarpusena, meikittä siis, liikenteessä. Ei kovinkaan ominaista minulle, mutta syytän kylmää ilmaa ja kipeyttä enteilevää olotilaa. Jokatapauksessa, en siis ollut kovinkaan...flirttikuosissa.

Miehiä bongaillessa mieleen tuli myös ajatukset siitä, kuinka oma miesmakuni on muuttunut vuosien saatossa. Mikä on muuttunut, mikä on pysynyt samana?

Ennen vahtasin silmä kovana kaikenlaisia rokkipoikia, söpöjä, pörröisiä ja "hassuja". No, onhan ne ihan suloisia edelleenkin, mutten kykene enää kuvittelemaan itseäni sellaisten rinnalle. Tai siis ole vuosiin kyennyt.
Tänään huomasin katselevani enimmäkseen tietynlaisia miehiä, nimittäin sellaisia, jotka näyttävät huolestuttavan paljon elämässäni jo oleville miehille. Ovatko omat aivoni siis aivopesseet minut, vai olenkohan löytänyt mielestäni ulkoisesti täydellisiä miehiä?

Tottahan taitaa olla se, että tutut, tärkeät ja jopa rakkaat ihmiset alkavat näyttää..paremmilta juuri sen tunnesiteen takia. Eli aivoni siis joka tapauksessa huijaavat minua! Miltäköhän nuo kaikki läheiset näyttäisivätkään silmissäni ilman sitä tunnesidettä? Toisaalta, en ole huomannut ex-miekkosten/ihastusten/rakastusten/mitäikinäovatkaan muuttuvan rupisammakoiksi riitojen tai muiden välirikkojen seurauksena.. Ihan samalle ne näyttää vieläkin. Paitsi vanhemmalle. 

Lohduttavaa sinänsä, meistä jokainen rupsahtaa hiljalleen. Ehkä minullakin on valoisa tulevaisuus jossain Kontulan ostarin ravitsemusliikkeessä, kärähtäneessä permanentissa, nahkatakissa, salihousuissa ja karaokessa kotiviiniä laulavana pubiruusuna. Silloin alan varmaan katsella niitä ylipainoisuuteen taipuvaisia killikoita, jotka pokaa kaljan ja povarissa lämmenneen kossun avulla.
Kai se miesmaku muuttuu tilanteen mukaan? (huonompaan).

Ehkä on toivoa sittenkin

Sain taas hieman uskoa miehiin. Luulisin. Toisaalta oloni on aika surullinen ja kenties ikävöiväkin.

Jos tuohon positiivisempaan nyt ensin kuitenkin. Tilanne, josta tämä minulle ilmeni, ei itsessään ole kovin positiivinen, mutta kuitenkin.
Eräs puolituttu pariskunta erosi vakavasta parisuhteesta. Tilanteesta en sen suuremmin tiedä, mutta vietin tämän eronneen miehen ja parin muun tyypin kanssa iltaa eilen. Tottakai ero ja kaikki muukin sen ympärillä oli puheenaiheena jossain vaiheessa iltaa. Mies sanoi edelleen uskovansa tosirakkauteen, eikä hänellä tulisi mieleenkään esimerkiksi lähteä etsimään baarista jotain naisseuraa. Ihan lohdullista ajatella, että jotkut miehet käyttäytyvät noin.
Ja sainpahan hänenkin suustaan kuulla sen totuuden, mitä olen miettinytkin; jos miestä ei kiinnosta, niin sitä ei sitten kiinnosta. Kaikki "Mä en just nyt halua parisuhdetta", -selitykset on vaan kiertoilmaisuja sille, ettei oikeesti vaan kiinnosta.

Erinäisistä syistä myös Latino oli eilen hieman puheenaiheena. Ja noh, siitä ei varmaan tartte sanoo mitään sen enempää sitten...

Perhoslauma ja surkutunnelma

Fiilisten ristiriitaisuus jatkuu.

Nyt vihdoin on iskenyt jännitys ja perhoslauma vatsaan B:n tapaamisen suhteen. Se kun on hyvinkin pian, enkä tiedä kuinka kuitenkaan suhtautua.
Ehkä keskitynkin siihen, että K:n ja minun irtiotto on tärkeämpi. Miehet sivuosaisia.
Osa minusta haistattaa pitkät A:lle, ja syöksyy B:n syliin. Osa ei syöksy kenenkään syliin, vaan tarkkailee asioita etäisempänä. Se kolmas osa sitten roikkuu kiinni A:ssa tiukasti, ja uskottelee kaiken edelleen muuttuvan suorastaan satumaiseksi.

Järki ja moraali taas hokee edelleen, että ei se homma niin mene. Enhän minä ole sellainen todellisessa elämässä. Mitään noista, mutta silti kaikkea. Toivottavasti edes viikonloppu tuo jotain erityistä tullessaan, vaikken päätäni tahtoisi miehillä edelleenkään enempää sekoittaa.

Vaikka en uskokaan "siihen oikeaan", mistä silti tietäisin sellaisen osuvan kohdalle, jos sellainen minulle olisi?
Voihan olla, että peli on osaltani menetetty aikaa sitten. A:n voitoksi. Täytynee kai sekin kortti katsoa aivan loppuun asti, sillä luopuminen sattuu vielä kuitenkin niin paljon.

Päivä Hipin kanssa

Eilinen vapaapäivä venyi aika pitkäksi, ennenkuin lopulta pääsin kotiin. Suuntasin kaupungille jo ennen puoltapäivää ja kotona olin vasta reilusti yli puolenyön jälkeen. Vähän oli väsynyttä tänään, mutta kivaakin eilen. Oli sen arvoista siis kyllä.

Päiväni kulki siis aika pitkälti Hipin seurassa. Hän auttoi minua parissa jutussa ja sen jälkeen olin menossa kotiin. Sitten hän kuitenkin pyysi minua mukaansa kavereidensa kanssa peli-iltaan. Kävimme syömässä ja sen jälkeen porukalla viettämään iltaa. Oli aika mukavaa.

Tällä hetkellä oon siis aika turvallisin mielin hänen kaverinsa. Paino tuolle viimeiselle sanalle. Oli kyllä oikeesti tosi kivaa, mutta ei missään määrin romanttista. Vaikka meillä onkin paljon yhteistä, on ihan liikaa eroavaisuuksia. Kaikesta päätellen myös hän sen tietää, koska ei vaikuta enää siltä ettäkö hän nyt suuremmin olisi minusta kiinnostunut. Aika helpottavaa.

Kerrankin oon oikeesti kyllä tosi tyytyväinen siihen, että oon jonkun kanssa vaan kaveri eikä mitään sen enempää. Ja kenties ihan hyväkin kaveri :)

Tuuliviiri

Joka päivä eri fiilis, ihan eri.
Joka päivä eri tunne, eri mieheen. Muttei samalla tavalla.

Hiljalleen on alkanut epäilyttää ajatukset B:stä. Nyt kun ensi-ihastushuuma on taas kadonnut, en tiedä mitä on jäljellä. Ehkä pian koittavan kohtaamisen jälkeen on jotain? En halua kuitenkaan olla hänellekään mikään leikki, enkä ryhtyä itse siihen, että pomppisin sängystä sänkyyn. Haluan olla merkityksellinen, mutten sillä kuitenkaan mitään överiä "eimevoidapannajosetlupaarakastaamuaikuisesti" -settiä tarkoita. Enkä sitäkään, että hetkessä olisin jotenkin erityinen.
Tai oikeastaan kyllä, erityinen. Enemmän kuin muut.

A:n kanssa välirauha jatkuu mitä parhaiten. Lähes liian hyvin. Niin hyvin, että minua varmaan taas sattuu pian ja kovaa. Pilvilinnoista tuntuu olevan niin korkea pudotus maan pinnalle, vaikkei ne linnat kovin korkealla leijukaan. Loputtomat pettymykset pelottavat, mutta entä ne hyvät hetket? Tai entä jos nyt luovutan, niin jäänkö kaikesta parhaasta paitsi?

Ei pitäisi ajatella asioita noin, mutta silti ajattelen. Edes salaa.
Tässä hetkessä, juuri tällä minuutilla, on hyvä olla. Harvinaisen hyvä. Turhaa ajattelen B:n tapaamista etukäteen, sillä eiköhän itse tilanne kerro, mikä tekeminen tuntuu hyvältä. Vai pyöriikö mielessäni kuitenkin pelkästään A...

Kahden miehen loukku. Vapaalla naisella.

Muutama hymy

Pohjoisen poika on piristänyt päiviäni viimeaikoina. Parina päivänä olemme vaihtaneet muutamia lauseita. Hän vain saa mieleni pirteäksi. Eilen päivän positiivisin asia oli häneltä saamani tekstiviesti. Hän vain halusi kertoa nähneensä unta minusta... eroottisen laatuista sellaista. Kyllähän se tuo hyvän mielen, edes joku ajattelee minusta jotain sellaista.

Eräs toinen, jonka mielen aiheista en edelleenkään ota selvää, on Hippi. Tänään törmäsimme ohimennen ja hän antoi minulle pussillisen lakuja. Se oli todennäköisesti vain satunnainen ja merkityksetön asia, mutta pistää silti miettimään. Vaikka olenkin tuntenut hänet jo parisen kuukautta, en tavallaan edelleenkään oikeasti tunne häntä. Mukava hän kyllä on, mutta vain kaverina. Toivon, että ajatuksensa minusta hänellä ovat vain samansuuntaiset. Tuon ajatusmallin ja oletusten perusteella hänkin sai minut hymyilemään.

Ja kyllähän satunnaiset joskus vastaantulevat komistukset hieman hymyilyttävät. Kaipaisin ehkä hieman pysyvämpää hymyilyolotilaa silti...

Odotan

Sitä, että aika kuluisi eteenpäin. Tässä tiedottomuuden hetkessä ei ole juuri nyt ainakaan hyvä olla.

Mieleen hiipii ajatuksia siitä, että uskallanko Herra A:n tuomien pettymysten ja toiveiden loputtoman kierteen jälkeen ryhtyä enää koskaan mihinkään täysillä?
Onko minusta enää ylipääntäsä kaikkien pettymysten jälkeen mihinkään? Omalla katkeroitumisellani ja kyynisyydelläni toki suojelen itseäni, mutta saatan myös helposti tuhota jotain.
Ajan kanssa asiat toivottavasti muuttuu, mutta kuinka pitkään jaksaa odottaa?
Kuinka pitkään jaksaa taistella huonojen parisuhteiden, niiden yritysten ja muiden kanssa? Milloin tulee eteen tilanne, jossa vaan heittää hanskat tiskiin, kun ei tunne enää minkäänlaista kiinnostusta vastakkaiseen sukupuoleen? (joku "viisas" varmaan nyt ajattelee sen klassisen "vaihda naisiin" -lausahduksen)

Seuraavaan viikkoon tulee mahtumaan paljon kaikkea, enimmäkseen järjettömät määrät stressaavia asioita, mutta myös pieni irtiotto  K:n kanssa arkeen. Ajatuskin hymyilyttää jo valmiiksi, sillä voihan olla että lasikengällekkin on asiaa sen irtioton jälkeen.. ;)

Pientä hajoilua havaittavissa

Maanantai ja paluu arkeen. Tylsää ja harmaata arkea, ainakin mielessäni. Pihalla paistaa kyllä aurinko tälläkin hetkellä, ulkona on oikeastaan aika kaunista. Sään vaikutus ei kuitenkaan pääse ikkunoista sisään. Mieleni on matalalla. Vaihteeksi inhoan ajatusta siitä, että tulevan viikon kuljen kodin ja työpaikan väliä ehtimättä tehdä mitään sen suurempaa. Vapaapäivät tietenkin ovat, mutta ne menevät kuitenkin niin äkkiä. Lähitulevaisuudessa on toki tiedossa kaikkea kivaa, mutta juuri nyt ne eivät jaksa piristää.

Tiedän, että tällä hetkellä ainut järkevä vaihtoehto on käydä töissä. Olla onnellinen siitä, että niitä töitä on. Ja jopa suhteellisen kivoja töitä, kun oikeasti asiaa miettii. Vaikka haluaisinkin lähteä reissuun ja nähdä maailmaa justhetinyt, se ei ole kovin viisasta. Sanotaan, että pitää elää kuin jokainen päivä olisi viimeisesi. Onko kuitenkaan mitään järkeä alkaa polttaa kynttilää kahdesta päästä?

Radiossa puhuttiin eilen jotain rakkaudesta ja ihastumisesta. En muista tarkalleen mitä, mutta se kuvasti kyllä sen hetkisiä ajatuksia päässäni. Päässä pyöri vaihteeksi monia ja taas monia ajatuksia parisuhteettomuudesta ja unelmamiehestä. Tylsään arkeeni yhdistettynä joku toimistorotta-mies ei tulisi kysymykseenkään. Sinä päivänä kun kyllästyn tähän elämääni ja vain lähden, haluan hänen lähtevän kanssani. En tiedä koska se on, ei ihan hetkeen vielä, mutta uskon ja toivon kuitenkin löytäväni hänet, Prinssini valkealla ratsulla, sitä ennen.

Toisaalta tuntuu sekopäiseltä asettaa kriteerejä miehelle, jota ei ole edes tavannut. Jos vaatii liikaa, tapaako sitä koskaan? Vaikka toisaalta, enhän minä ihan mitä tahansa kelpuuttaisi kuitenkaan. Jos niin tekisin, tuskin olisin tässä pohtimassa aihetta. Tätä blogia ei todennäköisesti edes olisi.

Paljon sekavia mietteitä vailla vastauksia. Ehkä huomenna olen fiksumpi.

Sota ja välirauha

A:n kanssa vietetään välirauhan aikaa. Kai edes suunnilleen. On niin monta asiaa, joita pitäisi yhdessä tehdä, ja olisi kiva tulla lomankin kannalta toimeen. (ilman että tarvitsee nukkua eri laidoilla sänkyä, hakata toista tyynyllä tai napata vahingossa toisenkin avaimet..)
Harmi vaan, ettei ongelmallisia asioita saati minun sattumista tämäkään rauhanhetki vie pois.
Eikä sitä, että sain taas kuulla huonoja asioita hänen suustaan.
Sellaisia, jotka varjostavat enemmän kuin kauniit sanat jaksavat valaista..
"sä vaan otat tän liian vakavasti". En nyt ihan niin sanoisi, mutten jaksa leikkiä piilosta tai satuttaa lähimmäisiäni.

Kieroa kyllä, nautin suunnattomasti siitä, kun A oma-aloitteisesti sanoi olevansa mustasukkainen minusta, vaikka on toisin väittänyt. Mustasukkainen kuulemma siksi, että pitää B:tä uhkana.. Totesin vain, että sietääkin pitää. Hän kun osaa käyttäytyä, ja on ystävällinen.
Kai tuo tunnustus jotain kieroutunutta egoani sitten hiveli. Ajatusta siitä, että olisin A:lle vielä joskus jotain muutakin, kuin ikuisesti määrittelemätön merkitsevä nainen.

"Musta oli kiva saada sut hihittämään..."

Never say never

Yllätyin aika lailla kun pari päivää takaperin eräs palasi juttelemaan minulle parin kuukauden tauon jälkeen. Herra Samanlainen jota tiedän loukanneeni kesällä, ilmestyi juttelemaan. En olisi uskonut, mutta ihan normaalisti hän minulle jutteli. En olisi odottanut juttelevani hänen kanssaan enää ikinä.
Pari tuntia siinä taisi vierähtää jutella, ja olihan se kivaa. Juttu kulki niinkuin joskus silloin. Silti hän on edelleen se sama ihminen, josta tiedän etten pitäisi pidemmän päälle. Hän ei vain ole tarpeeksi, paikkakuntakin on väärä...

Eilen illalla vietin iltaa veljeni kanssa pitkästä aikaa. Pienoinen humalatila ja muutenkin rennon illan puheenaiheet palauttivat Latinon mieleeni, kerroinhan hieman reissustani myös veljelleni. Lomareissun ja romanssin miettiminen saivat minut haikeaksi. Sieluni silmin näin hänet liikehtimässä rennosti taustalla soivan musiikin tahtiin hänen tehdessään ruokaa meille. Kuulin mielessäni hänen naurunsa kysyessään minulta jotain. Muistin miltä tuntui nukkua aivan liian kapeassa sängyssä kaksin. Melkein tunsin sen fiiliksen.

Tuntuu haikealta ajatella, että se tosiaan on mennyttä eikä koskaan palaa. Toisaalta on typerää haikailla, mutta eikai siinä tavallaan mitään menetäkään. En vain suostu uskomaan, ettemmekö enää koskaan tapaisi. Vaikka niinhän se on, että never say never. Voin vain toivoa, että tapaamme vielä, toivottavasti pian.

"mulla on ikävä.."

Tuntuu suoraan sanottuna epäoikeudenmukaiselta saada ikävöintiviestejä ja muuta skeidaa puhelimeen, kun todellisuudessa Herra A ei ole valmis tekemään mitään minun eteeni.
Ilmeisesti minun vain pitäisi palata kiltisti takaisin "paikalleni", kestää kaikki ja olla hänelle hyödyllinen. Hänen mielestään kun kiukuttelen turhasta, enkä suinkaan asiasta. Kunnioitus, välittäminen, rakastaminen, arvostaminen, inhimillisyys, moraali... kaikki vieraita sanoja hänelle. Niin, mitäs väliä minulla on, hänhän voi toimia miten haluaa, eikä mikään maailman mahti luo hänelle mitään rajoituksia.

Voimavarat alkaa olla aika lopussa. Heikko mieli houkuttelee takaisin vanhaan kurjuuteen (ja niihin onnenhetkiin), vahvempi minä taas muistuttaa, ettei koko elämää kannata tuhlata ikuiseen on/off -elämään.
Tällä hetkellä tuntuu täysin utopistiselta löytää sellaista miestä, joka ajattelisi muitakin kuin itseään suurimman osan ajasta. Tai jolla olisi inhimillisyys tai jonkinlainen moraali. Johon voisi luottaa.

Koska nuorempana olin typerä, ja löyhämoraalisena pikku luuskana olin varattujen miesten kanssa, on siitäkin jäänyt niin kamala morkkis, ja tieto takaraivoon, etten koskaan voi ryhtyä parisuhteeseen niiden miesten kanssa. Ne kun kuuluvat läheisesti elämääni edelleenkin, ja ovat minulle tärkeitä. Kuinka voisin koskaan luottaa sellaiseen mieheen, jolle minäkin olen ollut toinen nainen? Niin naiivi en sentään ole, että uskoisin olevani niin uskomattoman erityinen, ettei minua petettäisi. Se on myös nähty ja koettu niin monta kertaa.
Kenenkään suhteenrikkojana en ole kuitenkaan ollut, tai lähinnä en ole ollut ainoana sellaisena ainakaan.. Enköhän minäkin ole noista ajattelemattomista teoistani, joilla halusin itselleni palan välittämistä toivoen rakkautta, saanut maksaa ihan tarpeeksi rankasti. Läksyni olen oppinut.

Vilpitöntä välittämistä ja rakkautta saa ilmeisesti vain eläimiltä ja lapsilta.
Välillä tunnen itseni tosi paskaksi muijaksi. No, parempaa kohti. Ei kai tässä muukaan auta.

"Anna minun mennä, älä kutsu takaisin. Älä suostuttele intohimoisin suudelmin. Anna minun mennä, muuten koskaan lähde en, ja jos jään elän aina epäillen."

Todellisuus on täällä taas

Jotenkin tiesin odottaa tätä jo, vaikka kuinka hienon "päätöksen" kaikelle taas teinkin. En vaan osaa olla ilman mitään. Vaikka se nyt onkin ikävä tosiasia, ettei elämässä juurikaan ole mitään. Loppujenlopuksi päivät menee vaan töissä käydessä ja kotona. Kaipaisin jotain uutta, vaihteeksi. Ei sen ees välttämättä tarvitsisi olla mikään mies, mutta... noh olishan se kiva. Toisaalta se ajatus myös turhauttaa, etten osaa vain... olla.

Kaiken turhanpäiväsen stressaamisen typerien miesten takia sijaan kaipaisin kuitenkin hihittelevää onnentunnetta. Jotain uutta, en yhtäkään näistä vanhoista. Haluaisin ihastua typerästi, ilman suurempia murheita tai mietintöjä siitä, miten asiat sujuvat. Vaikka se onkin aika ominaista minulle... Kaipaan perhosia vatsaani. Kaipaan hymyilemistä tyhjyydelle ilman sen suurempaa syytä. Kaipaan hyvää mieltä silloinkin, kun syysmyrsky riepottaa sateenvarjon väärinpäin ja tennarit imevät veden sisään kastellen sukat loppupäiväksi (vaikka turvaudunkin näillä säillä mieluusti pirteänvärisiin haisaappaisiin...).

Missä on ne ajat, kun saattoi hymyillä onnellisena ihan vain siitä syystä, että sattui juuri kohtaamaan ohimennen kadulla jonkun syötävän suloisen komistuksen? Niihinkään en ole törmännyt lähiaikoina, vaan kaikilla kulkee jo käsipuolessa joku, ja koko tilanne menee hukkaan. Yksinkulkevat vapaat miehet näyttävät olevan vain likaisilla lenkkareilla ja kulahtaneella hupparilla varustautuneita turjakkeita, jotka muistivat katsoa peiliin ehkä edellisellä viikolla...

Syyssutinaa kaipaisin minäkin.

Nollaus

Muutamat viime päivät ovat huomaamatta menneet täysin pysähtyneissä tunnelmissa. Siis miesten suhteen.
Olen yrittänyt tehdä kaikkea muuta, kuin vahtia puhelinta tai hoitaa hommia tietokoneen äärellä (kärttämässä samalla miehiä), lukuunottamatta päivittäistä sähköposti-lasikenkä-sosiaalinen media -tarkastuskierrosta.
Mielessä kyllä pyörii useitakin "miksi?" -alkuisia sanoja, mutta olen yrittänyt tunkea niitäkin poispäin. Kävelylenkkien, ja ennen kaikkea vauhdikkaan sisäliikuntapuistopäivän myötä monet ajatukset katosivatkin.

Tilanne siis tuntuu nyt aika nollatasolta. Ei tällä hetkellä erityisempiä tuntemuksia ketään kohtaan, vaan viileän rauhallinen olo. Siitä ei ole aavistustakaan, kuinka kauan tämäkin olotila jatkuu, mutta oletan sen loppuvan hyvinkin pian itseni tuntien. Jostain syystä olen aina pitänytkin syksyä ajankohtana, jolloin tapahtuu muutokset, ja kaikki uusi saa alkunsa. Nytkin monta asiaa on loppumassa, mutta toivon saavani jotain uutta tilalle. Vaikka en mene ollenkaan takuuseen siitä, että saisin tilalle mitään uutta. Pikemminkin pelkään taantuvani vanhaan kaikesta muutoshalustani huolimatta. Kuinka heikko mieli voikaan olla? Tai lähinnä, kuinka manipuloivia niljakkeita miehet saattavatkaan olla? Koska kaipaan läheisyyttä, seksiä ja lämpöä, saatan omata heikon mielen noita elämässäni vaikuttavia miehiä kohtaan.. säälittävää.

P.s. Missä se mun odotettu syyssutina lymyilee?

Hengähdystauko

Mietin töihinpäin kulkiessani, että nyt on just hyvä hetki pitää pieni hengähdystauko. Oon aika tyytyväinen siitä, ettei elämässäni ole yhtäkään miessäätöä tällä hetkellä. Tietenki on noita tuttavuuksia, kenen kanssa on tekemisissä, mut ei mitään juttua kuitenkaan kenenkään kanssa. Latinoon tulee hetkittäinen ikävä välillä, mutta eipä muuta.

Oon edelleenki sitä mieltä, mitä kirjottelin kesäkuussa haluamastani miehestä. "Kriteerit" ei suuremmin oo muuttunu mihinkään, paitsi ehkä vähän tarkentunut. Tiedän, että kuka se ikinä sit tulevaisuudessa onkaan, kenen kanssa seuraavaks mitään juttua enemmän tulee, niin sen sijainti on aika olennainen. Haluun, että se asuu seutulipun kulkualueella, mieluiten tietysti Helsingissä.

Totesin myös, ettei toi nettitreffailu kyl tosiaan oo se juttu. Koen entistä tärkeemmäks sen, että saa toisesta just sellasen ensivaikutelman kun se onkin. Nettiprofiilin perusteella voi liian helposti antaa itsestään turhan ruusuisen kuvan. Livenä kohdattaessa tietää yleensä kuitenkin samantien, mikä se fiilis siitä toisesta on. Ilmeet, eleet ja olemus kertoo paljon. Kuten myös ulkomuoto, minkä voi helposti huijata valokuvassa paremmaks kun onkaan tosielämässä.

En sano heittäneeni just koko kesää hukkaan tapailemalla turhia miehiä. Päinvastoin. Okei, pari on ollu tosi turhaa, mutta on minulla ollut ihan kivaakin. Kyllä kaikesta aina kuitenkin jotain oppii, huonoista kokemuksista enemmän kun hyvistä...

K on nyt täydellisen vapaa ja sinkku, sekä äärimmäisen tyytyväinen asiasta.

Metromies

Metromatkallani koin jälleen kerran jotakin minulle jo lähes tyypillistä.
Olin jäämässä pois metrosta, kun viereeni ilmaantui satunnainen, ihan hauskannäköinen noin kolmissakymmenissä oleva mies.
Kohtaaminen meni osapuilleen näin:

M: "Mikä sun nimi on?"
S: "En kerro..."
M: "Asuksä tos ********?"
S: "Joo?"
M: "No kun mä näin sut bussipysäkillä yks päivä, ja ajattelin et onpa aika kuuma kinkku.. Mihin sä oot menossa?"
S: "Ai, kiitos, heh. Ihan tohon kaupoille vaan"
M: "Ai.. mut hei toivottavasti me törmätään vielä!"

Jäin hymyilemään asemalaiturille hämmentyneenä tilanteesta, kunnes aloin nauraa (ja soittaa refleksinomaisesti K:lle). Tilanne oli taas kerran jotenkin niin uskomattoman absurdi kaikesta huolimatta. Kuuma kinkku??? Ei ny helvetti..

No, ehkäpä hän vielä minuun törmää.

Ohimennyt hymy

Eräänä päivänä olin matkalla töihin, hieman unisena vielä huonosti nukutun yön jäljiltä. Istuin selkä menosuuntaan bussissa ja katselin hajamielisenä ympärilleni, muita matkustajia.

Toisella puolella käytävää, katse menosuuntaan istui arviolta ikäiseni, tai hieman vanhempi mieshenkilö. Hän hymyili minulle katsoen silmiini. Hämmennyin ja käänsi katseeni alas. Milloin olen palannut tälle ujouden asteelle, että käännän katseeni pois takaisinhymyilyn sijaan, mietin mielessäni. Kun vilkaisin takaisin, hän katsoi toisaalle. Myöhemmin katseidemme kohdatessa en enää kehdannut hymyillä takaisin, mikä kieltämättä harmitti.

Muutamaa pysäkkiväliä myöhemmin totesin harmitteluni turhaksi, hän oli aivan liian lyhyt ollakseen varteenotettava miesehdokas ;)

Katkerat hyvästit

Tänään aloitin sen, mikä olisi pitänyt alottaa aikaa sitten.

Toin ensimmäisen tavaraeräni pois Herra A:n luota. Hän tuskin edes itse tietää, kuinka suuri osa "tavaroistaan" onkin oikeasti minun. Paljon on vielä hakematta, mutta eiköhän ne sieltä hiljalleen minun kotiini siirry. Tähän tilanteeseen on päädytty siksi, etten jaksa enää löytää satunnaisten lumppujen hiuksia lattioilta, tai jakaa ymmärrystä viikon mykkäkouluun ja minun syyllistämiseeni.
Tilanne, johon ei enää lässyttelyt ja syömään viemiset auta. Niin että onnittelut vaan sille halvalle makkaralle, joka tykkää aiheuttaa muille pahaa mieltä. Voit pitää hyvänäsi..

Eniten minua tässä kaikessa sattuu kuitenkin se, kun itse huomaan kaiken rakkauden kuolevan Herra A:ta kohtaan. Mikään ei tunnu miltään, on vain kylmää. Ehkä satuttamisella ja loukkaamisella tosiaan on rajansa, myös minulla. Olen ollut liian pitkään kärsivällinen, anteeksiantava ja ties mitä muutakin paskaa. Aikamoisia ihmeitä hän saisi tehdä, että jokin muuttuisi. Nyt yhteinen tulossa oleva matka vain ällöttää ajatuksena, mutten tosiaan luovu minilomastani. Toivon vain vilpittömästi, ettei kyseinen herra saavu samalle lennolle.

Toivottavasti olen vihdoin tarpeeksi vahva lopettamaan tämän liian pitkään kestäneen pelleilyn.
Minäkin olen ollut tyhmä, tehnyt typeriä asioita, mutta olen sentään oppinut jotakin. Tiedostanut, että minulla on moraali, eikä minusta ole hänelle "ei-miksikään".

P.s. saattaahan olla, että Herra B:n kanssa asiat eivät olekaan niin huonolla tolalla, kuin voisi kuvitella.. B on minulle muistutus siitä, että maailmassa on kivojakin miehiä. Sellaisia, jotka eivät halua olla ensimmäisenä loukkaamassa, tai toimimassa muuten yli-itsekkään typerästi. Jos ei muuta, niin ainakin joku kannustaa minua kohti seuraavaa päivää, ja uutta elämää.

Mitätön ja riittämätön

Taas kerran huomaan olevani turha ja mitätön. Kenellekään kelpaamaton. Olisi pitänyt uskoa, mitä minulle sanottiin. Hyväuskoisuuteni johdatti minua harhaan.

Meidän piti nähdä herra salaperäisen kanssa vihdoinkin. Edellisenä iltana varmistettu tapaaminen, tai treffit, kuten hän halusi asian ilmaista minun suosiman törmäämisen sijaan, peruuntui viimehetkellä. Tuntia ennen sovittua aikaa sain tekstiviestin, jossa hän ilmoitti olevansa kiireinen, että minun kannattaisi keksiä parempaa tekemistä. Toivotti vielä hyvää syksyn jatkoakin..

Että se siitä sitten. Lähetin perään asialliseen muotoon kirjatun mielipiteeni siitä, kuinka hänen kannattaisi opetella puhumaan suoraan, ja etten oikeastaan ollut yllättynyt, huhupuheissa taisi sittenkin olla perää. Minä sentään ajattelin olla aikuismainen ja olla suurinpiirtein mainitsematta aiheesta sen suuremmin yhteisille tutuillemme, mutta hänpä ehti ensin. Kuulinpa vain hetkeä myöhemmin netin välityksellä hänen naurahtavalta vaikuttavan kommentin siitä, kuinka olin hänelle suuttunut. Mulkku mikä mulkku, olishan se pitäny arvata.

Kaiken tän jälkeen voin vaan ihmetellä taas kerran, että mitähän vikaa minussakin on, kun en kenellekään kelpaa? Juuri nyt olen äärimmäisen täynnä vastakkaista sukupuolta (ei, en konkreettisesti. kaukana siitä...), enkä suuremmin halua olla kenenkään kanssa tekemisissä. Nettitreffailuni päättyi myöskin tähän, juuri nyt en kestä yhtään enempää turhia odotuksia ja toiveita.

Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä....

Leikki riittää

Viimeöisten zombiejahtiunien ja muiden ihastuttavien erikoisuuksien joukossa oli jotain muutakin.
Kummallisen vakiintumisunipainajaisen myötä eksyin ajattelemaan oman elämäni monimutkaisuutta.

Tutuistani löytyy paljon niitä tapauksia, joiden elämä menee johdonmukaisen turvallisesti.
Mies tavataan esimerkiksi yhteisten kaverien kautta, tai sitten baarissa. Ihastutaan, rakastutaan, aletaan seurustella ja loogisesti muutetaan yhteen. Minun elämässäni yksikään niistä useista miestilanteista ei ole mennyt noin. Ilmeisesti koen lempeät tunnetilani ihan vääriä miehiä kohtaan. Pitäisi ilmeisesti pitää niistä, joista en viehäty ollenkaan..

Miehet, joista eniten olen pitänyt, ovat myöskin satuttaneet eniten juuri sillä "mä haluun pitää sut, mutten halua mitään" -taktiikalla. Kelpaan tylsien iltojen iloksi, mutten mihinkään sen enempään. Jokin kohtalo kai sekin. Riittämättömyys.

Vaikkei minusta elämässäni tavanomaisuuteen koskaan olisikaan, haluaisin silti tuntea olevani rakastettu. Kaikesta huolimatta haaveilen perheestä, hiukan tasaisemmasta onnesta. Enkä oleta sitä saavani hetkessä, enkä haluaisikaan. Sellaista en tahdo kenen tahansa kanssa, mutten ilmeisesti tule tällä menolla saamaan edes sitä tavallista seurustelua sellaisen ihmisen kanssa, josta todella välittäisin. Tästä aiheesta tuskin muuten vinisisin, mutta useamman vuoden leikkikaluna oleminen alkaa nyt vihdoin saada lopullisen pisteen.
Herra A taitaa saada kerrankin minulta ehdot, eikä toisin päin. Herra B:n taas ottaisin mielelläni edelleenkin, jos vain saisin.

Tai ehkä nyt on vain korkea aika nollata tilanne kokonaan. Lopettaa kaikki, ja aloittaa puhtaalta pöydältä. Silti ajatus ihmisten pyyhkimisestä pois tuntuu liian julmalta.

"You got to be strong enough to walk on through the night. There's a new day on the other side."

Ei avata sitä ovea ihan vielä

Niin paljon ajatuksia, ristiriitaisia.

Olen tässä nyt muutamia päiviä jutellut erään nettitreffipalvelussa tapaamani tyypin kanssa. (Konkreettisesti ei oo vielä nähty, mutta kuvista vaikuttaa kyllä hyvältä!) Kutsuttakoon häntä tästedespäin nimellä salaperäinen. Tälle nimelle on oikeasti ihan syytäkin.

Kävi nimittäin ilmi, että meillä on yhteisiä tuttuja. Minulle hieman parempia kavereita, hänelle käsittääkseni enemmän randomeja. Näiden yhteisten tuttujen kertomien perusteella salaperäinen on vallan toisenlainen kuin on antanut minun ymmärtää. Tai oikeastaan en voi sanoa noin, koska aihealueet eivät ole tulleet puheeksi. Kuitenkin, että hänellä olisi jotain salattavaa heidän mielestänsä.

Noh, minullehan hän on vaikuttanut oikein mukavalta. Eipä sekään tietysti ihme ole, tottakai jokainen haluaa antaa itsestään mahdollisimman hyvän kuvan, kun tutustuu johonkin uuteen ihmiseen,. Näiden kaverien juttujen perusteella päädyin hieman epäilemään häntä, ja jopa itseäni. Olinko ollut taas kerran tyhmä ja antanut johtaa itseäni harhaankin? Mietiskelin. Kyselin vielä vähän mielipiteitä, mutta tein päätöksen.

Minä opettelen tuntemaan hänet ihan itse, sanokoot muut sitten mitä sanovat. Jos sattuukin niin, että oikeasti pääsen häneen kunnolla tutustumaan, kaikki mitä todennäköisimmin kuitenkin selviää jossain vaiheessa. Ehkäpä pääsenkin todistamaan näiden tuttujen olleen kerrassaan väärässä. Ja turhaan huolissaan puolestani.

Kyllä minullakin on omat luurankoni kaapissa, mutta antaa niiden pysyä siellä vielä toistaiseksi.

Kiipijät

Tuli taas todettua, kuinka kieroja naisia maailmasta löytyykään.
Jutellessani Herra B:n kanssa, eräs puolituttu kiipijä ilmaantui salamana paikalle roikkumaan. Se siitä kahdenkeskeisestä pienestä hetkestä.

En koskaan opi ymmärtämään, kuinka jotkut kehtaavat tunkea itsensä tyrkylle tilanteiden keskelle. Itselläni ei tulisi mieleenkään keskeyttää kenenkään keskusteluja, vaikka kuinka pitäisin jostakusta.
Milloinkohan opin itse olemaan tarpeeksi röyhkeä, ja toivottamaan noille tyrkyille hyvää matkaa sinne, jonne aurinko ei paista? Turhauttaa uskomattoman paljon menettää vähäiset käytettävissä olevat hetket jollekin tilanteenvarastajalle. No, törppöjä riittää..

Tavallaan myös tuntuu siltä, että Herra B on katsottu loppuun nyt. En tiedä, johtuuko se siitä, että näimme ei-mitenkään-fyysisesti julkisella paikalla, vai siitä, että vuosia sitten asiat olivat toisin. Minä haluan kiinnostaa niin paljon, että minun eteeni myös tehdään jotain. Jos tilanne ei niin ole, miksi olisin enää itsekään kiinnostunut?

"Miltäköhän tuntuu nähdä?"
"Hyvältä"

Eipä tuo minun mielestäni kovinkaan hyvälle tuntunut.
Kivaa loppuelämää, B, eiköhän tää ollu tässä. Jo muutama vuosi sitten. Älä soittele.

Kaukana erityisestä

Hippi hämmentää. En oikeen tiiä mitä ajatella. Toisaalta pelottaa se, mikä on päällimmäisenä mielessä. Että se olis ihastunut minuun. Ei oo ollenkaan hyvä juttu, jos asia on näin..

Toisaalta hänessä on vaan edelleen kun kaks eri persoonaa. Toisina päivinä se kehuu minun hiuksiani ja lähettelee jotain rakkauspätkiä jostain lukemistaan kirjoista, mutta sitten menee päiviä, ettei edes jutella. Todella hämmentävää. Kerrankin tilanne, josta en edes halua ottaa selvää sen suuremmin, koska se on itelleni kuitenkin puhtaasti kaveri, ihan hyvä sellanen jopa, ottaen huomioon kauanko ollaan edes tunnettu. Toivon tosiaan, että se tunne on molemminpuolinen, eikä mitään muuta...

Toinen kakspiippunen tarina on Latino. Kyllä hän edelleen pyörii mielessä, mutta ei hirveen paljoa kuitenkaan. Ehkä se on auttanu, että oon huomannu elämässä olevan paljon muutakin. Ja että täälläkin on ihan kivaa. Mutta eipä hänestä paljoa kuule. Joskus pari sanaa facebookissa, siinähän se sit olikin.

Ainut mikä ehkä risoo jossain määrin, on se tajuaminen miten vähän hänelle sittenkin merkitsin. Ajattelin olevani jotenkin ees vähän spesiaali, mutta eihän se niin menny. Eihän se ikinä mee...

Vaan eipä toisaalta jaksa kiinnostaa enää hirveesti, eikä tapana oo katua niitä menneitäkään. Siellä se historia on ja pysyy.

Autumn changes

Eilen yritin selkeyttää ajatuksia pitkällä kävelyllä meren rannalla. Katselin kaihoisena täydellistä idylliä, kun eräässä puistossa pariskunta istui vaahteranlehtien ympäröimällä penkillä pitämässä toisiaan kädestä.
Onnensekainen surku yllätti. Syksy näytti kauniilta, tuntui hyvältä, mutta silti jään paitsi tuollaisista kohtaamisista. Jos kohtalolta voisin tilata jotain, niin tilaisin mieluiten täydellisen syyspäivän, joka voisi päättyä esimerkiksi Kappeliin punaviinin pariin.. Taitaa kuitenkin haavekuvaksi jäädä, ellen sitten K:n kanssa vietä romanttista päivää ihan kaksin.

Matkakuume hiipii myös jatkuvasti lähemmäs, vaikka pitäisikin vielä malttaa odottaa vielä jonkin aikaa. Lähes liian kauan.
Unissani olen jo kyllä matkalla, mutta matkaseura arveluttaa niissäkin. Toisaalta Herra A on unelmani, ja lähden kohtalaisen luottavaisin mielin matkaan hänen kanssaan. Ajatuksessa harmittaa vain se, että matka tuskin hänelle merkkaa mitään minun osaltani.

Herra B:n kohtaan mahdollisesti tänään. Olemme pitäneet kohtalaisen tiiviisti yhteyttä, ja jutelleet niitä näitä. Enimmäkseen ihan tavallisia arkisia asioita. Aiemman kokemuksen perusteella pelkään hieman yllättävää kylmyyttä, joka hänen osaltaan saattaa tulla. Toisaalta uskon, että sen aiheuttanut syy on nyt poissa. Silti jotenkin kammoan vähän ensimmäistä tapaamista pitkään aikaan. Entä jos se ei tunnukaan miltään? Ainakin silloin tiedän, että todennäköisimmin katsoisin tämän kortin turhaan.. Nyt vain pitäisi tehdä päätös, näenkö häntä vai en?

Herra C on poissa. Mitään ei ole kuulunut viikkoon, kun hänelle viimeeksi kerroin hieman elämän realiteettejä, ja mainitsin että minulla on oma tahto ja valta. Etenkin itseni suhteen.

Se normaali puheenaihe.

S tuossa mainitsikin meidän käyneen hieman viihteellä, täytynee mainita omastakin puolesta pari juttua.

En tiedä kuinka se on mahdollista, mutta aina jossain kohtaa iltaa, melkein missä olenkaan, puheenaihe kääntyy samaan asiaan. Joskus se saatan olla minä itse, mutta usein myös joku muu. Tällä kertaa se taisi olla S, kun istuskelimme juttelamassa erään tutun ja toisen hieman vähemmän tutun kanssa.

"Kattokaa nyt ton p*rsettä, nouse ylös K"

Sen suuremmin itseäni kehumatta, onhan se ihan kiva. Mitä voikaan sit siinä kohtaa todeta, kun joku random grillijonossa huikkaa aiheesta. "Joojoo, tiiän että se on hyvä" Hahah. Onhan tuota kuultu useammaltakin kaksilahkeiselta nimittäin.

Taisipa sen edellisviikonlopun yövierailuunkin johtaneet tapahtumat alkaa samansuuntaisilla puheenaiheilla...

Jos mä vaan ottasin sut?

Pitkästä aikaa käytiin K:n kanssa baarireissulla.
Ei siinä sinänsä muuten olisi mitään kerrottavaa, tuttuja toki tuli nähtyä, mutta törmäsinpä tiskillä BJ:hin.

Puoli vuotta takaperin samaisessa baarissa kiinnitin huomiota juuri sellaiseen mieheen, joita katselen mielelläni, mutta joista ei sitten mitään muuta riemua olekaan. BJ vaikutti ujolta, ja sellaiseksi osoittautuikin tultuaan monen tunnin katselun jälkeen puhumaan. Minua tilanne lähinnä huvitti, mutta jotenkin myös säälitti.

Reppana, joka kiertelee samaisessa baarissa jokaisen yksin hetkenkin olevan naisen luona keskustelemassa, muttei saa itsestään mitään irti, ja on ihan onneton naisten kanssa. Iältään noin neljissä kymmenissä ehkäpä, ja ulkonäön perusteella ei pitäisi olla mitään ongelmaa saada seuraa.. Ehkä maine on siis kiirinyt? Kuitenkin hän vaikuttaa poistuvan yksin aina.

Tiskillä kuitenkin näin puoli vuotta myöhemmin katsottiin toisiamme heti. Joku BJ:ssä kiehtoo kaiken säälittävyydenkin jälkeen. Koko illan katselin, kun hän vilkuili minua, ja yritti pokailla ties mitä naisia.. Muttei uskaltanut kuitenkaan tulla puhumaan. Ilmeisesti minä tai K ollaan harvinaisen pelottavia.

Ilta meni äkkiä ohitse, enkä nähnyt kyseistä herraa enää sen jälkeen, kun hän surkeana oli nähnyt minun tanssivan illan viimeisiä erään tutun kanssa.

Nyt en vaan saa BJ:tä mielestäni, ja salainen ajatukseni olisikin vain käydä koputtamassa olkapäälle, suutelemassa pikaisesti ja kadota paikalta. Enempää tuskin hänestä haluaisin, paitsi sen oman mielenrauhani.

Viallinen

Nettitreffirintamalla on pyörinyt muutamia juttuja viimeaikoina. Vähän alkaa ärsyttää koko touhu jo pikkuhiljaa. En oikeastaan ole sitä niin vakavasti edelleenkään ottanut, mutta jollain tavalla se alkaa risoa.

Viime viikolla tsekkasin taas yhdet turhahkot treffit. Mies vaikutti etukäteen ihan mukavalta ja ihan hyvännäköiseltä. En kai vieläkään ole oppinut ymmärtämään, että se "ihan" ei riitä. Ja yleensä kun jokin on ensin "ihan kiva", niin todennäköisesti se menee jopa huonompaan suuntaan... Jos ei heti sytytä, niin ei sitten ollenkaan. Niin se vain on.

Tuon epäonnistuneen tapaamisen jälkeen on ollut pari oikeasti aika mielenkiintoista tapausta. Ensimmäinen lähestyi kyllä alunperin minua, mutta yhden vastaamisen jälkeen en hänestä ole kuullutkaan. En tosiaan tiedä mitä sanoin väärin, mutta ilmeisesti jokin sai vain hänet muuttamaan mieltään.

Toinen tapaus on vähän samanlainen, en vain ymmärrä. Vastauksia saan, pienellä viiveellä välillä kylläkin. Jossain määrin hän on kiinnostunut minusta, kyselee ja kertoo itsestään, mutta en ole varma olenko kuitenkaan kiinnostava...  Kaikin puolin tapaus on minusta erittäin kiinnostava, tunne ei kuitenkaan kaikesta huolimatta taida olla molemminpuolinen...
Tai ehkä tämä on vain sitä juuri kaipaamaani haastetta miehessä. Ainakin hän edelleen vastailee minulle, vaikka siinä välillä tovi meneekin aikaa. En siis ehkä ihan vielä heitä kirvestä kaivoon...

Loppupäätelmänä vika on varmaan sittenkin minussa. Kun joku on kiinnostunut ja osoittaa huomiotaan minuun, kyllästyn melko äkkiä. Kun joku ei olekaan kiinnostunut minusta, harmittelen asiaa turhankin pitkään. ja sama kaava toistuu... Enkä lopulta ehkä kuitenkaan usko, että joku sellainen olisi kiinnostunut minusta, josta minä olen! Ai kuka on hankala?

Haihtuva taika

Herra B:tä olin useamman vuoden jo ehtinyt ikävöimään, ja kuten aiemmin kirjoitin, ihastus tuli takaisin ihan hetkessä.

Tuntuu vain, että muutamassa päivässä se kaikki onkin poissa. Minä en ole enää kiinnostava, vaikka hetki sitten vielä olinkin, ja sain kauniita sanoja osakseni. Tiedän kyllä, että hänellä on paljon ajateltavaa edelleenkin, mutta itse hän päätti minua lähestyä uudelleen. Minä en olisi sitä varmaankaan edes uskaltanut tehdä, etenkin kun ajattelin tilanteen olevan ihan toisin..

Ajattelin vielä äskettäin riemulla sitä, että näkemisellemme on jo tietty päivä varmistunut. Nyt se vain alkaa tuntua lähes yhdentekevältä, kun se ihastustunteen taika on tainnut haihtua kokonaan pois. Toisaalta, eihän sitä koskaan tiedä, miltä tuntuukaan nähdä ja tuntea toinen lähellä pitkän ajan jälkeen. Se saattaa vielä muuttaa asioita aivan toisin.

Silti typerästi toivoisin, että Herra B:tä jotenkin kiinnostaisi enemmän. Että hän ei malttaisi odottaa niin kauaa näkemistä, ja haluaisi nähdä mahdollisimman äkkiä keinolla millä hyvänsä.

Pelkään silti, että tässä käy ihan niin kuin aiemminkin: aina joku vie välistä.

Pitäisi varmaan vähentää roskaromaanien lukemista, niin pysyisi toiveajatuksetkin realistisempina, miesmäisimpinä.
Jos jotain hyvää tästäkin voi löytää, niin sen, että joka tapauksessa tuona tiettynä päivämääränä olemme siis K:n kanssa yhdessä hämmentämässä soppaa.. ei siis sittenkään turha reissu tiedossa!

Huomioh***a.

Oon tässä joutunut taas pohtimaan erään nimeltämainitsemattoman Kultalusikan käytöstä vähän turhankin tiuhaan.

Yks päivä viime viikolla se taas ilmaantui työpaikalleni. Itse asiassa se tekstas ensin ja varmisti, että oon siellä varmasti. Jotenkin jäi sen vierailun jälkeen sellanen olo, että se oli käynyt siellä jo edellisenä päivänä kun olin vapaalla... tiedä häntä. Muuten oli ihan miellyttävää jutella sen kanssa, ei ees tainnu tulla ehdotuksia seksiin... Ja oon myös huomannu, että nykysin luotan sen pysyvän elämässäni jossain määrin, tapahtui mitä vaan. Jotenkin tosi rentouttavaa kun sille voi kuittailla ihan rauhassa, eikä se ota sitä mitenkään itteensä.

Toinen hieman erikoisempi juttu häneen liittyen oli pari päivää myöhemmin. Sain tekstiviestin, jossa oli epämääräistä tekstiä, vailla mitään järkeä. Ihmettelin asiaa ja hän vain vastasi näpytelleensä puhelintaan. Aha. Ettei olis ollu pienimuotoista huomionkerjäystä kuitenkin...?

Ehkä se sittenkin haluaisi minut. Nyt vaan on pikkusen liian myöhästä, minua kun ei oo kiinnostanu enää piiiitkään aikaan siinä mielessä :)

Sujuvaa puhetta

...ja se puhe vaikuttaa siltä itseltään!

Herra C siis alkaa minulle tältä erää riittämään. Vaikutelma on alkanut muuttua huolestuttavaan suuntaan, jossa narsismi, kontrollifriikkeys ja käsittämätön fetissi mielikuvanakin alkaa tökkiä. Tuntuu siltä, että minusta ollaan kuitenkin haluamassa aivotonta pikku nukkea, joka silti toimisi lapsitehtaana hänen tahtojensa mukaan ulkomailla, ilman ystäviään ja läheisiään.

Voin kyllä keskustella monista asioista, mutta tässä vaiheessa niiden pitäisi nimenomaan pysyä ajatuksenakin vain sillä keskustelun tasolla. Vaikuttaa siltä, että hän on jo tehnyt päätöksen tehdä minusta täydellinen pikkuvaimo hyvinkin pian. En ymmärrä miten joku voi edes kirjoittaa minusta niin, ilman että on koskaan tavannut edes minua! Ikävä kyllä en kehtaa edes siteerata häntä tähän.
Vaikuttaa siltä, että hän haluaa vain varmistua siitä, että sovin täydellisesti suunnitelmiinsa. Minne katosi tunnetilat, taikka ihmisyys?
Minun maailmassani en ole kenellekkään mielen oikkuihin sopiva suunnitelma, vaan ihminen johon ihastutaan, ja josta pidetään tällaisena, tai ainakin hyväksytään. Ennen kuin suunnitellaan.

Aika näyttää kenkää? No kyllä!

Minä osaan kyllä omat vikani kertoa heti, mutta mikä helvetti Herra C:n ongelmana on?