Vihellyksiä katukuvassa

Loma-aika taitaa minun osaltani olla tappavan tylsää. Maaseutueloa pikkupaikkakunnalla kaiken tavallisen kaupunkieloni keskellä. Näillä kesäkeleillä kun ei erityisemmin harmita sekään, että toistaiseksi Helsingin kesäinen yöelämä on jäänyt täysin paitsioon. Miehiä en siis näe lähes missään..

Kuitenkin omaksi iloksi laittauduin perinteistä kauppareissua varten. Odottamatta siitä mitään sen kummempaa (kuin erottuvani joukosta kaikkien tuulipukujen, sandaalishortsiyhdistelmien ja muiden unelmien keskellä), taisi näkyvä ulkopaikkakuntalaisuuteni parantaa odottamattomasti päivääni.
Kesken ei-niin-seksikkään kauppakassiraahaamiseni kulman takaa purjehti vastaan miesjoukko. Hitaasti jokaisen katseet kulkivat jalkojani pitkin hitaasti nilkasta vyötärölle, ja siitä hyväksyvästi hymyillen kohti hiuksiani. Lauman ohittaessani perääni jopa vislattiin ja huudeltiin - keskellä päivää!
Hetkeksi keräsin naisellisen itsetuntoni, seksuaalisuuteni ja ylpeyteni, ja käännyin vilkuttamaan hymyillen miesten perään.

Ehkä palaankin pian ennalleni. Tuosta hyvänmielentunteesta on hyvä jatkaa!

P.S. Juhannustaiat ovat kamalia. Jos uniin on uskominen, tämän vuoden sulhasehdokkaat olisivat hyvin kaukana realistisista ajatuksista. Tauski, Danny, sekä eräs ystäväni. Ei, en tahtoisi yhtäkään. Mistä h*lvetistä nämä kyseiset tapaukset edes alitajuntaani juhannusyönä päättivät saapua? Eikö mikään ole pyhää (edes ne uneni)? Onneksi en sentään luota noihin taikoihin, tai saattaisin olla radikaalien ratkaisujen äärellä.. Hah!

Minne kadotin hohteeni?

Hohde.
Minulla oli joskus sellainen. Seksuaalisuus, joka näkyi vetovoimana ulospäin, leikkisyytenä silmissä.
Sai minut tuntemaan oloni upeaksi, haluttavaksi, kaikin puolin kauniiksi. Naiseksi.
Yhtäkkiä en vain enää tunne sitä. Enkä todellakaan tiedä, kuinka saisin sen takaisin.

Hetkellisesti voi lähes kuka tahansa nainen nostaa itsetuntoaan Sinkkuelämän kesäuusintajaksoilla, pienellä sutinantunteella ja viinilasillisella. Vaikka se sutinantunne nimenomaan olisikin omassa päässä hetkellisenä riemuna jonkin puolihuolimattoman kommentin seurauksena. Hyvin äkkiä niistäkin pienistä paluutuokioista entiseen loistoon tiputtaa minut takaisin seksuaalisuuteni pohjamutiin.

Syytä suuren osani puuttumiseen, joka on tehnyt minusta juuri minut, olen yrittänyt keksiä mielessäni jo loputtoman kauan. Tiedän sentään muutaman varman syyn, jotka ajatukseni ovat vieneet totaalisesti muualle. Mutta vaikka kuinka yrittäisin uskotella itselleni syyn olevan vain ja ainoastaan minussa, löydän suuren ongelman usein viereltäni sohvalta. Läheisin ja kaikesta huolimatta rakkain ihmiseni on pitkän ajan seurauksena saanut aikaan tuhoja. Itseäni voin toki syyttää loputtomiin, mutta entistä kurjemmalta tuntuu yhä vahvistuva tietoisuus siitä, että välttämättä edes se tärkein ihminen ei ole hyväksi. Ei vaikka kuinka uskoisi ja haluaisi. Taitaa olla aika päästää irti.

Hohteeni haluaisin takaisin, sillä enhän muuten ole minä. Vain puolikas. Tyhjä kuori, joka kokee lähinnä ahdistusta kaikista lähestymisistä, sillä enhän koe itseäni enää viehättäväksi.

Liian monta kolhua liian lyhyessä ajassa.
Ehkä vielä löydän itseni jonkun sylistä, tippuakseni uudelleen. Uusin voimin.

Paluu part. 2

Mies minun arjessani, ei todellakaan sieltä helpoimmasta päästä, on jotenkin roikkunut arkenani mukana. Seurustelu tuskin on oikea sana edelleenkään, mutta ihan yhtä väärä kuin kaikki muutkin määritelmät. Ehkä olemme vain hyvä tiimi tiettyihin asioihin, mutta intohimosta tai muusta ei ole kyllä tietoakaan. Läheiset ystävät varmaankin on kaikistan korrektein tapa ilmaista suhteen laatua.

Minun mieleni harhailee miesten suhteen milloin missäkin, ja tällä hetkellä ei oikeastaan kenessäkään. Olen loputtoman kyllästynyt siihen, ettei ystävyyttä taikka edes kaveruutta ole olemassakaan, ellei ole mahdollisuutta päästä panemaan. Ymmärrettävästi oma kiinnostukseni ei ole kovinkaan huippuluokkaista näitä tapauksia kohtaan.

Ehkä olen omituinen nykyään, koska pidän keskustelutaitoa ja älyä entistä suuremmassa arvossa.
Jopa Nössykästä paljastui ei niin kaunis puoli hänen ilmoittaessaan, ettei hän tahdo jutella, jos hänellä ei ole mahdollisuutta mihinkään muuhun kanssani. Toisaalta yritän ymmärtää hänen puoltaan, jos seurauksena juttelusta on pakkomielteinen ihastus. Tiedä häntä..

Kahdessa vuodessa uskon myös miesmakuni kokeneen jonkinlaista muutosta. Enää en lankeaisi aiemmin listaamiini miehiin, enkä tiedä "lankeanko" varsinaisesti kehenkään muuhunkaan. Uskon kyllä siihen, että ajan myötä minunkin kohdalleni osuu sellainen mies, joka herättää minut tästä horroksestani eloon jälleen. Sellainen, joka tuntuu oikealta.

Lähes kaksi vuotta sitten kirjoitin myös omituisesta kohtaamisesta Lasipalatsin kulmalla, kun silloisen bileterassin ohi kävellessäni iltahämyssä huomasin jo kaukaa tummatukkaisen miehen nojaavan punaviinilasin kanssa kaiteeseen. Katseemme kohtasivat, hän eleillään pyysi minua luokseen, mutta koska pelkäsin näyttäväni kauhealta (kiitos iltalenkin..ei baarikuosi), jätin menemättä samaiselle terassille. Sitä olen tainnut katua siitä lähtien. Saattaisin olla ikionnellinen, jos vain saisin tietää kuka tuo mies olikaan.

Edelliset virkkeet tekevät myös kätevän aasinsillan siihen, että kaipaan suunnattomasti katseita. Tiettyä jännitystä ja flirttiä, jota toivon vilpittömästi kesän tuovan tullessaan.

P.S. oi teitä todellisia milffejä, minkä katseryöpyn (ja milffihuutelun) minun ja kummipoikani ulkoilu aiheuttikaan.. Onko yksinäistennäköisten huolitelluiden äitien flirtinsaantisaldo tosiaan niin huikeaa?