Harmitonta seuranhakua

Uskon, että useammalla kuin vain yhdellä naisella on tai on ollut elämässään niin sanottu harmiton stalkkeri. Tälläinen henkilö, joka nimitykseestään huolimatta, ei aiheuta kovinkaan suurta päänvaivaa; lähinnä harmistusta, ärsytystä ja ehkä inhoa. Minä tiedän, että minulla ainakin on sellainen. Rehellisyyden nimissä kaksikin.

Molemmat tilanteet ovat kehittyneet viattomasta alusta, jolloin tavattiin, juteltiin, suudeltiin ja joka myöhemmin saateltiin hieman pidemmällekkin. Ajan kuluessa huomasin, että "ihan okei"-tyyppi ei riitä ja yrittäessäni olla mahdollisimman helläkätinen asian ilmaisemisen kanssa, onnistuin saamaan nämä kaksi ihmistä ikuisiksi takapiruikseni.

Ensimmäinen heistä on se pahempi; hän tietyin väliajoin muistuttaa olemassaolostaan tulemalla keskustelemaan minulle sosiaalisen median kautta ja joka ikinen kerta keskustelu alkaa "moi, mitäs sinä?" ja jatkuu jatkokysymyksellä "seurusteletko nykyään?". Sinäänsä harmitonta, mutta silti ärsytys ja inho kuohahtavat heti pintaan mielessäni ja pyrin hillitsemään itseni, jotten iskisi sanallista nyrkkirautaa hänen kurkkuunsa. Minä en ole mikään ikuisuusprojekti hänelle, jonka hän kuvittelee aina olevan avosylin vastassa jos satun olemaan vapaata seuraa.

Toinen on edellistä huomattavasti harmittomampi tapaus; olen hänen kanssaan yhä kaveri ja käymme toistemme luona katsoen elokuvia ja jutellen. Se mikä hänestä tekee harmittoman stalkkerin, on hänen ulosantinsa minulle. Eilen mennessäni kauppaan päätin tehdä yllätysvierailun hänen luokseen ja hän kyllä yllättyikin; jaksoi kokonaisen puoli minuuttia olla hölmistynyt, jonka jälkeen riipaisi paidan pois päältään ja alkoi suoltaa kepeitä rivouksia minulle. Nuo lauseet käsittivät lähinnä seuraavat asiat:

"Ai hitto, tuo sinun perse on niin hyvä!"

"Minusta sinulla on loistavat muodot tuollaisenaan!" 

"Sain juuri seisokin" "Mitä?" "Nokun, katsoo sinua niin väkisinkin tässä alkaa jäykistyä"

Viimeinen lause oli minun lähtömerkkini ja toivotinkin hyvät illanjatkot kyseiselle herralle kääntäessäni nokkani kohti kotikatua. Pieni osa minusta haluaisi pyytää häntä lopettamaan, mutta sitten taas toisaalta on välillä ihan virkistävääkin kuulla jonkun muun kuin oman sulhonsa suulta noin suorasukaisesti kommentteja omasta itsestään. Ja kuten jo totesin kyse on harmittomista stalkkereista; nuo henkilöt eivät pääse koskaan yli sinusta ja roikkuvat kukin omalla tyylillään sinun kintereilläsi salaa asioitasi tutkien ja pohtien.




It's too hard to admit that i loved you once and then let go 
'cos it's easier to hang on to you for the rest of my miserable life
Q

Juhannussutinat.

Juhannus taisi olla osaltani muodostumassa tavanomaisen tylsäksi kaupunkijuhannukseksi. Ilman saunaa, vastaa, järveä, humalatilaa tai grilliruokaa.

Kuitenkin iltarientojeni lomassa törmäsin tahattomasti samaan miesryhmään useampaan otteeseen, ja lopulta huomasin viettäväni juhannuspäivää edelleen samassa seurassa. Laittoman suuren univelkamäärän kanssa.
Kainalopaikkaakin minulle aamulla tarjottiin uskomattoman kuuman miehen vierestä, mutta tilannetta jarrutti reilusti tietoisuus siitä, että kyseinen juhannusherkku olikin A:n kaveri menneisyydestä. Jonkinlainen moraali minustakin taas löytyi, kun rajoitin tilanteen ihan pelkkään tanssimiseen. Samanaikaisesti kyllä toivoin, että juhannusherkku ei erityisemmin kyselisi, vaan lähinnä toimisi.

Asia mikä kurjan fiiliksen tuostakin jätti jälkeensä, on se inhottava tieto, että itse on vain yksi muiden joukossa tuollaisille tapauksille, eikä sanotut sanat merkitse mitään. Sanahelinää inhoan enemmän kuin mitään.. Jälkeenpäin mietin, olisiko pitänyt tarttua hetkeen ja nauttia läheisyydestä. Toisaalta tiedän, että se olisi aiheuttanut vain entistä pahemman "halpuustunteen", kun itseäni ei kiinnosta olla mikään yhden yön helppo huvi "en mä kerro A:lle" -lauseen saattelemana..

Ah, niin komea, mutta niin törppö.

Hiljaisuus ei puhu puolestani

Hiljaisuus on harvinaista nautintoa nykypäivänä kenelle tahansa ja joskus sitä joutuu lähtemään matkojen taakse sitä löytääkseen. Tässä tapauksessa hiljaisuudella on pitkä, musta varjo takanaan, jonka ikuisena pessimistinä koen kohta takertuvan nilkkaani ja raahavan minut ja E:n takaisin riitelyn ja epäilyksen pyörteeseen. Haluaisin unohtaa kokonaan tuon epäilyksen mustan kyyn, joka tuntuu luikertelevan väliimme aika ajoin ja elämään hetkessä. Se on vaikeaa ja vaatii suuria ponnisteluja, mutta haluan sen olevan päämääräni! Saatan kohdata sisäisen pessimistini silmästä silmään yrittäessäni, mutta tunnen että nyt saa riittää ja uskon voittavani sen..

Elämme suhteessamme sitä kultaista aikaa jolloin tulevaisuus on kirkas, asiat hoituvat oikein päin kunhan jaksaa uskoa ja keskinäinen kemiamme on suorastaan ilotulituksilla ja kipinöillä kuorrutettu. Olen onnellinen tulevasta työrupeamastani, herkistä söpöyshetkistä E:n kanssa ja suunnittelen tänä kesänä opettelevani uuden kielen ja sirkustaiteeseen kuuluvan alalajin harjoittelemista.

Keskikesän viettoon lähdemme tänään kotiseudullemme, joten muutaman päivän hiljaisuus saapuu tännekkin. Luvassa on juhlia yhdessä ja erikseen E:n kanssa, joten uusia tunteita ja ajatuksia tulee saapumaan kirjoituksiinikin taas myöhemmin.




Quiet people have the loudest minds
Anonymous

Kaipuu kotiin.

Mistä tiedät tulleesi maalle?

1. Kun humalaisten kloppien mielestä tanssiminen on vain hiihtelyä, eikä edes rytmitajusta ole tietoakaan.

2. Kun huomaat paikallisten teinien notkuvan ainoan alkoholitarjoilullisen paikan pihassa traktoreilla.

3. Kun et pääse eroon kirveelläkään humalaisista klopeista tenttauksineen. (mistäsäoot, mitäsäteet, minnesämeet...)

4. Kun huomaat moottoritiellä pakettiautollisen kloppeja ajavan rinnalla ihan vain kyyläämisen ilosta keskellä yötä.

5. Paikallinen nakkikioskinpitäjäkin yrittää iskeä.

Ihan vaan vinkkinä, noista yksikään ei toimi, vaan on totaalisen.. urpoa.
Voi kuinka ihanalta tuntuukaan palata kotiin.

Kuumottava peli

Pienet turmiolliset nautinnon hetket ovat kuin huumeriippuvaiselle heroiinia; niihin heittäytyy ja lopulta käteen jää ihmetys, kuinka asiat kääntyivätkään siihen suuntaan?

Tullessani tässä taannoin linja-autolla takaisin kotia koti, sain kyseisen kulkuneuvon kuski jakamattoman huomion. Nousin pysäkiltä kyytiin ja kyseinen kuski heitti minulle vitsillä "Aikuisten vai lasten lippu?", johon tokaisin haluavani aikuisten lipun kiitos vain. "Muodon vuoksi täytyi kysyä" kuului saamani vastaus ja hymähdin tälle.

Päästyäni paikalleni huomasin kuitenkin kuskin peilistä silmäparin tuijottavan suuntaani. Hän oli mukavan näköinen, omasi kivan hymyn ja katseen, joka ei jättänyt arvailun varaa.Tuijotin häpeilemättömästi takaisin. Silmäysten ja hymyjen vaihto kävi kuumana koko matkan ajan ja tunsin vatsanpohjassani pientä kihelmöintiä; pieniä kuplia, jotka leijuivat ja poksahtelivat. Heittäydyin ensimmäistä kertaa elämässäni noin häpeilemättömästi mukaan tuohon kahden aikuisen leikkiin, mutta oman päätöspysäkkini lähestyessä tiesin että kohta tämä kohtaaminen tulee tiensä päähän.

Nousin ulos ja lähdin kulkemaan linja-auton myötäisesti. Kun olin kyseisen auton etuoven kohdalla, se aukesi yllättäen ja kuski viittoili minulle pienellä paperilapulla, joka luultavasti sisälsi hänen puhelinnumeronsa. Menin samassa sekunnissa kuumasta jäätävään ja päädyin vain hymyilemään ja vilkuttamaan takaisin kun jatkoin matkaani.

Jälkeenpäin tunsin pientä katumusta kun en ottanut vastaan tuota mysteeristä paperilappua sekä koin olleeni turhan kylmä kuskia kohtaan; numeron ottaminen ei olisi haitannut, vaikka en siihen koskaan olisi soittanut.
En silti voi jäädä murehtimaan tuiki tuntematonta kohtaamista vaan mielummin iloitsen siitä, että pieni säpinä suhteen ulkopuolella piristää ja virkistää sopivassa määrin omaa suhdetta. Ajatelkoot kuka siitä mitä haluaa.





Don't hate the player, hate the game
Numerous sources

Rakastamisen vaikeus

En epäile hetkeäkään sitä, ettenkö rakastaisi A:ta. Asia kun ei vain ole niin yksinkertaista.
Pitkän ajan jatkunut on-off -suhde kuluttaa molempia osapuolia, mutta ilmeisesti se kulutus näkyy vain minussa, eikä kovinkaan kauniilla tavalla. Stressin lisäksi se näkyy toki myös loputtomana vastarakkaudenkaipuuna, johon ei mikään tunnu tyydytystä tuovan, tai olevan riittävä. Toistaiseksi.

On uskomattoman vaikeaa myöntää itselleen, ettei kykene vaikuttamaan rakastamansa ihmisen satuttavaan toimintaan mitenkään, tarkoittaen sillä tyhjiä lupauksia ja toivonantoja paremmasta, vakaammasta ajasta. On aivan sama, kuinka paljon toivoisin hieman tasalaatuisempaa "parisuhdetta", kun sellaista en hänen kanssaan taida koskaan saada. Kaunopuheista huolimatta. Jos tänään on kaikki hyvin, saatan huomenna jo kuulla lauseen "mä en haluu mitään seurustelua". Kausittain kaikki onkin mitä loistavimmin, mutta toisinaan voin todeta olevani pelkkä irrallinen osa hänen elämässään. Jos edes kuulun siihen, riippuen hänen oikuistaan.
Yhtenä päivänä olemme me-muodossa oleva arkielämää (ja juhlaa) viettävä kaksikko, seuraavana päivänä saan todeta joutuvani hyllytetyksi pidemmäksikin aikaa ihan vain siksi, etten ole miespuoleinen ystävä. (Enkä tosiaan tarkoita tuolla sitä, etteikö molemmilla olisi omaa elämää omien ystäviensä kanssa, helvetti, eihän siitä tulisi mitään, jos sitä omaakin elämää ei olisi.)

Suorastaan paskamaisen musertava tunne on myös myöntää se, että itsehän olen tyhmä, kun en tilanteesta ole pois lähtenyt. Se kun vain ei ole niin helppoa, ja sen tietää jokainen, joka on ollut vastaavassa tilanteessa. Ulkopuolisena on aina niin helppoa hokea mantraa "etsi itselles joku uus mies..", kun totuus on ihan toinen. Enemmän tunteen kuin järjen perusteella elävänä ihmisenä on entistäkin vaikeampaa luopua jostain sellaisesta, joka on tärkeä, rakas, ja toisinaan tekee onnellisemmaksi kuin mikään muu maailmassa.
Jos johonkin haluan uskoa, niin äitini opettavaiseen lauseeseen: "Niin kauan kun vaakakupissa hyvät asiat painaa edes hieman enemmän kuin pahat, on toivoa ja syytä yrittää". Toisinaan en ole varma enää ollenkaan, mitä teen, tai mihin omat voimavarani riittävätkään. Etenkin, kun tuntuu, että kaikki miehet joihin törmään, on niitä klassisia pilluhaukkoja. Kunnes niiden kohdalle osuu joku "oikea", joka en sattuneesta syystä ole minä ainakaan.

Kai tätäkin joksikin kohtaloksi voi kutsua. Kyllä se minunkin kuppini menee nurin vielä jossain vaiheessa lopullisesti, ja silloin en katsele enää taakseni.

Minä haluan yrittää, ja uskoa parempaan.

Kielletty hedelmä

Nautinnoista pienimmät ovat usein niitä, jotka saavat kylmät väreet kulkemaan pitkin kylkiäni ja huomaan aistieni terävöityvän. Lanteeni liikkuvat hieman aistikkaammin ja nilkkani kaartuvat sirommin kävellessäni. Puhun pienistä nautinnoista, jotka myös voitaisiin kohdallani luetella kielletyiksi; miesten katseiden kääntäminen ja niihin uppotuminen.

Kävellessäni laskevan suringon säteissä pitkin Helsingin bulevardia huomasin sattumalta takanani ajavan pyöräilijän. Normaalin näköinen mieshenkilö, mutta kunnes sain puolivahingossa hänen kanssaan katsekontaktin olin myyty. SIinä olivat silmät joihin voisi uppoutua kuin kesäiseen, viileään lampeen ja unohtua kellumaan katsellen tähtikirkasta taivasta. Olin juuri päättänyt lähteä ylittämään katua ja jottemme olisi törmänneet hän pysäytti pyöränsä alle metrin päähän minusta. Ohittamisen hetkellä tuijotimme toisiamme tiiviisti silmiin ja samanaikaisesti päädyimme hymyilemään toisillemme.

Päästyäni suojatien toiselle puolelle loin vielä viimeisen silmäyksen pyöräilevän miehen perään, mutta sain tuijottaa enää vain tyhjää kohtaa kadulla, jossa hän hetki sitten oli seissyt.

Tunsin lievää haikeutta rinnassani, mutta samalla muistin ennenkin ajatelleeni, että juuri tälläiset hetket saavat minut tuntemaan itseni halutuksi.

Tietenkin on toisiakin tapauksia, jotka saavat vain hymyn huulille ilman, että jäisin haaveilemaan suloisista huulista tai upottavista silmistä; Kävelin ulos liikkeestä, kun sen terassipöydän ääressä istuvista kahdesta vanhemmanpuoleisesta miehestä toinen loikkaa vikkelästi ylös. Miehellä oli kirkkaankeltainen pikkutakki, tummanvihreät housut, ruskeat nahkakengät ja viininpunainen huopahattu päässään ja hän tokaisi minulle

"Tuo sinun yläselkäsi on upea! Se on niin.. niin SEKSIKÄS!" 

Tämä sai kyllä hymyn huulilleni loppu päiväksi, mutta lähinnä sen takia kuinka värikäs mies itsekkin oli.

Don't forget to be awesome

Anonymous

Onnellinen ilta

Eilen kohtasin eräissä iltamenoissa jotakin sellaista, jota olin tainnut kaivatakin. Miehen.
Ulkoisesti ja eleiltään hän muistutti hämmästyttävän paljon Draamakuningasta. Ehkä siksi minun olikin helpompi viihtyä tuon tuntemattoman miehen seurassa. Hassuttelua, tanssimista, mutta ei kuitenkaan mitään sen ihmeellisempää. Huomaamattomia vihjailuja lauseissa.. Läheisyys tuntui hyvältä, eikä ihme kyllä "kammottanut" minua ollenkaan.

Nauroin ja hymyilin varmaankin enemmän kuin pitkiin aikoihin, vaikka toki sitä hymyä ja iloa muutenkin riittää. Mutta ei ihan tuolla mittapuulla.

Näin päivää myöhemmin tekisi mieleni manata itseni alimpaan helvettiin, sillä en tiedä näenkö kyseistä miestä enää koskaan. En tiedä hänen nimeään, en tunne ketään joka tuntisi hänet, ja tiedän että olimme sattumalta samassa paikassa samaan aikaan. Tiedän myös sen, että hän pitää kynsistä selässään, tiedän hänen harrastuksensa ja tasonsa siinä, mutta edes asuinpaikkakuntaa tai muutakaan olennaista en tiedä. Miksi en kysynyt? Toisaalta, eipä hänkään kysynyt..

Huoh. Aina tässä käy näin.
Pelkkää hetken onnea ja huumaa, mutta lienee sekin tyhjää parempi.

Tärkeimmät kysymykset

Eilen törmäsin NK:hon yli vuoden tauon jälkeen. Aiemmin hänen suustaan on kuulunut yllättävällä hetkellä esimerkiksi lausahdus "rakastan sua". Ihana, turvallinen ja "vaaraton" mies, lähinnä sen suhteen, ettei tietyistä syistä tilanteet koskaan etene muutamaa hassua suudelmaa pidemmälle.

(Ja se ensimmäinen suudelmahan meni niin, että kesken jonkun yhdentekevän keskustelun vuosia sitten NK pyysi minua tulemaan lähemmäs, sillä hän nojasi kaiteeseen, ja minä olin alapuolella. Hän kuulemma halusi kokeilla yhtä "juttua". Minun astuessani hänen eteensä, kysymys oli "Saanko mä suudella sua?". Saihan hän. Useammankin kerran.)

Silmiään hän ei minusta irti saanut, ja vihdoin kosketusetäisyydellä ollessamme, hänen pidellessä käsiäni käsissään tiukasti, oli keskustelu kutakuinkin tällaista:

NK: "Missä sä oot ollut? Musta tuntuu etten oo nähny sua ainakaan kymmeneen vuoteen.."
NK: "Et kai sä vaan oo menny naimisiin? Saanu lapsia?"
Minä: "No en ainakaan tietääkseni..vaan eipä suakaan oo näkyny, ilmeisesti sun lomailun takia..?"
NK: "No hyvä. Oisit tullu moikkaan mua. Oisit tehny musta onnellisen."Jos tilanteessa jotain kummaa on, niin harvemmin katselen keskustelukumppaniani niin tiiviisti silmiin.

Ihana mies.

Sulamispisteessä

Äkillisen julmasti iskeneen helleaallon yllättäessä, tuntuu että kaikkien muiden paistatellessa upeaa päivää minulla kiehuvat vain hermot. 

Jo kerran hyvin alkanut nahistelu ei tunnu saavan päätöstä millään. Viime yön sanataistelu pisti taas pohtimaan omaa rooliani tässä suhteessa; asia oli niinkin yksinkertainen kuin pienten väärinkäsitysten yhteenkasautuma, joista oltaisiin selvitty toiselta kysymällä ja puhumalla. Ei, meillä tuli olla täysmittainen, yöllinen taistelu, joka päättyi hyvään sovintoseksiin, mutta jätti minut silti roikkumaan rajamaan reunalle. Sen rajamaan, jossa ei osaa päättää tekisinkö vai jättäisinkö asiat oman onnensa nojaan hoitumaan omia aikojaan? 

Yhteiskunnan mielestä nainen on vaikea, koska ei osaa puhua suoraan ja mies on sika, koska sanoo asiat liiankin suoraan. 

Suorasanaisena naisena kerron oman mielipiteeni julki hyvin selkeästi artikuloiden enkä koe tarpeelliseksi yrittää kierrellen ja kaarrellen päästä asian äärelle, mutta huomaan silti sortuvani hyvin pikkumaiseen käytökseen, joka eskaloituu siihen että koen tulevani loukatuksi jos E ei osaakkaan lukea ajatuksiani. On välillä vaikea muistaa, että asioiden ääneen sanominen auttaa ja kukaan, ei edes prinssini uljas ja rohkea, osaa lukea toisen ajatuksia. Vaikka niin kutsuttu riitamme päättyikin hyvin niin huomasin sen jälkeen olevani itse realiteettitarkastuksen tarpeessa. 

Puhu tai ole hiljaa ja kärsi.

Sometimes people try to expose what's wrong with you 

because they can't handle everything that's right about you

Anonymous

Huomaamatonta paritusta

Ystäväni valmistujaisjuhliin oli yllättäen päätynyt pelkkiä pariskuntia. Sekä minä ja eräs yksinäinen mieshenkilö. Kuten arvata saattaa, jossain vaiheessa iltaa alkoivat ystäväni lievässä humalatilassaan parittamaan minua kaikin mahdollisin keinoin tuolle yksinäiselle mieshenkilölle. Ei siinä mitään, mukava ihminen, mutta silti tyrkytys alkoi ahdistaa. Mielelläni juttelin, ja vietin aikaa juhlissa myös tuon tapauksen kanssa, sentään muistaen itse sen, että alunperin juhliin oli kutsuttu mukanani myös A.
Yöllä kotiinlähtiessäni lähtöäni yritettiin kaikin keinoin estää, koska kuulemma minun olisi pitänyt jäädä nukkumaan yksinäisen mieshenkilön kainaloon.

Vaikka tarkoitus ystäviltäni varmasti olikin "hyvä", tuntui se silti kohtalaisen kurjalta. Kuten aina, kun joku toinen päättää puolestasi kenen kanssa pitäisikään olla, ja kuka on sopiva läheiseksi seuraksi. Onneksi itselläni sentään järki pysyi päässä, joka johtui pitkälti siitäkin, etten osaa kuvitellakkaan ketään "vierasta" fyysisesti lähelleni. Edeltävistä sutinoista on niin luvattoman pitkä aika, etten edes tiedä kuinka enää käyttäytyä sellaisessa tilanteessa, jossa vaikka suutelu olisi ajankohtaista. Varmaankin juoksisin karkuun.

Niin tein nytkin. Nimittäin tulin tyytyväisenä kotiin lämpimässä kesäyössä, ja ihan yksin.
Huono paritettava.

Tyyntä ennen myrskyä, sanoin!

Epäusko ja luottamus ovat kaksi asiaa, jotka kulkevat käsi kädessä parisuhteessa ja elämässä. Ne ovat tunteiden peruskastia, joita ilman emme olisi luokiteltavissa persooniksi.

Tämä kaikki alkoi harmittomasti ilman varoitusta tai sireeniä soimassa päässäni, kuten kaikki katastrofit yleensä. Aikaisemmalta viikolta päällimmäisenä mieleeni muistuu kaksi suurta riitaamme E:n kanssa, josta ei puuttunut huutoa, kyyneliä eikä dramatiikkaa. Tunsin räjähtäväni verbaalisti molemmilla kerroilla E:n naamalle, enkä todellakaan parisuhdetta rakentavalla ja tukevalla tavalla. Kerroista toisella sain hänet itkemään.

Itkemisessä ei ole pahalle ajatukselle sijaa, vaan miellän sen itsekkin hyväksi tavaksi välillä purkaa tunteitaan ja surua sisältä ulospäin.
Silti kun näin E:n itkemässä edessäni, se pysähdytti minut. Minua hävetti, kun olin ollut noin julma miestä kohtaan, jota rakastan. Minua edelleen hävettää kyseinen brutaali sanojen ja lauseiden tuhoisa vyöry, jolla sain E:n murtumaan.

Nämä muutamat päivät mietittyäni asiaa voin sanoa sittenkin kokeneeni tapahtuneen hyväksi.  Täydellinen purkautuminen minun puoleltani ja murtuminen hänen puoleltaan johti siihen, että tunnen suurempaa luottamusta E:tä kohtaan; Hän seisoi edessäni ja kykeni näyttämään tunteensa minulle kaikista "miehet eivät itke"-kliseistä huolimatta. Luottamus välilämme ei kärsinyt kuten aluksi epäilin, vaan kasvoi vahvemmaksi tietyiltä osin.

Don't let yesterday take up too much of today

Anonymous