Minäkin tahtoisin rakastaa

Liikkuva elämäni on kuluneina päivinä pitänyt minut vauhdissa. Niin vauhdissa, etten edes internetin ihmemaailmaan ole pikaisia uutisvilkaisuja enempää eksynyt. Tiedän tietoisesti pakenevani keskusteluja "parisuhteeni" tulevaisuudesta, ja toisaalta taas takerrun niihin arkisiin pieniin hetkiin tiukemmin kuin koskaan. Ollakko vai eikö olla?

Lohtua aaltoilevaan parisuhdemielialaani toi sentään ystävien onni, ja sen satunnaisesta puuttumisesta puhuminen. Yhdellä on eroprosessi, toisella ensihuuma, kolmas elää niin vakaasti, että pitää sitä itsekin epätodellisen helppona. Noiden kaikkien puhuttujen tarinoiden vastapainona olin tietenkin minä, auttamaton romantikko (ja sen pelkääjä), aamuöisessä usvassa peltojen keskellä tuijottamassa tyhjää hyräillen satunnaisia, haikeita rakkauslauluja, haaveilemassa idyllisesti kesäromanssista. Täysin omissa maailmoissani. Mieluusti viettäisin lämpimiä kesäöitä romanttisessa mielentilassa vailla huolen häivää. Illuusiossa, johon arki ei ulottuisi.
Nykyään tunnen jopa itseni huonommaksi ihmiseksi kuin parisuhteeni toinen osapuoli on koskaan ollutkaan. Ehkäpä olen kyllästynyt vain satuttaviin sanoihin, jatkuvaan varomiseen ja itsekeskeisiin vaatimuksiin. Toisaalta taas edelleen, päivästä toiseen, haluaisin yrittää. Haluaisin niin sokeasti rakastaa, etten tuntisi mitään vastoinkäymisiä. Etenkään järjellä. Taitaa olla liikaa pyydetty, kun on kerran erehtynyt avaamaan silmänsä.

Tällä hetkellä koen kaipuuta kaikkiin menneisiin huuman hetkiin, sellaisiin joissa pään täyttää vain toinen ihminen, joka saa värisemään pelkästään ajattelemalla häntä. Jokseenkin surkuhupaisaa, että parisuhteeni miehen kaverit aiheuttavat minulle kyseisenkaltaisia tuntemuksia. Onneksi heistäkin vain kaksi, mutta siinäkin on himpun verran liikaa minulle. Salattavaa, siedettävää ja haaveiltavaa. Älyttömyyksiin en sentään kykenisi, mutta se jokin sähköisyys on silti melko pahasti aistittavissa. Auts.

P.S. Oi kotikaupunkimme naiset, ennen aamuyhdeksää julkisissa kulkuvälineissä matkustaa vastustamattoman komeita miehiä. Valehtelematta voin sanoa hymyilleeni heidän ansiostaan leveästi puolet päivästäni..

Äkkinäisen päätöksen hetki

Kamppailen juuri päässäni pahan ongelman kanssa: lähteäkö muutaman tunnin kuluttua pienelle matkalle, vai romahtaako kaikki käsiin, jos poistun hetkeksi? (ihan muutkin kuin romanttiset syyt arveluttavat)

En todella osaa päättää, elänkö kuitenkaan itselleni, vaiko satutetuksi tulemisen peloilleni?
On silkkaa idiotismia omalta osaltani edes ajatella, että esimerkiksi jatkuva kotonaoleminen vaikuttaisi siihen, satuttaako tuo eräs herra toimillaan minua vai ei. Miksi tämä typerä alitajunta silti uskottelee minulle niin?
On vaikeaa luottaa, tai olla pelkäämättä. Järkevältä ei myöskään tunnu jatkuva epäily, koska en lopulta hyödy siitäkään yhtikäs mitään.

Takaisin asiaan...
Jos lähden pian pienelle lomalle (jälleen), saattaa tiedossa olla ainakin yksi itseäni reilusti vanhempi mies, joka todennäköisesti jahtaisi minua innoissaan. Ihan mukava tyyppi, ei siinä mitään, mutten kaipaa toisaalta lainkaan sellaista huomiota. Toisaalta taas miespuolinen kaverini seuralaisena todennäköisesti rajoittaisi ei-toivottuja lähestyjiä reilusti. Tässä vaiheessa yksikään irtiotto kodista ja muista liiankin tutuista ympyröistä ei tunnu ollenkaan pahalta. Miksi siis en osaa kuitenkaan päättää?

Jos voisin tehdä aivan mitä haluaisin, nyhjäisin mieluiten nauramassa tyhmille jutuille A:n kainalossa sohvannurkassa. Vaikka loppuelämäni.

Jotain todellista.

Nyt vaikuttaa siltä, että A tosiaan tahtoo yrittää kaikkensa.

Mieleni tekisi pomppia riemusta, sillä onhan se juuri sitä, mitä olen niin pitkään halunnutkin. Ne ongelma-asiat eivät nyt sinänsä ole muuttuneet mihinkään, vielä, mutta ilmeisesti sitä kohden ollaan menossa. Ainakin jos hänen puheisiinsa on uskominen.

Kahteen päivään on sisältynyt esimerkiksi oleskelua hänen sukulaistensa kanssa, ja kerrankin olin täysin julkinen, vaikken tyttöystävänimikkeellä edelleenkään ole. Yöllinen puhelinsoitto puolihumalaisine korulauseineen oli myös kiva, sillä tiedän, ettei A ole turha paskanlänkyttäjä. Etenkin sanat siitä, kuinka hän oli puhunut minusta sukulaisilleen hänen naisenaan, pönkitti tätä heikkoa suhdeitsetuntoani reilusti. Ehkä minusta vielä joskus todella tulee hänelle jotain, ihan todella.
Ellei tämä kaikki sitten ole jotain sairasta, turhaa vakuuttelua siitä, etten katoa minnekään. En ainakaan halua uskoa niin.

Niin ja B otti yhteyttä typerän kysymyksen merkeissä, ja jaksoi jauhaa kuinka mun lähellä oli niin kivaa, ja ois kiva olla tekemisissä. Minusta ei.

Onnenetsijä

Aloin hetki sitten vahvasti epäillä olevani säälittävä onnenetsijä, joka on ehkäpä vain rakastunut ajatukseen rakkaudesta. Tai ehkä lähinnä ajatukseen onnesta. Seuraava teksti sisältää tuhottomat määrät jossittelua.

Voinko koskaan tehdä mitään pelkäämättä, että jään jostain paitsi? Pelkään pelkääväni tehdä valintoja, lähinnä siis miesten suhteen, koska metsästän kuitenkin itselleni onnea niin kuumeisesti. Mielessä pyörii väkisinkin useiden "väärien valintojen" nimilista. Vaikken tästä pohdinnasta, tai tuosta ajatuksesta mitään hyödykään, ajattelen silti. Sattuminen ajatuksena ei houkuttele, ja siksi mietinkin jokaista miesvalintaani hieman liikaakin. Olisi kannattanut tämäkin ajatteluenergia käyttää muutamaa vuotta sitten..

Entä jos olisinkin vuosi sitten hypännyt Draamakuninkaan mukaan? Olisiko se ollut unelmieni täyttymys? Vai perustuuko Draamakuninkaankin viehätys, ja yhteinen kemiamme vain siihen, että ne yhteiset hetket olivat niin satunnaisia? (Kunnes siis kaava menee taas samoin, eli hän eroaa, ja palaa monkumaan minua itselleen..)

Ajatus "varalla olemisesta" tuntuu kamalalta, vaikka pidänhän itsekin tavallaan joitakin miehiä varasijalla. Tosin vain ajatuksen tasolla. Sanat varasijasta taas kuulostavat ihan kauniilta: "Sä tiedät, että sä oot aina mulle erityinen, ja oon aina ihastunu suhun."

Hellyyttä ja hyväilyä

Joo eipä oo näkyny hetkeen. On vaan sellanen olo, että tahtois olla hiljaa jonkun kainalossa, siliteltävänä. Tuntea olevansa jotain, edes hetken verran tärkeä. Ehkä juuri siks Hipin avoin ehdotus hieman houkuttaakin. Valitin sille tuossa, että olis niin kiva nukkua jonkun vieressä, ja se sanokin että sinne saa mennä joskus jos siltä tuntuu.

Joooo, mut... Ehkei sittenkään. Jos vain voisin luottaa, että mitään muuta ei tapahdu, ei edes yrityksiä. Hippi on tosi kiva, mutta tosiaan vaan kaverina. Hänen ajatuksistaan en sittenkään voi olla varma, vaikka hän sanoikin myös, että "nukkumaseura kelpaa yleensä aina". Toisaalta pelkään myös itseäni, koska kyllähän se seksikin tietty kelpais... en vaan haluis pilata tätä kaveruutta, minkään turhan takia. En oikeen usko, että mitenkään haluisin mitään vakavaa hänen kanssaan koskaan.

Toisaalta tekis mieli myös vaan juoda ittensä hirveeseen humalaan mukavaks ja mennä panee jonku randomin kaa. Kuulostaa helpommalta ja todennäkösemmältä, kun mikään kaukainenkaan ajatus siitä, että oisin muka jotenkin merkityksellinen. Kenellekkään. Koskaan.

Ei avata sitä ovea ihan vielä

Niin paljon ajatuksia, ristiriitaisia.

Olen tässä nyt muutamia päiviä jutellut erään nettitreffipalvelussa tapaamani tyypin kanssa. (Konkreettisesti ei oo vielä nähty, mutta kuvista vaikuttaa kyllä hyvältä!) Kutsuttakoon häntä tästedespäin nimellä salaperäinen. Tälle nimelle on oikeasti ihan syytäkin.

Kävi nimittäin ilmi, että meillä on yhteisiä tuttuja. Minulle hieman parempia kavereita, hänelle käsittääkseni enemmän randomeja. Näiden yhteisten tuttujen kertomien perusteella salaperäinen on vallan toisenlainen kuin on antanut minun ymmärtää. Tai oikeastaan en voi sanoa noin, koska aihealueet eivät ole tulleet puheeksi. Kuitenkin, että hänellä olisi jotain salattavaa heidän mielestänsä.

Noh, minullehan hän on vaikuttanut oikein mukavalta. Eipä sekään tietysti ihme ole, tottakai jokainen haluaa antaa itsestään mahdollisimman hyvän kuvan, kun tutustuu johonkin uuteen ihmiseen,. Näiden kaverien juttujen perusteella päädyin hieman epäilemään häntä, ja jopa itseäni. Olinko ollut taas kerran tyhmä ja antanut johtaa itseäni harhaankin? Mietiskelin. Kyselin vielä vähän mielipiteitä, mutta tein päätöksen.

Minä opettelen tuntemaan hänet ihan itse, sanokoot muut sitten mitä sanovat. Jos sattuukin niin, että oikeasti pääsen häneen kunnolla tutustumaan, kaikki mitä todennäköisimmin kuitenkin selviää jossain vaiheessa. Ehkäpä pääsenkin todistamaan näiden tuttujen olleen kerrassaan väärässä. Ja turhaan huolissaan puolestani.

Kyllä minullakin on omat luurankoni kaapissa, mutta antaa niiden pysyä siellä vielä toistaiseksi.

Autumn changes

Eilen yritin selkeyttää ajatuksia pitkällä kävelyllä meren rannalla. Katselin kaihoisena täydellistä idylliä, kun eräässä puistossa pariskunta istui vaahteranlehtien ympäröimällä penkillä pitämässä toisiaan kädestä.
Onnensekainen surku yllätti. Syksy näytti kauniilta, tuntui hyvältä, mutta silti jään paitsi tuollaisista kohtaamisista. Jos kohtalolta voisin tilata jotain, niin tilaisin mieluiten täydellisen syyspäivän, joka voisi päättyä esimerkiksi Kappeliin punaviinin pariin.. Taitaa kuitenkin haavekuvaksi jäädä, ellen sitten K:n kanssa vietä romanttista päivää ihan kaksin.

Matkakuume hiipii myös jatkuvasti lähemmäs, vaikka pitäisikin vielä malttaa odottaa vielä jonkin aikaa. Lähes liian kauan.
Unissani olen jo kyllä matkalla, mutta matkaseura arveluttaa niissäkin. Toisaalta Herra A on unelmani, ja lähden kohtalaisen luottavaisin mielin matkaan hänen kanssaan. Ajatuksessa harmittaa vain se, että matka tuskin hänelle merkkaa mitään minun osaltani.

Herra B:n kohtaan mahdollisesti tänään. Olemme pitäneet kohtalaisen tiiviisti yhteyttä, ja jutelleet niitä näitä. Enimmäkseen ihan tavallisia arkisia asioita. Aiemman kokemuksen perusteella pelkään hieman yllättävää kylmyyttä, joka hänen osaltaan saattaa tulla. Toisaalta uskon, että sen aiheuttanut syy on nyt poissa. Silti jotenkin kammoan vähän ensimmäistä tapaamista pitkään aikaan. Entä jos se ei tunnukaan miltään? Ainakin silloin tiedän, että todennäköisimmin katsoisin tämän kortin turhaan.. Nyt vain pitäisi tehdä päätös, näenkö häntä vai en?

Herra C on poissa. Mitään ei ole kuulunut viikkoon, kun hänelle viimeeksi kerroin hieman elämän realiteettejä, ja mainitsin että minulla on oma tahto ja valta. Etenkin itseni suhteen.

Neiti X ja kolmen kopla

Jossain välissä minulle ilmestyi kolme miesongelmaa. Ihan yllättäen.
Kaikkien nimet alkavat samalla kirjaimella, ja ovat hyvinkin samanikäisiä keskenään. Kaksi heistä tuntee toisensa, mikä tekee tilanteesta paljon haastavamman.

Herra A tapaus on tietysti tämänhetkinen suhteeni, jonka kanssa olen myös lähdössä ulkomaille jonkin ajan sisällä, ja asiat ovat periaatteessa hyvin. Voi vain olla, ettei suhde koskaan etene oikeasti mihinkään, koska en kelpaa hänelle siihen. Asiaa häiritsee suurikokoinen tunnetilani häntä kohtaan, ja hänen "no kyllä mä susta välitän" -tunnetila, joka ei sen ihmeellisemmäksi taida koskaan muuttua. Minun harmikseni.

Herra B on tuo aiemmin kirjoittamani superihastukseni jo muutaman vuoden takaa. En voi olla ajattelematta, miltä yhdessäolo tuntuisikaan nyt, kun siihen vihdoinkin olisi mahdollisuus. Ihminen, jonka seurassa on uskomattoman hyvä olla, ja joka saa minut sekaisin vieläkin. Onnesta. Tapaamista täytyy vain odottaa vielä jonkin aikaa.. saa nähdä kuinka kärsivällisyyteni kestää. Potentiaalinen unelmieni mies. Ainoastaan asuinpaikka keskellä-ei-mitään ei miellytä, muuten olen ihan vietävissä. Miltä tuntuu, kun useiden vuosien päiväunet käyvät toteen?

Herra C on kaikkea sitä, mitä olen aina halunnut. Ensivaikutelman perusteella. Emme kuitenkaan ole tavanneet koskaan, ja sitä saakin useamman kuukauden vielä odotella. Hänellä olisi kaikkea sitä, mitä tarvitsisin ja mistä olen haaveillut. Hän voisi omana itsenään toteuttaa aivan kaiken, ja on luvannut pitää minua kuin kukkaa kämmenellä, sekä ilmaissut tahtovansa minusta mielellään vaimonkin. Todellisuudesta en sitten taas voi tietää vielä mitään, ja se tästä jännää tekeekin.

Kaiken JÄRJEN mukaan valintani olisi selkeästi Herra C. Siis järjen. Hän olisi varmaan se kanarianmatka.
Ominaisuuksien ja tämän ihanan tunnetilan perusteella taas ehdottomasti Herra B. Hän olisi matka Pariisiin.
Mutta silti Neiti X:n ja omakustanteisen pullakahvimatkan Simpeleen Teboilille voisi helposti voittaa Herra A, ihan pelkällä rakkaudentunnustuksella. Joka voisi tapahtua esimerkiksi roskia viedessä. Muilta tahdon enemmän.

Lohdutan myös itseäni sillä, että ei minun tässä vaiheessa tarvitse stressata. Kaikki tapahtuu ajallaan, jos tapahtuu. Kerrankin voin sanoa meneväni ihan fiiliksen mukaan. Ainoa stressi on miettiä, mitä elämältäni haluan: ei-mikään, kotiäiti vai edustuskotiäiti?
Jos voisin, valitsisin uran.

All those fairytales are full of shit.

Läheiseni sai perheenlisäystä vasta tuossa jokunen päivä sitten. Kun ajattelen häntä ja hänen puolisoaan, voin vain myöntää olevani äärimmäisen onnellinen heidän puolestaan. Sama pätee kaikkia ystäviäni ja perhettäni, että he olisivat onnellisia parisuhteissaan. Kyllä, paria poikkeusta lukuunottamatta läheisimpäni ovat parillisia. Ne parittomat eivät tunnu olevan tyytyväisiä tilanteeseensa, mikä toisaalta saa minut tuntemaan itseni edes samaan tilanteeseen jonkun muunkin kanssa.

Osittain aiheesta johtuen, tunnen olevani hieman surullinen elämääni. Ei parillisuus ole kaikki kaikessa, mutta oloni on ollut hieman päämäärätön lähiaikoina. Pääasiassa osaan kyllä hymyillä, kun tilanne sitä vaatii, ja oloni on ihan hyvä. Usein kuitenkin hiljaisuuden laskeutuessa tajuan mielentilani olevan aika matalalla. Kyllä se parillisuus silti varmaan piristäisi, ainakin tällä erää. Tuo se toki aina omat ongelmansa, mutta niinhän kaikki muukin.

Juttelin aiheesta Latinon kanssa. Hänen kanssaan juttelu saa minut hymyilemään, mutta samaan aikaan vieläkin surullisemmaksi. Hän kysyi, enkö ole tyytyväinen elämääni? Niin.. No olenko tyytyväinen elämääni? Ei, en ole. On se ihan kivaa joo, mutta ei täydellistä, ei täyttä elämää. Enkä tiedä mitä sille tehdä. Tai vaikka teoriassa tietäisin, käytäntö onkin ihan toinen juttu. Joo, en myöskään tykkää ihmisistä jotka valittaa asioista joille ne vois jopa jotain tehdä... En kuitenkaan tiiä miten tämän ratkaisisi.

Onnellisuus ja iloisuus tuo mieleeni menneen lomareissun, Latinon kanssa vietetyn viikon. Tuntuu, kuin siitä olisi ikuisuus. Asiaa hirveästi helpottaa se, että hän pyysi minua luokseen..... Ehkä vitsillä, ehkä sittenkin tosissaan. Oliski niin helppoa.

If "Happy ever after" did exist
I would still be holding you like this

Kato mua, älä tota blondia!

Aiemmin olen useasti maininnut, millaisista miehistä pidän. Sellaisia olen myös kovin kovasti yrittänyt kohdalleni löytää. Jos jotain olen oppinut, niin yleensä blondit naiset vievät juuri noista mieltymyksiäni vastaavista miehistä sen pidemmän korren. Jostain käsittämättömästä syystä olen myös huomannut useiden ihmisten ensivaikutelman minusta olevan jonkinasteinen raskaamman musiikin ystävä.  Ei siinä muuten mitään, mutta päätelmä menee aika pahasti metsään, eikä himoitsemani miehet tosiaan ole sitä musiikkigenreä kuluttavia yksilöitä, kuten en ole minäkään ollut useampiin vuosiin. Sen myötä mieleeni on eksynyt myös mielenkiinto siitä, että mitäköhän kaikkea muuta harhaanjohtavaa ensivaikutelmaa aiheutankaan?

Mutta millaiset miehet sitten kiinnostuvat minusta?
Yleensä juuri ne, joista en viehäty sitten alkuunkaan. Kaljut, isänmaaihannoijat, ylipainoiset, hieman hitaammalla järjenjuoksulla käyvät.. Sellaiset, jotka eivät kolahda mitenkään. Tiedän itse olevani siinä suhteessa hankala, että olen hyvinkin nopeatempoinen ja vahva ihminen. Mutta jokaisella meillä on se "pimeä" puoli. Minulla se on liikaherkkyys ja taipuvuus liikaan stressiin, ehkä juuri tuon nopeatempoisuuteni vuoksi. Kaikki kun ei kuitenkaan hetkessä tapahdu, ja odottavan aika tuntuu välillä turhan pitkältä..

Voin sentään lohduttautua sillä, että ystävieni joukosta en ole ainoa, joka tuskailee saman miesongelman kanssa. Aina ne, joihin itse täysillä ihastuu, paljastuvat suurimmiksi pettymyksiksi aina usein eri tavoin.
Tuntuukin välillä uskomattoman vaikealta löytää sellaista miestä, joka vastaisi unelmia. Tiedän niitäkin olevan, tiedän ettei kukaan ole täydellinen, ja tiedän että toiveeni ovat realistisia.

Idioottipäätelmiä ajatellessani voisin tulla seuraaviin lopputuloksiin:
1. Minun täytyy vaihtaa hiusteni väriä, sekä mielenkiintojeni kohteita, tehdä siis mittava muuttumisleikki joksikin ihan muuksi.
2. Minun täytyy luopua kaikista mieltymyksistäni, toiveistani, haaveistani, ja tyytyä seuraavaan tarjolle tulevaan kaksilahkeiseen.
tai
3. Minun täytyy olla ihan vain oma itseni, ja uskoa siihen että kohtalo vielä yhyttää minut sopivan ratkaisun kanssa, ja ihan huomaamatta. (ehkä tämänhetkinen kohtaloni luopuisi joskus sitoutumiskammostaan, ikää kun kuitenkin hänellekin vauhdilla karttuu..)

Ja ei, en tosiaan aio luopua haaveistani ja tyytyä vain johonkuhun, ajautua aivottomana tavallisen värittömään elämään, ja olla siinä onneton. Se en olisi enää minä, vaan joku toinen. Siksi minulla on haaveet, ajan myötä toteutuvissa olevat, jotta voisin todella olla onnellinen.

Kauheinta tässä on se, että ajaudun edelleen ajoittain kaipaamaan Draamakuningasta takaisin elämääni, vaikka se mahdotonta onkin. Ehkä juuri siksi.

Vaikutankohan itse yhtä vastenmieliseltä himoitsemieni miesten mielestä?

Mm. kuuma brankkari

Pari vuotta takaperin päädyin hetken mielijohteesta lähtemään ystäväni kanssa siihen jokavuotiseen Aleksanterin jouluvalojensytytys-blaaablaa-joulujoulu-hihhulihei -tapahtumaan.
Ehkä kyse oli tekemisen puutteesta, sillä joulu ei muuten viehätä minua ollenkaan. Päinvastoin. Se helvetillinen krääsämäärä kaupoissa jo lokakuulta, ja kaikki valokaapelit puhumattakaan järkyttävistä kyntteliköistä lähinnä etoo suunnattomasti. Johtunee myös siitä, etten ole uskovainen millään tasolla.

No, asiaan..

Ystäväni kanssa käveltiin pitkin ja poikin katuja, seuraamassa lähinnä sitä kulkuetta, jossa meni ties mitä menopeliä ja tonttujoukkoa. Jäimme Espalle paikoillemme hetkeksi katselemaan, kun paloautot ajoivat kulkueessa ohitsemme. En ole koskaan erityisemmin viehättynyt brankkareista, mutta eräästä autosta joku tumma, äärimmäisen komea nuori mies katsoi minua suoraan silmiin. Hämmennyin, ja jäin tuijottamaan perään hänenkin kääntyessä katsomaan taakseen hymyillen.
Jos ihastusta tai sitä rakkautta ensisilmäyksellä olisi minun kohdallani, olisi se varmaan ollut juuri se hetki.
Harmittaa suunnattomasti, etten koskaan taida saada tietää, kuka tuo herkkubrankkari olikaan. Tuskin hänkään kahden vuoden jälkeen edes muistaisi koskaan vilkaisseensa minuun.

Minun tuurillani tosin sekin komeuden ilmentymä olisi ollut minun mittapuullani kääpiömittainen sekä takuulla varattu.

Huomasinpa tuossa myös eräässä odotushuoneessa istuskellessani tänään, että kiinnitän huomiota siihen, millaiset kengät miehellä on. Itse olen kenkäfriikki (yllättäen, olenhan nainen..), mutten aiemmin tiedostanut muodostavani kokonaismielipidettä myös kenkien perusteella. Huoneessa istuin hyvännäköinen mies, joka oli mielestäni kivasti pukeutunut. Kun siirsin katsettani alaspäin, näin ne. Ihan järkyttävät lenkkarit. Ihan sama onko uudet vai vanhat, mutta eivät käyneet yhtään muuhun kokonaisuuteen. Pisteet romahtivat välittömästi yhtä alas, kuin lukion matikannumeroni. Olisi tehnyt mieli koputtaa olkapäähän, ja kysyä vain lyhyesti ja ytimekkäästi MIKSI? Jätin kuitenkin väliin.

Nyt kun kenkäpohdintoihin päästiin, niin en muutenkaan ymmärrä ihmisiä, jotka eivät katso mitä jalkaansa laittavat. Tarkoittaen lähinnä sitä, että kengät ovat hajalla, likaiset, taikka korkolaput ovat kuluneet puolta vuotta aiemmin pois, ja älynjätti kolistelee pelkillä nauloilla menemään. Se tekee siististäkin epäsiistin. Sama kuin se, että kiilakorkojen käyttäjiltä lähtee pikkuhiljaa kuoriutumaan koko korkokin, kun ei ole vain viitsitty viedä suutarille kenkiä. Haloo, ei se ole niin iso asia! Pidentää kenkien elinikää huomattavasti, ja näyttääkin paremmalta, kun ei raahaa kuoriutuvia, naulaisia kangaspaloja mukanaan...

P.S. unelmien brankkarini, jos eksyt joskus lukemaan tätä, ja tunnistat itsesi, minua saa lähestyä! Esimerkiksi rakkauskirjeellä, johon osoitteen löytää tuolta sivusta..

Lomaromanssi

Vähän haikeeta ajatella, että se on jo takanapäin. Tulevaisuus on täysin tyhjä, ehkä tapaamme vielä, ehkä emme. Who knows?

Reilu viikko sitten Latinon tavatessani ensimmäisen kerran, ajattelin kyllä ohimennen hänen näyttävän suhteellisen hyvältä. Minua pidempi, tumma pitkähkö tukka, hieman parransänkeä, rennosti pukeutunut, hymyilevä. Mielessäni ei silti missään vaiheessa käynyt, että alkaisin säätää hänen kanssaan mitään. En halunnut riskeerata, olinhan sopinut surffaavani hänen sohvallaan koko viikon. Sohvalla, yea right.

Noh, se riski tuli otettua sitten heti ekana iltana. Tietysti menimme baariin yhdessä hänen ja hänen yhden ystävänsä kanssa. Ilta oli mukava ja kosteahko, tuskin olisin muuten yhteiseen sänkyyn hänen kanssaan päätynytkään.


Seuraavana aamuna katumuksen taso oli aika korkealla. Olin jo yöllä sanonut, ettei tämä välttämättä olisi paras idea, ottaen huomioon että tarkoitus tosiaan oli olla se koko viikko tekemisissä... Puhumattakaan viereisessä huoneessa nukkuvista Latinon kämppiksistä, vaikken niitä niin paljoa silloin tainnutkaan ajatella. Seuraavina kertoina ehkä olin jo hieman hiljaisempi. Vaikka olihan se, no. Hyvää seksiä.

Jostain kumman syystä mieleni muuttui aika lailla jo melkeinpä seuraavan vuorokauden aikana. Todettuani, ettei se ollutkaan paha asia harrastaa seksiä hänen kanssaan, katumus haihtui ja aloin miettiä sitä uudelleen. Eikä se tosiaan siihen yhteen kertaan sitten viikon aikana jäänyt. Nukuin jopa puolikkaan yön eri sängyssä, vaikkemme nyt sentään ihan joka yö siellä peuhanneet...


Viikko oli mukava. Seksiä, läheisyyttä, hengailua, satunnaista pussailua. Katseltiin leffoja, hän teki meille ruokaa. Vaikka yhteinen kieli oli vieras molemmille, ei se tuottanut sen suurempia ongelmia.

Entä mitä jäi jäljelle? Muutama valokuva ja pehmoankka. Joojoo, olihan sitä kaikenlaisia puheita. "Maybe I'll come to Finland", mutta todellisuus taitaa olla hyvinkin kaukana niistä puheista. Ja silti...

I miss you too.

Täydellinen elämänkumppani 2

Jostain kumman syystä en siis ajattele etenkään avioliittoa kovin ruusuisena asiana. Lähinnä hetkellisenä onnena, joka todennäköisesti päättyy jonkinlaiseen katkeruuteen ja kaiken jakamiseen hieman eri muodossa, kuin siinä papin puheessa..

Itse silti toivon, ja haluan uskoa, että kaikesta huolimatta rakkauskin voi onnistua koko elämän mittaisesti. Nykyaikana se oletettavasti on haastavampaa kuin ennen, kun asiat eivät mene samalla tietyllä kaavalla itsestäänselvyytenä. En myöskään ymmärrä, miksi rakkautta heitettäisiin pois ilman taistelua. Sen kyllä ymmärrän, että joskus se rakkaus vaan katoaa ajan myötä, tai ei muuten vain onnistu jostain force majeuresta, mutta lapsellisten ihmisten äkkinäisiä eropäätöksiä en etenkään ymmärrä. Voi olla, että olen itse liian periksiantamaton, etten siksi kykene ymmärtämään.
En kyllä kykene myöskään ymmärtämään nykyteinien pikakihloja, jotka sitten kuukauden kuluttua puretaan, ja löydetään taas seuraava kihlattava. Vanhanaikaisesti ajattelen, että kihlaus on todellakin lupaus avioliitosta, ja yhteisestä elämästä.

Ehkä juuri vanhempieni antamasta esimerkistä johtuen en koskaan ole todella haaveillut prinsessahäistä, kahden lapsen perheestä, saati muista kliseistä. Ajatus siitä, että joskus menen ehkä maistraatissa avioon, kuulostaa realistisimmalta. Hätiköityjä päätöksiäkään en naimisiinmenon suhteen kykenisi tekemään, vaan asiasta täytyisi olla uskomattoman varma. Voihan myös olla, että vietän tällaista elämää tuon mielitiettyni kanssa loputtomiin ilman mitään virallisia julistuksia.
Tulevaisuus voi olla myös kyynisenä kissamummona.

Rakkaus on pääasia.

Täydellinen elämänkumppani 1

Tämä postaus tulee kahdessa erässä, sillä tätähän riittää..

Lähin esimerkki parisuhteeseen sekä avioliittoon taitaa tulla omilta vanhemmilta.
Minun vanhempani eivät ehkä ole antaneet sitä esimerkillisintä toimintamallia..

Tiivistetystihän mallina toiminut parisuhde oli tällainen:
(ymmärrettävistä syistä en mainitse, kumman edesottamuksia mitkäkin näistä ovat, vaiko molempien)

-Teini-ikäisistä asti yhdessä, ei muita seurustelukumppaneita koskaan.
- Riitoja, eripuraa, kihloihin, kihlasormus auton ikkunasta pihalle
- Kihlasormuksen etsintä taskulampun kanssa
- Naimisiin, lapsia, omakotitalo
- Lisää riitoja, kylmyyttä, eripuraa..
- Suhteenkorjauslapsi
- Alkoholinkäyttö ja siihen liittyvät lieveilmiöt
- Nukkuminen eri sängyissä, huoneissa, kerroksissa
- Suhde naapuriin/suhde ihan mihin tahansa kapakkalöytöön
- Keskustelu humalapäissä vanhoista huutelua, riitelyä, nälvimistä, sättimistä, kehumista sarkastisesti
- Lapset toisen vanhemman velvollisuus, toista ei kiinnosta (ellei lahjomista lasketa)
- Lapsien ristikuulustelu toisen teoista, menoista ja sanoista
- Loputon hiljaisuus, ei enää edes riitely
- Toisen poismuutto ja uusi kumppani
- Post-it -lapuin kommunikointi

KUITENKIN lopputuloksena on edelleenkin avioliitto, nykyään varmaan onnellisempi kuin koskaan ennen.
Erosta ei yhteisen omaisuuden vuoksi ole koskaan puhuttu (kuten ei oikeastaan mistään muustakaan), toinen asuu uuden kumppaninsa kanssa jossain päin Suomea, toinen yhteisomistuksessa olevassa kodissa.

Muistanpa vielä teini-ikäisenä löytäneeni lainaamastani digikamerasta unohtuneena kuvia jostakin aivan vieraasta ihmisestä, tietäen kyllä hyvin mistä oli kyse..

Sä oot ihana, mutta..

Kuten aiemmin olin kirjoittanut, haaveilin punaviininjuomisesta kalliolla.

Tuo hetki kävikin yllättäen toteen.
Pimeää, usvaista, lähteviä ja saapuvia laivoja sekä lämmin yö.
Unelmasta ei kuitenkaan tullut täysin totta, sillä seuranani oli hyvä kaverimieheni. Toisaalta, kun asiaa tarkemmin ajattelen, saattoi tuo musiikinkuuntelu- ja rupattelutuokio olla paljon parempi, kuin jonkun "sellaisen" miehen kanssa. En siis valita ollenkaan, fiilistelyhetkeni hyvässä seurassa sain kuin sainkin.

Näin viikon alussa päässä pyörii ajatuksena taas kerran se, miksi en voi olla tarpeeksi "ihana" kenellekään miehelle. Ei sillä, että sitä kaikille haluaisin olla, mutta tuntuu vain niin turhalta kuulla jatkuvia lepertelyitä ja lässyttelyjä siitä kuinka olen kaikkea mitä toivoa voisi. Aina sieltä lopusta löytyy se helvetin mutta.
Ihan vaan vinkiksi miehille, että tuo lässyttelyn ja ein vuoroperäinen yhdistely tuo aika ristiriitaiset fiilikset, ja tekee tilanteista aivan uskomatonta, pitkittyvää kärsimystä. Sillä tavalla naisista saa vittumaisia monstereita, jotka katkeroituvat ja turhautuvat. Ehkä täytyy itse sanoa ei ja heihei. Tai vähintään iskostaa jollain noiden lähelläni turhuuksia puhuvien miesten kalloon, että merkityksettömät korupuheet voi jättää pois. Myös tyhjät lupaukset voi jättää pois. Ensimmäinen vaihtoehto taitaa olla helpompi.

Viime talvena muistan erään etelä-amerikkalaisen miehen bonganneen minut ostoskeskuksesta ihan sattumalta. Hän halusi välttämättä lähteä mukaani kauppaan, ja puhui minulle kaikenlaista turhaa. (mä haluisin ostaa sulle kukkia, mennäänkö syömään, sä oot niin ihana, sä oot niin erilainen kuin muut...)
Jep jep. Tosiasiat tiedostan itsekin. Suurin osa suomalaisista naisista varmaan lankeaakin tuollaiseen kehuskeluun ja mielistelyyn, sitä kun harvemmin suomalaisilta miehiltä saa (tuossa määrin), muttei taktiikka minun kohdalleni toiminut. Etenkään siksi, etten tosiaan ollut etsimässä itselleni miestä, vaan ruokaa.
Ehkä siis olen tarpeeksi kyyninen. Tai tunnetila ei tosiaankaan ollut molemminpuoleinen.

Mieleen on muistunut myös muutamia ominaisuuksia, joita mieheltä toivoisin. Empatiakykyä, kiinnostusta, vastuuntuntoa...ja hieman tasaisempaa luonnetta, kuin eräillä kohtaamillani tapauksilla. Tavaroiden ei tarvitse lentää, ovia voi sulkea muutenkin kuin paiskomalla, omat virheet pitää kyetä myöntämään (ja osata kantaa vastuu niistä), anteeksipyyntötaito olisi myös suurta plussaa, ja välittäminen ylipäätänsä olisi todella iso plussa.

Tänään on viileää, ja tuoksuu syksyisemmältä. Ehkä siis nyt sitä syyssutinaa?

Ai niin, ei saa odottaa. Täytyy olla kuin ei huomaisikaan, silloin alkaa aina tapahtua.

Anna yksi yö

Jonkinlainen menneisyys-vaihe elämässäni jatkuu tässäkin kirjoituksessa.

Jossain loppukevään ja alkukesän välimaastossa tapasin miehen, Salaisen. Pimeällä tanssilattialla katseeni osui valonheijastukseen jonkun aurinkolaseissa. Pilottilasit, tumma hiuspehko ja veikeä virnistys pysäyttivät, hakeudun hänen luokseen. Pitkä ja hyvinpukeutunut. Herätti todellakin mielenkiintoni. Hän näytti myös kiinnostuneen minusta jo ensinäkemältä. Melko pikaisen kohtaamisen jälkeen päädyimme vaihtamaan puhelinnumeroita. Tässä kohtaa kävi ilmi, että hänellä oli tyttöystävä...

Numerojen vaihdosta seuraavat päivät venyivät viikoiksi ja viestittelimme silloin tällöin. Hän teki erittäin selväksi, että halusi seksiä kanssani. Jostain syystä jo lyhyen kohtaamisen perusteella halusin häntä myös. Tiesimme molemmat, ettei se loppuisi, ennen kuin jotain tapahtuisi. Tiesimme myös, ettei meistä kavereiksi olisi. Mutta kun se moraali...

Ei, en voi.
Kyllä, haluan eikä se ole minun ongelmani.
Joku moraali, en voi!
Muttakunjoo...

Kuin piru ja enkeli olisivat päässäni tapelleet. En tiedä kumpi voitti, mutta myönnyin mielihaluilleni. Hänellä ei ollut samaa ongelmaa.

Vasta kolmisen viikkoa myöhemmin taisin hänet lopulta tavata. Pervohkojen tekstiviestittelyjen ja monenmoisten puheiden jälkeen minua jännitti aika paljon kuitenkin. Lupaus seksistä.

Ja minkälaista seksiä. Siitä on jo tovi aikaa, mutta muistan sen olleen aikamoista silti. Ottaen huomioon, millaista suhteellisen tuntemattoman miehen kanssa seksi yleensä on, tämä oli jotain muuta. Puheet hellyydestä ja minun huomioimisestani eivät olleet turhia. Loistavaa. Jo ennen kuin sinä iltana seksiin asti pääsimme, oloni oli mieletön hänen kanssaan. Rentoutunut ja ihana, rauhallinen.


Suunnilleen kaksi viikkoa kohtaamisemme jälkeen hän myönsi, ettei omatuntonsa niin puhdas ollutkaan. Olin tyytyväinen siitä, vaikken katunutkaan tekoamme. En välttämättä ole mitenkään ylpeä tapahtuneesta, mutta en sitä myöskään kadu. En ylipäätään tykkää katua tekojani, ne ovat olleita ja menneitä, kokemus se oli sekin. Sitäpaitsi, oli vain ajan kysymys, koska se tapahtuisi. Tätä nykyä emme ole enää tekemisissä, se oli vain lyhyt risteymä elämiemme poluilla eri suuntiin.

Tätä kirjoittaessani muistan sen saman fiiliksen taas mikä hänen jälkeensä oli. En kaipaa miestä siksi, että sellainen vain pitäisi olla. En myöskään halua ketään, jonka kanssa on ihan kivaa. Tuon illan ja yön ja aamun kaltaista, kuin Salaisen kanssa oli, sen pitäisi olla. Siihen on minulla pyrkiminen, eikä vähempään tyytymistä sallita.

Antakaa mulle syyssutinaa!

Ei saisi vielä ääneen sanoa, mutta ulos katsoessa alkaa tuntua syksyltä.
Salaa tuossa viikonlopun aikana hankin myös itselleni syyssaappaat, ja suuret huivit ovat alkaneet houkutella.
Kuten myös Kate Bushin ensimmäisen albumin tauoton kuunteleminen, utuinen jazz, blues, kynttilät, suuret teemukilliset ja vilttiin kietoutuminen parvekkeella. Tähtitaivas.

Houkuttelemaan syystä, että ajatuksissani kuljen keltaisten vaahteranlehtien keskellä puiston käytävää pitkin kuulaana syyspäivänä niissä saapikkaissani, villamekossani sekä siinä suuressa huivissa. Minua vastaan kävelisi pitkä ja komea mies, vähän pidemmässä tukassaan, ja mahdollisesti pitkässä takissa. Kohdattuamme suutelisimme, ja syksyiset auringonsäteet lämmittäisivät kasvojamme tuulen pyöritellessä lehtiä ympärillämme. (Tähän mielikuvaan liittäisi mielelläni Tomi Metsäkedon! Joko saa langeta käsivarsille?)

Ja takaisin todellisuuteen.. kuljen pitkin märkää katua, ja olen umpijäässä. Kengistä tulee uutudesta huolimatta vedet saumoista sisälle, ja mies kulkee kiukkuisena edellä jupisemassa jotain omiaan. On vaihteeksi ollut pieni kiukunpurkaus jostain mitättömästä asiasta, kuten "en mä, mutta kun yhteiskunta..". Sateenvarjoa ei ole, sillä se rikkoutui merituulen kääntäessä sen niskat nurin. Tukasta valuu vettä, ripsarit on poskilla. Kaikkialla on harmaata, ja ihmisten suupielet viistävät maata. Se siitä romantiikasta, vaikka ei vielä etukäteen saisikaan manata..

Tuo syksyinen haavekuvani ei ole koskaan toteutunut, mutta esikuva sillä kyllä on. Hovimäen eräs jakso, jossa Ester saapuu takaisin rakkaan Carl Magnuksensa luo. Voisiko joku antaa minulle vanhanaikaista romantiikkaa? Mieluusti toteuttaisin kyseisenkaltaisen kohtaamisen sattumalta vaikkapa Suomenlinnassa Brinkhallin sijaan. Kelpaisi myös syksyinen ratsastuslenkki metsässä, ja kiihkeä seksi tallin ylisillä heinäkasassa.

Muistan myös aina erään raitiovaunumatkani vuoden takaa. Istuin ikkunan vieressä, ja ritarihuoneen kohdalla vaunusta jäi ulos aiemmin kirjoitetun kaltainen mies. Katsoimme toisiamme silmiin, ennenkuin hän takki ja hiukset tuulessa hulmuten katosi katua pitkin kauemmas, ja porttikongista sisään. Lumouduin hetkeksi.

Haluaisin kietoutua pimeässä syysyössä sellaiseen unelmien mieheen, ja katsella kuinka viimeiset laivat saapuvat satamaan usvan ja pimeyden keskeltä. Juoda punaviiniä kalliolla, ja hengittää unelmamiehen tuoksua.

Harmi vain, ettei taida tuollaista sutinatilannetta tulla, vaikka elokuvamaisia kohtaamisia muuten olenkin saanut. Rajansa haaveidenkin toteutumisella, kuten myös sillä, ettei useampi (etenkään fyysinen) miessäätö samaan aikaan kuulosta enää nykyään kovinkaan hohdokkaalta, toisin kuin vielä muutamia vuosia sitten.

Mutta eihän vielä syksy ole. Mitä tahansa voi vielä tapahtua!

Golden memories

Arjen tylsyys sai minut miettimään menneitä ja itseasiassa myös tätä blogia, sen tarkoitusperiä, sitä prinssiä. Koska olenkaan viimeeksi saanut kauniita sanoja ja hyvää mieltä joltain minullekin tärkeältä ihmiseltä, vilpittömästi? Koska joku on käyttäytynyt arjen prinssin elkein minua kohtaan?

Pohjoisen Poika. Mies, joka hetkittäin tuo paljon hymyä, yleensä ei mitään. Hänestä ei ole hetkeen kuulunut. Selailtuani päiväkirjaa (oi kyllä, olen sellaista rustannut kymmenvuotiaasta saakka enemmän tai vähemmän... Kätevää sinänsä, muistaa asioita paljon paremmin. Niin hyviä, kuin huonojakin.) taaksepäin, löysin jotain mieltä kovinkin lämmittävää. Sie olet oikeesti kohtuullisen pysäyttävä ilmestys, hän oli minulle sanonut alkukesästä. Muistan tuon keskustelun melko hyvin, kun nyt tarkemmin mietin. Se oli täynnä hymyä ja hyvää mieltä, luultavasti molempien puolesta.

Harmillista sinänsä, että tuollaisia sanoja saa usemmiten ihmisiltä, joilta ne eivät kuitenkaan merkitse niin kovin paljoa. Esimerkiksi juurikin hän on kaukana omassa elämässään ja minä täällä omassani. Tiedän myös, että ne voivat olla ainakin osittain, ja varmasti ovatkin, vain sanahelinää. Silti se tuntuu hellyyttävältä ja lämmittää mieltä. Harvemmin tuollaisia puheita ihan tyhjästä keksitään, varsinkaan kun sille ei tavallaan olisi mitään velvoitetta.

Vaikka toisaalta, tiedän olleeni tärkeä monellekin ihmiselle aikanaan, ja ehkä jopa tälläkin hetkellä jossain määrin. Sitä vain unohtaa, miltä tuntuu olla tärkeä, kun sitä ei keneltäkään kuule. Muistaa vain ne kaikenlaisten urpojen feidaamiset ja väärät ihmiset joiden kanssa mikään ei tunnukaan miltään. Miksi hyvät jutut unohtuvat silti niin paljon helpommin, kuin ne huonot?

Ei sillä, että kaipaisin mennyttä sen turvallisuuden vuoksi. Vaikka toisaalta olenkin ihminen, joka välillä pitää kiinni menneistä liiankin helposti, ne kaikki ihanat hetket menneisyydessä saavat siellä olla. Jos saisin ne takaisin, todennäköisesti saisin lisäksi ainakin tuplamäärän pettymyksiä ja pahaa mieltä. Katson kyllä ihan hyvin mielin eteenpäin, vaikka tuntematon aina pelottaakin.

Ainakin voin hymyillä muistoille.

Rakkaudesta

Eilen erään ystäväni kanssa pohdiskelimme teen äärellä hankalaa asiaa, johon ei oikeata vastausta olekaan.

Missä menee raja rakastamiselle? Milloin voi sanoa rakastavansa toista?Ajankohtaiseksi asia muodostui siksi, että sain itse kuulla tältä italianolta rakkaudentunnustuksen, ja ystäväni aloitti juuri uuden parisuhteen. Siitä se pohdinta sitten lähti.

En kovinkaan tosissani ottanut tuota italianon rakkaudentunnustusta, sillä mielestäni sellaista ei vain voi sanoa kolmen päivän tuntemisen perusteella. Ei mitenkään. Minulle rakkaus on jotain paljon suurempaa, asia jonka jaan harvoille ja valituille. Joku voi myös olla minulle rakas ja tärkeä, muttei silti rakastan sinua -tunnustuksen "arvoinen".

Minulle rakkaudentunnustus on suuri asia, jolla en halua leikkiä, ja toivon ettei kukaan niillä sanoilla leikkisi minunkaan kanssani. Niinpä yritin hieman tiedustella Herra Italianon käsitystä rakkaudesta, ja selventää, että asiassa taitaa nyt olla pienimuotoinen kulttuuriero ongelmana. Minulle rakkaus merkitsee sitä, että on valmis tekemään lähes mitä tahansa toisen eteen, hylkäämättä toista hetkessä. Eikä satuta tahallaan toista millään tavalla. [Herra Italiano, asuu Italiassa, on sosiaalisen median mukaan parisuhteessa, ei suostu puhumaan todellisesta elämästään paljoakaan, eikä oikeastaan osaa myöskään kertoa mitä oikein haluaa. Ehdoton ei-rakkaus minulle]

Rakastaminen on asia, joka tulee ajan myötä jotakuta kohtaan, eikä katoa edes vaikeitten aikojen kohdalla. Kun toisesta ei halua luopua, ja on valmis näkemään vaivaa, taistelemaan pahan hetken tullessa.  (toivottavasti niitä ei tulisi..enää) Tunnetila, jonka johdosta haluaa selvittää ongelmat ja tahtoo pitää toisen lähellä niin henkisesti kuin fyysisestikin. Sitä, kun muistaa kuunnella toista, joustaa valinnoissa ja antaa omaakin tilaa.

Mutta milloin on se hetki kun voi sanoa toiselle rakastavansa? Ehkä olen nuiva ja kylmä ämmä, mutta itse tarvitsen useamman kuukauden siihen. En myöskään haluaisi kuulla toisen sanovan minulle sellaista liian ajoissa, jotenkin tuntuu, että se myös pilaisi kaiken. Vaikka aluksi tuntuisikin rakkaudelta, se tuskin kuitenkaan on ihastuksen alkuhuumaa suurempaa. Kun toista ei heti kuitenkaan tunne, niin kuinka käy "rakkaudelle", kun jokin yllätys tuleekin eteen? Huvittaa etenkin, kun sosiaalisessa mediassa näkee noita kahden viikon rakkaussuhteita julkisine tunnustuksineen, ja yhtäkkiä toisen onkin vain voinut dumpata tuosta vain, aivan kuin koskaan ei olisi mitään ollutkaan. Seuraavalla viikolla näillä ihmisillä saattaa jo olla uusi rakkaus menossa.

No, hienoa tietysti jos jollakulla on oikeasti rakkautta niin paljon jaettavana.
Minulla ei.

I could love you..

Hetkessä mieleeni on tullut eräs asia entistä enemmän pinnalle: ikäerot.

Olen useasti katsellut puolikauhuissani uutisia siitä, kun kuusikymppinen mies on löytänyt itselleen alle parikymppisen "naisen". Varsinaista mielipidettä asiasta en kuitenkaan ole koskaan muodostanut, sillä tuntematta pareja ei myöskään voi tietää, onko kyse oikeasta tunteesta vai jostain täysin muusta sugardaddytyyppisestä hyötysuhteesta vai mistä?

Kuitenkin olen aina itse pitänyt enemmän vanhemmista miehistä, mutten ole oikein tiennyt ikärajaa pitämiselleni. Noin kymmentä vuotta itseäni vanhemmat ovat kuitenkin aina eniten viehättäneet. Miehestä kun kaipaan älyä, ulkonäköä, CHARMIA ja sitä aikuismaisuutta ilman loputtomia typeriä leikkejä. (plus mielellään hiukset päässä, pitää itsestään huolta ja elää nykyajassa)
Nyt olen kuitenkin hankalassa tilanteessa, sillä minusta kiinnostunut herrasmies on kyllä älykäs, charmikas..ja ties mitä muuta. Mutta hänen ikänsä on samaa luokkaa kuin vanhempieni (jotka ovat eläkeikäisiä), ja se tässä erittäin hämmentävää onkin. En koe häntä epämiellyttävänä tosiaankaan, mutta tilanne tuntuu jotenkin niin..irstaalta näin yksinkertaisesti sanottuna.
Toisaalta taas minua ei voisi vähempää kiinnostaa ikäero, jos todella toisesta pitää. Ikä tosiaankin on vain numeroita, muttei silloin jos toinen on valehdellut ikänsä.. Mutta koska tilanne ei ole niin pitkällä, voin häiriintyä hyvinkin tuosta ikäeron tuomasta irstausajatuksesta. Ällöttäisi ajatuskin joutua näyttelyesineeksi, jolla voisi kehuskella ystäville kuinka saa p**l*a nuorelta naiselta. Ei kiitos.

En silti tietäisi, kuinka toimia jos tilanne johonkin etenisi, mikä tuskin on koskaan ajankohtaista, saati sitten mahdollista. Ympäristön ajatukset, vai omat tunteet? Kummat vievät voiton tuollaisessa tilanteessa, ja kumman pitäisi viedä voitto? Sen voin kyllä uskoa, että nuoremmalla osapuolella täytyy olla vahva itsetunto, jos suhde on julkinen. Ehkä siinä kaikessa se rakkaus, kohteliaisuudet ja erilainen huomiointi ratkaisee. Niin hyvää kohtelua kun ei näytä nuoremmilta saavan. Ehkä siis avainlauseena onkin se kuuluisa "iän tuoma kokemus"...

Kyllä, luulen että voisin todella rakastaa myös itseäni selkeästi vanhempaa miestä. Jos nyt kuitenkin keskittyisin rakastamaan tuota itseäni hieman vähemmän vanhempaa miestä näin toistaiseksi.

Kuten eräs ystäväni hienosti totesi: "Ikäero pienenee paksun lompakon myötä". Haha.

Kokemuksia ja mielipiteitä muilta kuulisin mielelläni, antakaa kuulua!

P.s. Tein päätöksen, etten enää jaksa kuulla yhtäkään "mennäänkö naimisiin" -lausetta, vaan seuraava joka sen erehtyy minulle jälleen kerran sanomaan, joutuu toteuttamaan lauseensa.. Kolmelta mieheltä olen tuon jo tänäkin vuonna kuullut.