Kuuma läheisyys

Luulin vähintäänkin näkeväni harhoja, kun viikonlopun riennoissani kättäni kosketti varsin yllättävä taho.

Olen aiemmin kertonut pikaisesta romanssista Kuuman Tanssin kanssa, jonka jälkeen pyyhin hänet hellävaraisesti pois elämästäni välttääkseni vonkausyritykset. Kuinka ollakaan, lauantai-illan huumassa tuo samainen mies ilmestyi eteeni hyvinkin yllättäen muutaman vuoden jälkeen. Aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, hän vei minut tanssimaan, eikä kovinkaan etäisissä tunnelmissa. Kappalevalinta tietenkin osui siirappiseen hempeilyyn, ja hänen kätensä meinasivat eksyä tutkimaan jotakin ihan muuta, kuin käsiäni tai ylävartaloani. Olematon määrä puhetta, käsittämätön määrä tunnetta ja toimintaa. En ollut varma siitä, uskalsinko edes hengittää. Hänen liikkeensä vartaloani vasten kun tuntuivat uskomattoman vaarallisilta, ja olotilani siltä, että olin vaanittu saaliseläin. Mieleeni tuli välähdyksinä kuvia siitä kuinka hän riisuu minua, kuinka hänen kätensä ovat kaikkialla, ja kuinka valo siivilöityy huoneeseen sälekaihdinten väliköistä paljastaen kaiken.

Kun hän kiltisti palautti minut ystävieni seuraan, en tiennyt koinko helpotusta vai pettymystä.
Päädyin kuitenkin ensimmäiseen vaihtoehtoon, mutta samalla tiedän myös varautua mahdollisiin uusintayrityksiin. Hienoisella epäilyksellä.

Jopa entistä pahemmilla teillä

Pahat tieni eivät tosiaan päättyneet niin lyhyeen, kuin ehkä luulin vielä viikko sitten. Päädyin jotenkin monen sattuman kautta B:n kainalossa kauas kotoa. En ehkä niin paheellisessa merkityksessä, kuin joku saattaisi ajatella, mutta pahimmat hairahdukseni ovatkin lähinnä platonisella tasolla. Oudointa oli, että hänen läheisyytensä ei tuntunut millään tavalla väärältä, vaan siltä ainoalta oikealta paikalta maailmassa. Paikalta jossa mielellään olisin tälläkin hetkellä. Silti aikaa vietettyämme jokin muuttui, mutta syystä minulla ei ole aavistustakaan.. tuskin hänestä taaskaan mitään kuulen, kunnes satun tulemaan hänen mieleensä jonkin yksinäisen humalahakuisen hetken osuessa kohdalle. Tiedän kuitenkin B:n olevan yksi ikuisista kohtaloistani, aivan kuten Draamakuninkaankin. Puhumattakaan A:sta.

Vietettyäni B:n kanssa aikaa sattumanvaraisesti, oltuani huomion keskipisteenä aiemman kokonaisen viikon ja käytyäni välillä kotioloissa, huomasin kamppailevani entistä pahemmin omien moraalikysymyksieni kanssa.
Osa minusta haluaisi langeta jokaisen kauniisiin sanoihin ja vihjaileviin kosketuksiin, mutta toinen puoli pitää tiukasti kiinni "katsoa saa muttei koskettaa" -rajoista. Nyt kun yhtäkkiä A tuon pitkähkön pahojen teiden kulkemisieni jälkeen alkoikin asettaa kauan haluamiani omistajan rajoja minulle käytöksellään, en olekaan enää varma niiden haluamisesta. Niin kauan olen odottanut tuikitavallista parisuhdetta hänen kanssaan (aiemmin kun se ei ole koskaan ollut missään määrin normaali), ja nyt kun sellainen vihdoin on käsillä toisien reittieni ansiosta(?), en enää tiedä mitä tehdä. Ahdistua? Olla onnellinen? Onko tämä kaikki vain alkuhämmennystä siitä, että olen ehkä vihdoinkin lähellä pitkällistä haavettani, vai olenko lähinnä huomannut itse olevani sopimaton omiin haaveisiini. Taustastani johtuen en usko kuitenkaan siihen, että kukaan pystyisi ikinä tyydyttämään lopuntonta rakkaudentarvetta, kaukokaipuuta ja mieshuomionkipeyttä. Minä kun koen tarvitsevani sen jopa vilpillisen, imartelevan huomion, ilman mitään sen fyysisempää. Ehkä minun tieni on juuri ne pahat tiet, vaikka voisinkin kuvitella itseni myös totaalisen ääripäähän, maalle kotiäidiksi.

Pahoilla teillä

Kulunut viikko tapahtumineen (joista osasta olen jo raportoinutkin) toi mukanaan monia valintoja.
Yhtäkkiä huomasin kuoriutuneeni jostakin käsittämättömästä, ja elin todellista miesmagneetin elämää. Pitkästä aikaa tunsin olevani se joka olenkin. Jokseenkin estoton, omanarvontuntoinen ja toisinaan jopa säteilevä nainen.

A kaipasi minua kotona. B alkoi kyselemään tapaamisajankohtaa. Aiemmin mainittu (niljake), A:n kaukainen tuttu ei halunnut edes tervehtiä jostakin syystä. (Tai siitä syystä, että taidan olla harvinaisen paska muija, kun en hänelle antautunutkaan..) Eräs aiempi tuttuni taas osoitti harvinaisen selkeästi olevansa kiinnostunut minusta, ja esittelikin minua vaimonansa tuntemattomille. Iskijäjoukkoon saman illan ajalta mahtui myös muutama ulkomaanelävä (4), joista kaksi tajusi luovuttaa ajoissa, ja kaksi muuta meinasi saada osumaa kahden ylisuojelevan ja kiinnostuneen tuttuni toimesta.
Vähempikin sutina toisinaan olisi riittänyt, ja paniikki alkoi hiipiä mieleen viimeistään siinä kohdin, kun tuttuni minusta omistavaisesti kiinnipitäessä yksi ulkomaanelävä yritti tarpeettoman ronskia toimintaa, ja toinen uhkarohkea yritti silitellä kättäni. Kun onnistuneesti olin toivottanut kaikille kauniit unet omien käsiensä seurassa, saapui paikalle vielä muutama naapurinpoika. Lopputuloksena huomasin kuuntelevani tilitystä siitä, kuinka olen liian upea ja ihana, ja kuinka kamalaa on jos minua ei näekään enää koskaan. Itkun säestämänä.

Tietysti on vähintäänkin imartelevaa saada huomiota noinkin ylenpalttisesti, ja jollain perverssillä tavalla taidan myös nauttia siitä uskomattoman paljon. Saanhan kaiken energiani kyseisenkaltaisista tilanteista. Mutta toinen puoli minusta nauraa koko tilanteille, eikä usko selityksistä ainoatakaan sanaa. Niin säilynee balanssikin.

Voi olla, että kerron vielä tarkemmin syitä ja seurauksia, mutta toistaiseksi vaikenen myhäillen niistä. Aika näyttää.

Älä sano ääneen

Eilen erehdyin sanomaan, että uskon B:n ilmestyvän elämääni vonkaamaan huomiota välittömästi, kun rakkauselämä ei kukoistakaan, ja humalatila osuu kohdalle. Muutamaa tuntia myöhemmin sain huomata hänen lähestyneen minua viestitse. Mikä helvetti siinä on, että lausuessasi ajatuksesi julki, ne muuttuvat pelottavan konkreettisiksi? Tajusin myös hänen lähestymisensä tietyn kaavan mukaiseksi, jonka voin jo kalenterinkin perusteella aavistaa. Tiedänpä varoa seuraavaa potentiaalista hetkeä, esimerkiksi sulkemalla suuni.

NK:takin näin, ja huomasin hänen ilahtuneen näkemisestäni. Emme kuitenkaan katseiden lisäksi vaihtaneet mitään muuta. Luulinkin, ettemme enää edes näe, ja petyin hieman ajatuksesta. Muutamia hetkiä myöhemmin tunsin kuitenkin käsien ilmestyvän silmieni peitoksi, ja hetkeä myöhemmin olinkin jo hänen sylissään. Viaton tuttavien tapaaminen, mutta silti niin täynnä sekalaisia tunnetiloja. Turvallisuus ja ihana läheisyys päälimmäisinä mielessä. Ja tietenkin olen imarreltu siitä, että hän tuli  etsimään minut, ja osoitti sen harvinaisen selkeästi.
"Musta on ihana kun sä oot siinä"

Ai niin, A:n  kanssa menee edelleen loistavasti. Erilaisella hellyydellä ja läheisyydellä kuin koskaan aiemmin.
Alitajunnassa pyörii pahat aavistukset pahoista teoista ja niiden hyvityksistä, mutta onneksi järki pitää pintansa. Mitä tahansa ajattelenkin, niin en sano sitä ääneen.

..ja mulla onkin fetissi??

Äkillisen ahaa-elämyksen saatuani koin polttavaa tarvetta jakaa tämän oivalluksen kieron riemun kanssanne.
Tajusin omaavani omituisen kiimailunaiheen tuossa ihan äskettäin selaillessani viattomasti nettikauppojen ihmeellistä maailmaa. En koskaan aiemmin ole tiedostanut innostuvani miesten materiaalisista lisäosista mitenkään erityisemmin...
Kunnes nyt tajusin, että tietynlainen vyö miehellä on äärimmäisen kiihottava!
Nahkavyö sopivan miehekkäällä soljella saa minun huomioni, ja luo mielikuvan siitä kuinka sen vyön voisi avata.. Lähinnä siis tuohon mielikuvaan liittyy myös suorat housut, ja bisneslook. Ah! Vielä jos tuohon vyöhön saisi yhdistettyä huumaavan miehekkään ja lumoavan tuoksun, joka sekoittaa pään ja saa aistit tahtomattaan ohikulkevan miehen perään, olisin tahtomattanikin mennyttä naista hetkessä.
Ja kuten aiemminkin olen sanonut, tarkkailen myös kenkiä. Ne kun useasti kertovat ihmisestä monta seikkaa.

Luulin ennen ettei minulta löydy minkäänlaisia innoituksen kohteita, mutta ilmeisesti en vain tiedostanut koko asiaa aiemmin. Omiin kenkiini esimerkiksi (kuten tavallista) koen suunnatonta rakkautta ja kiintymystä, mutta vastakkaisen sukupuolen tavarat olivat lähinnä "yks paskan hailee..".

Olenko ainoa, joka löytää itsestään tuon oudon vyöfetissin?

Taianomaista pussailua

Viimeisimmän kahden vuoden sisällä olen kadottanut pussailuiloni jonnekin. Mikään ei vain ole tuntunut millekään. Ihan sama, mitä tekisi. Ehkä tuo on se tunnetasolla loukkaantuneen ihmisen pahin menetys, kylmyys josta ei meinaa päästä eroon. Loputon tunnekylmyys, ja kaikki pelon takia. Vaikka silti onkin lapsellisen toiveikas kaiken suhteen.

Hiljalleen pussailu on silti alkanut hiipiä takaisin, ja aiemmin mahdottomalta tuntuva spontaani pussailu parisuhteessa(ni) on valtaamassa nurkkaa. Kuluneina viikkoina olen järkyttynyt siitä, kuinka olen löytänyt itseni monesta uudesta tilanteesta.

1) sohvallapussailu, pussailun ilosta

2) hyvänyönpusu

3) lähtöpusu, jollaista en olettanut saavani (ja joka sai minut hymyilemään vielä kauan)

4) kiitospusu

Vihdoinkin mä tunnen jotain! Ja kyllä, nuo muille tavalliset asiat ovat minulle uusia ja ihmeellisiä.

Tasainen arki, vai tyyntä seuraavan myrskyn edellä?

Kaikesta huolimatta olen jälleen kerran päätynyt yrittämään uudelleen A:n kanssa. Tällä kertaa taistellen yhdessä ongelmia vastaan, mikä meidän kohdallamme on äärimmäisen outoa. Toistaiseksi kaikki ainakin sujuu suorastaan loistavasti, ja on sujunut jo muutaman viikon. Normaalia parisuhdearkea ruuanlaittoineen ja yhteisine tekemisineen. Uskoa tulevaan minulla ei silti taida lukuisien mahalaskujen jälkeen olla, sillä vähintäänkin alitajuisesti odotan taas sitä kivuliasta putoamista. Tosin nykyään tiedän yhden uuden asian tilanteesta. Minä olen osa perhettä.
Lukuunottamatta miespuoleisia ystäviä, en myöskään ole ollut kenenkään perinteisen tyrkyn kanssa tekemisissä.Yleensä kaipaan elämääni pientä harmitonta sutinaa, mutta tällä kertaa ilmeisesti olosuhteiden pakosta olen selviytynyt vähäisillä vierotusoireilla. Ainoa, joka mieltäni innostaa yhtään, on vanha tuttu Draamakuningas, ja hänkin silti harmittomalla tasolla. Ystävänä, mutta silti romanttisen kaipuun kohteena. Onneksi mukana on myös järki. Näköjään kurjimmat yllätykset elämässä palauttavat minua ruotuun lähes tarpeettoman tiukasti. Mutta ehkä vielä joskus...muttei nyt.

Suutelokorkeudella

Jokainen nainen on varmasti jossain vaiheessa elämäänsä kokenut jonkunlaisen täydellinen suudelma-hetkensä. Erään elokuvan mukaan täydellinen suudelma sisältää jalan vienon nousun nilkan ojentuessa sirosti suoraksi ja miehen tarttuessa vyötäröltä ja niskan takaa kiinni. Huulet painuvat yhteen ja alkavat liikkua kuin huumaavassa transsissa työntäen ja ottaen vastaan ahnaasti mitä toisella on tarjota.

Itsekkin saan tuollaisia suudelmia edelleen E:ltä ja vieläpä suhteellisen usein, omaksi ilokseni täytyy myöntää, mutta välillä minunkin tekisi mieli olla se joka tulee ja ottaa. Minun ja E:n välillä on selvää pituuseroa ja vaikka se on yksi asia mikä hänessä sai minut laulamaan sisäisesti sulosointuja jo ensikohtaamisella niin tekee minunkin mieleni olla se, joka määrää ja käskee.

Tälläisiä mietteitä pohtiessani eräs ystävättäreni hehkutti minulle posket punoittaen uutta miespuolista liikuntaohjaajaa. Sattuipa siis sopivasti, että puolivahingossa päädyin kyseisen herran tunnille ja pääsin tarkastelemaan oikein lähietäisyydeltä tätä kuumaksi hekumoitua ilmestystä.
Ystävättereni ei ollut lainkaan väärässä kuvaillessaan miestä lihaksikkaaksi, mutta solakaksi ja hänen silmiensä ja hymynsä yhdistelmää vastustamattomaksi. Hänen liikkuessaan voima ja ketteryys yhdistyivät tavalla, jotka saivat vain ja ainostaan ajatukset siirtymään pedin puolelle peittojen pyörteisiin. Ainut negatiivinen asia oli kyseisen komistuksen pituus; hän oli mukamas hieman liian lyhyt. Pah! Sanoin minä ja valaisin ystävätärtäni täydellisestä suutelokorkeudesta!
Täydellisellä suutelokorkeudella tarkoitan sitä kun mies on samoilla pituuksilla kuin itse on, niin siitä on täydellinen mahdollisuus olla ottaja ja painaa huulensa ja samalla ajatuksensa samettisen tangon pyörteisiin.

Ystävättäreni viimeiseksi lausahdukseksi kyseiseen selitykseen jäi -
"I like your way of thinking!"




 Be patience, the right one is just behind a corner
Anonymous

Odottamaton yhteydenotto

Juuri nyt, kun kaikki tuntuu olevan elämässäni totaalisen sekaisin etenkin rakkauselämän suhteen, sain täysin odottamattomissa olevan yhteydenoton eräältä mieheltä.
Kyseinen tapaus on siis hyvänpäiväntuttu, jonka kanssa mitään varsinaista sutinaa ei ole koskaan tapahtunut. Hän on muutama vuosi sitten halunnut vaihtaa puhelinnumeroita tutustumisen yhteydessä, ja lähettelikin toisinaan muutamia vihjailevia, mutta silti kovin harmittomia viestejä.
Pariin vuoteen emme edes nähneet, kunnes viime syksynä hän oli viettämässä uuden tyttöystävänsä kanssa vapaa-aikaansa työpaikallaan, ja käyttäytyi siellä minua kohtaan kuin mikäkin idiootti. Kauheaa esittämistä ja pöyhkeilyä kuin milläkin kukkopojalla, ja vielä täysin ilman syytä. Minulla ja hänellä kun ei tietääkseni ollut mitään meneillään, ja siksi itse olinkin tavallisesti tervehtinyt häntä. Tuon viimeisimmän kohtaamisen jälkeen en tosiaan ollut kuullut hänestä mitään, saati muistanut enää koko ihmistä, kunnes...

Toissapäivänä puhelimeeni oli ilmestynyt viesti, aivan kuin mitään ei koskaan olisi tapahtunutkaan. Pusujen ja halien virtuaalinen lähettely sen kuin jatkui, ja lopulta hän jopa soitti. Puhelimessa tosin hän kehtasi väittää, ettei ole nähnytkään minua ainakaan kolmeen vuoteen. Ilmeisesti miesten yleinen tapa on aina väittää, ettei tiedä mistään tapahtuneista yhtikäs mitään, eikä ainakaan itse ole koskaan ollut osallisena mihinkään. Miksi ihmeessä silti nuo kaikki satuilijat osuvat aina minun kohdalleni? Vaikka niitä pakoilisinkin.

Kuitenkin eilen peräti vilkutin hänelle kaukaa, ja sanoin harkitsevani myöntymistä hänen kahvittelutoiveeseensa. Mutta kuten arvata saattaa, ei tuostakaan miehestä tule kuulumaan enää yhtikäs mitään. Niinhän nämä tilanteet aina menevät, miksi siis kaava vieläkään muuttuisi..

Ajatuksissani

Kesä alkaa virallisesti olla ohi sen perusteella että katukuvassa näkyy pieniä ihmisiä isot reput selässään matkaamalla koulutiellä kohti sivistystä ja tietoutta. Samaista tietä pääsen itse kulkemaan piakkoin ja tämä onkin aiheuttanut päänsärkyän, itkua ja parkua minussa.

E:n kanssa yritämme viettää vielä viimeiset hetket ennen karuun arkeen palaamista, mutta kuten päädyin taas huomaamaan niin liika yrittäminen johtaa liikaan purakutumiseen. Kasatessani taas turhia paineita, vihaa, turhautumista ja ärsytystä asioista itseni sisällä lymyilevään pohjattomaan, mutta pieneen onkaloon huomasin niiden purkautuvan mitä pahimmalla tavalla: päin E:n naamaa. Maanantai-iltana.

Pohdittuani yöhön asti kaikkea mahdollista negatiivista ja ilkeää itsestäni sekä muista, palauduin takaisin maanpinnalle "Minä rakastan sinua ja olen sinun tukenasi"-kommentilla, joka tuli niin vilpittömästi yllättäen mumistuna niskaani vasten vasemman käden silittäessä selkääni, etten voinut kuin antaa kaiken pahan valua ulos itsestäni ja käpertyä toisen turvaan ja antaa pahan maailman pyöriä ympärilläni itsekseen.

Olen mahdottoman suuri paineenkerääjä. Onnistun siinä jopa huomaamattani; siksi yksi pelkoni onkin, että kestääkö E tämän kaiken? Olenko liian hankala? Pystynkö pilaamaan tämän? Mitä jos? MITÄ JOS?




Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?
Mitäpä jos mun suudelmaan et tahdo enää vastata
niin onko rakkaus jonka rakensimme tehty hiekkaan?
Samuli Putro - Mitäpä jos

Pudonnut perhonen

Elämä ei ole kuluneeseen viikkoon kohdellut minua kovinkaan kauniisti. Kun sanoja ei löydy edes kirjoittamalla, luokittelen tilanteen itselleni kohtalaisen pahaksi.

Kävi ilmi, että A on tehnyt todella ison virheen, jota en todennäköisesti enää pysty antamaan anteeksi milloinkaan. Tuntuu pahalta ajatella, että monen vuoden tarina olikin mitä todennäköisimmin tässä. Hän tosin ei edelleenkään vaikuta kantavan vastuuta mistään, saati sitten tuntevansa omantunnon pistosta sydämessään, puhumattakaan viisastumisesta virheen myötä. Päinvastoin, hän kuvittelee voivansa sivuuttaa pahat tekonsa ja niiden seuraukset toteamalla olevansa pahoillaan, ja jatkavansa kanssani elämää aivan kuten ennenkin. Tässä vaiheessa pelkkä pahoittelu ei tosiaankaan riitä, kun koko asia ei tunnu kaduttavan häntä ollenkaan. Uskomaton itseään rakastava idiootti. Omasta tunnetilastani en vieläkään tiedä, onko se suuttumusta, vihaa, turhautumista, pettymystä, surua vai jopa niitä kaikkia vuorotellen.

Lisäksi aiemmin minusta kiinnostuneen oloinen herra sitten yhtäkkiä muuttuikin kiveäkin kylmemmäksi. Yhtäkkiä en ollutkaan enää ystävyyteen kelpaava, olen todennäköisimmin "älä vastaa" -listalla ja ansaitsen paskanjauhantaa. Kaikki tämä syystä, josta minulla ei ole aavistustakaan. Viimeisenä kohtaamisena oli sattumanvarainen törmääminen toisiimme, jossa mainitsin hänelle minun ottaneen ja lähteneen A:n luota. Silmiin katsellen ja poskeani silitellen hän totesi asian olevan "kiva kuulla", mutta minkä helvetin takia? En ymmärrä tuota suusta pulppuavaa tarkotuksetonta paskalänkytystä, kun en sitä tosiaan häneltä kaipaa. Kuten keneltäkään muultakaan. Miksei asioista voi puhua suoraan, tai jättää sanomatta, jos ei tarkoita sanojaan, lupauksiaan ja ehdotuksiaan? Minä kun en ole häneltä mitään pyytänyt. Vain toivonut, ja senkin omissa ajatuksissani.

Kaikki on tuntunut uskomattoman lohduttomalta, vaikka välillä en edes ymmärrä kuinka paljon isoja pettymyksiä samaan vuorokauteen voikaan mahtua. Hetkittäin saatan jopa luulla, että kaikki onkin ollut vain pahaa unta.

Eilen sentään kohtasin NK:n, joka sanomatta mitään aavisti mistä kaikki kiikastikaan. Turvallinen hali, muutamat kauniit sanat, sekä muu maailmaaparantava keskustelu sentään piristi minua siinä määrin, että jaksoin jopa hymyillä muutaman tunnin. Ihminen, joka läsnäolo ja olemus vaan tuntuu toisinaan maailman parhaalta lohtupaikalta, ilman mitään sen kummallisempaa kanssakäymistä. Muutama minuutti riittää.         "Sä oot ihana, muista se. "
Edeltävänä yönä sain uneltani enemmän voimaa ja uskoa hieman parempaan.

Unessa oli kotelossaan oleva, lähes "valmis", suuri lila perhonen. Kotelo kuitenkin oli jostain syystä viilletty rikki, eikä perhonen ollut täysin kunnossa. Syytä rikkomiseen ei ollut, joku oli vain tahtonut olla ilkeä. Kuitenkin kiltti ulkopuolinen korjasi perhosen haavoja, ja teki siitä taas ehjän. Hetken kuluttua se lensi pois näyttäen kauniilta ja vahvalta, valmiilta mihin tahansa.

En yleensä näe unia, etenkään tuollaisia. Lähinnä painajaisia. Niinpä mielessäni pidänkin tuota jonkinlaisena toiveena ja lupauksena siitä, että vielä koittaa aika minunkin lentää huolettomana, korjattuna ja onnellisena.

"Nyt näytät sille ettet välitä paskaakaan! Sä oot selviytyjä."

Rakkaudella rakkaudesta

Syksyn hiipiessä hiljalleen lähemmäs elokuisten pimeiden öiden, sateen ja tähtitaivaan myötä olen löytänyt intohimoni kirjoihin. Romantiikka kaikissa kirjoissa on niin yksinkertaista, vanhanaikaista myös nykyajassa, ja rakkaudesta puhutaan jo siinä vaiheessa, jonka minä käsittäisin ehkä ihastumiseksi. Kaikki vaikuttaa niin kaukaiselta ja utopistiselta yksinkertaisuudessaan. Onko rakkaus sitten todella niin vaikeaa, kuin siitä teemme? Jos on, saatan todeta inhoavani nykyaikaa syvästi.

Ihailen suunnattomasti kirjojen yksinkertaisuutta kaikesta huolimatta, sillä tuntuu ihanan romanttiselta ja huolettomalta ajatella, että jonkun kiinnostus riittää muodostamaan rakkautta. Rakastavaiset lupautuvat toisilleen puolesta sanasta, tuntevat olevansa elossa yhdestä katseesta, ja tulevaisuuskin vaikuttaa aina kaavamaisen vakaalta. Kääntöpuolena tosielämässä olisivat takuulla ne järjen jätit, jotka luulevat totaalisen liikoja mistä tahansa, eivätkä ymmärrä mitä lähes maaginen "EI" - sana tarkoittaakaan. Ehkä siis monimutkaisuus voi olla myös hyvästä..?

Olisipa omakin rakkauselämäni tasan yhtä helppoa. Ilman että tarvitsee todeta useasti toivovansa liikoja ihan omassa pienessä mielessään, puhumattakaan kaikista nykyajan julmista tunteiden peleistä ja leikeistä kiusauksineen. Tuntuu, että rakkaudesta on tullut kevyt ja arvoton asia, kuten myös kaikista teoista ja sanoista siihen liittyen. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, en henkilökohtaisesti erityisemmin viehäty yhden illan suhteista, tunneleikeistä tai muistakaan satunnaisista hyvänolonhankinnoista jättimäisine morkkiksineen. Ehkä siksi kirjojen (ja elokuvien) maailman rakkaudentunnustukset tuntuvat jokseenkin hölynpölyltä, kun en koskaan haluaisi kuulla kenenkään sanovan kolmea petollista sanaa minulle tuntematta minua tarpeeksi tarkasti. Toisaalta taas pienten asioiden merkityksellisyys kiehtoo, sillä salaa sisimmässäni taidan haaveilla edelleen elokuvamaisesta rakkaustarinasta, jollaisen kylläkin olen jo kerran kokenut. Loppuosa siitä ei mennyt niin kuin elokuvissa, ainakaan toistaiseksi... ehkä vanhoilla päivillä sitten yltiösiirappisesti päädyn vielä Ensirakkauden kanssa tuplakiikkustuoliin keinumaan.

Voi kunpa sanat ja teot merkitsisivät toisinaan enemmän.. kuten asiat muutenkin.

Rakkaudella,

Kaikesta huolimatta jokseenkin kevytkenkäinen, vähintäänkin Lasikenkäinen nainen, S

Viimeinen valitus

Yksi asia on tässä maailmankaikkeudessa varma; naiset eivät koskaan pääse kuulemasta sovinistisia vitsejä eivätkä miehet saa itsestään esille huolehtivaa, sympatisoivaa hahmoa.

Vaikka alkulause kuulostaakin ehkä suurelta yleistykseltä, mutta jos tosissaan pohditaan niin suurin osa ihmisistä kuuluu siihen osaan, jonka vuoksi yleistyksiä keksitään. Ja minä olen törmännyt jokaisen seurustelemani miehen kanssa tähän ongelmaan. En toki hae Kanaemo saati sitten Sisar-hento-valkoista miehestä, mutta tietty sympatia olisi tarpeen jos itse makaa peiton alle käpertyneenä toivoen viimeisen levon saapuvan nopeasti ja armollisesti..
Jos aloitetaan siis alusta niin ensimmäisenä listalla on:

Sovinisti sika: Mies, joka ei vaan voinut erottaa perusflunssan oireita naisille muka yleisestä nalkutuksesta. Seksiä oli saatava kun sitä halusi ja jos olin kielteinen asian suhteen oli aloitettava hirveä riita jonka syytökset kohdistuivat kaikki minuun. Tietysti.

Mammanpoika: Mies, jonka äiti ompeli joka kerta lakanat vaihtaessaan niiden kulmat kiinni peittoon, jottei poikarukka vain potkisi peittoa pois lakanan sisältä. Voitte siis kuvitella kuinka tapahtui hänen kanssaan sairastaminen; hän empatisoi ja todella paljon yli. Loppujen lopuksi sain viimeisillä voimillani parannella häntä, kunnes pakenin omaan kotiini kiroamaan omaa tyhmyyttäni.

Narsistin jälkeläinen: Mies, joka koki täydellisenä yllätyksenä, että jollakin toisella voisi olla niin suuri tarve tukeutua toiseen ja saada hoivaa sairastaessaan. Tämä jätti mielummin tekemättä ja edes yrittämättä ja painui autoineen lähimmälle huoltoasemalle kahville.


E:tä en tähän kyseiseen listaan laita, koska hän on hyvin suvaitsevainen oppimaan ja vaikka alkuun kesäflunssani hoito oli hänelle kankeaa ja välistä hyvinkin jäistä, hän lopulta ymmärsi että jo oloni kysyminen ja lähellä olo parantavat tavallaan.

Asia, jota en vain ymmärrä on se, että mikseivät miehet pysty kehittymään keskiaikaisista mielipiteistään samalla nopeudella kuin naiset; joka paikassa toitotetaan, että me elämme 2000-luvulla ja miehet ovat tässäkin asiassa äänessä, mutta jotenkin minusta silti tuntuu että naisen paikka on edelleen nyrkin ja hellan välissä?




Aina vika löytyy jostain muualta
Jotakin voit syyttää
Sinä et ole mistään vastuussa
Mitä vittua noi kyttää?
PMMP 

Katsellaan vaan kaukaa..

Edeltävän yön viestittelin Draamakuninkaan kanssa.

Vaikka miehet sanoillaan yksinkertaisesti tarkoittavatkin juuri sitä, mitä sanovat, kävi DK:n sanomattajättämisistä erittäin selväksi se, että hän pelkää menettävänsä minut. Toisaalta on vaikeaa ymmärtää syytä, miksi varattu mies panikoisi yhdestä ilmoitusluontoisesta lauseestani kuulumistenvaihtelun lomassa niin paljon, että katsoo asiakseen ilmaista ahdistuksensa kyseisestä lauseesta. Toisaalta taas ymmärrän häntä paremmin kuin hyvin, sillä kaikesta huolimatta en itsekään kestäisi ajatusta hänen menettämisestään. Tuntuu tavallaan niin turvalliselta, että vähintäänkin puhelinsoiton päässä on aina mies, jonka kanssa voi puhua kaikesta, joka ymmärtää puolesta sanasta ja tukee ja turvaa aina kun sitä tarvitsee. Aina.
Samalla myös voi kokea harmitusta siitä, että elämät ovat menneet ristiin jossain välissä, mutta ehkä vielä joskus tulee uusia mahdollisuuksia.
Muuhunkin kuin vanhanajan kaihoisaan rakkaustarinaan kirjoittamisen ja satunnaisten kohtaamisten muodossa. Huokaus.

P.S. milloin rakkaassa kotikaupungissamme on alkanut vilisemään todellisia HERKKUMIEHIÄ tuossa määrin? Olenko kulkenut aina vain laput silmillä? Missä luolassa noi kaikki on aiemmin piilotellu??? Nam.

Moni kakku päältä kaunis

Viikko merenrannalla purjeveneiden lipuessa näkökentän läpi. Metsän huumaava tuoksu sateen jälkeen. Auringonsäteet, jotka siivilöityvät kesän viimeisten tuuheiden lehvästöjen läpi kasvoille.

Voisin romantisoida edellistä viikkoani vielä lisää, jonka vietin rakkaan harrastukseni parissa, mutta jätetään se sikseen. 

Asioita, joita haluaisin jakaa olisi taas monta, mutta ainakin yksi ylitse muiden täytyy tänne paljastaa. Vietin siis viikon purjeveneiden ja niiden miehistöjen keskellä. Miehistöt yleensä koostuivat sanalla sanoen miehistä, jotka aluksi mielessäni kuvittelin vaalea hiuksisiksi, ruskettuneiksi ja helmenvalkoisen hymyn omaaviksi. Täysin väärässä en ollut, mutta kyseiseen miestyyppiin sopii vanha sanonta "Moni kakku päältä kaunis, sisältä silkkaa silkkoa".
Sain kokea, että tuohon miestyyppiin ei vetoa mikään muu kuin täydellinen rusketus, vaaleat hiukset letillä ja taito ohjata venettä. Minun mahdollisuuteni edes keskustella ihmismäiseen tapaan olivat siis hyvin olemattomat ja loppujen lopuksi en enää edes viitsinyt yrittää olla ystävällinen.

Viimeinen naula arkkuun tuli, kun istuin keskellä aavaa merta jollassa, jota en ollut koskaan eläessäni aiemmin ohjannut saati sitten edes tiennyt miten ja katsellessani näiden ah-muka-niin-ihanien-purjehtijoiden kaahavan moottoroidulla kumiveneellä pois räkäisen naurun kaikuessa korvissani. 

Lopulta rantaan päästyäni kävelin leuka pystyssä kyseisten kaksilahkeisten ohi, katsahdin kylmänviileästi heitä ja toivotin, että kotimatkalla heidän paattinsa uppoaisi pohjaan.




Take the mask of when you speak to me
Anonymous

Lauantai-illan syvälliset purkautumiset.

Sisältövaroitus: seuraava teksti sisältää hallitsematonta avautumista, sekä hienoisia määriä jopa teiniangstaamiseen vivahtavaa surkua.

Universumi tuntuu toisinaan kostavan mistä tahansa pienestä mokasta. Minun kohdallani ilmeisesti miestuurin suhteen..
Viikossa kaikki tuntuu menneen hajalle, ja olen loputtoman kyllästynyt enää olemaan mukava kenellekkään miespuoliselle. (seuraavat "onnekkaat" juoskoot mun perässä..tää neiti ei enää lämpene hyödykkeeks) Tyhjät sanat ja surkuhupaisat mielistely-yritykset ovat jääneet päälimmäisinä mieleen. Niinpä vietän iltaa yksin kotona, vaikka mieli palaisi ihan minne tahansa muualle. Jonkun lähelle, ja kuumottavan polttavan katseen alle. Välittämisen ja läheisyyden luo. Lauantai-illan vietto pastalautasen ja kehnojen sarjojen, saati sitten roskaromaanien seurassa ei tunnu ihan siltä ykkösvaihtoehdolta kesän ollessa vielä kauneimmillaan. Saati yksinäisen yön.

Mutta entä jos olenkin jo nuorempana pilannut kaikki mahdollisuuteni kunnolliseen rakkauteen? Käyttänyt mahdollisuudet loppuun? Tai sitten olenkin itse juuri niin epäparisuhdetyyppiä kun vain olla ja voi, ja ahdistuisin sekä seilailisin kuitenkin sylistä syliin, olisi tilanne kuinka vakaa ja onnellinen tahansa. Ehkä siis etsin vain loputtomiin jännitystä ja seikkailuja, tunnetiloja joista elää - ja joille elää. Pettymyksillekin?
Jatkossa minun täytyisi varmaan radikaalisti päättää, etten varmana ihastu kehenkään. Mutta kuinka kävi viimeeksikin? Iskin silmäni mieheen, johon en koskaan ajatellut tutustua kiinnostuksesta huolimatta, mutta kohtalo läimäisikin hänet eteeni, ja vähän myöhemmin myös viereeni. Tosin vain hetkeksi, vaikka enhän voi vielä tietää tulevaa.

Toisinaan tuntuu, että joku on liimannut otsaani näkymättömän kyltin, joka kertoo minun olevan väärä elämäntilanne, ja jotenkin silti ei-sopiva, vaikkei mitään syytä sille keksikkään. V**tu.

Viime yön piristys oli mies, joka vahingossa meinasi kävellä ylitseni väkijoukossa. Hän kääntyi erikseen pyytämään anteeksi, sanoi kauniiksi, kehui mekkoani ja toivotti vielä hyvää illanjatkoa. Ei lienee yllätys, että kyseinen mies ei ollut suomalainen.. toisinaan kun tuntuu, että suomalaisilta käytöstavat ovat kateissa.

Huh, täähän helpotti. Nyt voin keskittyä vaikka rauhoittavaan viinilasilliseen parvekkeella.

Terveisin,

S

turhautunut nuori nainen Helsingistä.

Tunnetilojen vuoristorata

A odotti minua kovin kotiin kesäreissuiltani, ja olikin suorastaan imelä paluuni koittaessa. Harvemmin harrastamme minkäänlaista pussailua, mutta nyt kyseinen herra oikein intoutui makaamaan sohvalla ja pussailemaan. Mutta missä vika, kun en ollutkaan onnessani?
Lähinnä toivoin ajatuksissani olevani jatkuvasti jossakin ihan muualla, ja suustani meinasi lipsahtaa lauseita kuten: "me ei olla hyvä pari, sä et kuitenkaan haluu edelleenkään olla mun kanssa oikeasti, ja mä oon ihastunu toiseen". Sattuneesta syystä pidin kuitenkin suuni visusti kiinni. Täysin normaalia en kuitenkaan kyennyt esittämään, sillä vaivuin ajatuksiini niin usein, että jopa A alkoi kyselemään.

Kaikki vaikuttaa ulkoisesti niin hyvältä, mutta kun tämänkin suhteen taustalla on tarkka muistikuva sanoista: "mä en koskaan haluu seurustella sun kanssa.", on tilanne hieman kimurantimpi. Ei tiedä mihin luottaa, ja luottaako ollenkaan yhteenkään suudelmaankaan. Sekin kun saattaa olla vain ei-mitään. Minä taas pidän sitä yhtä ainoaa suudelmaakin merkityksellisenä, koska tapoihini ei kuulu jaella niitä kenelle tahansa.

Tämän ihastukseni osalta olen myöskin täysin hukassa, kun en tajua yhtään, mitä hän haluaakaan. Toisaalta haluan uskoa ja luottaa, ettei hän ole paskanjauhaja tai mikään muukaan liero, mutta koskaan ei voi tietää. Uskotaan näin aluksi hyvää, vaikka ihan täydellä varmuudella en sitäkään tällä hetkellä tee muutamien epäilyttävien asioiden suhteen. Toisaalta ne epäilykset saattavat johtua molemminpuolisesta pelostakin, mutta kärsivällisyyteni ei meinaa riittää odottamiseen millään. Minä kun haluaisin hypätä hänen syliinsä, ja kadota auringonlaskuun.

Vielä kun oman suhdestatuksenikin todella tietäisin, olisi tilanne helpompi kaikin puolin. A:n vastausta on suorastaan turha kärkkyä, ja päivästä riippuen sekin vaihtelee tuuliviirin lailla.
Taitaa tähän(kin) tilanteeseen vain aika auttaa. Etenkin tämä muutaman päivän mittainen hengähdystauko miehistä.

Rakastaa - ei rakasta - rakastaa - ei rakasta - rakastaa? Niin ketä?

Mennyttä naista

Kuluneen hiljaisuuden aikana olen ehtinyt kiinnostua erään kaupan ihanasta, ei ollenkaan minun tyyppisestäni miehestä haaveilupohjalta ja kevyen flirttailun kannalta, sekä vastaanottaa sukulaisilta kyselyjä siitä, onko serkku tosiaan herkumpi. Ensimmäinen tapaus unohtui pian, ja toiseen vastaus on ei. Ilmeisesti jopa serkusten välisestä ystävyydestä saadaan ties mitä draamaa elämäänsä kyllästyneiden tätien ja setien peruspäiväjärjestykseen.

Vaikka tuon ihmeellisempää ei olekaan hetkeen tapahtunut, lasken kai B:n säännölliset yhteydenotot miestapahtumiksi. Hän kun edelleenkin haluaisi minut kyläilemään luokseen. A:ta taas en työ- ja lomasyistä ole taaskaan nähnyt muutamaan hetkeen. Yhteyttä kyllä pidämme, ja kiintymys näkyy, mutta silti tuntuu jotenkin...laimealta.

Kaikki laimeus elämästä hävisi toissailtana hyvinkin äkkiä, kun tapasin erään aiemmin mainitsemani superkuuman tapauksen. Hän pyysi minua jäämään jatkoille hyvin kauaksi kotoa, ja lupasikin järjestää minut seuraavana päivänä pois sieltä. Ilta koostui enimmäkseen luvattoman kuumista katseista, kuumasta tanssista, kuumista sanoista... Sellainen sutinatunne, jollaista en ole kokenut aikoihin. Kosketus lähetti sähköiskuja ympäri kehoa, ja jokainen katse tuntui suorastaan rikolliselta. Sanoja vaihdellessamme kävi myös ilmi, että olemme todella molemmat kiinnostuneita toisistamme. Siinä määrin, että hän vihdoin sanoi haluavansa tulla luokseni, koska haluaa oppia tuntemaan minut. Olen siis enimmäkseen sulaa vahaa tuon tapauksen katseen alla. Saisinpa toissayön takaisin.. tai lisää samankaltaisia, mutta vielä kahdenkeskeisempiä.

Sähköistä ihastusta ilmassa. Hänen huulensa, sormensa ja silmänsä saavat minut sekaisin, eikä ilmeisesti minun vaikutukseni häntä kohtaan ole yhtään pienempi. Saa nähdä, onko tämä kaikki vain hetken hulluutta, vai voiko tästä oikeasti tullakin jotain. Tilannetta kun ei edelleenkään helpota se, että hän on A:n tuttu menneisyydestä. Oli miten oli, minua viedään nyt ja lujaa..

"Sä oot ihan liian hyvää ollakses totta. Meillä on se kipinä."

Vuodessa on päiviä 365, mutta rakkautta koko eliniän verran

Kuten otsikon yltiöromanttisesta kuvauksesta voi päätellä vietimme E:n kanssa vuosipäiväämme. Useat ystäväni ja ystäväpariskuntani juhlivat aina vuosipäiväänsä sinä tiettynä päivänä jolloin he lupautuivat toisilleen, mutta meillä ei E:n kanssa mennyt aivan niin. Rakkautemme syttyi hitaasti ja ehdotuksia tehtiin puolin ja toisin useaan otteeseen ennenkuin päätimme virallisesti olla pari ja siinä hötäkässä sitten kyseinen virallinen päivä unohtui. Summa mutikassa sitten avasimme kalenterin ja päätimme, että tämä on hyvä päivä. Piste. Rakkaus kun ei vaadi tiettyä tarkkaa päivää kukoistaakseen.

Vuosipäivämme ohjelmaan kuului kesäteatteri esityksestä nautiskelu, hyvä ruoka lempiravintolassa sekä käsi kädessä kävely ja yltiömäinen pussailu ympäri kaupunkia. Emme kumpikaan pidä näystä, jossa kaksi ihmistä näyttää juuttuneen toistensa kitalakiin kiinni, mutta kerran vuodessa minullekkin iskee tarve julistaa onneamme koko maailmalle. Ilta huipentui yhdessä kiehnäämiseen elokuvan edetessä ruudussa.

Jos on vielä se oma kulta kadoksissa kainalosta niin pitäisi muistaa yksi tärkeä asia ennen mihinkään epätoivon suuntaiseenkaan vaipumista. Rautainen elämänohje, joka myös omassa elämässäni on punaisena lankana; rakasta ensin itseäsi ennen kuin jaat rakkauttasi muille, koska vain niin pystyt rakastamaan vilpittömin mielin, avoimin silmin ja intohimoisin sydämmin toista ihmistä.


Tähän lopetan tämän söpöilyn.




Everything will be okay in the end.
If it's not okay, then it's not the end.
Ed Sheeran

Maagisten varjopuolet

Oman aikani, jota vietän mielelläni liikkuen kuten edellisessä kirjoitelmassani kerroin, niin se sisältää myös varjopuolen. Kuntosalilla huhkiessa väkisinkin katse saattaa kääntyä ohi käveleviin kivikoviin pakaroihin, pullottavaan hauikseen tai paidanläpi paistaviin vatsalihaksiin. Kuntosali on toisaalta ihmisruumiin esteettisyyden juhlaa ja taas toisaalta ei.

Haluan kertoa muutaman analysoivan silmäyksen kanssa urheilijoista, noista miespuoleisista siis.
Ensiksikin heitä on montaa tyyppiä. Yleisen stereotypian mukaan salilla käyvät vain steroideja ja proteiinia vetävät tyhjäpäät pumppaamassa rautaa. Totta tuokin, koska kyllä heitäkin löytyy, mutta on siellä muitakin..

Hra Välineurheilija: Tämä mies saapuu salille omistajan elkein päällää viimeistä huutoa olevat varusteet. Hiukset on laitettuna, ryhti suorana kuin kakkosnelosen lankku ja katse saalistaa sopivaa uhria, jolle esitellä uusimmat vimpaimet ja lelut. Yleensä tätä tyyppiä tapaa ryhmäliikunatunneilla, jossa tarina onkin sitten aivan toinen. Herran omat kuvitelmat itsestään eivät aivan vastaa todellisia taitoja, jotka hän kyllä auliisti esittelee kaikille halukkaille. Usein tälläiseen törmätessäni puren huuleni yhteen, jotten räjähtäisi naurunpurskahduksista miehen sätkiessä vieterinuken tavoin pitkin ja poikin salia.

Hra Juoksija: Kyseinen tapaus on lyhykäisyydessään esiteltynä sellainen, joka maksaa kuukausimaksua kuntosalista, jossa käyttää vain ja ainoastaan juoksumattoa. Hän juoksee, juoksee ja juoksee tunnin tai puolitoista putkeen, kunnes livahtaa ulos. Ainut mistä tietää että tämä herra on poistunut, on se ettei missään kaiu tasaista läiskettä juoksumaton hihnaa vasten.

Hra Juuri-aloittanut: Vaikka kannustankin hyväkuntoiseen ja tasapainoiseen elämään ei siitä tarvitse tehdä numeroa. Tämä mies on salin nurkissa luuhava, laitteissa räpeltävä juro mies, joka hyvällä tahdollaankaan ei voisi pyytää neuvoa tai apua. Kun hän loppujen lopuksi on päässyt jyvälle jonkin laitteen toiminnasta ja ohi kävelee naishenkilö vapaiden painojen kanssa niin rinta röyhistyy, paidan helma nousee edestä paljastaen kellittävän vatsakummun ja kasvoilta paistaa iva, joka viestittää että "Elä kuule tyttö tollasta, kun et sinä niillä kuitenkaan mitään osaa tehdä!", naisen tehdessä liikkeitään oikein ja hallitusti.

Mitä yhteistä näillä kaikilla sitten on?
No se, että mitä tahansa tapahtuukin niin kuntosali on ja pysyy miesten valtakuntana hamaan loppuun asti, jossa naiset eivät tiedä, osaa saati jaksa tehdä mitään kunnollista. Oli sitten lihava tai laiha niin naisille ei hävitä!
Voi pojat..




Oh Boy, what a world I'm living at!
Q

Maagiset kaksi sanaa

Olen ottanut itselleni viime aikoina tätä niin sanottua maagista "omaa aikaa". 

Sain hillittömän treenauspuuskan ja neljä-viisi kertaa viikossa hikoiltuani salilla sekä lenkkipolulla sain suuremman kokoluokan tunneryöpyn sisälleni. Tajusin tarvitsevani juuri tälläisiä vain minä, minä ja minä-hetkiä, jolloin ympärillä oleva maailma sumentuu, miehet muuttuvat abstrakteiksi illuusioiksi ja tunnen kehoni joka solun syöksähtelyn.

Ajatukseni ovat pyörineet viime aikoina hyvin tasapaksusti suoritettavasta etapista toiseen ilman sen kummempia syvällisiä kurimuksia ja olen nauttinut näistä hetkistä kuin susi täyskuulla. Kun kehoni on täysin uudelleenohjelmoitu ja käynnistetty koen näkeväni maailmaa ja sen kaksilahkeisia asukkeja hieman selkeämmin.




Tunne polte, vie se syvemmälle ja kosketa sillä sisintäsi
Q

Maailman ensimmäinen nainen..

...joka edellämainittavien silmiin on osunut, ilmeisesti.

Kävellessäni huoltoaseman pihalla kohti autoa, viereen ilmestyi liiankin helposti huvitusta aiheuttava ajoneuvo.
Tummennetut lasit, kauaskantautuva jumputus, maata viistävä takaosa, ja "todella upea" maalaus. Wunderbaumkin löyhähti riittävän monen metrin päähän.

Vilkaisin sivusilmällä kyseistä amisauton perikuvaa, ilmeisesti havaitakseni vain sen, että kyseinen auto oli keskellä pihaa tukkimassa liikennettä vain siksi, että kaksi lippispäistä silmäparia tuijotti jokaista askeltani tarkasti, päiden kääntyillessä liikkeideni mukaan. Mahtoi olla sangen jännittävää, sillä kävelin kuitenkin viemään roskan roskikseen, poimimaan kädestäni livahtaneen naistenlehden auton viereltä, ja astuin autoon. Tanakan bassonjytkeen resonoidessa taustalla.

Jostain sitä vaan huomaa olevansa maaseudulla.

Miksi tyytyisin vähempään?

Uutukainen blues soi soittimessani levittäen ilmoille nautinnollisen viivytteleviä pianosointuja saaden minut toivomaan, että istuisin 20-luvun kielletyssä salakapakassa päälläni illan upein puku ja ympärilläni liuta miehiä liehakoimassa, suutelemassa kämmenselkiäni ja maksamassa minulle vain parasta shampanjaa.

Päiväunia, oih päiväunia vain. E:llä ja minulla on mennyt kerrassaan loistavasti viimeiset hetket enkä halua valehdella sanomalla toisin. Silti, voi silti kaipaan taas jotain pientä kutkutusta ja kihinää sisälleni. Näiden ja bluesin siivittämänä ryhdyin pohtimaan mistä pidän noissa kaikkien tuntemissa ja täällä blogissakin pääaiheena  olevissa kaksilahkeisissa?

Pidän kun mies, iästä riippumatta, katsoo minua suoraan silmiin kävellessään ohi. Tämä vaatii hyvää itsetuntoa etenkin näiltä suomalaisilta, juroilta möröiltä ja siksi se onkin niin huumauttavaa, kun saa kunnon katsekontaktin hyvin pukeutuneeseen, hieman vanhempaan herrasmieheen.

Pidän kun mies, jota kauan on jo kahvilla istuessaan tai kaupassa käydessään tuijottanut niin, että miesparan niskaan olisi muodostunut jo reikä, vihdoin tuntee tuon polttavan katseen, kääntyy ja hymyilee.

Pidän kun saan miehien päitä kääntymään. Tämä lähinnä tämänpäiväisen takia, kun käydessäni pikaisella kauppareissulla hyvinkin kaukana glamourista vain shortsit ja toppi päälläni ja hiukset vieläkin märkinä suihkun jälkeen eräs herrashenkilö käveli kaupan ovella vastaan ja kasvoilta pystyi lukemaan yhtä sun toista.



Every creature needs it's rest
Hugh Grant

Valintoja, valintoja

En muistanut, miltä tuntuu katsoa toista silmiin ja meinata sulaa siihen paikkaan. En muistanut sitäkään, miltä tuntuu himoita jotakuta niin paljon, että pienikin kosketus tuntuu lähettävän sähköiskuja, ja sumentavan lähimuistin unenomaiseksi haaveiluhetkeksi. Kun joku nostaa sormella leukaasi katsoakseen sinua silmiin, antaa huomaamattomia suudelmia toisten silmien alla otsalle, poskelle, kaulalle.. Pitää syleilyssään, siirtää suudelmia sormilla huuliltaan minulle, ja saa minut sekoamaan ihan muutamilla sanoilla ja eleillä auttamattomasti. Kun tekisi mieli vain unohtaa kaikki ympärilläoleva, hypätä syliin ja vaipua jonnekin täysin muualle.. Kuten vaikka hetkeen, jolloin saisin vihdoin suudelman suulle.
Julmaa tilanteesta teki kuitenkin useampikin asia. Liian monta silmäparia ympärillä, mahdottomuus yhteiseen aikaan, ja kuitenkin epävarmuus kaikesta. Kielletyn hedelmän tunne siitä, että kyse kuitenkin on A:n tuttavasta. On epävarmaa, näenkö häntä pitkään aikaan kuitenkaan, ja ottaako hän edes yhteyttä minuun. Nyt kun pallo olisi hänellä..
Varmuudella tiedän, etten enää itse halua nähdä kaikkea vaivaa jonkin ihmisen eteen, ja todennäköisesti turhaan, jos en saa toiselta jonkinlaista rohkaisua ja vastakaikua selkeästi. Hämmentävä tilanne, taas kerran.

Pakkaa tässä vaiheessa sekoittaa myös se, että houkuttelevan työtarjouksen myötä saatan olla piakkoinkin muuttamassa ulkomaille, eikä asia mitä ilmeisemmin A:n mieltä lämmittänyt, ja samalla tulevan muutoksen myötä voisin ihanan päänsekoittajanikin unohtaa.

Elämä, mene välillä loisteliaasti, ilman äärimmäisiä valintakysymyksiä ja niiden pohdintoja..

X-files

Joskus kohdalle osuu niitä päiviä, kun törmäät tahtomattasi useampaankin nykyään arveluttavaan yksilöön.
Puhumattakaan siitä, että molemmat mahtuvat samaan kuluvaan tuntiin.

Ensimmäisenä kohdalle osui Ensirakkaus, joka näytti olevan enemmän hukassa kuin minä. Kohteliaan kylmästi tervehdin, mutta hän ei tiennyt eleistä päätellen, pitäisikö minulle tulla lässyttämään jälleen satunnaista paskaa, ja tulla teennäisesti halimaan. Onneksi oma kylmyyteni veti pidemmän korren tässä tilanteessa.

Hieman myöhemmin terassilla istuskellessani kohdalle osui täällä blogin parissa hieman tuntemattomampi tapaus, jolle edes koodinimeä en ole koskaan antanut. Pala menneisyyttä kuitenkin. Normaalin kuulumistenvaihtelun olisin kepeästi sulattanut, mutta tilanne alkoi mennä hieman oudohkoksi tämän tapauksen polvistuessa eteeni, antamalla käsisuudelman ja vielä lopuksi toteamalla makealla äänellä "sulla on mun numero.. nähään..."
Lamaannuin tuosta jälkimmäisestä lähes täysin. Oliskohan toi taas riittänyt seuraavan vuoden ajaksi?

Harmitonta seuranhakua

Uskon, että useammalla kuin vain yhdellä naisella on tai on ollut elämässään niin sanottu harmiton stalkkeri. Tälläinen henkilö, joka nimitykseestään huolimatta, ei aiheuta kovinkaan suurta päänvaivaa; lähinnä harmistusta, ärsytystä ja ehkä inhoa. Minä tiedän, että minulla ainakin on sellainen. Rehellisyyden nimissä kaksikin.

Molemmat tilanteet ovat kehittyneet viattomasta alusta, jolloin tavattiin, juteltiin, suudeltiin ja joka myöhemmin saateltiin hieman pidemmällekkin. Ajan kuluessa huomasin, että "ihan okei"-tyyppi ei riitä ja yrittäessäni olla mahdollisimman helläkätinen asian ilmaisemisen kanssa, onnistuin saamaan nämä kaksi ihmistä ikuisiksi takapiruikseni.

Ensimmäinen heistä on se pahempi; hän tietyin väliajoin muistuttaa olemassaolostaan tulemalla keskustelemaan minulle sosiaalisen median kautta ja joka ikinen kerta keskustelu alkaa "moi, mitäs sinä?" ja jatkuu jatkokysymyksellä "seurusteletko nykyään?". Sinäänsä harmitonta, mutta silti ärsytys ja inho kuohahtavat heti pintaan mielessäni ja pyrin hillitsemään itseni, jotten iskisi sanallista nyrkkirautaa hänen kurkkuunsa. Minä en ole mikään ikuisuusprojekti hänelle, jonka hän kuvittelee aina olevan avosylin vastassa jos satun olemaan vapaata seuraa.

Toinen on edellistä huomattavasti harmittomampi tapaus; olen hänen kanssaan yhä kaveri ja käymme toistemme luona katsoen elokuvia ja jutellen. Se mikä hänestä tekee harmittoman stalkkerin, on hänen ulosantinsa minulle. Eilen mennessäni kauppaan päätin tehdä yllätysvierailun hänen luokseen ja hän kyllä yllättyikin; jaksoi kokonaisen puoli minuuttia olla hölmistynyt, jonka jälkeen riipaisi paidan pois päältään ja alkoi suoltaa kepeitä rivouksia minulle. Nuo lauseet käsittivät lähinnä seuraavat asiat:

"Ai hitto, tuo sinun perse on niin hyvä!"

"Minusta sinulla on loistavat muodot tuollaisenaan!" 

"Sain juuri seisokin" "Mitä?" "Nokun, katsoo sinua niin väkisinkin tässä alkaa jäykistyä"

Viimeinen lause oli minun lähtömerkkini ja toivotinkin hyvät illanjatkot kyseiselle herralle kääntäessäni nokkani kohti kotikatua. Pieni osa minusta haluaisi pyytää häntä lopettamaan, mutta sitten taas toisaalta on välillä ihan virkistävääkin kuulla jonkun muun kuin oman sulhonsa suulta noin suorasukaisesti kommentteja omasta itsestään. Ja kuten jo totesin kyse on harmittomista stalkkereista; nuo henkilöt eivät pääse koskaan yli sinusta ja roikkuvat kukin omalla tyylillään sinun kintereilläsi salaa asioitasi tutkien ja pohtien.




It's too hard to admit that i loved you once and then let go 
'cos it's easier to hang on to you for the rest of my miserable life
Q

Juhannussutinat.

Juhannus taisi olla osaltani muodostumassa tavanomaisen tylsäksi kaupunkijuhannukseksi. Ilman saunaa, vastaa, järveä, humalatilaa tai grilliruokaa.

Kuitenkin iltarientojeni lomassa törmäsin tahattomasti samaan miesryhmään useampaan otteeseen, ja lopulta huomasin viettäväni juhannuspäivää edelleen samassa seurassa. Laittoman suuren univelkamäärän kanssa.
Kainalopaikkaakin minulle aamulla tarjottiin uskomattoman kuuman miehen vierestä, mutta tilannetta jarrutti reilusti tietoisuus siitä, että kyseinen juhannusherkku olikin A:n kaveri menneisyydestä. Jonkinlainen moraali minustakin taas löytyi, kun rajoitin tilanteen ihan pelkkään tanssimiseen. Samanaikaisesti kyllä toivoin, että juhannusherkku ei erityisemmin kyselisi, vaan lähinnä toimisi.

Asia mikä kurjan fiiliksen tuostakin jätti jälkeensä, on se inhottava tieto, että itse on vain yksi muiden joukossa tuollaisille tapauksille, eikä sanotut sanat merkitse mitään. Sanahelinää inhoan enemmän kuin mitään.. Jälkeenpäin mietin, olisiko pitänyt tarttua hetkeen ja nauttia läheisyydestä. Toisaalta tiedän, että se olisi aiheuttanut vain entistä pahemman "halpuustunteen", kun itseäni ei kiinnosta olla mikään yhden yön helppo huvi "en mä kerro A:lle" -lauseen saattelemana..

Ah, niin komea, mutta niin törppö.

Hiljaisuus ei puhu puolestani

Hiljaisuus on harvinaista nautintoa nykypäivänä kenelle tahansa ja joskus sitä joutuu lähtemään matkojen taakse sitä löytääkseen. Tässä tapauksessa hiljaisuudella on pitkä, musta varjo takanaan, jonka ikuisena pessimistinä koen kohta takertuvan nilkkaani ja raahavan minut ja E:n takaisin riitelyn ja epäilyksen pyörteeseen. Haluaisin unohtaa kokonaan tuon epäilyksen mustan kyyn, joka tuntuu luikertelevan väliimme aika ajoin ja elämään hetkessä. Se on vaikeaa ja vaatii suuria ponnisteluja, mutta haluan sen olevan päämääräni! Saatan kohdata sisäisen pessimistini silmästä silmään yrittäessäni, mutta tunnen että nyt saa riittää ja uskon voittavani sen..

Elämme suhteessamme sitä kultaista aikaa jolloin tulevaisuus on kirkas, asiat hoituvat oikein päin kunhan jaksaa uskoa ja keskinäinen kemiamme on suorastaan ilotulituksilla ja kipinöillä kuorrutettu. Olen onnellinen tulevasta työrupeamastani, herkistä söpöyshetkistä E:n kanssa ja suunnittelen tänä kesänä opettelevani uuden kielen ja sirkustaiteeseen kuuluvan alalajin harjoittelemista.

Keskikesän viettoon lähdemme tänään kotiseudullemme, joten muutaman päivän hiljaisuus saapuu tännekkin. Luvassa on juhlia yhdessä ja erikseen E:n kanssa, joten uusia tunteita ja ajatuksia tulee saapumaan kirjoituksiinikin taas myöhemmin.




Quiet people have the loudest minds
Anonymous

Kaipuu kotiin.

Mistä tiedät tulleesi maalle?

1. Kun humalaisten kloppien mielestä tanssiminen on vain hiihtelyä, eikä edes rytmitajusta ole tietoakaan.

2. Kun huomaat paikallisten teinien notkuvan ainoan alkoholitarjoilullisen paikan pihassa traktoreilla.

3. Kun et pääse eroon kirveelläkään humalaisista klopeista tenttauksineen. (mistäsäoot, mitäsäteet, minnesämeet...)

4. Kun huomaat moottoritiellä pakettiautollisen kloppeja ajavan rinnalla ihan vain kyyläämisen ilosta keskellä yötä.

5. Paikallinen nakkikioskinpitäjäkin yrittää iskeä.

Ihan vaan vinkkinä, noista yksikään ei toimi, vaan on totaalisen.. urpoa.
Voi kuinka ihanalta tuntuukaan palata kotiin.

Kuumottava peli

Pienet turmiolliset nautinnon hetket ovat kuin huumeriippuvaiselle heroiinia; niihin heittäytyy ja lopulta käteen jää ihmetys, kuinka asiat kääntyivätkään siihen suuntaan?

Tullessani tässä taannoin linja-autolla takaisin kotia koti, sain kyseisen kulkuneuvon kuski jakamattoman huomion. Nousin pysäkiltä kyytiin ja kyseinen kuski heitti minulle vitsillä "Aikuisten vai lasten lippu?", johon tokaisin haluavani aikuisten lipun kiitos vain. "Muodon vuoksi täytyi kysyä" kuului saamani vastaus ja hymähdin tälle.

Päästyäni paikalleni huomasin kuitenkin kuskin peilistä silmäparin tuijottavan suuntaani. Hän oli mukavan näköinen, omasi kivan hymyn ja katseen, joka ei jättänyt arvailun varaa.Tuijotin häpeilemättömästi takaisin. Silmäysten ja hymyjen vaihto kävi kuumana koko matkan ajan ja tunsin vatsanpohjassani pientä kihelmöintiä; pieniä kuplia, jotka leijuivat ja poksahtelivat. Heittäydyin ensimmäistä kertaa elämässäni noin häpeilemättömästi mukaan tuohon kahden aikuisen leikkiin, mutta oman päätöspysäkkini lähestyessä tiesin että kohta tämä kohtaaminen tulee tiensä päähän.

Nousin ulos ja lähdin kulkemaan linja-auton myötäisesti. Kun olin kyseisen auton etuoven kohdalla, se aukesi yllättäen ja kuski viittoili minulle pienellä paperilapulla, joka luultavasti sisälsi hänen puhelinnumeronsa. Menin samassa sekunnissa kuumasta jäätävään ja päädyin vain hymyilemään ja vilkuttamaan takaisin kun jatkoin matkaani.

Jälkeenpäin tunsin pientä katumusta kun en ottanut vastaan tuota mysteeristä paperilappua sekä koin olleeni turhan kylmä kuskia kohtaan; numeron ottaminen ei olisi haitannut, vaikka en siihen koskaan olisi soittanut.
En silti voi jäädä murehtimaan tuiki tuntematonta kohtaamista vaan mielummin iloitsen siitä, että pieni säpinä suhteen ulkopuolella piristää ja virkistää sopivassa määrin omaa suhdetta. Ajatelkoot kuka siitä mitä haluaa.





Don't hate the player, hate the game
Numerous sources

Rakastamisen vaikeus

En epäile hetkeäkään sitä, ettenkö rakastaisi A:ta. Asia kun ei vain ole niin yksinkertaista.
Pitkän ajan jatkunut on-off -suhde kuluttaa molempia osapuolia, mutta ilmeisesti se kulutus näkyy vain minussa, eikä kovinkaan kauniilla tavalla. Stressin lisäksi se näkyy toki myös loputtomana vastarakkaudenkaipuuna, johon ei mikään tunnu tyydytystä tuovan, tai olevan riittävä. Toistaiseksi.

On uskomattoman vaikeaa myöntää itselleen, ettei kykene vaikuttamaan rakastamansa ihmisen satuttavaan toimintaan mitenkään, tarkoittaen sillä tyhjiä lupauksia ja toivonantoja paremmasta, vakaammasta ajasta. On aivan sama, kuinka paljon toivoisin hieman tasalaatuisempaa "parisuhdetta", kun sellaista en hänen kanssaan taida koskaan saada. Kaunopuheista huolimatta. Jos tänään on kaikki hyvin, saatan huomenna jo kuulla lauseen "mä en haluu mitään seurustelua". Kausittain kaikki onkin mitä loistavimmin, mutta toisinaan voin todeta olevani pelkkä irrallinen osa hänen elämässään. Jos edes kuulun siihen, riippuen hänen oikuistaan.
Yhtenä päivänä olemme me-muodossa oleva arkielämää (ja juhlaa) viettävä kaksikko, seuraavana päivänä saan todeta joutuvani hyllytetyksi pidemmäksikin aikaa ihan vain siksi, etten ole miespuoleinen ystävä. (Enkä tosiaan tarkoita tuolla sitä, etteikö molemmilla olisi omaa elämää omien ystäviensä kanssa, helvetti, eihän siitä tulisi mitään, jos sitä omaakin elämää ei olisi.)

Suorastaan paskamaisen musertava tunne on myös myöntää se, että itsehän olen tyhmä, kun en tilanteesta ole pois lähtenyt. Se kun vain ei ole niin helppoa, ja sen tietää jokainen, joka on ollut vastaavassa tilanteessa. Ulkopuolisena on aina niin helppoa hokea mantraa "etsi itselles joku uus mies..", kun totuus on ihan toinen. Enemmän tunteen kuin järjen perusteella elävänä ihmisenä on entistäkin vaikeampaa luopua jostain sellaisesta, joka on tärkeä, rakas, ja toisinaan tekee onnellisemmaksi kuin mikään muu maailmassa.
Jos johonkin haluan uskoa, niin äitini opettavaiseen lauseeseen: "Niin kauan kun vaakakupissa hyvät asiat painaa edes hieman enemmän kuin pahat, on toivoa ja syytä yrittää". Toisinaan en ole varma enää ollenkaan, mitä teen, tai mihin omat voimavarani riittävätkään. Etenkin, kun tuntuu, että kaikki miehet joihin törmään, on niitä klassisia pilluhaukkoja. Kunnes niiden kohdalle osuu joku "oikea", joka en sattuneesta syystä ole minä ainakaan.

Kai tätäkin joksikin kohtaloksi voi kutsua. Kyllä se minunkin kuppini menee nurin vielä jossain vaiheessa lopullisesti, ja silloin en katsele enää taakseni.

Minä haluan yrittää, ja uskoa parempaan.

Kielletty hedelmä

Nautinnoista pienimmät ovat usein niitä, jotka saavat kylmät väreet kulkemaan pitkin kylkiäni ja huomaan aistieni terävöityvän. Lanteeni liikkuvat hieman aistikkaammin ja nilkkani kaartuvat sirommin kävellessäni. Puhun pienistä nautinnoista, jotka myös voitaisiin kohdallani luetella kielletyiksi; miesten katseiden kääntäminen ja niihin uppotuminen.

Kävellessäni laskevan suringon säteissä pitkin Helsingin bulevardia huomasin sattumalta takanani ajavan pyöräilijän. Normaalin näköinen mieshenkilö, mutta kunnes sain puolivahingossa hänen kanssaan katsekontaktin olin myyty. SIinä olivat silmät joihin voisi uppoutua kuin kesäiseen, viileään lampeen ja unohtua kellumaan katsellen tähtikirkasta taivasta. Olin juuri päättänyt lähteä ylittämään katua ja jottemme olisi törmänneet hän pysäytti pyöränsä alle metrin päähän minusta. Ohittamisen hetkellä tuijotimme toisiamme tiiviisti silmiin ja samanaikaisesti päädyimme hymyilemään toisillemme.

Päästyäni suojatien toiselle puolelle loin vielä viimeisen silmäyksen pyöräilevän miehen perään, mutta sain tuijottaa enää vain tyhjää kohtaa kadulla, jossa hän hetki sitten oli seissyt.

Tunsin lievää haikeutta rinnassani, mutta samalla muistin ennenkin ajatelleeni, että juuri tälläiset hetket saavat minut tuntemaan itseni halutuksi.

Tietenkin on toisiakin tapauksia, jotka saavat vain hymyn huulille ilman, että jäisin haaveilemaan suloisista huulista tai upottavista silmistä; Kävelin ulos liikkeestä, kun sen terassipöydän ääressä istuvista kahdesta vanhemmanpuoleisesta miehestä toinen loikkaa vikkelästi ylös. Miehellä oli kirkkaankeltainen pikkutakki, tummanvihreät housut, ruskeat nahkakengät ja viininpunainen huopahattu päässään ja hän tokaisi minulle

"Tuo sinun yläselkäsi on upea! Se on niin.. niin SEKSIKÄS!" 

Tämä sai kyllä hymyn huulilleni loppu päiväksi, mutta lähinnä sen takia kuinka värikäs mies itsekkin oli.

Don't forget to be awesome

Anonymous

Onnellinen ilta

Eilen kohtasin eräissä iltamenoissa jotakin sellaista, jota olin tainnut kaivatakin. Miehen.
Ulkoisesti ja eleiltään hän muistutti hämmästyttävän paljon Draamakuningasta. Ehkä siksi minun olikin helpompi viihtyä tuon tuntemattoman miehen seurassa. Hassuttelua, tanssimista, mutta ei kuitenkaan mitään sen ihmeellisempää. Huomaamattomia vihjailuja lauseissa.. Läheisyys tuntui hyvältä, eikä ihme kyllä "kammottanut" minua ollenkaan.

Nauroin ja hymyilin varmaankin enemmän kuin pitkiin aikoihin, vaikka toki sitä hymyä ja iloa muutenkin riittää. Mutta ei ihan tuolla mittapuulla.

Näin päivää myöhemmin tekisi mieleni manata itseni alimpaan helvettiin, sillä en tiedä näenkö kyseistä miestä enää koskaan. En tiedä hänen nimeään, en tunne ketään joka tuntisi hänet, ja tiedän että olimme sattumalta samassa paikassa samaan aikaan. Tiedän myös sen, että hän pitää kynsistä selässään, tiedän hänen harrastuksensa ja tasonsa siinä, mutta edes asuinpaikkakuntaa tai muutakaan olennaista en tiedä. Miksi en kysynyt? Toisaalta, eipä hänkään kysynyt..

Huoh. Aina tässä käy näin.
Pelkkää hetken onnea ja huumaa, mutta lienee sekin tyhjää parempi.

Tärkeimmät kysymykset

Eilen törmäsin NK:hon yli vuoden tauon jälkeen. Aiemmin hänen suustaan on kuulunut yllättävällä hetkellä esimerkiksi lausahdus "rakastan sua". Ihana, turvallinen ja "vaaraton" mies, lähinnä sen suhteen, ettei tietyistä syistä tilanteet koskaan etene muutamaa hassua suudelmaa pidemmälle.

(Ja se ensimmäinen suudelmahan meni niin, että kesken jonkun yhdentekevän keskustelun vuosia sitten NK pyysi minua tulemaan lähemmäs, sillä hän nojasi kaiteeseen, ja minä olin alapuolella. Hän kuulemma halusi kokeilla yhtä "juttua". Minun astuessani hänen eteensä, kysymys oli "Saanko mä suudella sua?". Saihan hän. Useammankin kerran.)

Silmiään hän ei minusta irti saanut, ja vihdoin kosketusetäisyydellä ollessamme, hänen pidellessä käsiäni käsissään tiukasti, oli keskustelu kutakuinkin tällaista:

NK: "Missä sä oot ollut? Musta tuntuu etten oo nähny sua ainakaan kymmeneen vuoteen.."
NK: "Et kai sä vaan oo menny naimisiin? Saanu lapsia?"
Minä: "No en ainakaan tietääkseni..vaan eipä suakaan oo näkyny, ilmeisesti sun lomailun takia..?"
NK: "No hyvä. Oisit tullu moikkaan mua. Oisit tehny musta onnellisen."Jos tilanteessa jotain kummaa on, niin harvemmin katselen keskustelukumppaniani niin tiiviisti silmiin.

Ihana mies.

Sulamispisteessä

Äkillisen julmasti iskeneen helleaallon yllättäessä, tuntuu että kaikkien muiden paistatellessa upeaa päivää minulla kiehuvat vain hermot. 

Jo kerran hyvin alkanut nahistelu ei tunnu saavan päätöstä millään. Viime yön sanataistelu pisti taas pohtimaan omaa rooliani tässä suhteessa; asia oli niinkin yksinkertainen kuin pienten väärinkäsitysten yhteenkasautuma, joista oltaisiin selvitty toiselta kysymällä ja puhumalla. Ei, meillä tuli olla täysmittainen, yöllinen taistelu, joka päättyi hyvään sovintoseksiin, mutta jätti minut silti roikkumaan rajamaan reunalle. Sen rajamaan, jossa ei osaa päättää tekisinkö vai jättäisinkö asiat oman onnensa nojaan hoitumaan omia aikojaan? 

Yhteiskunnan mielestä nainen on vaikea, koska ei osaa puhua suoraan ja mies on sika, koska sanoo asiat liiankin suoraan. 

Suorasanaisena naisena kerron oman mielipiteeni julki hyvin selkeästi artikuloiden enkä koe tarpeelliseksi yrittää kierrellen ja kaarrellen päästä asian äärelle, mutta huomaan silti sortuvani hyvin pikkumaiseen käytökseen, joka eskaloituu siihen että koen tulevani loukatuksi jos E ei osaakkaan lukea ajatuksiani. On välillä vaikea muistaa, että asioiden ääneen sanominen auttaa ja kukaan, ei edes prinssini uljas ja rohkea, osaa lukea toisen ajatuksia. Vaikka niin kutsuttu riitamme päättyikin hyvin niin huomasin sen jälkeen olevani itse realiteettitarkastuksen tarpeessa. 

Puhu tai ole hiljaa ja kärsi.

Sometimes people try to expose what's wrong with you 

because they can't handle everything that's right about you

Anonymous

Huomaamatonta paritusta

Ystäväni valmistujaisjuhliin oli yllättäen päätynyt pelkkiä pariskuntia. Sekä minä ja eräs yksinäinen mieshenkilö. Kuten arvata saattaa, jossain vaiheessa iltaa alkoivat ystäväni lievässä humalatilassaan parittamaan minua kaikin mahdollisin keinoin tuolle yksinäiselle mieshenkilölle. Ei siinä mitään, mukava ihminen, mutta silti tyrkytys alkoi ahdistaa. Mielelläni juttelin, ja vietin aikaa juhlissa myös tuon tapauksen kanssa, sentään muistaen itse sen, että alunperin juhliin oli kutsuttu mukanani myös A.
Yöllä kotiinlähtiessäni lähtöäni yritettiin kaikin keinoin estää, koska kuulemma minun olisi pitänyt jäädä nukkumaan yksinäisen mieshenkilön kainaloon.

Vaikka tarkoitus ystäviltäni varmasti olikin "hyvä", tuntui se silti kohtalaisen kurjalta. Kuten aina, kun joku toinen päättää puolestasi kenen kanssa pitäisikään olla, ja kuka on sopiva läheiseksi seuraksi. Onneksi itselläni sentään järki pysyi päässä, joka johtui pitkälti siitäkin, etten osaa kuvitellakkaan ketään "vierasta" fyysisesti lähelleni. Edeltävistä sutinoista on niin luvattoman pitkä aika, etten edes tiedä kuinka enää käyttäytyä sellaisessa tilanteessa, jossa vaikka suutelu olisi ajankohtaista. Varmaankin juoksisin karkuun.

Niin tein nytkin. Nimittäin tulin tyytyväisenä kotiin lämpimässä kesäyössä, ja ihan yksin.
Huono paritettava.

Tyyntä ennen myrskyä, sanoin!

Epäusko ja luottamus ovat kaksi asiaa, jotka kulkevat käsi kädessä parisuhteessa ja elämässä. Ne ovat tunteiden peruskastia, joita ilman emme olisi luokiteltavissa persooniksi.

Tämä kaikki alkoi harmittomasti ilman varoitusta tai sireeniä soimassa päässäni, kuten kaikki katastrofit yleensä. Aikaisemmalta viikolta päällimmäisenä mieleeni muistuu kaksi suurta riitaamme E:n kanssa, josta ei puuttunut huutoa, kyyneliä eikä dramatiikkaa. Tunsin räjähtäväni verbaalisti molemmilla kerroilla E:n naamalle, enkä todellakaan parisuhdetta rakentavalla ja tukevalla tavalla. Kerroista toisella sain hänet itkemään.

Itkemisessä ei ole pahalle ajatukselle sijaa, vaan miellän sen itsekkin hyväksi tavaksi välillä purkaa tunteitaan ja surua sisältä ulospäin.
Silti kun näin E:n itkemässä edessäni, se pysähdytti minut. Minua hävetti, kun olin ollut noin julma miestä kohtaan, jota rakastan. Minua edelleen hävettää kyseinen brutaali sanojen ja lauseiden tuhoisa vyöry, jolla sain E:n murtumaan.

Nämä muutamat päivät mietittyäni asiaa voin sanoa sittenkin kokeneeni tapahtuneen hyväksi.  Täydellinen purkautuminen minun puoleltani ja murtuminen hänen puoleltaan johti siihen, että tunnen suurempaa luottamusta E:tä kohtaan; Hän seisoi edessäni ja kykeni näyttämään tunteensa minulle kaikista "miehet eivät itke"-kliseistä huolimatta. Luottamus välilämme ei kärsinyt kuten aluksi epäilin, vaan kasvoi vahvemmaksi tietyiltä osin.

Don't let yesterday take up too much of today

Anonymous

Mies minun makuuni

Koettuani jo pitkät ja pätkät, laihat ja lihavat sekä narsistit, sadistit ja äitihahmoa etsivät vauvat, voin kai sanoa löytäneeni kultaisen keskitien. Tai ainakin polun sen vierestä.
Aikaisemmin etsin täydellistä miestä, joka olisi omannut ulkonäön, puheet, ollut huomaavainen ja kiltti sekä kesyttänyt minut omakseen. Löysinkin sellaisia, tosin kaikki heistä halusivat vain kesyttää minut ilman vastaan tulemista terveen parisuhteen turvaamiseksi. Ollessani aikani hukassa aloin laittamaan uudestaan tärkeysjärjestykseen mitä tahdon mieheltä.

Mies, joka on kiltti ja huomaavainen minua kohtaan, kykenee kuuntelemaan minun mielipiteeni ja jolle voin ilmaista tunteeni suoraan niin kuin ne tulevat sisältäni sekä jolta löytyy älyn lisäksi tunneälyä huomata esimerkiksi joskus pikkumaisiksi yltyvät kiukunpuuskani, joita voimme yhdessä keskustellen selvittää. Ulkonäön suhteen nostin riman aluksi väärille urille, koska ennenkuin huomasin olin yltäpäältä ihastuksissani pokaalipoikiin; tuohon miestyyppiin, jota on ilo katsella kaukaa, mutta joka lähemmän tarkastelun tuloksena paljastuukin tyhjäksi ja kiiltäväksi kuoreksi. Realiteettien taas tullessa minun silmieni eteen päädyin etsimään miestä, joka olisi ilo minun silmilleni, mutta jossa on sitä salattua charmia ja mystisyyttä, joka laittaisi minut tutkimaan tuota miestä tarkemmin.

Koen olevani erilainen monissa eri seikoissa, joten halusin miehen, joka jaksaa olla kiinnostunut, utelias ja valpas minun suhteeni. Vaikka sanotaan, että aika ei vanhene eikä liiku, niin kaikki muut sen ympärillä liikkuvat ja kehittyvät. Samoin on minun laitani, joten halusin miehen joka pysyy perässäni käänteessä kuin käänteessä menettämättä suuntavaistoaan. Jos joskus tulisuuteni yltyy roihuksi saan arvoisen vastuksen, mutta  koska suurimmat liekit palavat nopeimmin loppuun en kaipaa vierelleni pitkävihaista miestä. Miehen, jolta saan kunnioitusta ja joka on minusta vilpittömästi ylpeä. Miehen, joka tukee ja rakastaa minua tälläisenä kuin olen ilman vastaväitteitä ja muutoshaluja.
Vapaana sieluna halusin miehen, joka seisoo rinnallani ja pitää kädestäni kiinni, kun olen lähdössä kalliolta lentoon ilman siipiä, mutta joka ymmärtää ettei portailta harjoittelu satuta minua.
Kaunis sielu, jota ruumis voi olla kaunis.

Kohta vuoden seurusteluni jälkeen koen löytäneeni kumppanin, E, kävelemään sitä samaa polkua pitkin, jota itse kuljen kultaisen keskitien vieressä. En sen enempää halua enää palata vanhoihin, koska kuten aiemmin mainitsin kaikki muuttuu ja samoin käy minun mielipiteideni. En mieti enää "Jos hän olisi..", koska silloin tapahtuu väistämätön ja turhaudun yrittäessäni muuttaa kalliota kullaksi. Tässä suhteessa otan vastaan mitä tuleman pitää ja pyrin yhdessä selvittelemään parisuhteen synkät kuusimetsät, valoisat ja kultaiset pellot sekä harmaat, tylsät päivät harmaiden pilvien alla.



I hope that you see right through my walls
I hope that you catch me, because I'm already falling
I'll never let our love get so close
You put your arms around me and I'm home
Christina Perri

Muutosten yöt

Kuluneet yöt ovat olleet jokseenkin unettomia kaiken väsymyksenkin keskellä. Koska A:n kanssa ei mene hyvin, valtaa ahdistus mielen. Jolleivät asiat pian muutu niinkutsutun parisuhteen tiimoilta, on ainakin kotini kokenut mittavan muutoksen minun huseeratessa pensseli kädessä ympäri huushollia. Neljän tunnin yöunienkin jälkeen on hyvä aloittaa aamu kukonlaulun aikaan tekemällä jotain konkreettista. Voisinpa maalata pääni sisältönikin hetkellisesti uudestaan.. siinä maalauksessa olisin ehdottomasti kylmempi ja vahvempi. Määrätietoisempi. En tällainen puolikovettunut muovailuvahapallo, josta kukin saa pienellä vaivalla kivasti ne omat sormenjälkensä esille, vaikkei se täysin taivukkaan edes niiden lämpimien käsien alle.

Sen vähäisen nukkuma-aikani olen käyttänyt mitä kummallisimpiin uneksumisiin. Päälimmäisenä mieleeni on kuitenkin iskostunut ah, niin ihana uni! Yllättäen näin unta miehestä. Mutta mistä miehestä?

No siitä unelmien Metsäkedosta tietenkin! Itse uni nyt ei sinänsä ollut häävi, vaan ennemminkin huvittava. Unenomaisesti kun paikassa ja tapahtumissa ei ollut päätä eikä häntää. Ympärilläni vilisi entisiä miessäätöjäni, ja jostain syystä olin keskellä baaria vetämässä hillityt perseet kyseisen päiväunimateriaalin kanssa.

Lause joka myös sattuneesta syystä on pyörinyt mielessäni edeltävät päivät, on Pariterapian "Mä vedän hillityt perseet, raahaan jonkun mun hyttiin". Vaikka en toiminnaltani yleensä ole koskaan sellainen, alkaa sekin kuulostamaan mielessäni vaihtoehdolta. Läimäskää nyt joku muhun jotain järkeä..

P.S. B on taas kadonnut (yllättäen). Draamakuningas taas muisti viestillä, joka oli tuttuun tapaan torjuvaa yksinpuhelua. Ne viestit pitäisi jokaisen joskus kokea, hämmentävä tyyli, vielä näin vuosienkin "tottumisen" jälkeen!

Kaiken takana on nainen part 3

Q

Monen maailmanloppua lähentelevän pettymyksen kokenut ja silti sokeasti syöksynyt taas parisuhteen hurrikaanin silmään. Spontaani pessimisti, joka tasapainoilee oman julkean itsenäisyyden ja parisuhteen yhteisen ihanuuden keskellä. Parisuhde on normaaliin tapaan ihana ja upea, mutta iskee välillä syvälle palleaan saaden ikuisesti vapaan sielun miettimään peruskysymyksiä; miksi ja miten?

Luovuuden ja teatraalisuuden kruunamaton kuningatar, joka salaa päiväkirjassaan haaveilee Leo Tolstoin Anna Karenina-tyyppisestä sivistyneestä ja syvästä romantiikasta vaikka tuntee realiteetit ja hyväksyy aamuisen kiireisen suudelman. Suorapuheinen, räväkkä eikä suostu kynnysmatoksi. Silti hiljainen, ujo ja herkkä, joka johtaa monen ihmisen kohdalla epäröimiseen ja harhaluuloihin.

Ulkoista olemusta ja kasvonpiirteitä kuvaisi mielummin sanoilla klassisen kaunis, kuin nykypäivän upea ja seksikäs. Vihreisiin silmiin uppoutuu hetkeksi jos toiseksi eikä naisellisten muotojen omaaminen pelota. Tyyliltään outolintu kun yhtenä päivänä liehuu pilvissä mekon helmat hulmuten ja korkokengät kopisten ja toisena pysäyttämätön farkkutyttö Converseineen, kun kolmantena taas ulkoilmaan astuminenkin saa ihmiseltä jos toiselta katseen perään. Rakastaa intohimoisesti kirjoja, itsetutkiskelua ja kauniita asioita listan jatkuessa hamaan loppuun asti..
Nauttii pitkistä keskusteluista ja herkästä iltakävelystä auringon laskiessa puiden taa, käsikädessä - totta kai, mutta ottaa välillä eroa ja hengitystilaa palaamalla rankalla kädellä luontoon. Hypotermian, väsymyksen ja pinttyneen lian valuessa suihkukaivoon saa parisuhdekkin taas aivan uuden merkityksen.



You were born to be real - not perfect 
Anonymous

Uusia tuulia!

Kesän myötä mukaan kirjoitteluun hiipii mukaan kolmas helsinkiläistyvä nainen, Q.
Koska blogissa on ollut huomattavasti hiljaisempaa K:n siirryttyä vakituisempaan aikaan, ja minun ylläpitäessäni postaustahtia yksin, on pieni piristys enemmän kuin aiheellista. Vähän erilaisia tilanteita ja näkökulmia siis jatkossa tarjolla! Voihan olla, että itsekin päädyn enemmän vauhtiin ja vaaratilanteisiin, joista teille tärkeimmät raportoida.

Enimmät esittelypuheet jätän neidille itselleen, ja sitä tarinaa onkin varmaan piakkoin tulossa..

Tervetuloa Lasikenkäilemään, Q!

Ei-niin-iloinen jälleennäkeminen

Eilen se sitten tapahtui parin vuoden jälkeen, nimittäin Draamakuninkaan tapaaminen.
Kevyehkössä humalatilassa, ja keskellä yötä lukuisten puheluiden ja tekstiviestien jälkeen.

No, lyhyesti sanottuna tapaaminen ei ollut sieltä mukavimmasta päästä alkuunkaan. Liikaa muita ihmisiä, liikaa alkoholia ja muuta hälinää, ja ihan liikaa stressiä minun osaltani. Näkeminen pitkän ajan jälkeen "ihan kuin ei mitään" ei tuntunut miltään muulta kuin teennäiseltä farssilta. Sellainen tekopyhyys kun paistoi herrasta läpi.. Lopulta siirryttyämme eri suuntiin hyvinkin pian, jatkui sama typerähkö tekstiviestittely. DK kun sattumalta on tapaus, joka aina varmuudella tietää kaiken, ja vetäytyy tilanteista tylysti yksinpuhelunsa aikana. En edes ymmärrä, kuinka joku voikaan keskustella toisen ihmisen kanssa niin paljon yksikseen. Taitolaji sekin, mutta turhauttava toiselle osapuolelle..

Illan viimeisenä tapahtuvan puhelinkeskustelun uskon sentään jäävän viimeisimmäksi yhteydenotoksi siihen seuraavaan vähintään kahteen vuoteen. Sen verran kova poika hän on mitätöimään, tietämään ja olemaan niin helvetillisen korrekti kaikessa, paitsi niissä todellisissa teoissaan. Besserwisser.

"musta sä näytit niin hyvinvoivalta" Jep. Niinhän me itkupaniikkiset naiset yleensä näytetään.

Herra B:n paluu

Eilen se sitten tapahtui todella, vaikka luulinkin salaisten toiveitteni olevan turhaa.
Tapasin ohimennen B:n lähes puolen vuoden tauon jälkeen, enkä kovinkaan suuria odottanut. Yhden katseen perusteella olin jo lähes varma, että edeltävästä tapaamisesta jokin oli muuttunut. Hetkeä myöhemmin selvisi, että osa vanhaa tunnetilaa oli tosiaankin eksynyt takaisin.. B vierelläni tuntui tutulta, kihelmöittävältä ja hyvältä. Sutinafiilis! Toisaalta mielessäni pyöri yhä edeltävät kurjat teot, joita hän osakseni soi.

Läheisissä merkeissä tapahtunut läpänheitto kuitenkin kohtasi loppunsa, ja ajattelinkin tilanteen olevan sillä selvä. Myöhemmin yöllä sain kuitenkin viestin, joita tuli sitten vähän useampiakin...
Jos ei muuta, niin ainakin kerrankin nukahdin hymyillen niin, että poskilihakset kramppasivat.

B kutsui minut luokseen jälleen kerran, ja oli nyt täysin varma siitä, että haluaa minut todella sinne. Tekemään uusia muistoja, joita on sitten kiva muistella vanhana kiikkustuolissa..


Parempi suhtautua varauksella..toiveikkaasti. Sattumalta kun pidän kuitenkin hänestä aika paljon..

Pukumies

Kävelin kohti kahvilaa ystävieni kanssa, kun huomasin portaissa hieman alempana kulkevan miehen. Pitkähkö, lainehtivalla tukalla varustettu pukumies, joka katseli minua. Hän saapui samaan kerrokseen kuin minäkin, ja katseli minua silmiin useammankin kerran. Olin jokseenkin myyty.

Kun olin kahvini ostanut, ja palasin takaisin kohti pöytää, oli mies kadonnut.
Miksi sitä toisinaan ei vain osaa tarttua tilaisuuteen? Nytkin tilanne olisi ollut suorastaan loistava, mutta silti takaraivossa piilee pelkoajatus torjunnasta ja mahdollisesta vaimokkeesta, vaikkei tilanteita niin vakavasti pitäisikään ottaa.
Enpä sitten tietenkään tuota miestä enää päivän aikana nähnyt, ja epäilen, ettei hän ollut edes Suomesta.
Aina voi myös lohduttautua sillä, että ehkä kyseessä olikin uskomaton mulkku, joka sai minut pidemmillä hiuksillaan ja sillä puvulla lumoutumaan. Nii-in, se puku kun nyt vaan kolahtaa minuun aina..

Toivottavasti löytäisin edes tuollaisia hetkiä lisää itselleni piristykseksi (ja pettymykseksi), kun ei mieselämä näytä muuten kohtelevan kovinkaan ruusuisesti. Turhautumista on hyvä purkaa kotona naisellisesti pieniin remonttitoimenpiteisiin, ja yrittää näyttää kodin ulkopuolella mahdollisimman tyrmäävältä katseenkerääjältä. (ei sentään sellaisena, kuin muutama näkemäni naikkonen lähiaikoina: tunikapituinen "mekko" päällä, ja paljas perse paistaa julkisella paikalla. Uusi trendivillitys??)

Arkisilmäyksiä

Tavallinen kauppareissu muuttui huomattavasti jännittävämmäksi vastaan kävelleen komistuksen takia. Ensin varovainen silmäys, ja hetken kuluttua vähän pidempi (KUUMA!) silmäys.. Hyvä etten rysäyttänyt pyöräillessäni läheistä seinää päin. Tosin ajatuksissa kävi myös se, että olikohan naamaani liiskaantunut ötökkä, tai jäänyt päärynäjäätelön rippeet, jotka olisivat tuon katseen selittäneet. Ei olleet.

Olen ilmeisesti ollut huolestuttavan paljon en-ihmisten-ilmoilla.

Kaupassa tuskailin edelleenkin sen paljonpuhutun Herkun suhteen. Nolottaa melkein, että hänelle alunperinkään mitään sanoin, sillä nyt en tiedä kuinka suhtautua hänen näkemiseensä. Vaikka nytkin hän oli vieressäni, en uskaltanut edes vilkaista kunnolla, saati sitten hymyillä. Oikeastaan edelleenkin haluaisin pyytää häntä kahville, mutta pelkotila "ei"-sanan vastaanottamisesta ja häiriön aiheuttamisesta valtaa helpommin mielen. Hän kyllä vilkaisi minua...ja sitäkin säikähdin. Kieltämättä kunnioitan miehiä, jotka yleensä ovat niitä aktiivisempia iskijöitä, ja jaksavat yrittää torjunnoista huolimatta. (tarkoittamatta nyt niitä rasittavia takiaisia, taikka säälittäviä vonkaajia.. vaikka pokkaa se heiltäkin vaatii. tai tyhmyyttä.)

Myönnän kyllä olleeni A:n kanssa jokseenkin romanttisella reissulla ihan jokin aikaa sitten.. mutta nyt taas kaikki on niin sekavaa, kuten aina ennenkin. Reissullakin metroportaissa jotkut univormunamut uskaltautuivat flirttailemaan, vaikka A olikin vieressäni. Voi sitä pettymyksen määrää, kun suutelinkin A:ta heidän edessään.. ;)

Hiljaista on..

Kulunut viikko on ollut hiljainen kuin huopatossutehdas. Vaikka olenkin hyvin miesvoittoisissa paikoissa liikkunut, ei erästä herkkupersettä (jota mielelläni hieman puristelisin) lukuunottamatta ole oikein mitään jännää näkynyt. Toki tuossa vapunvietossa keräsin ei-toivottua tuijotusta joltakulta paikalliseen eksyneeltä ulkomaanelävältä, sekä tutunkumminkaimanserkunveljenmummonkaverinvävyltä, joka vaikutti vähintäänkin epäilyttävältä vihjailevine puheineen sormus sormessaan. Dirty. Kiitos-ei kiitos.

Toivottavasti tulevat viikot sentään jotain piristystä tuovat tullessaan, sillä se tulisi tarpeeseen. Jos ei muuta, niin ainakin tiedän liikkuvani maalla, merellä ja.. jossakin epäilyttävissä paikoissa lähiajat. Laatuseurassa. Joten palailen seuraavan kerran toivottavasti enemmänpuhuvissa merkeissä. Jea!

Törpön paluu

Seuraava episodi on varmaan Törpön kosto?

No, törmäsinpä kuitenkin taas sattumalta Törppöön. Aiemmalla kerralla ystävänikin kuuli, kuinka kyseinen herrasmies vähätteli, tiesi kaiken, ja oli aivan uskomattoman fiksu ja filmaattinen. Aina kuten aiemminkin.

Tällä kertaa kaikki oli kuitenkin toisin. Samaisen ystäväni seurassa olin jälleen kerran, mutta nyt Törppö katsoi asiakseen käyttäytyä omistajan elkein. On aivan uskomattoman raivostuttavaa, kun joku iljetys päättää käydä silittelemään kättä ja koskettamaan jollain eleellä jatkuvasti keskustelun lomassa. Kun keskusteluun lisää vielä jatkuvan "Rakas" -sanan käytön, on oksennusreaktio minun kohdallani taattu. Teennäistä, liian lähentelevää ja muutenkin erittäin vilpillistä. Tällä kertaa Törpön omien sanojensa mukaan hän ei ole koskaan sanonut mitään vähättelevää minusta, eikä koskaan ole yrittänytkään puhua mitään minua latistavaa. Jepjep.. Saatoinpa vastineeksi mainita hänen puheidensa olevan ihan silkkaa sitä itseään, ainakin enimmäkseen. Vaatii taituruutta poimia sen kaiken joukosta ne muutamat olennaiset sanat. Harvemmin tosin onnistun siinä.

Ilmeisesti Törpön fiilikset menivät tehokkaasti, sillä myöhemmin hänen ainoat sanansa olivat jäykähköt "heihei, S".

Ei harmita. Paitsi se, että seuraava törmääminen lienee taas samaa paskanjauhantaa ja ällölähentelyä. Omaisipa hänkin pidemmän muistin.

"Voi kun mä just aattelin sua, ja mietin et mitä sulle kuuluu, ja oispa kiva kun oisit täällä"

"Sä oot mun aurinko"

Julkisessa kulkuneuvossa matkattuani eräs herraseurue otti asiakseen ylenpalttisen liehittelyn.
Mitä kaikkea ehdinkään viidessä minuutissa olla? No, tässä listaa:

"Miten kaikki kauneus voi olla samassa paikassa?"
"Siis kattokaa nyt tota, sä oot mun aurinko"
"Kyllä mä tunnistan naisen jossa on potentiaalia" (niin mihin???)
"Oot sä illalla vapaa?"
"Missä mä oon ollu, kun en oo nähny sua?"
"Kato nyt noita silmiä!"

Listaa voisi jatkaa vieläkin pidemmälle, mutta aihealue pysyi valitettavan samana, ja naurunremakkani kuului epäilemättä peräpenkkiin asti. Täytyy myöntää, että yritystä etenkin eräällä noista herroista oli vähintäänkin koko adjektiivivarastonsa verran. Harmi vaan, ettei huomattava humalatila lisännyt vakuuttavuutta.

Satunnainen hömppä voi toisinaan piristää harmaitakin sadepäiviä. Kiitos siis mehevistä nauruista noille satunnaisille kulkijoille.

Vanha suola, taas kerran.

Olen joskus aiemminkin kirjoitellut täällä ärsyttävästä entisestä heilastani, joka omalla kiukuttelullaan aiheutti aikaa sitten välirikon. Vuosia sen jälkeen yritettiin olla kavereita, mutta taas tuo samainen tuittupää aloitti sen, mihin vuosia sitten oli lopettanut. Ja joku vielä kehtaa väittää, että naiset eivät osaa päättää, ja kiukuttelevat lapsellisesti..

Jälleen kerran jätin tuittupään omaan arvoonsa, sillä ei hän minua edes kaverina niin paljoa kiinnosta, että jaksaisin provosoitua hänen tempauksistaan. Olin kuitenkin väärässä tuon ihanan ajatuksen suhteen, ettei minun hänestä tarvitsisi kuulla mitään. Muutama päivä sitten puhelimeeni ilmeistyi tekstiviesti häneltä.
Kuvottava "mä tahon takas sut" -tyyppinen itkuvirsi, jonka pointti ei tosiaan hänet tuntien ole vain vanhojen aikojen muistelu hyvässä hengessä. Hetken jo mielessä kävi vastauksen kirjoittaminen "anna olla" -muodossa, mutta järki sentään voitti pian, ja viesti sai kadota puhelimesta yhtä pian kuin tulikin. Ehkä vastaamattomuus oli riittävä vinkki tällä kertaa, kun lisäosaa viestiin ei onneksi ole tullut. Ai v****, eikö noi pahimmat ääliöt vois vaan kadota?? Tai ainakin kadottaa mun puhelinnumeron.

Herkku!

Olen alkanut jotenkin kummasti viihtymään ruokakaupassa entistäkin useammin.
Syynä siihen on ihan käsittämättömän komea mies, ja vielä osastolla, jolla muutenkin vietän kaupassa eniten aikaa. Pitkän tiirailun jälkeen uskaltauduin myös sanomaan kyseiselle herralle, että hänen takiaan on harvinaisen kiva tehdä ostoksia.. Vastaukseksi sain hymyn, ja vielä perääni hän huusi kivan viikonlopun toivotukset. Olis tää viikonloppu tosin voinut olla kivempi, jos oisin kaupasta napannut sen komistuksenkin mukaan.. vaikka iltapalaks. Unileluks. Aamupalaks?

Nyt painiskelen kauhuajatusten kanssa, että kehtaanko enää edes tuohon kauppaan mennä asioimaan, vaikka tuskinpa tuo tilanne maata kaatoi.. ehkä saisin jonkunlaisen hymyn (toivottavasti en vaivaantunutta) jatkossakin? Jos mulla olis nyt sukat, ne pyöris jaloissa pelkästä ajatuksesta. Kevätsutinaa?

(toisaalta, kai se herra A siellä jossain vielä on..)

Ota nyt tuostakin tolkkua?

Aiemmin kerroin käyneeni "melkein-treffeillä".
Ajattelin, ettei kyseisestä miehestä enää kuuluisi mitään, mutta yllättäen viikko takaperin häneltä tulikin viesti, jossa hän toivoi näkevänsä minut uudestaan, ja tunteen olevan molemminpuoleinen. Ongelma ei kuitenkaan ollut siinä, vaan uskomattoman "laiskassa" toiminnassa. Viesteihin vastaaminen on uskomattoman hidasta, eikä tapaamisajankohdasta ole kokonaiseen viikkoon tullut mitään selvyyttä, vaikka itse olen yrittänyt ehdottaa satunnaisia ajankohtia.

On vain vähän epäselvää, kiinnostanko ollenkaan, jos vastaaminen on niin uskomattoman vaivalloista puuhaa, puhumattakaan ajankohdan sopimisesta. Miksiköhän sitä näkemistä piti sitten edes ehdottaa?

Joten hanskat tiskiin tämänkin osalta.. kunnes taas hänestä jotain kuuluu. Joskus.

P.S. mikä siinä on, että miehet näyttävät viehättyvän erityisen paljon ikänsä valehtelusta? Sitten, kun totuus käy ilmi, alkaa kauhea itku ja poru asiasta. Nainenhan on julma, kun sanoo ettei arvosta valehtelua, eikä sitä, ettei kykene olemaan rehdisti oma itsensä, vaan huijaa heti alussa.. Voi ***** sanon minä.

Ostan sut drinkillä, part. 2

Baarissa selvinpäin jonottaessani baaritiskille vedenhakuun, näin silmäkulmastani viereen ilmestyneen erään epämiellyttävän muiston menneisyydestä. Epämiellyttävän siksi, että hän katsoi asiakseen huudella törkeyksiä, ynnä muuta tarpeetonta vittuilua muutamia vuosia takaperin. Hetken kuluttua tämä ääliö kysyy minulta, mitä haluaisin juoda? Ilmeeni varmaan oli näkemisen arvoinen, koska siinä hetkessä se tuntui tökeröimmältä mahdolliselta lähestymiseltä, jonka tuollaiselta ihmiseltä voi saada. (sitä lähestymistä en noin muutenkaan olisi kaivannut) Suurella varmuudella hän myös tunnisti minut, joten en ymmärrä kuinka jollain on pokkaa toimia noin. No, vastasin kuitenkin rehellisesti, etten ole muuta kuin hakemassa vettä. Hetken kuluttua vesilasi ilmestyi hänen toimestaan eteeni.

Vaikkei varmaan tarkoitus (toivottavasti) ollutkaan antaa vaikutelmaa siitä, että menneen saa poistettua tarjoamalla juoman, siltä se silti tuntui. Halvalta. Jos haluaa jotain pahoitella, on rehti keskustelu huomattavasti parempi vaihtoehto. Kaikin puolin.

Take-away -nainen.

Toissapäivänä erehdyin iltasella istumaan bussipysäkillä, luonnollisesti odottelemassa bussia. Silmäkulmastani näin, että joku toinenkin odottaja ilmaantui paikalle. Hetken kuluttua hän kysyi minulta englanniksi, meneekö bussi mihin suuntaan. Ulkomaalainen, nappisilmäinen, miellyttävän näköinen nuori mies. Muutaman sanan vaihdettuamme, hän pyysi minua seuraksi kahville. Jostain hetkellisestä mielenhäiriöstä päädyin lähtemäänkin.

Kahvilla juttelimme toki kaikenlaista, ja vaikka olikin mukavaa, en silti kykene luottamaan vilpittömiin tutustumisajatuksiin kenenkään osalta.. ehkä se on se perisuomalainen epäilevä jurous kaikkea erilaista kohtaan. Tai lähinnä omakohtainen suurpettymys vastakkaista sukupuolta kohtaan, jonka vuoksi jokainen ystävällisen sanan sanoja tuntuu jotenkin vilpilliseltä, vaikka sen ajatuksen itsekin tietää tyhmäksi.

Mikä ihme siinä on, että päädyn aina liikennevälineissä jonkun iskuyritykseksi? Tuntuu jo enemmänkin säännöltä, kuin poikkeukselta..

Treffeillä. Ainakin melkein.

Muutama päivä takaperin päädyin vihdoin tapaamaan erään uuden tuttavuuden, jonka kanssa ihan ystävämielellä kuitenkin olin liikenteessä. Kyseessä oli lähes sokkotreffit, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan minun ulkonäöstäni, mikä itselleni oli suuri helpotus. Kerrankin joku, joka ei kiinnostu ulkonäön perusteella, vaan keskusteltujen asioiden.

Myönnettäköön, että kyseessä oli kaikin puolin kiinnostava, keskustelutaitoinen, komea ja samantyyppinen ihminen kuin minä.

Vaikka useampi tunti meni niitä näitä jutellessa nopeasti, jäi kuitenkin yksi asia suuresti häiritsemään.
Mies oli pyytänyt minua tapaamiseen oma-alotteisesti. Hän ei missään vaiheessa edes tarjoutunut tarjoamaan minulle edes sitä yhtä ainoaa juomaa, joka mielestäni tuntui vähän epäherrasmiesmäiseltä. Kyse ei ole siitä, ettenkö itse ihan mielellään maksaisi ostoksiani, vaan siitä, että mielestäni se kuuluu peruskohteliaisuuteen. Niin itsekin toimisin miestä kohtaan, jos olisin oma-alotteisesti pyytänyt häntä tapaamaan minua. Itse hän kuitenkin myös söi tapaamisen aikana, sekä joi useammankin. Itse tyydyin ihan mielelläni lasilliseen lempijuomaani, koska seuratilanteesta oli kyse.
Voihan toki taustalla olla jokin periaatekysymys, mutta päälimmäisenä minulle jäi hänestä kuitenkin mieleen itsekkyys. Tai sitten en vain ole koskaan tottunut miehiin, jotka eivät edes tarjoudu maksamaan, vaikka kohteliaasti usein olenkin kyseisenkaltaiset tilanteet ohittanut kohteliaasti. Kaipaan silti mieheltä vanhanaikaista kohteliaisuutta edes eleinä, vaikkapa oven avaamisena ravintolasta poistuessa. Jonkinlaisena pienenä huomioimisena.

Muutama tunti minulla siis oli mukavaa keskusteluseuraa, joka päättyi kylläkin halaamiseen, sekä hänen osaltaan ehdotukseen nähdä uudestaan. Eipä hänestä kyllä yhtikäs mitään ole kuulunut sen jälkeen, joten taitaapa kaikesta huolimatta kyseessä olla hiukan itsekäs ihminen..vaikken haluakaan tuomita tuon perusteella täysin, niin joku kokonaisuudessa silti arveluttaa. Ystävätasollakin.

Tuleva vanhapiika?

Hiljaisuudessa on vierähtänyt nopeasti useampikin viikko, vaikka todellisuudessa ei ihan niin hiljaista ole ollutkaan. Tuntuu silti siltä, ettei mistään asiasta tee mieli kirjottaa taikka raportoida noin muutenkaan kenellekkään, riittää että asianomaisten tiedossa on ollut kaikki tapahtumat.

Yhä määrittelemättömästi jatkuva yksineloni on toki tuntunut kurjalta, mutta myöskin uskomattoman vapauttavalta. Tuon vapautuneen fiiliksen myötä tosin tilanne on mennyt siihen suuntaan, että olen jälleen kerran saanut todeta pitäväni miehistä, jotka eivät taatusti pidä minusta. Pelkään myös muuttuneeni todelliseksi roskaromaanin ällöromantiikan ruumiilliseksi ilmentymäksi, vähintäänkin aivotoimintani tasolla. Syytän tilanteesta tietenkin sitä, että fyysisen kosketus, läheisyys ja seksi ovat olleet täysin poissa minun elämästäni harvinaisen kauan, eikä tällä menolla loppua ole näkyvissä. Vähemmästäkin alkaa pää pehmetä..
Toki ympärillä on muuten ihmisiä, niin tuttuja kuin läheisiä, hyviä ystäviäkin, jotka jaksavat piristää ja suunnitella ties mitä yllättäviä käänteitä. Siitä huolimatta se fyysisyys miehen muodossa olisi enemmän kuin kaivattua. Kaikkeen sitä pitääkin tottua..

No, erään käänteen aikana satuin kuitenkin iskemään silmäni erääseen Suomessa toisinaan viihtyvään kiharapäähän. Lähes kahden päivän rohkeudenkeräilyn jälkeen uskaltauduin myös puhumaan kyseiselle herralle, ja juttua riittikin. Vaan kuinka ollakkaan, aamuyön epäonnisina tunteina tilanteen pakosta päädyimme eri suuntiin, löytämättä enää toisiamme. Pienen pieni mahdollisuus näkemiselle tulevaisuudessa on, kuten ehkä yhteydenpidollekin. Jos värvätyt apujoukkoni ovat saaneet viestin onnekkaasti perille. Vaikka kyseessä olikin jokseenkin vilpitön työasiakeskustelu, en silti olisi pannut pahakseni jotain muutakin. Joskus, ei välttämättä samana iltana.

Näin monen päivän jälkeen, viestiä odotellen päädyin lopulta jälleen kerran siihen lopputulokseen, etten taida koskaan miellyttää sellaisia miehiä, jotka minua eniten miellyttävät. Ratkaisuna tyytyä siihen mitä saa? Ei ikinä. Miksi tyytyisin tyytymättömyyteen? Jokainen mies ei minun kohdallani ole mahdollisuus..

No eikö se nyt vieläkään tajua?

Joo, kai se on välillä taas täälläkin heräiltävä... Ajatukset tuntuu vaan kulkevan yhtä ja samaa rataa, että tuntuu turhalta kirjoittaa niistä. Nyt eräs viesti sai minut yllytetyksi tänne asti.

Herra PP josta ei oo kuulunu suunnilleen kuukauteen mitään, palas aiheeseen vielä saman jutun kanssa kun edelliselläkin kerralla. Viimeeks hänellä oli tarjota lahjakorttia hotelliin, en vastannut... Noh nyt hän sitten kysy kuitenkin että kelpaisko hotelliyö. Joo ei, en vastannu... Ihme tyyppi.

Ja niin se pohjoisen reissu. Siinähän se meni, aika mukavasti. Pohjoisen Poika oli juuri sellainen kuin hänen ajattelin ja tiesin kauempaakin olevan. Molemmilla on kuitenkin omat elämänsä ja näin olkoot. Itse huomasin vain ikävöiväni T:tä vähän väliä, niin kivaa kuin minulla siellä olikin. Kyllä, olin kiltisti niinkuin minun toivottiinkin olevan.

Kaikki on aika hyvin just nyt.

Törppö

Seuraavan tekstin voin ihan omistaa tietyntyyppisille miehille, ja etenkin yhdelle erittäin hyvälle esimerkille, joka tekstissä esiintyy.

Ehkä vittumaisin miestyyppi kaikista, on juuri sellainen itseriittoinen, ulkoisilta ominaisuuksitaan ei häävi ja ah niin mukahauska kaikki tunteva, kaikkia mielistelevä tahditon "maaimankansalainen".

Noinkin ihanasta seurasta sain nauttia kaiken muun keskellä viime viikon aikana.
Tämä nimenomainen Törppö luulee jatkuvasti olevansa ylästatuksessa keskustelukumppaniinsa nähden, eikä hänen huuliltaan vahingossakaan tule mitään kohteliaisuuksiin, saati edes neutraaliuteen viittaavaa tekstiä. Hän tietää mielestään aina, kuinka toisen ihmisen elämä menee, millainen toinen ihminen tarkalleenkin on, ja mihin hänestä ei ole. Ilman että hän oikeasti olisi koskaan kuunnellut, mitä hänelle on oikeastaan puhuttu, taikka tietämättä todellisuudessa toisesta ihmisestä yhtään mitään. Aikamoinen meedio, täytyy sanoa. Omien sanojensa mukaan hän tietää. Virheitä hän ei tee koskaan, ja hän kuvittelee myös olevansa aivan suunnattoman vetovoimainen keskinkertaisella olemuksellaan, ja vielä käsittämättömän supliikkimies, puhumattakaan jatkuvasta itsetunnonpönkityskehuskelusta, joka on kaikkea muuta kuin vilpitöntä iloa tai tavallista puhetta.

Ystäväni, jolle aiemmin olin kyseisestä Törpöstä jotakin maininnut, oli muutamassa sekunnissa tämän tavattuaan täysin kypsä lähes mottaamaan kyseistä sovinismiinkin taipuvaista herraa. Ihme kyllä, tuo henkilö on niitä harvoja minun kohdallani, joihin osaan soveltaa zeniläistä tyyneyttä. Olla välittämättä, antaa puheen soljua korvasta sisään ja toisesta ulos, ja muistaa oman arvoni. Toki minunkaan kieleni ei pysy niin tiukasti kurissa, ettenkö sopivan tilanteen satuttua kohdalle antaisi hänelle hänen omaa lääkettään, tosin tarttuen todellisiin asioihin. Niillä kun kyseisen Törpön saa taas hiljenemään jopa seuraaviksi vuosiksi.
Ilkeän tilanteesta tekee se, että satunnaisten työhön liittyvien asioiden takia tuonkin tapauksen kanssa joutuu kommunikoimaan toisinaan. No, se on niitä elämän pieniä itsehillinnänhallintapaikkoja, ja niitä hetkiä jolloin yrittää ajatella jotain ihan muuta.

Touché!

Maanantailamaannus

Pitkän hiljaisuuden jälkeen minäkin taas kirjoittelen.

Hiljaisuusaikaan on mahtunut kyllä miehistä huomiota satunnaisilta yksilöiltä, niin työssä kuin huvissakin.
Ei mitään vakavaa, ei mitenkään erityistä, mutta sellaista peruspiristävää harmitonta flirttiä. Juuri sellaista, jonka takia jaksaa hymyillä.

Viikonlopun fiilikset olivat korkeat, sillä huomiota sateli tavallistakin enemmän koko loppuviikon. Johtuen ihan työkuvioista. Vaikken kovinkaan vakavasti kaikkia sanoja katseineen ottanutkaan, olin silti epäilemättä Helsingin murheellisin ja lamaantunein laahustaja arkeen palattuani. Harvoin maanantaipäivä tuntuu niin kamalalta kuin tänään, kun oma olotila oli totaalisen kaikkensa antanut, väsynyt ja tyhjyydessä kelluva. Ihmisvilinästä, huomiosta ja ihmiskontakteista tiputus kotiin, tyhjyyteen ja lepoon tuntuikin uskomattoman kauhealle, vaikka ajattelin ensin olevani tyytyväinen jalkojen ansaitusta levosta, kuten pienestä rauhoittumisesta muutenkin.

Kun kauppareissullani luulin, ettei mikään voi hetkauttaa juuri sillä hetkellä mihinkään suuntaan (koska tunsin kerrankin maastoutuvani seinään..), tapahtui hallitsematon kyynelvierähdys oikeasta silmästäni. Kassajonossa edelläni oli nuorehko isä lapsensa kanssa. Lapsen juttuja oli toki huvittava kuunnella, mutta tuohon äkilliseen liikutukseen syynä oli kyseisen isukin ääni.

Hän kun kuulosti aivan samalta kuin B.

Hetken nopean itsenikokoamistuokion jälkeen tulin pikaiseen lopputulokseen siitä, ettei tuo pikaliikutus tainnut oikeasti johtua mistään muusta kuin väsymyksestä, välimatkasta omaan mieheen ja ihan tuosta yleisestä arkeen palaamisesta. En siis aio sortua laittamaan viestiä B:lle. Pysyn kovana.