Yksi Niistä Oikeista.

Tajusin äskettäin olleeni kestoihastunut jo useita vuosia. En oikein osaa sanoa tarkkaan, mutta parisen vuotta ainakin. En tiedä, missä vaiheessa se on syntynyt, mutta ainakin se on olemassa.

Olisi surullista, jos jokaiselle olisi vain se yksi ja ainut oikea elämässä. On lohdullisempaa ajatella, että vaihtoehtoja on useita. Pohjoisen Poika on minulle yksi niistä, olen melko varma asiasta. Juttelimme pitkästä aikaa kunnolla hänen kanssaan pari päivää sitten, eikä hän kieltänyt kun esitin teoriani 'Niistä oikeista". Kun sanoin, ettei niitä kaikkia ehkä vain silti syystä tai toisesta voi saada (tarkoittaen tottakai häntä), kyseenalaisti hän minun edes ikinä yrittäneen...

Toinen teoriaani tukeva seikka tuli myös kyseisen illan aikana esiin. Olin mielessäni miettinyt, miten outoa on tuntea jonkinlainen connection ihmiseen, jota ei ole tavannut ikuisuuksiin kasvotusten. Suunnilleen seuraavalla minuutilla hän lateli minulle melkolailla samaa tekstiä. Joo, ei oo mitään yhteyttä meillä, ei tosiaan..

Mieleni oli alkuillasta ollut hieman maissa, mutta loppujenlopuksi nukkumaan mennessäni fiilis oli aika hyvä. Jollain kummallisella tavalla hän onnistuu valitsemaan ne oikeat sanat, saaden minut hyvälle mielelle. Joku satumainen taika vetää meitä yhteen. "Olispa kiva käpertyä nyt sun kanssa peiton alle". No kuule tietäsitpä vaan... Mutta sainpahan ihan oikeesti kutsunkin lähteä kyläilemään, vaikka hänen vierailunsa ei loppujenlopuksi tänne ole onnistunut vieläkään. Ehkäpä minä menenkin...

Huhhuh.

PS: Deekolmella oli tossa synttärit hetki sitten. Vähän teki mieli tekstata, mutta kerranki järki voitti ja jätin väliin. Eiköhän tätä päätä oo siihen betoniseinään hakattu jo ihan tarpeeks...

Neiti X ja kolmen kopla

Jossain välissä minulle ilmestyi kolme miesongelmaa. Ihan yllättäen.
Kaikkien nimet alkavat samalla kirjaimella, ja ovat hyvinkin samanikäisiä keskenään. Kaksi heistä tuntee toisensa, mikä tekee tilanteesta paljon haastavamman.

Herra A tapaus on tietysti tämänhetkinen suhteeni, jonka kanssa olen myös lähdössä ulkomaille jonkin ajan sisällä, ja asiat ovat periaatteessa hyvin. Voi vain olla, ettei suhde koskaan etene oikeasti mihinkään, koska en kelpaa hänelle siihen. Asiaa häiritsee suurikokoinen tunnetilani häntä kohtaan, ja hänen "no kyllä mä susta välitän" -tunnetila, joka ei sen ihmeellisemmäksi taida koskaan muuttua. Minun harmikseni.

Herra B on tuo aiemmin kirjoittamani superihastukseni jo muutaman vuoden takaa. En voi olla ajattelematta, miltä yhdessäolo tuntuisikaan nyt, kun siihen vihdoinkin olisi mahdollisuus. Ihminen, jonka seurassa on uskomattoman hyvä olla, ja joka saa minut sekaisin vieläkin. Onnesta. Tapaamista täytyy vain odottaa vielä jonkin aikaa.. saa nähdä kuinka kärsivällisyyteni kestää. Potentiaalinen unelmieni mies. Ainoastaan asuinpaikka keskellä-ei-mitään ei miellytä, muuten olen ihan vietävissä. Miltä tuntuu, kun useiden vuosien päiväunet käyvät toteen?

Herra C on kaikkea sitä, mitä olen aina halunnut. Ensivaikutelman perusteella. Emme kuitenkaan ole tavanneet koskaan, ja sitä saakin useamman kuukauden vielä odotella. Hänellä olisi kaikkea sitä, mitä tarvitsisin ja mistä olen haaveillut. Hän voisi omana itsenään toteuttaa aivan kaiken, ja on luvannut pitää minua kuin kukkaa kämmenellä, sekä ilmaissut tahtovansa minusta mielellään vaimonkin. Todellisuudesta en sitten taas voi tietää vielä mitään, ja se tästä jännää tekeekin.

Kaiken JÄRJEN mukaan valintani olisi selkeästi Herra C. Siis järjen. Hän olisi varmaan se kanarianmatka.
Ominaisuuksien ja tämän ihanan tunnetilan perusteella taas ehdottomasti Herra B. Hän olisi matka Pariisiin.
Mutta silti Neiti X:n ja omakustanteisen pullakahvimatkan Simpeleen Teboilille voisi helposti voittaa Herra A, ihan pelkällä rakkaudentunnustuksella. Joka voisi tapahtua esimerkiksi roskia viedessä. Muilta tahdon enemmän.

Lohdutan myös itseäni sillä, että ei minun tässä vaiheessa tarvitse stressata. Kaikki tapahtuu ajallaan, jos tapahtuu. Kerrankin voin sanoa meneväni ihan fiiliksen mukaan. Ainoa stressi on miettiä, mitä elämältäni haluan: ei-mikään, kotiäiti vai edustuskotiäiti?
Jos voisin, valitsisin uran.

Perheidylli

Omista perhetaustoistakin johtuen, en oo enää vuosiin uskonu avioliittoon. En oikeestaan sen jälkeen, kun oon tajunnu koko asiasta ees mitään. Mikään ei kuitenkaan oo ikuista (paitsi timantit...), niin miten parisuhde tai ylipäätään rakkaus voisi olla?

Hieman uskoa minuun loi kaveriperheen luona vietetty sunnuntaipäivä. Paikalla oli sisaruksia, vanhemmat ja pari kaveria, sekä tietysti muutama koira. Ulkona oli viileää ja sateista, mutta tunnelma sisällä oli lämmin. Tehtiin ruokaa ja syötiin yhdessä pöydän ääressä, hyvässä hengessä. Kellään ei tuntunut olevan mitenkään paha mieli, ja jutustelu oli rentoa. Mukavaa perheenkeskeistä aikaa, vaikkeivat kaikki samaa perhettä olleetkaan.

Jotenkin tommonen perhe-elämä tuntuu niin kaukaiselta ajatukselta. Tavallaan toi hirveesti lohtua, kun näki sen kuitenkin olevan mahdollista. Ei se kuulema usein tommosta tuollakaan oo, päinvastoin, mutta silti. Omassa perheessä en muista tommosta nähneeni suunnilleen ... ikinä.

Vaikka nyt teoriassa aateltaisiin, että sattuisin uskomaan avioliittoon ja onnelliseen perhe-elämään, ei se ehkä silti saa minua kaipaamaan semmosta oikeesti omaan elämääni. Jos sellasta elämääni kaipaisin, tietäisin ehkä mistä vastaus löytyis. Se viimeisin nettitreffeillä tutustumani tyyppi, josta pari viikkoa sitten mainitsin. Hän tuntuu olevan varsinainen Unelmavävy.

Hän käy koulua ja työskentelee opiskeluidensa ohella. Puheidensa perusteella ei käytä erikoisemmin alkoholia, puhumattakaan muista päihteistä. Viettää aikaa kavereidensa kanssa, urheilee ja syö suhteellisen terveellisesti. Omistaa kissan. Mutta... Oisko se sittenkään sitä mitä tahtoisin?

Pelkään (totisesti se minua hieman pelottaa, mikä sitten oikeesti on hyvä jos ei kovin hyvältä vaikuttavakaan kelpaa..?), että ei. Hankalaa olla hankala.

Täydellinen syysyö

Tällä kertaa istun parvekkeella kuuntelemassa sateen ropinaa. Olen kietoutunut vilttiin nojatuoliin, ja vieressä on kynttilöitä sekä höyryävä teemuki. On alkuyö.

Ihaninta tilanteesta tekee kuitenkin vatsanpohjassa oleva kutina, ja hymy joka seikkailee naamalla.
Kaikki johtuu yhdestä ainoasta yhteydenotosta ihmiseltä, johon olen ollut en-niin-salaisesti ihastunut kauan aikaa. Olihan meillä toki joskus jotain, mutta nyt tilanne on täysin muuttunut..
En tiedä, onko suunta hyvä vai huono, enkä vielä edes tarkemmin halua kirjoittaa asiasta. Pakko vaan saada tätä vatsaperhoslaumaa purettua jotenkin, etten kimpoile seinästä toiseen intopinkeänä, ja menetä järkeäni.

Hengitän siis syvään, ja yritän keskittyä olennaiseen. Olennainen ilmeisesti vaan sattuu olemaan tämä vallitseva tunnetila, ja ajatus siitä, että pääsisin löyhästä suhdehirsipuuriippumisesta eroon. Ei kuulosta kovinkaan järkevältä minun mielestäni. Toinen puoli minusta on sydämenkuvia silmissä, ja toinen yrittää läpsiä poskelle ja muistuttaa järjestä, moraalista ja velvollisuuksista. Joita toinen löyhähirsisuhteeni osapuoli ei ainakaan omaa. Saanko siis olla yhtä paha? Mitä teen?

Hengitän syvään ja nukun vähän välissä.

No nyt kävi näin

Ompahan sekin nähty ja käyty sitten, aviovuode (ei oma, luojan kiitos). Tiedostin etukäteen, että eroomassa se on jokatapauksessa, mutta ei nyt välttämättä se paras ratkaisu ollut. En kadu, koska se ei kuulu tapoihini, ompahan tääkin nyt koettu.

Oltiin kaverin synttäreitä juhlimassa ja vähän vilkuilin ohimennen häntä kun hän kavereineen juhlapaikalle saapui. Suunnilleen saman mittainen itseni kanssa, muutaman vuoden vanhempi ja tumma. Okei, sillä oli viikset, mutta myös semmonen söpö parta (yks niistä ulkoisista piirteistä, joita kaipaan Deekolmesta..). Kohtelias ja mukava mies muutenkin.

Jossain kohtaa iltaa huomasin nojaavani seinään jossain ulkona ja pussailevani hänen kanssaan. Se fiilis, kun joku painaa sinua seinää vasten sopivan voimallisesti ja suutelee... Yllättäen taidettiin jo melkein siinä vaiheessa päätyä puhumaan siitä perinteisestä, mihin jostain syystä puheenaihe kanssani aina jossain vaiheessa kääntyy - minun takamuksestani. Tais se tykätä.

Seksi oli kivaa, johan tässä on taas jokunen tovi edellisestä kerrasta vierähtänytkin.. Tuntuihan se kivalta saada kehuja joltain, ja toisaalta ehkä kuitenkin semmonen helpotuksen olo, ettei tartte miettiä mitä se toinen sit kuitenkaan ajattelee. Kuitenkin melkeinpä tietää, ettei tavata enää välttämättä koskaan. Vaikka olis se ehkä voinut tapahtua jossain muualla loppujenlopuks kuitenkin...

Känniääliöiden kuninkaat

Satunnaiset yöt saavat minut toivomaan, että puhelimessani olisi automaattinen kännisuodatus päällä.
Vaihtoehtoisesti toivoisin myös klassikkohaavetta siitä, että tietyillä ihmisillä olisi kaikkiin yhteydenpitovälineisiin kunnollinen alkolukko.

Näitä asioita en halua kuulla:

1. Mä ragassshtan shua
2. Mhulla on ikhävä shua
3. Mä haluishin panna shua
4. Miksh me erottiin???
5. Shä oot niin ihana...
Myös kaikki kännijänkkäämiset voi jättää suosiolla pois. Mikään ei ole ärsyttävämpää, kuin parkuva känninen mies puhelimessa, tai kännissä lähentelevä miespuoleinen kaveri, joka on tekemässä elämänsä suurinta virhettä yrittämällä minua. Olisi niin nautinnollista, jos pääsisin jotenkin noiden satunnaisten yksilöiden puhelimien kimppuun poistamaan numeroni. Ei noissa nyyhkytunteidentunnustuksissa sinänsä mitään vikaa, mutten oikeastaan halua kuulla sellaisia vuosien jälkeen, ilman mitään oikeaa tarkoitusta. Sen vielä ymmärrän, että muutaman ottaneena saattaa kynnys tunneasioiden sanomiseen madaltua, mutta muutaman liikaa ottaneena se kynnys on kyllä miinuksen puolella hippasen liikaa. Jos oikeasti haluaa sanoa jotain, pitää se voida sanoa myös selvänä.

Ehkä hiljalleen alan oppia, että puhelin tosiaan kannattaa pitää aina öisin äänettömällä, ja jos puhelun ajankohta yhtään epäilyttää, kannattaa myös jättää noille tietyille tapauksille vastaamatta..

All those fairytales are full of shit.

Läheiseni sai perheenlisäystä vasta tuossa jokunen päivä sitten. Kun ajattelen häntä ja hänen puolisoaan, voin vain myöntää olevani äärimmäisen onnellinen heidän puolestaan. Sama pätee kaikkia ystäviäni ja perhettäni, että he olisivat onnellisia parisuhteissaan. Kyllä, paria poikkeusta lukuunottamatta läheisimpäni ovat parillisia. Ne parittomat eivät tunnu olevan tyytyväisiä tilanteeseensa, mikä toisaalta saa minut tuntemaan itseni edes samaan tilanteeseen jonkun muunkin kanssa.

Osittain aiheesta johtuen, tunnen olevani hieman surullinen elämääni. Ei parillisuus ole kaikki kaikessa, mutta oloni on ollut hieman päämäärätön lähiaikoina. Pääasiassa osaan kyllä hymyillä, kun tilanne sitä vaatii, ja oloni on ihan hyvä. Usein kuitenkin hiljaisuuden laskeutuessa tajuan mielentilani olevan aika matalalla. Kyllä se parillisuus silti varmaan piristäisi, ainakin tällä erää. Tuo se toki aina omat ongelmansa, mutta niinhän kaikki muukin.

Juttelin aiheesta Latinon kanssa. Hänen kanssaan juttelu saa minut hymyilemään, mutta samaan aikaan vieläkin surullisemmaksi. Hän kysyi, enkö ole tyytyväinen elämääni? Niin.. No olenko tyytyväinen elämääni? Ei, en ole. On se ihan kivaa joo, mutta ei täydellistä, ei täyttä elämää. Enkä tiedä mitä sille tehdä. Tai vaikka teoriassa tietäisin, käytäntö onkin ihan toinen juttu. Joo, en myöskään tykkää ihmisistä jotka valittaa asioista joille ne vois jopa jotain tehdä... En kuitenkaan tiiä miten tämän ratkaisisi.

Onnellisuus ja iloisuus tuo mieleeni menneen lomareissun, Latinon kanssa vietetyn viikon. Tuntuu, kuin siitä olisi ikuisuus. Asiaa hirveästi helpottaa se, että hän pyysi minua luokseen..... Ehkä vitsillä, ehkä sittenkin tosissaan. Oliski niin helppoa.

If "Happy ever after" did exist
I would still be holding you like this

Kohtalon ivaa

Minulla on paha ongelma.

En ole vapaa, en ole varattu.
En tiedä mikä olen, mutta se rajoittaa elämääni. Miehen mielestä voisin tehdä mitä huvittaa, mutta en voi tehdä kuitenkaan. Elän tavallista parisuhdearkea, parisuhteisempaa kuin useiden ystävieni oikeissa suhteissa,  mutten kelpaa silti tunnustettavaksi tyttöystäväksi, en riitä ainoaksi. Pitää olla "vapaa pano" -kortti jatkuvasti mukana tilanteessa. Josta hyötyy mitä? Jotain sairasta itsetunnon pönkitystä? Halu satuttaa toista?

Toki voisin etsiä itselleni  jonkun miehen, mutta en kykenisi siihenkään. Yrittänyt olen kovasti, ja kyse ei ole siitäkään, etteikö miehiä pörräisi ympärilläni. Yksikään niistä vain ei miellytä, tai edes keskustelu ei tunnu oikealta. Yksikään ei ole vienyt jalkoja alta, yhdenkään kanssa en ole mitään tehnyt. Koska se ei tunnu edes ajatuksena oikealta. Ajatus jostakusta muusta koskemassa minua romantiikkamielessä edes halaamalla kummeksuttaa.

Ennen kaikkea, mitä tapahtuisi kun kertoisin jollekin miehelle minkälaista elämää elän?
Luulen, etten tosiaan ole kenenkään mittapuulla sinkku, vaikka sitä muka "virallisesti" olisinkin.
Vai haluaako joku mies naisen, jonka paras ystävä on myös parisuhde, arki, rakkaus ja seksi? Ei siihen enää muita mahdu..

Siitä aasinsilta siihen, että Nössykkä yrittää kovasti pyrkiä elämääni, vaikka olen sanonut selkeästi, etten halua mitään, vaan kavereina voidaan kyllä välillä jutella. "Jos sä vaan tutustuisit muhun paremmin..."

Trust me, tiedän kyllä mikä tuntuu oikealta ja mikä väärältä. Tiedän myös milloin oikeasti rakastan jotakuta, ja se tästä vaikeinta minun osaltani tekeekin.

Guardiin olisin todennäköisimmin helposti langennut, ja muutamaan muuhunkin näkemääni mieheen ihan jo ulkomuodon perusteella. Ehkä myös onnekseni ne miehet eivät vilkaise minuun kahta kertaa. Ne etsii sitä jotain minuakin prameampaa.

Haluan miehen jossa on haastetta, joka haluaa ymmärtää minua, jota minä haluan ymmärtää ja jonka kanssa ei tarvitse pelätä tai varoa jokaista sanaa, elettä, tekoa, hetkeä.. ja pinnallisena tahdon myös ulkoisesti pätevän miehen. Sellaisen olen tainnut löytää, mutten koskaan tule riittämään. Onneni tekee minut onnettomaksi.

Epähippimäisyyttä havaittavissa

Vihdoin ja viimein se tapahtui. Tapasin Hipin ihan oikeesti, lopultakin. Se itse jopa ehdotti tätä kertaa ja mietinki jo, että nyt jos se peruu niin antaa olla. En edelleenkään oo ihan varma mielipiteestäni siitä ihmisestä. Jotenki tässä näiden viikkojen jälkeen en oo edelleenkään saanut kunnolla selvää, että mikä se sit on miehiään. Sain taas myös uusia näkökulmia häneen ihmisenä. Mut joo, ehkä se on vaan kaveri, tai en oikeen tiiä.

Okei, meillä oli ihan kivaa. Käytiin hakemassa ruokaa yhestä paikasta ja kivuttiin tähtitorninmäelle syömään. Kiva arki-iltapäivä/alkuilta sujui ihan mukavissa merkeissä. Meillä riitti juttua ihan sopivissa määrin, enkä tuntenu itteäni ihan niin erilaiseks häneen verrattuna kun oon aikasemmin miettiny. Toisaalta sit taas toiset piirteet hänessä korostui entistä enemmän livenä, verrattuna keskusteluun netin välityksellä. Välillä myös tunsin itteni hyvinkin tietämättömäksi monissa jutuissa, mut väkisinhän se niin on jos toinen tietää jostain jutusta oikeestikkin paljon enemmän.

Loppupeleissä yhdessä vietetty aika oli ihan mukava,. Halattiin siinä sitten kun erottiin, että "Oli hauska tutustua ja nähdään taas", mutta en oo ihan varma siitä vielä, koska toi on niin perinteinen. Aina sanotaan et oli kivaa ja nähdään, mut todellisuus on monta kertaa niin toisenlainen. Toisaalta, koko tää tilanne, tää tapa tutustua johonkin, on niin uus, ettei voi tietää.

Kierrätys kunniaan!

Minulla on ollut monia miehiä.

Monet ovat silti päätyneet tavalla tai toisella ystävilleni. Ehkä en siis ole huomannut noiden miesten hienoutta, tai olen itse ollut tosi kurja ämmä.
Laskeskelin tuossa ystävieni pitäneen huolta minun jälkeeni ainakin viidestä miehestä. Toisaalta, lopulta nekään suhteet eivät ole toimineet. Ehkä siis kierrätinkin vain vahinkoa? Kuitenkin ihan hyvä myös ystävieni sekä ex-miehien kannalta, että ovat löytäneet edes hetken onnen toisistaan, sillä eihän se minulta ole enää silloin pois ollut.. Jotenkin koomisia tilanteita silti yhtä kaikki.

Joidenkin yksilöiden kohdalla tosin olen katunut väärää valintaani, ja harmitellut sitä, kun asiat eivät toimineetkaan niin kuin omassa pienessä päässä oli silloin haaveillut.

Olen tässä aamun aikana myös surkutellut sitä, että ylipäätänsä miehenmetsästys tuntuu olevan välillä uskomattoman vaikeaa. On asioita, joista ei ensimmäisenä puhuta vieraille. Sitten kun niistä tulee puhe, tulee miehen osalta katoamisefekti tai todellinen dislike. Enkä nyt tarkoita kuitenkaan mitään mittavia vakavuuksia, tai supernegatiivisiä luonteenpiirteitä saati muutakaan järkyttävän isoa asiaa, vaan elämän pieniä totuuksia. Esimerkiksi siitä, etten ole kokopäivätyössä oleva ihminen, ja tarvitsen tasapainoisen miehen oman räiskyvän luonteeni pariksi. Vaikka olisin sanonut siitä aiemmin, ei se ilmeisesi aina mene perille. Sitten alkaa se valitus siitä, kuinka olen liian vahva persoona, tai ties mitä muutakin..
Syvä huokaus.

No johan nyt taas.

Pari miestä menneestä (ja nykyisyydestä kuitenkin) ei näemmä vain pääse ylitse minusta. Tai ehkä tuo on liikaa sanottu, mutta siltä se tuntuu.

Koiranpentu on pitänyt lomareissuni jälkeen melko paljon yhteyttä, verrattuna aiempaan. En tiedä mikä hänellä on, ja heitinkin hieman läpällä yksi ilta, että "Jopas sinulla nyt on ikävä minua", johon hän totesi jotain, että niinpä taitaa ollakin. Eh. Lisäksi hän ohimennen kysyi, josko tulisin vaikka kylään joskus, koko viikonlopuksi. Aha. Just. Joo. En oikeen sanonut mitään.

Toinen mielenkiintoista käytöstä osoittanut on Kultalusikka. Viimeviikkoisen seurusteluilmoituksen jälkeen on tilanne päässyt taas muuttumaan. Laittelin tuossa hänelle viestiä sunnuntaina kertoakseni eräästä tietystä asiasta ja kyselin siinä sitten ohimennen kuulumisia. Hän sanoi ajanvansa pitkän matkan autossa maanantaina takaisin pk-seudulle, että olisi aikaa puhua puhelimessa. Noh, mikäs siinä sitten.

Olipa muuten pisin puhelu hänen kanssan piiitkään aikaan. Suunnilleen kymmenen minuutin puhumisen jälkeen hän vain ohimennen kyseli tämänhetkisestä seksielämästäni, että onko mitään vakituisempaa. Tämä sai kieltämättä minut hieman hämmentymään, ymmärtääkseni hän oli kuitenkin parisuhteessa. No, kuten arvata saattaa, ei ole enää. Nyt sitten kyllä taas kiinnostaa seksi kanssani, kun ei itsellä olekaan mitään. Yhtä ohimenevästi oli sitten jotain puhetta näkemisestä muissa merkeissä, mutta enpä nyt tiedä.

Hohhoijaa sanon minä.

Kato mua, älä tota blondia!

Aiemmin olen useasti maininnut, millaisista miehistä pidän. Sellaisia olen myös kovin kovasti yrittänyt kohdalleni löytää. Jos jotain olen oppinut, niin yleensä blondit naiset vievät juuri noista mieltymyksiäni vastaavista miehistä sen pidemmän korren. Jostain käsittämättömästä syystä olen myös huomannut useiden ihmisten ensivaikutelman minusta olevan jonkinasteinen raskaamman musiikin ystävä.  Ei siinä muuten mitään, mutta päätelmä menee aika pahasti metsään, eikä himoitsemani miehet tosiaan ole sitä musiikkigenreä kuluttavia yksilöitä, kuten en ole minäkään ollut useampiin vuosiin. Sen myötä mieleeni on eksynyt myös mielenkiinto siitä, että mitäköhän kaikkea muuta harhaanjohtavaa ensivaikutelmaa aiheutankaan?

Mutta millaiset miehet sitten kiinnostuvat minusta?
Yleensä juuri ne, joista en viehäty sitten alkuunkaan. Kaljut, isänmaaihannoijat, ylipainoiset, hieman hitaammalla järjenjuoksulla käyvät.. Sellaiset, jotka eivät kolahda mitenkään. Tiedän itse olevani siinä suhteessa hankala, että olen hyvinkin nopeatempoinen ja vahva ihminen. Mutta jokaisella meillä on se "pimeä" puoli. Minulla se on liikaherkkyys ja taipuvuus liikaan stressiin, ehkä juuri tuon nopeatempoisuuteni vuoksi. Kaikki kun ei kuitenkaan hetkessä tapahdu, ja odottavan aika tuntuu välillä turhan pitkältä..

Voin sentään lohduttautua sillä, että ystävieni joukosta en ole ainoa, joka tuskailee saman miesongelman kanssa. Aina ne, joihin itse täysillä ihastuu, paljastuvat suurimmiksi pettymyksiksi aina usein eri tavoin.
Tuntuukin välillä uskomattoman vaikealta löytää sellaista miestä, joka vastaisi unelmia. Tiedän niitäkin olevan, tiedän ettei kukaan ole täydellinen, ja tiedän että toiveeni ovat realistisia.

Idioottipäätelmiä ajatellessani voisin tulla seuraaviin lopputuloksiin:
1. Minun täytyy vaihtaa hiusteni väriä, sekä mielenkiintojeni kohteita, tehdä siis mittava muuttumisleikki joksikin ihan muuksi.
2. Minun täytyy luopua kaikista mieltymyksistäni, toiveistani, haaveistani, ja tyytyä seuraavaan tarjolle tulevaan kaksilahkeiseen.
tai
3. Minun täytyy olla ihan vain oma itseni, ja uskoa siihen että kohtalo vielä yhyttää minut sopivan ratkaisun kanssa, ja ihan huomaamatta. (ehkä tämänhetkinen kohtaloni luopuisi joskus sitoutumiskammostaan, ikää kun kuitenkin hänellekin vauhdilla karttuu..)

Ja ei, en tosiaan aio luopua haaveistani ja tyytyä vain johonkuhun, ajautua aivottomana tavallisen värittömään elämään, ja olla siinä onneton. Se en olisi enää minä, vaan joku toinen. Siksi minulla on haaveet, ajan myötä toteutuvissa olevat, jotta voisin todella olla onnellinen.

Kauheinta tässä on se, että ajaudun edelleen ajoittain kaipaamaan Draamakuningasta takaisin elämääni, vaikka se mahdotonta onkin. Ehkä juuri siksi.

Vaikutankohan itse yhtä vastenmieliseltä himoitsemieni miesten mielestä?

Ehkä yritänkin liikaa?

Viimepäivinä, erityisesti lomareissuni jälkeen, oloni on ollut tyhjä. Alan pikkuhiljaa myöntää itselleni, että kyllä minä ihan oikeasti kaipaan vierelleni jotain muuta, kuin pelkkää tyhjyyttä. Tuntuu tavallaan väärältä sanoa näin, koska olen myös tavallaan sitä mieltä, että jokaisen on pystyttävä olemaan onnellinen yksin, omana itsenään.
Toisaalta, se ajatus ehkä juontaa juurensa siitä, miten paljon liian läheiset pariskunnat ahdistavat ja ällöttävät. Joitakin ihmisiä katsoessa ei vain voi olla miettimättä, onko noilla pariskunnan osapuolilla ollenkaan omaa elämää itsenäisesti?

Syksy tulee, ilmat viilenevät. Kuinka mukavaa olisikaan viettää aikaa jonkun kaltaisensa kanssa. Toisen puolikkaan. Sinänsä kliseistä ja siirappista, mutta toisaalta, ällöromantikkona pidän siitä kuitenkin. Kelpaisihan se siis.

Usein kuulee sanottavan, ettei se oikea löydy etsimällä. Miten kukaan kuitenkaan voi koskaan löytää ketään, jos kaikki vain odottavat? Ja kun oikeastaan, se odottaminenkin on kiellettyä. Pitäisi vain.. noh, ei odottaa. Miten sekin sitten tapahtuu? Jatkan elämääni tavalliseen tahtiin ja pian huomaan olevani vanha ja edelleen yksin.

Entä jos kaikki ovat vain väärässä, ja juuri pitää etsiä. Entä jos etsinkin väärästä paikasta? Entä jos se oikea etsii minua sieltä, missä en juuri silloin ole, koska olen etsimässä häntä toisaalta... Tai jos pitäisi vaan luottaa kohtaloon? Sekin on aika veemäinen kaveri yleensä, toimii ihan väärässä paikassa...

Jos lakkaan etsimästä, feilaan. Jos etsin, feilaan silti.

Seksillä myytävä

Eräänä päivänä mieleeni ilmaantui flashbackinä jostain eräs työtarjoukseni. Ihan asiallinen, oman alani työ oli kyseessä, ja tarjous vaikutti lupaavalta. Jokin kuitenkin särähti korvaani. "Kai sä ymmärrät sitten, että sua pitää markkinoida seksillä". Siihen vaiheessa alkoi silloin juuri ja juuri täysi-ikäistynyttä tyttöä ahdistaa.
Työ alkoi kuulostaa enemmänkin prostituutiolta, kuin siltä työltä josta kyse oli. Toki seksikkyys kiinnittää huomiota, ja sopivissa määrin ei ole millään tavalla vastenmielistä.

Sama lause pätee ikävä kyllä useissa tilanteissa. Myös siinä, kun on menossa baariin, ja saattaa haluta miesseuraa. Seksikkyydellä toki saa itselleen itsevarmuutta, mutta pahimmillaan tekee itsestään vain halvan oloisen. Nykyään varon tyrkkyilyä omalla kohdallani aika paljon, koska en halua esineellistyä pelkäksi seksiobjektiksi. On toki kivaa olla haluttu, mutta seksillä en itseäni tahtoisi myydä. Tai lähinnä seksikkyydellä.

Olen monet kerrat saanut kuulla hintatiedusteluja itsestäni, myös töissä ollessani, ilman että olen vaatteillani mitenkään provosoinut. Onko nainen pelkällä olemassaolollaan automaattisesti julkista riistaa? Loputtomat ehdottelut ja tökeryydet alkavat yhä enemmän ällöttää, enkä koskaan halua tottua niihin. Ei tunnu oikeutetulta olla joidenkin mielestä "käytettävissä" milloin tahansa. En edes siinä tilanteessa, kun reittä pitkin eteneminen olisi todella hyödyksi kaikin puolin. Jos jotain hyötyä asiasta olen löytänyt, on se ehdottomasti vastaan sanomisen taito, ja tietysti nokkelasti argumentoiden.

Toisaalta toki ihan imartelevaa, mutta silti ajatuskin puistattaa. Kauhulla ajattelen etenkin sitä, kuinka moni alaikäinen saakaan osakseen noita samaisia kyselyitä.

Minä en halua olla hyödyke enää koskaan kellekään.

Samaa vanhaa

Olen hämmentynyt, vaihteeksi. Hippi pyysi minua kanssaan syömään eilen, ohimennen. En heti vastannut innoissani "joojoojoo", joten hän perui ja sanoikin menevänsä toisen kaverin kanssa. Olin lähinnä, että miksei, kun hänen pyyntönsä oli yhtä ohimennen kysytty... No, joskus toiste sitten varmaan. Kyllä minä hänet tavata haluaisin, mutta.. Nojoo, en tiedä. Olen tavallaan odottanut, että hän kysyisi tapaamista, vaikka mielessä on myös käynyt kysyminen. Voi olla, että joku päivä kysynkin itse. Hän on muutenkin niin kovin kummallinen. Vieläkin sama meno, että toisina päivinä häntä ymmärrän ja heti seuraavana hetkenä taas en ollenkaan.

Huoh, Latino. Ikävöin. Tiedän, että hänkin ikävöi minua. Tilanne vaan on niin kovin järjetön. Useiden tuhansien kilometrien välimatka ei houkuta, eikä muutenkaan helpota yhteydenpitoa, että saisi edes selville missä mennään, tai mennäänkö...?

Pitkän hiljaiselon jälkeen nettitreffipalvelussakin tapahtuu taas jotain. Muutamia typeriä parin viestin vaihtoja, jotka päätyivät siihen, etten ollut heti lisäämässä kaveriksi/kertomassa kokonimeä, tai tapaamassa. Ei vaan houkuta lähteä tapaamaan jotain tyyppiä, mistä en tiedä mitään, en edes ulkonäköä...

Yksi hieman mielenkiintoinen tapaus sieltä sentään on tullut esiin. Olemme vaihtaneet vain muutaman viestin, mutta ne ovatkin olleet kilometrimittaluokkaa. Tästä tilanteesta tällaisena pidän. Hän ei sentään ole vielä edes yrittänyt ehdottaa mitään tapaamista tai sen suurempaa, vaan on kertonut itsestään ja kysellyt minusta ihan vaan sen viestittelyominaisuuden kautta.

Kaikin puolin olotilani on hieman outo. En tunne itseäni aina, enkä tiedä mitä ajatella. Tavallaan kaikki on hyvin, mutta toisaalta mikään ei ole. Kummastuttaa.

Viihdyttävä urheiluväline

Pikapanot ovat toki ihan piristäviä, mutta entä sitten, kun naisesta tuleekin vain tyydytyksen väline?
En kiellä, etteikö olisi välillä ihanaa huomata toisen hiipineen keittiössä selän taa, ja käyvän vain kiinni. Joskus vaan tuntuu siltä, että se pelkkä jyystäminen on jäänyt päälle turhankin pahasti. Ja nyt puhun kuitenkin useammista miehistä.

Nainen useimmiten toimii parhaiten aivojensa kautta. Jos eivät aivot ole mukana, ei vartaloakaan saa huijattua kunnolla mukaan. Tuntuu uskomattomalta, että miehen ajatuksena on todennäköisimmin "emmäjaksa", sillä eikö seksin pitäisi olla molemmille nautinnollinen kokemus? Itse voin ainakin sanoa nauttivani myös silloin, kun saan toisen nauttimaan. Mutta olisi se kiva saada itsekin jotain muuta kuin pelkkää nylkytystä osakseen.. Silloin mieleen hiipii kylmyys, ja ajatuksissa pyörii helpommin pyykinpesu, roskien vienti, ja ihan mikä tahansa muukin. Oikeastaan ajan voisi käyttää paremmin vaikka päiväuniin.
Kliseinen ajatus musiikista, kynttilöistä ja hieronnasta ei esimerkiksi olisi tosiaankaan huono asia, vaan päinvastoin. Siinä tilanteessa olisi suoranainen ihme, jos aivot eivät olisi mukana.

Viettäisin mieluusti sängyssä kokonaisen päivän, välillä nukkuen, välillä halien, ja välillä...kokemalla kaikkea mahdollista. Kaipaan myös niitä kiihkeitä öitä, jolloin väsymys ei käynyt mielessäkään useaan tuntiin. Silloin täytyi myös olla hiljaa toisessa huoneessa nukkuvien yövieraiden takia. Ehkä se myös oman jännityksensä toi. Hetkeen ei kuitenkaan tuollaista yötä ole tullut.. Mutta turha manata, seuraava sellainen saattaa olla jo ensi yönä ;)

Minun kohdallani seksissä tulee myös vastaan eräs ongelma: en halua yhden yön suhteita, enkä muutenkaan kelpuuta kovin helposti ketään sänkyyni. Muutamia vuosia sitten olin vielä omalla henkilökohtaisella mittapuullani lähes moraaliton, ja meno olikin silloin ihan toista.. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vähemmän minua kiinnostaa seksi kenen tahansa kanssa. Johtunee myös pelosta, etten olisi toiselle osapuolelle muuta kuin pelkkää seksiä. Ei sekään paha tilanne aina olisi, jos sen todella osaa pitää pelkkänä seksinä ilman muita tuntemuksia.Toisaalta taas en ole koskaan harrastanut seksiä minua rakastavan ihmisen kanssa. Ei siis rakastelua (hyi h**v**ti mikä sana). Siitä huolimatta en haluaisi ajatella ketään pelkkänä seksinä, vaan ihmisenä, persoonana ja aivoillansa ajattelevana olentona.

Taidan vain olla silti turhan herkkä ja johonkuhun kiintynyt nykyään, että keskityn mieluummin pelkästään siihen merkitsevään seksiin. Siinäkään en halua olla se viihdyttävä urheiluväline, vaan nainen.

Tyhjää

Pari hassua huomaamista ja oonkin taas ainut yksinäinen maailmassa.

Juttelin tossa Kultalusikan kanssa pitkästä aikaa kunnolla. Silläkin on nykysin joku nainen. Ei siinä, ihan iloinen hänen puolestaan olen kyllä, mutta... No, ei häntä pitänyt parisuhde kiinnostaa ja nyt onkin joku nainen ollut kuvioissa jo pari viikkoa.

Samaan aikaan tämä tuo sekä lohtua, että ahdistaa. Ajatus siitä, että parisuhteettomuuttakin kannattavan ihmisen mieli kääntyy parisuhteelliseksi oikean kohdalla, tuntuu tavallaan kivalta. Mutta sitten, kun ajattelen omalle kohdalleni osuneita vääriä miehiä kaikkineen epä-parisuhteellisin ajatuksin, voin vain todeta olleeni itse se väärä. Mahtaakohan näiden kaikkien väärien jälkeen vielä joskus löytyä Se oikea? Tai jos ei juuri sitä oikeaa, niin kenties ainakin vähemmän väärä...

Toinen melko yllättävä parisuhdeilmoitus hyppäsi silmiini eräänkin sosiaalisen median seinältä. Muutaman kerran tapaamani Mukautuja (joka oli kaukana oikeasta minulle) näyttää löytäneensä elämänsä naisen, ainakin hehkutuksen perusteella. Itse välttelisin tuota hehkutusta vielä tässä vaiheessa, aikajakso tuntemiselle kun taitaa olla maksimissaan tuo sama kuin Kultalusikalla, joka sentään vaikutti olevan hieman varuillaan edelleen.

Entäpä oma tilanteeni sitten? Olen kyllä jutellut Hipin kanssa jonkun verran reissusta palaamisenkin jälkeen, mutta edelleen hän on vain... kummallinen. Outo. Hetkittäin mielenkiintoisia keskusteluja, hetkittäin jotain ihan kummallista. En todellakaan ota hänestä selvää, ehkäpä livetapaaminen helpottaisi...

Ja sitten tämä Latino... Niin paljon ajatuksia. Erilaisia, ristiriitaisia. Olen hämmentynyt.

Salamatreffit kohtalon kanssa

Pari vuotta sitten olin ystävälläni kyläilemässä eräässä kaupunginosassa.
Kotiin lähtiessäni hän heitti minut autolla metroasemalle. Kävellessäni metroaseman laiturilla, kiinnitin huomiota kivannäköiseen mieheen, joka katsoi minua hymyillen. Hymyilin takaisin.
Metron saapuessa menimme eri vaunuihin, ja luulin etten näkisi tuota miestä enää.
Sattumalta kuitenkin molemmat jäimme steissillä pois, ja törmäsimme toisiimme niissä viimeisissä liukuportaissa uudelleen, hymyillen. Tilanne alkoi kyllä hiljalleen naurattamaan.

Jatkoin matkaani kohti lippuautomaattia, kun huomasin minua koputettavan olkapäähän. Sama mies pyysi minua kanssaan lasilliselle, kun vaikutimme toisillemme hetkellinen kohtalo olevan.
Koska junani lähtöön oli aikaa, suostuin ehdotukseen.
Puolisen tuntia meni rupatellessa mukavasti kaikesta skumppalasillisen kera, ja päädyimme vaihtamaan numeroita ennen kuin molempien täytyi kiirehtiä junaan.

Koskaan emme kuitenkaan tavanneet uudelleen, vaikka viestejä tulikin läheteltyä puolin jos toisin. Tapaamista oli kyllä suunniteltu, mutta ehkä molemmilla kuitenkin oli ne omat juttunsa jo menossa..
Numeroa en silti ole halunnut poistaa, olkoot muistona puhelimessa, vaikken mitään tuosta ihmisestä enää tiedäkkään.

Pikatreffeistä jäi kuitenkin hauska muisto, ja muistutus elämään siitä, että aina voi tavata uuden ihmisen, ihan missä tahansa. Hymyilyttää vieläkin.

Adam Levine

No ei nyt ihan, mutta sinne päin! Lomamatkani ensimmäisenä iltana kun tosiaan kävimme muutamia baareja kiertämässä, kiinnittyi huomioni ohimennen erääseen ihan Adam Levine-look-a-likeen. Hän hymyili minulle hieman kauempaa ja viittoi luokseen. Vaikka hymyilinkin vain takaisin sillä hetkellä, jonkin ajan kuluttua päädyimme juttelemaan.

No, ei hänen nimensä ollut edes Adam, eikä tehnyt uraa laulajana, mutta mukava oli kyllä. Juttelimme jonkun tovin niitä ja näitä, kunnes minun täytyi jatkaa matkaa. Mieleni olisi tehnyt tutustua vaikka vähän paremmin, mutta hän oli lähdössä heti seuraavana päivänä takaisin Lontooseen, missä asui. Se siitä sitten.

Toinen kohtaaminen, ei kylläkään alkuunkaan (eikä loppuunkaan haha) romanttisessa mielessä, oli erään paikallisen jätkän kanssa. Olin jo aiemmin sopinut hengaavani hänen kanssaan, joten sovittiin tapaaminen. Päivä oli tosi hauska, hän oli hauskaa seuraa. Ei ehkä kuitenkaan ihan oman tyyppiseni mies, mutta ihan mukava tapaaminen kuitenkin.

Siinä ne suurimman kohtaamiset sitten olivatkin. Katukuvassa sai kyllä ihailla paljonkin komeita miehiä, silmänruuasta ei tosiaan ollut pulaa. Ja "kotona" sitten Latino...

Mm. kuuma brankkari

Pari vuotta takaperin päädyin hetken mielijohteesta lähtemään ystäväni kanssa siihen jokavuotiseen Aleksanterin jouluvalojensytytys-blaaablaa-joulujoulu-hihhulihei -tapahtumaan.
Ehkä kyse oli tekemisen puutteesta, sillä joulu ei muuten viehätä minua ollenkaan. Päinvastoin. Se helvetillinen krääsämäärä kaupoissa jo lokakuulta, ja kaikki valokaapelit puhumattakaan järkyttävistä kyntteliköistä lähinnä etoo suunnattomasti. Johtunee myös siitä, etten ole uskovainen millään tasolla.

No, asiaan..

Ystäväni kanssa käveltiin pitkin ja poikin katuja, seuraamassa lähinnä sitä kulkuetta, jossa meni ties mitä menopeliä ja tonttujoukkoa. Jäimme Espalle paikoillemme hetkeksi katselemaan, kun paloautot ajoivat kulkueessa ohitsemme. En ole koskaan erityisemmin viehättynyt brankkareista, mutta eräästä autosta joku tumma, äärimmäisen komea nuori mies katsoi minua suoraan silmiin. Hämmennyin, ja jäin tuijottamaan perään hänenkin kääntyessä katsomaan taakseen hymyillen.
Jos ihastusta tai sitä rakkautta ensisilmäyksellä olisi minun kohdallani, olisi se varmaan ollut juuri se hetki.
Harmittaa suunnattomasti, etten koskaan taida saada tietää, kuka tuo herkkubrankkari olikaan. Tuskin hänkään kahden vuoden jälkeen edes muistaisi koskaan vilkaisseensa minuun.

Minun tuurillani tosin sekin komeuden ilmentymä olisi ollut minun mittapuullani kääpiömittainen sekä takuulla varattu.

Huomasinpa tuossa myös eräässä odotushuoneessa istuskellessani tänään, että kiinnitän huomiota siihen, millaiset kengät miehellä on. Itse olen kenkäfriikki (yllättäen, olenhan nainen..), mutten aiemmin tiedostanut muodostavani kokonaismielipidettä myös kenkien perusteella. Huoneessa istuin hyvännäköinen mies, joka oli mielestäni kivasti pukeutunut. Kun siirsin katsettani alaspäin, näin ne. Ihan järkyttävät lenkkarit. Ihan sama onko uudet vai vanhat, mutta eivät käyneet yhtään muuhun kokonaisuuteen. Pisteet romahtivat välittömästi yhtä alas, kuin lukion matikannumeroni. Olisi tehnyt mieli koputtaa olkapäähän, ja kysyä vain lyhyesti ja ytimekkäästi MIKSI? Jätin kuitenkin väliin.

Nyt kun kenkäpohdintoihin päästiin, niin en muutenkaan ymmärrä ihmisiä, jotka eivät katso mitä jalkaansa laittavat. Tarkoittaen lähinnä sitä, että kengät ovat hajalla, likaiset, taikka korkolaput ovat kuluneet puolta vuotta aiemmin pois, ja älynjätti kolistelee pelkillä nauloilla menemään. Se tekee siististäkin epäsiistin. Sama kuin se, että kiilakorkojen käyttäjiltä lähtee pikkuhiljaa kuoriutumaan koko korkokin, kun ei ole vain viitsitty viedä suutarille kenkiä. Haloo, ei se ole niin iso asia! Pidentää kenkien elinikää huomattavasti, ja näyttääkin paremmalta, kun ei raahaa kuoriutuvia, naulaisia kangaspaloja mukanaan...

P.S. unelmien brankkarini, jos eksyt joskus lukemaan tätä, ja tunnistat itsesi, minua saa lähestyä! Esimerkiksi rakkauskirjeellä, johon osoitteen löytää tuolta sivusta..

Lomaromanssi

Vähän haikeeta ajatella, että se on jo takanapäin. Tulevaisuus on täysin tyhjä, ehkä tapaamme vielä, ehkä emme. Who knows?

Reilu viikko sitten Latinon tavatessani ensimmäisen kerran, ajattelin kyllä ohimennen hänen näyttävän suhteellisen hyvältä. Minua pidempi, tumma pitkähkö tukka, hieman parransänkeä, rennosti pukeutunut, hymyilevä. Mielessäni ei silti missään vaiheessa käynyt, että alkaisin säätää hänen kanssaan mitään. En halunnut riskeerata, olinhan sopinut surffaavani hänen sohvallaan koko viikon. Sohvalla, yea right.

Noh, se riski tuli otettua sitten heti ekana iltana. Tietysti menimme baariin yhdessä hänen ja hänen yhden ystävänsä kanssa. Ilta oli mukava ja kosteahko, tuskin olisin muuten yhteiseen sänkyyn hänen kanssaan päätynytkään.


Seuraavana aamuna katumuksen taso oli aika korkealla. Olin jo yöllä sanonut, ettei tämä välttämättä olisi paras idea, ottaen huomioon että tarkoitus tosiaan oli olla se koko viikko tekemisissä... Puhumattakaan viereisessä huoneessa nukkuvista Latinon kämppiksistä, vaikken niitä niin paljoa silloin tainnutkaan ajatella. Seuraavina kertoina ehkä olin jo hieman hiljaisempi. Vaikka olihan se, no. Hyvää seksiä.

Jostain kumman syystä mieleni muuttui aika lailla jo melkeinpä seuraavan vuorokauden aikana. Todettuani, ettei se ollutkaan paha asia harrastaa seksiä hänen kanssaan, katumus haihtui ja aloin miettiä sitä uudelleen. Eikä se tosiaan siihen yhteen kertaan sitten viikon aikana jäänyt. Nukuin jopa puolikkaan yön eri sängyssä, vaikkemme nyt sentään ihan joka yö siellä peuhanneet...


Viikko oli mukava. Seksiä, läheisyyttä, hengailua, satunnaista pussailua. Katseltiin leffoja, hän teki meille ruokaa. Vaikka yhteinen kieli oli vieras molemmille, ei se tuottanut sen suurempia ongelmia.

Entä mitä jäi jäljelle? Muutama valokuva ja pehmoankka. Joojoo, olihan sitä kaikenlaisia puheita. "Maybe I'll come to Finland", mutta todellisuus taitaa olla hyvinkin kaukana niistä puheista. Ja silti...

I miss you too.

Parisuhde lihottaa

Tarkkailtuani muutamia ympärilläni olevia ihmisiä (ja kuunnellessa heidän vuodatustaan), huomasin painonnousun olevan ihan oikea ongelma pariutuneilla.
Siinä vaiheessako loppuu itsestä huolehtiminen, kun on saanut itselleen toisen puoliskon?
En ihmettele yhtään suhteiden päättymistä eroon, jos toinen muuttuu suhteen aikana veltoksi sohvaperunaksi, jonka päältä löytyy ainoastaan järkyttävät collegehousut ja kauhtunut t-paita. Tai ehkä siinä vaiheessa tosiaan nuo ihmiset tarvitsisivat pienen herättelyn ulkoiselle olemukselleen, jos sitä itse ei peilistä huomaa. Ei rakkauden pitäisi välinpitämättömyyttä itseään kohtaan tarkoittaa. (tiedetään, toki on niitäkin ihmisiä jotka ovat aina viihtyneet sellaisina, tai kokevat sen vapauttavana. nyt en puhu heistä)
Lähipiiristäni löytyy myös ihmisiä, jotka ovat eroamisensa jälkeen järkyttyneet tajutessaan, mitä parisuhde heille tekikään. Koti-iltoja kotivaatteissa kotisohvalla herkutteluineen, tuudittautuminen pelkkään rakkauteen, peilin unohtaminen, korkokenkien vaihtuminen mataliin, ja ruoka-annosten kasvaminen miehen ruoka-annoskokoon huomaamatta.. Itse olen vannottanut ystäviäni vaikka läimäisemään, jos alan kasvaa leveyttä holtittomasti, keräämään vararengasta, luopumaan kengistä, hyvinpukeutumisesta, meikistä, hiustenpesusta tai muuttumaan muuten omasta itsestäni joksikin ihan muuksi. Kai tästä pienimuotoisesta terveellisyysbuumista ja liikunnasta pitämisestä on jotakin apua, etenkin kun mielitietty ajattelee ja toimii samoin.

Repsahtamiseen takuulla vaikuttaa se suhteen toinen osapuoli. Jos pukeutumisesta, laittautumisesta tai itsensä muusta huolehtimisesta ei saa koskaan mitään positiivista huomiota, on laiskistuminenkin helpompaa. Pahimmassa tapauksessa mies vielä tykkää syöttää sinua ahkeraan ties millä, ja loppu käykin kuin itsestään..
Sinkkuna yritystä laittautumiseen vielä riittää, kun todennäköisimmin haluaa kiinnittää huomiota, ja skarppaa myöskin saadakseen sitä.

Ehkei miesten takia, mutta tunteakseen itsensä upeaksi. Sen kun jokainen aina muistaisikin.

Home sweet home

Kotona taas. Huikea viikko takana.

Tuntuu, että blogi seuraa kaikkialle. Vaikkei tarkoituksella mitään miesjuttuja elämäänsä etsisi, niitä vain ilmaantuu. No, oikeastaan en voi kieltää, ettenkö olisi niitä hieman lomaltani halunnut, mutta löysin kuitenkin jotain aivan muuta, kuin mitä alunperin olisin ajatellutkaan...

Lomaromanssi. Vaikkei sitä alkuun olisi uskonut, niin siinä taisi käydä. Siihen Latinoon ja pariin muuhunkin kaksilahkeiseen palaan vielä myöhemmin uudestaan.

"Miss u already", sanat kaikuvat korvissani.

Poikkeus vahvistaa säännön.

Näiden vuosien aikana, kun olen miesasioissani sählännyt, olen huomannut lankeavani aina tiettyihin ominaisuuksiin. Sellaisiin, joita en heti alussa ole edes voinut tietää.

Jostain kumman syystä suurin osa miehistä on ollut nimeltään nelikirjaimisia, ja nimet ovat alkaneet samalla alkukirjaimella pelottavan usein. Enemmistö on joko harrastanut valokuvausta, tai tehnyt sitä työkseen. Sama pätee myös musiikin kohdalla, joko työnä tai tiiviinä harrastuksena. (Syyn tuohon kyllä löydän helposti omasta epämääräisestä ammatinvalinnastani). Kukaan miehistäni ei ole ollut kotihiiri, vaan pitänyt matkustamisesta. Paitsi yksi! Se poikkeus nimittäin. Lähes jokaisesta on myös paljastunut pikku kynsifetissi, josta mies ei välttämättä ole itsekään aiemmin tiennyt.
Asiat joista voisi sääntöjä löytää helpoiten, ovat kohdallani ihan säännöttömiä juttuja, nimittäin syntymävuosi sekä syntymäajankohta noin muuten. Niiden osalta skaala on niin laaja, että välillä itseänikin hirvittää.
Näin asiaa tarkemmin pohtiessa, en ole koskaan hairahtanut taiteilijoista mihinkään muuhun, esimerkiksi urheilijaan tai muuhun vastaavaan. Johtunee siitä, etten ole se treffipalstoilla suuresti himoittu sporttinen nainen..

Ulkonäöllisesti miehet ovat enimmäkseen olleet pitkiä (ja hoikkia), paitsi taas se yksi ja sama poikkeustapaus. Mikä ihme minuun on silloin mennyt? Jälkeenpäinkin ajateltuna olen ihmetellyt tuota yhtä ja samaa poikkeustapausta, etenkin sitä, kuinka erilaisia ihmisiä oikein olemmekaan.

On myös yksi tietty miestyyppi, johon katseeni aina kiinnittyy. Sellaiset kauluspaitaan pukeutuvat, hartioille juuri ja juuri ulottuvien vaaleiden hiuksien omaavat tylsät bisnesmiehet, jotka näyttävät hieman Bon Jovilta, ovat useimmiten hiukan lyhyehköjä, paskantärkeitä ja varsinaisia smooth operatoreita, joista kuitenkin paljastuu aivan uskomaton herkkishiirulainen.
Sellaisen kävellessä lähistöllä voi olla varma minun tiiraavan perää(n)... silti tilaisuuden tullessa en lämpene näille tapauksille ollenkaan. Kiva katsella, muttei mitään sen enempää.

P.s. suuren poikkeuksen tekee eräässä kauppakeskuksessa työskentelevä myyntiedustaja, jonka voisin kantaa kotiini milloin tahansa! Pitkä, TUMMA, ja ah niin ihana! Voi tosin olla, että käskisin sen olla hiljaa, ettei illuusio rikkoutuisi.. Pitäisiköhän yrittää käydä kiinni? (S, älä riemastu nyt..keskity yhteen kerrallaan...... mutta enhän minä seurustele! ainakaan virallisesti...vielä...vapaa tekemään mitä tahansa? eiii... joo!....eiii.....ei kai pieni flirtti ketään tapa? Hymy? Juttelu? Eihän mitään muuta tarvitse tapahtua, vain päivän piristystä!?)

Eka poikaystävä pt 2

Niin, eihän se tarina tosiaan siihen Extremen kanssa jäänyt.

Vain reilun kuukauden päästä katkerahkosta (minun osaltani) erosta tapasimme vähän väkisin. Taas sellainen yhteisten piirien viikonlopun mittainen kaveritapaaminen. Alkoholi + liian lyhyestä erossaoloajasta johtuva ikävä = yhteinen sänky. Ei yllättänyt, mutta ei tuntunut pahaltakaan. Se vain... oli. Ja kun sanon yhteinen sänky, tarkoitan nukkumista. 80senttinen kerrossängyn alapeti tosin ei antanut edes siihen hirveästi mahdollisuuksia.

Tuosta tapaamisesta vierähti taas jonkun aikaa, ennen kuin olimme edes kunnolla tekemisissä. Kesän hiipiessä kohti päädyimme juttelemaan. Taisin avautua jostain, hänelle kun oli edelleen helppo puhua. Lopulta hän kutsui minut luokseen, terasseja kiertämään asuinkaupunkiinsa.

Tuo tapaamiskerta jäi lopulta viimeiseksi. Yhdessänukuttu yö ei tuottanut mitään sen enempää, vaikka eipä se kaukana ollut. Puhuimme jonkin verran erosta, mutta ei se mitään muuttanut. Hän oli edelleen hän ja minä minä. Kai se oli joku pakollinen "entäjossittenkin"-keskustelu.

Menneet on parempi pitää menneinä ja ex(treme, hehe) on syystäkin ex.

Ensisuudelma

Kavereideni muisteluita kuunnellessa olen useasti huomannut, että ne ensisuudelmat ovat tapahtuneet päiväkotiaikoina. Jäinköhän jostain paitsi? Samoin kuin ne tarinat siitä, kuinka mopopoika on tullut hakemaan pihasta ajelulle. Hö, senkin olen missannut totaallisesti.

Karua kyllä, en oikeastaan tiedä milloin ensisuudelmani on ollut. Tai mikä lasketaan ensisuudelmaksi?
No siis kato mullehan jokainen suudelma on ensimmäinen... ja v*tut.Etäinen muistikuva jännittävästä pikkupususta ihastuksen kanssa kyllä on teini-iän alkuajoilta, mutta sitä ei kyllä voinut sanoa suudelmaksi edes huonona vitsinä. Kamala jännitystila, nopea pusu, joka juuri ja juuri hipaisi ehkä huulia, ja äkkiä pois paikalta. Miten ihmeessä muistikuvat tuollaisestakin voivat vain kadota?

Todelliseksi ensisuudelmana pidän siis Ensirakkauden kanssa tapahtunutta pussailua.
Karua kyllä, silti olisin odottanut enemmän. Kuten esimerkiksi sitä, että Ensirakkaus olisi vain kiihkeän roskaromaanimaisesti suudellut minua mitään kysymättä, mutta eii... eihän se niin mennyt. Makasin hänen päällään sängyssä, ja yhtäkkiä koko yön valvomisen ja silmiinkatselun jälkeen uskaltauduin suutelemaan häntä. Omaa vikaani tosin, että hän ei minua suudellut ensin. Minä kun idioottina olin "varattu" eräälle pojalle, jota en ollut silloin edes tavannut, ja kaverini Ensirakkautta muistuttivat asiasta turhankin usein.

Aina jotenkin toivon, että mies tekisi suutelemiseen aloitteen, ja ottaisi minut. (sellainen jonka niin toivonkin tekevän) Silti etenkin nuo teini-iän pussailut menivät aina sillä kaavalla, ettei yksikään poika saanut mitään oma-alotteisesti aikaan, vaan itse piti ensin toimia. Sen jälkeen kyllä oltiin kimpussa ahkerasti...
Salaa taidan myös haaveilla roskaromaanimaisesta riidasta, jossa romanttisessa mielessä ennen ajattelematon mies tekisikin yllätyshyökkäyksen. Miksi kaikki kiva on vain kirjoissa?

Miehet, älkää tossuilko, toimikaa! (jos siis tilanne tosiaan vaikuttaa myöntyväiseltä molempien osapuolien suhteen..muuten voi tulla huitaisu sekä kiusaantunut tilanne)

Eka poikaystävä pt 1

Kuten sanottua, samana kesänä tutustuin tulevaan ensimmäiseen (ja toistaiseksi viimeiseen... En taida olla kovin seurusteltavaa tyyppiä, hah.) ex-poikaystävääni, kun olin puolivaiheilla abiristeilyllä tapaamani pojan kanssa.

Silloinen tuleva eksäni, Extreme oli äänekkäämpi, jopa hieman sekoilija. Hän oli minua muutaman vuoden vanhempi, puhelias, sosiaalinen, vaalea. Noihin aikoihin olin itse hyvin ujo, monin tavoin erilainen ihminen verrattuna nykyiseen minääni. Tapasimme ekan kerran eräiden nettikavereiden porukassa jo alkukeväästä. Kuitenkin vasta kevään aikana aloimme tutustumaan ja kesällä lopulta tapasimme kahden kesken.

Kesä oli ujo ja hihityksiä aiheuttava, perhosia vatsassa vaikken ollut häntä vielä edes kunnolla tavannutkaan. Kunnollinen kahdenkeskinen ensitapaaminenkin siirtyi pari kertaa, mikä sai minut jo epäilemään koko juttua. Lopulta se kuitenkin tapahtui, enkä voi kuin hiljaa hymistä omalle käytökselleni. Kuin miettisin jotain toista ihmistä, niin erilaista käytökseni tänäpäivänä olisi.

Kesä oli ja meni. Syksyn tullen "virallistimme" parisuhteemme. Jonkin aikaa olin aika onnellinen, mutta en tietenkään kauaa. Kaukosuhde ei edelleenkään olisi oma juttuni, saatika tuolloin. Tulin helposti mustasukkaiseksi, eikä hän ymmärtänyt sitä. Yllätysyllätys, kun ei sille ollut mitään järkevää syytä...

Pitkälle talveenhan sitä kesti. Loppu tuli loppujenlopuksi aika äkkiä, vaikka se toisaalta tuntuikin pitkältä ajalta. Tein elämässäni suuria päätöksiä muutenkin sinä talvena, osittain vaihtoehdot muokkautuivat hänen takiaan. Onneksi en ole katuvaista tyyppiä, joku voisi olla katkera. Olisin varmasti aika erilaisessa elämäntilanteessa ja paikassa, jos en olisi hänen kanssaan tuolloin seurustellut.

Tämä asia menneisyydestä muistuttaa minua taas "tavoitteistani". Mies todella voi nähdä oikeasti vaivaa, jos sitä kiinnostaa. Edes muutama sata kilometriä ei ole liian pitkä matka, vaikka toisille muutama kymmenenkin kilometriä tuntuu olevan...

Vasta tätä kirjoittaessani myös muistin, että eropäivämme tosiaan oli ystävänpäivä... olin aiheesta hieman katkera, varsinkin kun seuraavana talvena tapahtui hieman samansuuntainen juttu.
Tuo kyseinen ystävänpäivä ja erosta sopimisen yhteydessä näkeminen ei kuitenkaan jäänyt viimeiseksi....

To be continued...

Täydellinen elämänkumppani 2

Jostain kumman syystä en siis ajattele etenkään avioliittoa kovin ruusuisena asiana. Lähinnä hetkellisenä onnena, joka todennäköisesti päättyy jonkinlaiseen katkeruuteen ja kaiken jakamiseen hieman eri muodossa, kuin siinä papin puheessa..

Itse silti toivon, ja haluan uskoa, että kaikesta huolimatta rakkauskin voi onnistua koko elämän mittaisesti. Nykyaikana se oletettavasti on haastavampaa kuin ennen, kun asiat eivät mene samalla tietyllä kaavalla itsestäänselvyytenä. En myöskään ymmärrä, miksi rakkautta heitettäisiin pois ilman taistelua. Sen kyllä ymmärrän, että joskus se rakkaus vaan katoaa ajan myötä, tai ei muuten vain onnistu jostain force majeuresta, mutta lapsellisten ihmisten äkkinäisiä eropäätöksiä en etenkään ymmärrä. Voi olla, että olen itse liian periksiantamaton, etten siksi kykene ymmärtämään.
En kyllä kykene myöskään ymmärtämään nykyteinien pikakihloja, jotka sitten kuukauden kuluttua puretaan, ja löydetään taas seuraava kihlattava. Vanhanaikaisesti ajattelen, että kihlaus on todellakin lupaus avioliitosta, ja yhteisestä elämästä.

Ehkä juuri vanhempieni antamasta esimerkistä johtuen en koskaan ole todella haaveillut prinsessahäistä, kahden lapsen perheestä, saati muista kliseistä. Ajatus siitä, että joskus menen ehkä maistraatissa avioon, kuulostaa realistisimmalta. Hätiköityjä päätöksiäkään en naimisiinmenon suhteen kykenisi tekemään, vaan asiasta täytyisi olla uskomattoman varma. Voihan myös olla, että vietän tällaista elämää tuon mielitiettyni kanssa loputtomiin ilman mitään virallisia julistuksia.
Tulevaisuus voi olla myös kyynisenä kissamummona.

Rakkaus on pääasia.

Siirappitreffit

Nuorempana en ollut kovinkaan seurallinen, tai äänekäs joukosta. Olin hieman sivustaseuraaja ja omien kavereiden seurassa viihtyvä. En tutustunut helposti uusiin ihmisiin, mikä näkyy vielä myöhemmässäkin elämässä. Virallisten, oikeiden seurustelukumppaneiden määrä on jäänyt melko pieneen.

Lukion loputtua kuuluisalla örvellyspaatilla, jota myös abiristeilyksi kutsutaan, tapasin mitä suloisimman pojan, tai miehenalun, miten sen haluaa ilmaista. Olin itse aika ujo, ja hänkin vaikutti ujolta ja mukavalta.

Sen osan, mitä tapaamisesta muistan, en halua erikoisesti muistella. Sanotaan vaikka, että en ollut pirteimmilläni ja/tai parhaimmillani missään suhteessa. Kaikesta huolimatta hän ilmeisesti halusi tutustua paremmin kanssani, olimme vaihtaneet meseosotteita tai jotain, hahah. Ja tapasin minä hänet vielä pikaiseen aamulla ennen risteilyn päättymistäkin.

Loppujen lopuksit päädyimme pitämään yhteyttä päivittäin ja tutustuimme. Välimatkamme oli useita satoja kilometrejä, joten tapaaminen ei ihan tuosta vain onnistunut. Kun se reilun kuukauden päästä kuitenkin loppujenlopuksi tapahtui, onnistuin taas sähläämään. Myöhästyin reilusti, mutta silti hän odotti minua tapaamispaikalla ruusu kädessä. Olin sentään onnistunut ilmoittamaan myöhästymisestäni...

Päivä oli suloinen. Kävimme kahvilla, leffassa ja pyörimässä ympäriinsä. Kävelimme pitkin ja poikin kaupunkia, se kun ei ollut kummankaan asuinkaupunki, vaan sopivasti tapaamispaikaksi sovittu. Ne olivat varsinaiset siirappitreffit, joskin melko ujot sellaiset. Täytyypä sanoa, että olen todellakin muuttunut rajusti noista ajoista... Treffien loputtua halasimme sentään.

Se olikin ainut kerta kun tapasimme enää. Vaikka hän oli suloinen ja ihana, ei tilannetta helpottanut se tosiasia, että hän oli ehkäpä vieläkin ujompi kuin minä itse. Kuinka kaksi sellaista ihmistä saisi ikinä mitään aikaiseksi...?

Tapasin kesän aikana sen ainoan, jonka kanssa olen ikinä oikeasti seurustellut kunnolla, mutta se onkin toinen tarina. Se yhteydenpito vähän kuitenkin jäi. Loppujenlopuksi se lakkasi lopulta kokonaan, kun ilmoitin eräässäkin sosiaalisen median palvelussa seurustelevani. Harmi sinänsä.

Täydellinen elämänkumppani 1

Tämä postaus tulee kahdessa erässä, sillä tätähän riittää..

Lähin esimerkki parisuhteeseen sekä avioliittoon taitaa tulla omilta vanhemmilta.
Minun vanhempani eivät ehkä ole antaneet sitä esimerkillisintä toimintamallia..

Tiivistetystihän mallina toiminut parisuhde oli tällainen:
(ymmärrettävistä syistä en mainitse, kumman edesottamuksia mitkäkin näistä ovat, vaiko molempien)

-Teini-ikäisistä asti yhdessä, ei muita seurustelukumppaneita koskaan.
- Riitoja, eripuraa, kihloihin, kihlasormus auton ikkunasta pihalle
- Kihlasormuksen etsintä taskulampun kanssa
- Naimisiin, lapsia, omakotitalo
- Lisää riitoja, kylmyyttä, eripuraa..
- Suhteenkorjauslapsi
- Alkoholinkäyttö ja siihen liittyvät lieveilmiöt
- Nukkuminen eri sängyissä, huoneissa, kerroksissa
- Suhde naapuriin/suhde ihan mihin tahansa kapakkalöytöön
- Keskustelu humalapäissä vanhoista huutelua, riitelyä, nälvimistä, sättimistä, kehumista sarkastisesti
- Lapset toisen vanhemman velvollisuus, toista ei kiinnosta (ellei lahjomista lasketa)
- Lapsien ristikuulustelu toisen teoista, menoista ja sanoista
- Loputon hiljaisuus, ei enää edes riitely
- Toisen poismuutto ja uusi kumppani
- Post-it -lapuin kommunikointi

KUITENKIN lopputuloksena on edelleenkin avioliitto, nykyään varmaan onnellisempi kuin koskaan ennen.
Erosta ei yhteisen omaisuuden vuoksi ole koskaan puhuttu (kuten ei oikeastaan mistään muustakaan), toinen asuu uuden kumppaninsa kanssa jossain päin Suomea, toinen yhteisomistuksessa olevassa kodissa.

Muistanpa vielä teini-ikäisenä löytäneeni lainaamastani digikamerasta unohtuneena kuvia jostakin aivan vieraasta ihmisestä, tietäen kyllä hyvin mistä oli kyse..