Kesälomaromanssintynkä

Kesälomailuni jossakin täällä kuumuuden ja pusikon keskellä alkaa lähentyä loppuaan. Arki ei oikeastaan osaa harmittaa, vaan tuntuu ajatuksena ihan mukavaltakin. Etenkin kun mielessäni päällimmäisenä on eräät tummat silmät, ja niiden tuoma syyllisyydentunne kotioloja odottaessa.

Istuin pahaa-aavistamattomana portailla, kun kesänviettopaikkani ohitse kulkevalla hiekkatiellä kulki vanha auto. Katselin kiinnostuneena autoa, kun huomasin vienon hymyn ja tummien silmien tuijottavan minua takaisin. Hetkessä kiinnostuinkin kumman paljon tuon auton liikkeistä..

Kuluneina päivinä näin auton useampaankin kertaan, mutten enää uskaltanut katsella niin avoimesti. Huolimatta siitä, että näin tumman silmäparin tähyilevän kesäpaikkani pihamaata erityisen tarkasti ohimennessään. Pienen salapoliisityön jälkeen sain selville, kuka tämä tumma, oikeastaan aikamoinen herkku olikaan. En kuitenkaan lähentynyt häntä mitenkään sen kummemmin, vaikka kihelmöivä mieleni olisi kovin mielellään niin tehnytkin. Ajatukseni vaelsivat jossain heinälatoseksin ja romanttisten peltokävelyiden välillä, järkeni muistuttaessa minua tosielämän realiteeteistä..
Lopulta ystäväni yllyttämänä lähetin lyhyen viestin tuolle herkulle. Saaden salamannopean vastauksen siitä, että hän olikin yrittänyt etsiä minua ensisilmäyksestä lähtien.
Samana iltana näimmekin jo ihan tarkoituksella.

Kihelmöivää.

P.S. Draamakuninkaan nykyisyys satuttaa ja huvittaa minua. Nykyisyytensä hiustenväri, ammatti ja harrastus kun ovat tismalleen samat, kuin minulla. Paranneltu versio, kenties?

Katsellaan vaan kaukaa..

Edeltävän yön viestittelin Draamakuninkaan kanssa.

Vaikka miehet sanoillaan yksinkertaisesti tarkoittavatkin juuri sitä, mitä sanovat, kävi DK:n sanomattajättämisistä erittäin selväksi se, että hän pelkää menettävänsä minut. Toisaalta on vaikeaa ymmärtää syytä, miksi varattu mies panikoisi yhdestä ilmoitusluontoisesta lauseestani kuulumistenvaihtelun lomassa niin paljon, että katsoo asiakseen ilmaista ahdistuksensa kyseisestä lauseesta. Toisaalta taas ymmärrän häntä paremmin kuin hyvin, sillä kaikesta huolimatta en itsekään kestäisi ajatusta hänen menettämisestään. Tuntuu tavallaan niin turvalliselta, että vähintäänkin puhelinsoiton päässä on aina mies, jonka kanssa voi puhua kaikesta, joka ymmärtää puolesta sanasta ja tukee ja turvaa aina kun sitä tarvitsee. Aina.
Samalla myös voi kokea harmitusta siitä, että elämät ovat menneet ristiin jossain välissä, mutta ehkä vielä joskus tulee uusia mahdollisuuksia.
Muuhunkin kuin vanhanajan kaihoisaan rakkaustarinaan kirjoittamisen ja satunnaisten kohtaamisten muodossa. Huokaus.

P.S. milloin rakkaassa kotikaupungissamme on alkanut vilisemään todellisia HERKKUMIEHIÄ tuossa määrin? Olenko kulkenut aina vain laput silmillä? Missä luolassa noi kaikki on aiemmin piilotellu??? Nam.

Ei-niin-iloinen jälleennäkeminen

Eilen se sitten tapahtui parin vuoden jälkeen, nimittäin Draamakuninkaan tapaaminen.
Kevyehkössä humalatilassa, ja keskellä yötä lukuisten puheluiden ja tekstiviestien jälkeen.

No, lyhyesti sanottuna tapaaminen ei ollut sieltä mukavimmasta päästä alkuunkaan. Liikaa muita ihmisiä, liikaa alkoholia ja muuta hälinää, ja ihan liikaa stressiä minun osaltani. Näkeminen pitkän ajan jälkeen "ihan kuin ei mitään" ei tuntunut miltään muulta kuin teennäiseltä farssilta. Sellainen tekopyhyys kun paistoi herrasta läpi.. Lopulta siirryttyämme eri suuntiin hyvinkin pian, jatkui sama typerähkö tekstiviestittely. DK kun sattumalta on tapaus, joka aina varmuudella tietää kaiken, ja vetäytyy tilanteista tylysti yksinpuhelunsa aikana. En edes ymmärrä, kuinka joku voikaan keskustella toisen ihmisen kanssa niin paljon yksikseen. Taitolaji sekin, mutta turhauttava toiselle osapuolelle..

Illan viimeisenä tapahtuvan puhelinkeskustelun uskon sentään jäävän viimeisimmäksi yhteydenotoksi siihen seuraavaan vähintään kahteen vuoteen. Sen verran kova poika hän on mitätöimään, tietämään ja olemaan niin helvetillisen korrekti kaikessa, paitsi niissä todellisissa teoissaan. Besserwisser.

"musta sä näytit niin hyvinvoivalta" Jep. Niinhän me itkupaniikkiset naiset yleensä näytetään.

Vakaata draamaa

Draamakuninkaan  kanssa olen pitänyt yhteyttä ihan ystäväpohjalta jonkin verran, vilpittömän vilpillisesti. Tarkoittaen sillä lähinnä menneisiin liittyvää muistelua sinä vilpillisenä asiana..

Tiedostan, että hän on aina minulle erityinen, eikä siitä miksikään muutu. Tosiasia siitä, että A on minulle kaikki kaikessa, ei myöskään muutu sen myötä mihinkään.

Kuitenkin tuossa muutama ilta sitten sain hämmentävän viestin häneltä. Aluksi ihan muita asioita, ja sitten viestin lopussa pienehkö maininta "ai niin, mun kaveri on ihastunu suhun". Vähän aikaa piti miettiä, että mitäköhän mä luin äsken? Hetken viestiselvittelyn jälkeen kävi ilmi, että olin ilmeisesti ollut jonkin kliseisen poikien illan kuuma puheenaihe. Kuvani nähtyään tuo "kaveri" oli sitten päästänyt suustaan jotain sellaista, jonka perusteella DK harkitsi puhelinnumeroni antoa tälle. Huomautin kyllä, että en ole kovinkaan saatavilla, ja minusta tuo paritus kuulosti hieman omituiselta idealta. Lopulta en saanut enää minkäänlaista vastausta häneltä, mutta jos sanoihinsa on uskomista, on minulla aina joku jolle soittaa silloin kun elämä tuntuu potkivan rautakärkimaiharilla takaraivoon niin että jytisee.

Hetken verran mielialana oli sellainen teinijännitys, ihastusviestejä ja pieniä mysteerejä! :D

Ilmeisesti numeroni ei mennyt jakoon, sillä ylimääräisiä viestejä en ole saanut, ja kai DK ei kuitenkaan tahdo jaella minua muille..

Nothing left to say

Elämäni on toistaiseksi niin tasaista, etten edes tiedä mistä kirjoittaa.
Toisaalta kaipaan huolettomia tyttöjeniltoja viattomine (tai jopa viallisine) sutinoineen, ja kovat pohdinnat kävimme eilenkin K:n kanssa uloslähdöstä. Talvinen sää ei kuitenkaan erityisemmin houkutellut, joten siihen kaatui hurja illanviettosuunnitelma.

Tällä hetkellä elämä tuntuu hyvältä näin tasaisena, ja myös siltä, että joka päivä "saan" siltä enemmän. Vaikka pelkäänkin kaiken onnen olevan tiputus aina vain korkeammalta takaisin tantereeseen.

Ajatuksissa on myös se, että ehkä minun osaltani lasikengän on aika jäädä pienelle tauolle. Saatan toki kirjoitella silloin, kun sellainen tunne tulee, ja niin varmasti teenkin. Kirjoittaminen on paras tapa purkaa tuntojaan, joita ei edes ääneen halua sanoa.

Miehet, jotka minun elämääni ovat toistaiseksi näyttäneen jäävän pysyvästi, ovat A ja Draamakuningas.
Toinen kaverina, toinen jonain huomattavasti vakavempana. Toivottavasti vielä pitkään.

Yöllinen yhteydenotto

Miksi kuitenkaan toivoin mitään yöllistä viestiä keneltäkään?
Yhteydenottaja ei sentään ollut Iilimato, vaan Draamakuningas aamuöisessä laskuhumalassaan.

Ensimmäinen ajatus viestin nähdessäni oli uskomaton vitutus. Syystä että muistin sen myötä, millainen omahyväilevä taktiikka hänellä onkaan kirjoittaa. Sellainen kylmän kohtelias, jossa hän pitää itseään vain ylhäisenä henkilönä joka vaivautuu laittamaan viestin, mutta toivottaa kivaa loppuelämää jo ensimmäisessä lauseessa. Sellainen, johon vastaaminen tuntuu turhalta jo ennen kuin vastausta on ees kirjoittanut. Saati sitten harkinnut. Tyyli, joka aiheuttaa lukijalleen syyllisen olotilan siitä, että on joutunut kyseisenkaltaisen viestin kohteeksi.

Kirjoitin kuitenkin. Niinpä jälleen kerran vastauksena oli vähättelevä viesti takaisin, jonka myötä ajattelin vihdoin luopua kaikista ajatuksistani häntä kohtaan. Jos ei halua pitää yhteyttä, miksi täytyy edes laskuhumalassa lähetellä mitään? Varmistelua olemassaolostani, mutta miksi? Monen vuoden aikana on kuitenkin käynyt ilmi, ettei sillä oikeasti ole merkitystä, kun ei tilanne koskaan tule kehkeytymään tästä edemmäs. Päinvastoin.

Sen kun tietäisi.

Väärien elämäntilanteiden nainen

Elämässäni olen useamman kerran törmännyt lauseeseen "ei kyse oo susta, vaan tästä mun elämäntilanteesta..". Lause, jota en myöskään tahdo enää kuulla.
Draamakuninkaan kohdalla kävi selväksi silloin aikanaan, että mikä tahansa elämäntilanne on väärä minulle.
A:n kohdalla on myös käynyt selväksi, että useamman vuoden aikanakaan se "väärä elämäntilanne" ei muutu mihinkään. Minä olen se väärä. Aina ja ikuisesti, paitsi silloin, kun sanon lähteväni koko tilanteesta kauas pois, silloin tyhjiä lupauksia satelee tuon tuosta.

Näin kävi myös B:n kohdalla. Toisaalta ymmärrän häntä, toisaalta en ymmärrä ollenkaan. Ilmeisesti sama laki pätee tässäkin, ikuisesti väärä elämäntilanne, vaikka mikä olisi. Olin vain pakollinen virhe, ja kaikesta puheesta huolimatta kuitenkin pelkkä p*llu hänelle. Koska itse edelleenkin olen taipuva naiviuteen, antauduin typeränä houkuttelevaan tilanteeseen. Monen vuoden halu tuli kyllä saavutettua, mutta oliko se tosiaan tämän kehnoudentunteen arvoista? Harmittaa se, että minulla on tunneside B:hen, ja siksi minä en pidä häntä edelleenkään pelkkänä panona. Mutta todellisuus pelkkänä panona olemisesta tosiaankin sattuu, kerta toisensa jälkeen. Mielikuvaani hänestä on jäänyt vanhat kauniit puheet ja teot, joista ei nykyään taida olla häivääkään jäljellä.

Kaikkien pohdintojen jälkeen olen päätynyt siihen, ettei minusta ilmeisesti ole kuin noihin väärien elämäntilanteiden hetkellisiin iloihin. Ja ne väärät tilanteet saattavat jatkua vuosia, ja aina joku vie välistä.
Tekisipä joku jotain minunkin eteeni, ja haluaisi oikeasti olla kanssani muutenkin, kuin väärässä elämäntilanteessa kuluttamassa aikaa.

Tunteelliset loputtomat tappiot saavat omankin elämän tuntumaan ihan väärältä, turhalta tilanteelta.

Case closed.

Onnenetsijä

Aloin hetki sitten vahvasti epäillä olevani säälittävä onnenetsijä, joka on ehkäpä vain rakastunut ajatukseen rakkaudesta. Tai ehkä lähinnä ajatukseen onnesta. Seuraava teksti sisältää tuhottomat määrät jossittelua.

Voinko koskaan tehdä mitään pelkäämättä, että jään jostain paitsi? Pelkään pelkääväni tehdä valintoja, lähinnä siis miesten suhteen, koska metsästän kuitenkin itselleni onnea niin kuumeisesti. Mielessä pyörii väkisinkin useiden "väärien valintojen" nimilista. Vaikken tästä pohdinnasta, tai tuosta ajatuksesta mitään hyödykään, ajattelen silti. Sattuminen ajatuksena ei houkuttele, ja siksi mietinkin jokaista miesvalintaani hieman liikaakin. Olisi kannattanut tämäkin ajatteluenergia käyttää muutamaa vuotta sitten..

Entä jos olisinkin vuosi sitten hypännyt Draamakuninkaan mukaan? Olisiko se ollut unelmieni täyttymys? Vai perustuuko Draamakuninkaankin viehätys, ja yhteinen kemiamme vain siihen, että ne yhteiset hetket olivat niin satunnaisia? (Kunnes siis kaava menee taas samoin, eli hän eroaa, ja palaa monkumaan minua itselleen..)

Ajatus "varalla olemisesta" tuntuu kamalalta, vaikka pidänhän itsekin tavallaan joitakin miehiä varasijalla. Tosin vain ajatuksen tasolla. Sanat varasijasta taas kuulostavat ihan kauniilta: "Sä tiedät, että sä oot aina mulle erityinen, ja oon aina ihastunu suhun."

Kato mua, älä tota blondia!

Aiemmin olen useasti maininnut, millaisista miehistä pidän. Sellaisia olen myös kovin kovasti yrittänyt kohdalleni löytää. Jos jotain olen oppinut, niin yleensä blondit naiset vievät juuri noista mieltymyksiäni vastaavista miehistä sen pidemmän korren. Jostain käsittämättömästä syystä olen myös huomannut useiden ihmisten ensivaikutelman minusta olevan jonkinasteinen raskaamman musiikin ystävä.  Ei siinä muuten mitään, mutta päätelmä menee aika pahasti metsään, eikä himoitsemani miehet tosiaan ole sitä musiikkigenreä kuluttavia yksilöitä, kuten en ole minäkään ollut useampiin vuosiin. Sen myötä mieleeni on eksynyt myös mielenkiinto siitä, että mitäköhän kaikkea muuta harhaanjohtavaa ensivaikutelmaa aiheutankaan?

Mutta millaiset miehet sitten kiinnostuvat minusta?
Yleensä juuri ne, joista en viehäty sitten alkuunkaan. Kaljut, isänmaaihannoijat, ylipainoiset, hieman hitaammalla järjenjuoksulla käyvät.. Sellaiset, jotka eivät kolahda mitenkään. Tiedän itse olevani siinä suhteessa hankala, että olen hyvinkin nopeatempoinen ja vahva ihminen. Mutta jokaisella meillä on se "pimeä" puoli. Minulla se on liikaherkkyys ja taipuvuus liikaan stressiin, ehkä juuri tuon nopeatempoisuuteni vuoksi. Kaikki kun ei kuitenkaan hetkessä tapahdu, ja odottavan aika tuntuu välillä turhan pitkältä..

Voin sentään lohduttautua sillä, että ystävieni joukosta en ole ainoa, joka tuskailee saman miesongelman kanssa. Aina ne, joihin itse täysillä ihastuu, paljastuvat suurimmiksi pettymyksiksi aina usein eri tavoin.
Tuntuukin välillä uskomattoman vaikealta löytää sellaista miestä, joka vastaisi unelmia. Tiedän niitäkin olevan, tiedän ettei kukaan ole täydellinen, ja tiedän että toiveeni ovat realistisia.

Idioottipäätelmiä ajatellessani voisin tulla seuraaviin lopputuloksiin:
1. Minun täytyy vaihtaa hiusteni väriä, sekä mielenkiintojeni kohteita, tehdä siis mittava muuttumisleikki joksikin ihan muuksi.
2. Minun täytyy luopua kaikista mieltymyksistäni, toiveistani, haaveistani, ja tyytyä seuraavaan tarjolle tulevaan kaksilahkeiseen.
tai
3. Minun täytyy olla ihan vain oma itseni, ja uskoa siihen että kohtalo vielä yhyttää minut sopivan ratkaisun kanssa, ja ihan huomaamatta. (ehkä tämänhetkinen kohtaloni luopuisi joskus sitoutumiskammostaan, ikää kun kuitenkin hänellekin vauhdilla karttuu..)

Ja ei, en tosiaan aio luopua haaveistani ja tyytyä vain johonkuhun, ajautua aivottomana tavallisen värittömään elämään, ja olla siinä onneton. Se en olisi enää minä, vaan joku toinen. Siksi minulla on haaveet, ajan myötä toteutuvissa olevat, jotta voisin todella olla onnellinen.

Kauheinta tässä on se, että ajaudun edelleen ajoittain kaipaamaan Draamakuningasta takaisin elämääni, vaikka se mahdotonta onkin. Ehkä juuri siksi.

Vaikutankohan itse yhtä vastenmieliseltä himoitsemieni miesten mielestä?

"On sanat niin turhia silloin, hyväile, hyväile vaan"

Harvoin toivon ajan kuluvan niin nopeasti kuin nyt.

Syy löytyy jälleen siitä aiemmin mainitsemastani miehestä, jonka kanssa vietin edellisen yön, sekä päivän.
Uni jäi vähäiseksi, muttei se tuntunut haittaavan ollenkaan. Etenkään jos aamupalaksi on mansikoita, suklaata, viinirypäleitä, kaatosadetta ja seksiä..

Sain myös nauttia harvinaisesta, yhteisestä suihkuhetkestä suudelmilla. Tuntuu ihan kivalta leijua edes hetki pilvissä kaikenlaisen hyvänolontunteen takia.
Muistan kyllä Draamakuninkaan kanssa viettäneeni kerran hieman samankaltaisen suihkuhetken, ja erityisesti mieleen jäi silloin se, kun hän pesi hiukseni. Yksinkertainen, mutta ihana asia.
Jäi silti tuo aiempi suihkuhetki ihan toiseksi tähän verrattuna.. siksi toivonkin ajan kuluvan pian, jotta voidaan jatkaa taas siitä, mihin jäätiin.

Ehkä kaikki ei tunnu heti samalta, kun seuraavaksi nähdään, mutta silti mielessäni on vain yksi sana.

Onnellisuus.

Viikkokatsaus

Kuten arvelin aiemmin, ei Draamakuninkaasta taikka Ensirakkaudesta ole kuulunut sanallakaan.
Vaikka asia ei yllätäkään, oli minulla silti päässäni salainen toive, että toisin olisi. Tein kyllä päätöksen asialle sen suhteen, etten aio olla yhteyksissä, jos arvon herrat eivät itse ota puhelinta kauniiseen kätöseensä.

Lähipäiviin on myös mahtunut lisää vanhaa janoa, nimittäin erään aiemmin mainitsemattoman ex-tapauksen kaihoa monien vuosien taa, ja ällöhempeää muistelua minusta. Totesinkin tälle, ettei minua oikeastaan kiinnosta, vaan pikemminkin ahdistaa. Kyseinen "herrasmies" kun edeltävällä näkemiskerralla yritti lähennellä, vaikka selkeästi torjuin hänet. Ilmeisesti näiden kohdalleni osuneiden miesten kohdalla kaveruus on mahdollista ainoastaan kirjoitetussa tekstissä, mutta todellisuudessa asia on täysin toisin, eikä edes parisuhdetilanteeni ole näiden miesten kohdalla käynyt pienessä mielessäkään, saati sanomani pelkästä kaveruudesta.

Viikon (ja useammankin) pelastaja on kuitenkin ollut eräs minulle rakas ja ihana mies, joka on auttanut pienen kriisin sattuessa (kirjaimellisesti!). Lohduttanut, pitänyt yhteyttä, ollut kiltti ja kultainen noin muutenkin.
Niin huolehtivainen ei ole vielä kukaan ollut, ja harva uskaltaa minulle saarnata sellaisista asioista, kuin hän.
Särkylääkitystä paremminkin toimii yöllinen puhelu, joka onneksi vei kivun ja pelon pois niin hyvin, että saatoin sentään nukkua.

Joskus tekisi mieli kehrätä.

Alitajunnan ihmemaa

Viimeöinen uni oli jotain sellaista, jota hereillä ollessanikin olen ihmetellyt.

Unessa olin vihdoin päätynyt Draamakuninkaan kanssa sinne sovituille kahveille, ja kahvit sujuivat oudon keskustelun merkeissä. Oudoin kuitenkin oli kahvitteluhetken päätös: Draamakuningas otti minua kädestä kiinni, mutta istui yhä toisella puolella pöytää. Hän alkoi puhumaan eräästä Helsingissä sijaitsevasta kaupunginosasta, jonne halusi muuttaa mahdollisimman pian. Seuraavassa hetkessä hän pyysi minua menemään kanssaan naimisiin, ja muuttamaan kyseiseen kaupunginosaan. Unessa hämmennyin, enkä saanut vastattua hänelle oikeastaan mitään. Peura ajovaloissa -efekti oli päässyt iskemään.

Yllättäen heräsin unesta, enkä tosiaan saanut tietää, mitä olisin vastannut. Tietenkään.


Alitajuntani, miksi sekoitat jatkuvasti mieltäni? Yritätkö vihjailla kierosti jotakin?

"Nähdään", eikä koskaan nähdä.

Kohtalo toimii kuten haluaa, tälläkin kertaa.

Olin tapahtumassa, jonne en ikimaailmassa olisi uskonut Ensirakkauden eksyvän, vaan kuinka kävikään.
Seisoessani portaiden yläpäässä näin hänen yhtäkkiä nousevan niitä pitkin minua kohti.
Tilanne oli hämmentävä, koska emme olleet nähneet pitkään aikaan. Lopulta kuitenkin löysin itseni hänen sylistään, ja se tuntui ihan liian hyvältä ja turvalliselta. Oli hauskaa jutella ja olla hetki yhdessä, huomata että huumorintajumme käy edelleen hyvin yhteen, ja ihmiset kiinnittivät meihin huomiota aika lailla. Erään vanhemman naisihmisen sanojen mukaan olimme ihania. Kun Ensirakkauden piti poistua paikalta, halasi hän minua pitkään, katsoi silmiin pitkään, ja sanoi sen klassisen sanan: "Nähdään".
Tuntuu kurjalta tuoksua aivan häneltä, ja on työlästä estää ajatusta meistä kietoutuneena toisiimme.

Niitä öitä, joita ei tahtoisi viettää yksin.

Muutama päivä sitten myös Draamakuningas oli yhteyksissä, ja tarkoituksena oli nähdä kahvittelun merkeissä. Suunnitelmat kuitenkin yllättäen (taas kerran) menivät myttyyn, kun hänelle ei aikataulu sopinutkaan, vaikka ennalta se oli suunniteltukin. Muutaman minuutin kiivaan puhelinkeskustelun jälkeen hänenkin suustaan kuului se kammottava sana: "Nähdään". Luulen ettei sitä tapaamiskertaa, jonka pitäisi olla tulossa, tule koskaan. Sitä viestiä tai puhelinsoittoa ei tule koskaan, ei ainakaan tapaamisen takia.

Miksi, oi miksi se helvetin nähdään pitää mennä sanomaan, jos sitä ei tarkoita?

Laastarisuhde vai ikuinen rakkaus?

Olen niitä ihmisiä, jotka ovat jopa harvinaisen varovaisia tunteidensa kanssa, eivätkä ole "helposti saatavilla".
On kuitenkin tilanteita, joiden vuoksi olisi tehnyt mieli hakata päätä seinään, ja pohtia omaa tyhmyyttä ja hitautta useita vuosia märehtien. No, en ehkä ole murheessa vuosia rypenyt, mutta mietin edelleen välillä, miksi rakkautta ei ymmärrä silloin kun se on saatavilla?

Ensirakkauden kanssa olimme läheisiä, tärkeitä toisillemme ja rakastuneita. Maantieteellisestä syistä suhde sitten jäi, ja päädyin ties minne. Jonkin aikaa myöhemmin tajusin rakastavani Ensirakkautta, mutta aikamme oli jo mennyt. Hetkeä myöhemmin minulle selvisi, että läheinen ystäväni olikin mennyt "lohduttajaksi". Myöhemmin olemme päätyneet keskustelemaan useasti siitä, kuinka kaikki tuntui jääneen kesken.

Draamakuninkaan kanssa taas kissa-hiiri -leikkimme jatkui useita vuosia. Aluksi olisin ollut valmis ties mihin, mutta hän vain lopulta katosi. Tietysti se sattui, ja tuntui noin muutenkin aika kurjalta toimintatavalta. Satunnaisia tapaamisia lukuunottamatta en tiennyt hänestä mitään, mutta aina hän kertoi minun merkitsevän paljon. Kun viimeeksi tapasimme n. vuosi takaperin, olisi hän mielellään tahtonut kanssani suhteeseen. Tietenkin silloin, kun se ei minulle ollut mitenkään mahdollista. Tietysti taas sitten, kun se olisi vihdoin ollut minulle mahdollista, oli hänellä uusi neito rakkaudenkohteenaan, ja minä heitettynä romukoppaan. Tämän ihmisen kohdalla sama kuvio toistunee äärettömyyksiin...

Voidaanko tästä siis päätellä, että tiettyjen ihmisten kohdalla tuo kissahiireily vain jatkuu loputtomiin?
Täytyykö joitain ihmisiä vain pitää varalla, ihan sitä varten, että näille voi sopivan tilanteen sattuessa vakuutella välittämistä ja rakkauttaan, ettei tulisi yhtäkään yksinäistä hetkeä? Eräänlainen laastarisuhde. Toisaalta en ihmettelisi, jos yhteiselo noiden miesten kanssa ei toimisi ollenkaan. Rakkaita, joiden kanssa tahtoisi olla, muttei kenties saa koskaan tilaisuutta? Draamakuningas tuossa karkauspäivänä lupasi ostaa hamekankaita, koska emme kuulemma mene vielä naimisiin. Tuskin koskaan, vaikka juhannustaiat muuta väittävätkin.

Pitäisi ilmeisesti joka hetki olla valmis uhraamaan kaikki tärkeä ja rakas sen oikean rakkauden saavuttamiseksi. Toisaalta en usko senkään tuovan onnea. Tuntuukin hölmöltä, että täytyisi joko itse toimia hätiköidysti, taikka hävitä kilpajuoksu rakkauteen muutamalla sentillä jonkun toisen kampattua sinut juuri ennen maaliviivaa.

Ei pitäisi katua päätöksiään. Olen ihan tyytyväinen, että valitsin silloisen suhteeni Draamakuninkaan sijaan.
Mutta ehkä vielä joskus.

Täytyykö aina haluta se, jota ei voi saada?

Sadun sammakko

Juhannus sujui yllättävän iisisti ystävien seurassa, ja ihan kaupunkijuhannuksena.

Päädyin lopulta viimeisen kerran puhumaan Guardille. Lyhyen keskustelun aikana tajusin, että joskus haaveet kannattaa jättää haaveiksi, ilman tietoa todellisuudesta. En kuitenkaan kadu, ja edelleenkin lähinnä naurattaa koko tilanne. Ulkonäkö ei välttämättä kulje luonteen kanssa niin kauniisti käsi kädessä. Prinssi ei ollut sammakko, mutta hänen suustaan saattoi tulla muutama sammakko. Hahaa! Sitä en sano, että olisin itse loistanut kyseisessä tilanteessa, mutten tosiaan jaksa olla murjottava, saati ottaa kaikkea kuolemanvakavasti, jos kyse on pelkästä small talkista. En myöskään katso oikeudekseni kiukutella tai olla töykeä tuntemattomalle ihmiselle, jos tämä ei halua mitään muuta kuin jutella hetken, ja poistua. Onko se tosiaan niin tappiollista olla mukava pienen hetken verran, vaikka olisi kuinka paha päivä menossa? Tuskin se paha voi kuitenkaan olla tuntemattoman ihmisen syytä. Typerä hymyni on pysynyt huulilla nyt jo useamman päivän, ehkä juuri siksi, että voitin itseni.

Case Closed.

Koska kyseessä oli juhannusyö, täytyi tietysti myös taikoa. Vaikka alastonkieriskelyt niityllä jäikin ikävästi väliin, päätettiin kuitenkin keräillä ne yhdeksän kukkaa tyynyn alle.

Ensimmäistä kertaa näin unta sulhosta.

Uneni perusteella päädyn siis naimisiin Draamakuninkaan sekä jonkin tuntemattoman pitkän vaaleatukkaisen ei-niin-hyväluonteisen miehen kanssa. Oikeastaan toivon ettei taikani kovinkaan helpolla muuttuisi todeksi..

Viikonlopun kruunasi vielä sen erään ex-miehen lähentymisyritys, johon en edelleenkään tiedä kuinka suhtautuisin. Vaikka aiemmin kirjotin, ettei mitään hyvää varmasti ole luvassa, en silti osaa kieltäytyäkään täysin.

To be continued..

Halua(n).

Kai muillekin käy niin, että näkee jostain jo tuntemastaan miehestä unta, ja alkaa sen jälkeen pitää häntä todella kuumana? Vastaako todellisuus silti unimaailmaa, vai pitäisikö suosiolla naurahtaa unilleen, ja antaa olla? Toisaalta olisi kiinnostavaa kokeilla, toimisiko seksi tai läheisyys unessa olleen, tavallisesti ei-niin-mahdollisen kumppanin kanssa.

Kamppailen itseni kanssa tiukan kysymyksen edessä; yritänkö iskeä Guardin, unelmani, vai jäänkö katselemaan kaukaa? Draamakuningas rohkaisi minua eilen kertomalla kauniita asioita minusta, ja muistuttamalla, että minulla tuskin on mitään hävittävää. Mikä on ihan totta. Luonteenikin sotii vastaan ajatuksesta jättää asia sikseen. Yleensä olen tottunut saamaan haluamani. Edes kokeiluun.
Suurimman ongelman tuottaa sopivan tilanteen löytyminen. Eilisiltana vaihdoimme jälleen yhden silmäyksen, ja unohdin hengittämisen hyvin pian. En yleensä mene spaghettijalkaiseksi taikka sydänsilmäiseksi olioksi lähes mistään. Guard kuitenkin aiheuttaa minulle katseella ja pelkällä olemuksellaan perhoslauman vatsaan.
Turhaan kuitenkin suunnittelen ennakkoon sanomisiani, saati sitten tekemisiäni. Enhän voi edes tietää, onko kyseinen herra varattu. Tiedän hetken vielä koittavan, ja odotan sitä kauhunsekaisella innolla. Kyllä ne sanat sitten löytyvät. Peukkuja saa pitää.

Pilatako mielikuva ja unelma yrittämällä muuttaa se todeksi, vai tyytyäkö päiväuniin?

Mielipiteitä otetaan vastaan!

Satumaiset onnenhetket

Jokaisella on varmasti ollut sellaisia hetkiä, kun maailma tuntuu vaaleanpunaiselta. Hetkiä, jolloin on onnellinen.

Teininä koin lyhyen saturakkauden. Poika oli kiltti, luotettava ja ihana. Romanttinen ja hellä. Ensirakkauteni, jonka tietenkin menetin.

Vaikka olikin kylmä kevättalvi, kävelimme vanhan kotikaupunkimme veden äärellä tuntikausia käsikkäin. Toisen luo piti päästä peräkyliltä keinolla millä hyvänsä, kävellen, pyörällä.. kaikki kävi. Pakkanen, lumi, jää, mikään ei voinut estää. Ei edes äkäinen äitini, joka suuttui silmittömästi joutuessaan odottamaan minua, kun olimme unohtuneet pojan kanssa makaamaan vierekkäin lumihankeen tähtien alle.

Kerran kiipesimme siniselle jäälautalle, joka oli nousevan veden ympäröimänä. Jäälautalla oltiin vain hiljaa, katseltiin toisiamme ja uskallettiin jopa halata. Ensisuudelmaan meni kauan aikaa, sillä aluksi harrastettiin vain eskimopusuja. Vaikka huulemme osuivat yhteen, emme suudelleet. Tuskin kukaan on enää koskaan yhtä luotettava. (toisaalta en varmaan itse kestäisi enää jännitystä)
Poika kirjoitti minusta lauluja, ja minä hänestä.

Se oli elämäni tähänastisista keväistä kaunein, enkä usko enää koskaan eläväni elokuvamaista rakkaustarinaa.

Ensirakkauteni, jos joskus luet tämän tekstin, tiedä että sinulla on aina osa minua.
Pitele sitä varoen.
Joskus minä odotan sinua valkoisessa paviljongissa linnan varjossa, ja sitten olen sinun ikuisesti.


Lähempänä aikuisikää tapasin eräällä pitkällä bussimatkalla erään itsevarman ja hyvännäköisen miehenalun.
Katseidemme osuessa toisiinsa, tiesi molemmat välillämme olevan jotain. Bussimatkan aikana Draamakuningas ilmestyi bussin takaosaan keskelle kaveriporukkaamme, ja tarjoutui hieromaan hartioita. Tietenkin jonotin hänen käsittelyynsä pääsyä.

Kun lopulta pääsin hänen käsiensä alle, sain hartiahieronnan lisäksi silittelyjä, huomaamattomia kuiskattuja sanoja korvaani jälleennäkemisestä samalla kun hänen kätensä tukisti tukkaani tiukasti. Niin jäin koukkuun..

Muutamien viikkojen päästä tapasimme hänen silloisessa opiskelukaupungissaan kymmenien tekstiviestien jälkeen, joimme punaviiniä, kävelimme sateenvarjon alla kainalokkain, ja saattoi yöhön kuulua myös kohtalaisen uskomatonta seksiä..

Draamakuningas katosi elämästäni, mutta ilmestyi tietyn ajan jälkeen aina samoissa merkeissä takaisin.
Viimeisimmän kerran tapasimme vuosi sitten, ja vatsassani oli perhosia enemmän kuin tarpeeksi.
Istuimme vain puhumassa tuntikausia meren rannalla punaviinin kera, ja loppuillasta hän pyöritti minua sylissään pitkin nurmikkoa. Silloin olen viimeeksi kokenut vaaleanpunaisen onnenhetken.

Nykyään tiedän hänen kauniit puheensa vain turhiksi korulauseiksi, jotka olikin tarkoitettu jollekin toiselle.
Silti luulen edelleen lankeavani häneen milloin tahansa, pelkästä katseesta.

"Muistatko, miltä tuntuu juopua kesäyönä hölmöstä rakkaudesta?"