Pudonnut perhonen

Elämä ei ole kuluneeseen viikkoon kohdellut minua kovinkaan kauniisti. Kun sanoja ei löydy edes kirjoittamalla, luokittelen tilanteen itselleni kohtalaisen pahaksi.

Kävi ilmi, että A on tehnyt todella ison virheen, jota en todennäköisesti enää pysty antamaan anteeksi milloinkaan. Tuntuu pahalta ajatella, että monen vuoden tarina olikin mitä todennäköisimmin tässä. Hän tosin ei edelleenkään vaikuta kantavan vastuuta mistään, saati sitten tuntevansa omantunnon pistosta sydämessään, puhumattakaan viisastumisesta virheen myötä. Päinvastoin, hän kuvittelee voivansa sivuuttaa pahat tekonsa ja niiden seuraukset toteamalla olevansa pahoillaan, ja jatkavansa kanssani elämää aivan kuten ennenkin. Tässä vaiheessa pelkkä pahoittelu ei tosiaankaan riitä, kun koko asia ei tunnu kaduttavan häntä ollenkaan. Uskomaton itseään rakastava idiootti. Omasta tunnetilastani en vieläkään tiedä, onko se suuttumusta, vihaa, turhautumista, pettymystä, surua vai jopa niitä kaikkia vuorotellen.

Lisäksi aiemmin minusta kiinnostuneen oloinen herra sitten yhtäkkiä muuttuikin kiveäkin kylmemmäksi. Yhtäkkiä en ollutkaan enää ystävyyteen kelpaava, olen todennäköisimmin "älä vastaa" -listalla ja ansaitsen paskanjauhantaa. Kaikki tämä syystä, josta minulla ei ole aavistustakaan. Viimeisenä kohtaamisena oli sattumanvarainen törmääminen toisiimme, jossa mainitsin hänelle minun ottaneen ja lähteneen A:n luota. Silmiin katsellen ja poskeani silitellen hän totesi asian olevan "kiva kuulla", mutta minkä helvetin takia? En ymmärrä tuota suusta pulppuavaa tarkotuksetonta paskalänkytystä, kun en sitä tosiaan häneltä kaipaa. Kuten keneltäkään muultakaan. Miksei asioista voi puhua suoraan, tai jättää sanomatta, jos ei tarkoita sanojaan, lupauksiaan ja ehdotuksiaan? Minä kun en ole häneltä mitään pyytänyt. Vain toivonut, ja senkin omissa ajatuksissani.

Kaikki on tuntunut uskomattoman lohduttomalta, vaikka välillä en edes ymmärrä kuinka paljon isoja pettymyksiä samaan vuorokauteen voikaan mahtua. Hetkittäin saatan jopa luulla, että kaikki onkin ollut vain pahaa unta.

Eilen sentään kohtasin NK:n, joka sanomatta mitään aavisti mistä kaikki kiikastikaan. Turvallinen hali, muutamat kauniit sanat, sekä muu maailmaaparantava keskustelu sentään piristi minua siinä määrin, että jaksoin jopa hymyillä muutaman tunnin. Ihminen, joka läsnäolo ja olemus vaan tuntuu toisinaan maailman parhaalta lohtupaikalta, ilman mitään sen kummallisempaa kanssakäymistä. Muutama minuutti riittää.         "Sä oot ihana, muista se. "
Edeltävänä yönä sain uneltani enemmän voimaa ja uskoa hieman parempaan.

Unessa oli kotelossaan oleva, lähes "valmis", suuri lila perhonen. Kotelo kuitenkin oli jostain syystä viilletty rikki, eikä perhonen ollut täysin kunnossa. Syytä rikkomiseen ei ollut, joku oli vain tahtonut olla ilkeä. Kuitenkin kiltti ulkopuolinen korjasi perhosen haavoja, ja teki siitä taas ehjän. Hetken kuluttua se lensi pois näyttäen kauniilta ja vahvalta, valmiilta mihin tahansa.

En yleensä näe unia, etenkään tuollaisia. Lähinnä painajaisia. Niinpä mielessäni pidänkin tuota jonkinlaisena toiveena ja lupauksena siitä, että vielä koittaa aika minunkin lentää huolettomana, korjattuna ja onnellisena.

"Nyt näytät sille ettet välitä paskaakaan! Sä oot selviytyjä."

Vanha suola, taas kerran.

Olen joskus aiemminkin kirjoitellut täällä ärsyttävästä entisestä heilastani, joka omalla kiukuttelullaan aiheutti aikaa sitten välirikon. Vuosia sen jälkeen yritettiin olla kavereita, mutta taas tuo samainen tuittupää aloitti sen, mihin vuosia sitten oli lopettanut. Ja joku vielä kehtaa väittää, että naiset eivät osaa päättää, ja kiukuttelevat lapsellisesti..

Jälleen kerran jätin tuittupään omaan arvoonsa, sillä ei hän minua edes kaverina niin paljoa kiinnosta, että jaksaisin provosoitua hänen tempauksistaan. Olin kuitenkin väärässä tuon ihanan ajatuksen suhteen, ettei minun hänestä tarvitsisi kuulla mitään. Muutama päivä sitten puhelimeeni ilmeistyi tekstiviesti häneltä.
Kuvottava "mä tahon takas sut" -tyyppinen itkuvirsi, jonka pointti ei tosiaan hänet tuntien ole vain vanhojen aikojen muistelu hyvässä hengessä. Hetken jo mielessä kävi vastauksen kirjoittaminen "anna olla" -muodossa, mutta järki sentään voitti pian, ja viesti sai kadota puhelimesta yhtä pian kuin tulikin. Ehkä vastaamattomuus oli riittävä vinkki tällä kertaa, kun lisäosaa viestiin ei onneksi ole tullut. Ai v****, eikö noi pahimmat ääliöt vois vaan kadota?? Tai ainakin kadottaa mun puhelinnumeron.

Ensimmäinen "parisuhde"

Teininä rakastuin (ihastuin) päättömästi netissä. Suloinen, itseäni vanhempi poika, jonka en olisi koskaan uskonut kiinnostuvan minusta. Välimatkamme oli aikamoinen, mutta eihän se keskustelua alunperin haitannut. Silloin siitä webcamista oli oikeasti hyötyäkin mesekeskusteluissa, sillä oli kuitenkin kiva nähdä toinen edes sen välityksellä.

Muutaman kuukauden puhelinkeskusteluiden, viestien ja muiden jälkeen matkustin vihdoin lähemmäs häntä, perhoslauma vatsassa ja suuret odotukset mielessä. Tulimme hyvin toimeen, ja ajattelin muuttoa lähemmäs häntä. Seurustelua ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kun eräästä nettipalvelusta löysin muiden kirjoittamia vihjailevia kommentteja: "sulla on muijakin vielä..." . Kun poikaystävältäni kysyin, mitä kommentilla tarkoitettiin, en saanut mitään vastausta. Kunnes löysin sattumalta netistä tiedon, että ihana kultamussukkani olikin edeltävänä viikonloppuna pokannut baarista jonkun tyttösen itselleen, ja olikin parisuhteessa myös tämän kanssa. Ihme kyllä itkua ja porua ei kestänyt osaltani kuin noin viiden minuutin verran. Seuraavana viikonloppuna minullakin oli jo uusi lohtu kainalossa..

Kuin kohtalon oikkuna muutin kuitenkin lähemmäs tuota ensimmäistä poikaystävääni, vaikka emme missään yhteyksissä enää olleetkaan. Toisena päivänä uudella paikkakunnalla, kaikkien paikallisten joukosta onnistuin tietenkin törmäämään häneen sattumalta. Ei niitä iloisimpia kohtaamisia, mutta päädyimme peräti kavereina käymäänkin kahvilla sen jälkeen. Ilmeisesti poika tunsi niin suurta syyllisyyttä teoistaan, ja siitä sanoikin minulle. Kaveruus ei johtanut edes ystävyyteen, kunnes vielä muutamaa vuotta myöhemmin, aikuistuneimpina päätimme mennä kahville. Huomasin löytäneeni itseni hänen asunnoltaan seuraavana päivänä, sitä seuraavana, huomasin hänen makaavan sängylläni, ja suunnittelevan asioita kanssani.

No, kuten jo arvata saattaa, ei tilanne johtanut silloinkaan mihinkään sen suurempaan, mutta tulipa katsottua sekin kortti loppuun. Oikeastaan tunsin itseni hirviöksi, sillä minulla oli toinenkin epämääräinen suhde samaan aikaan, taas kerran. Nimittäin tuon ensimmäisen poikaystävän ensimmäistä tapaamiskertaa ennen olin langennut Ensirakkauteen, ja teinkin elämäni tyhmimmän valinnan heidän kahden välillä.
Mitään ei toki pitäisi katua, mutta olisi silloin teininäkin voinut yrittää edes käyttää aivojansa muuhunkin kuin viikonloppukaljojen hankintakeinon miettimiseen.

Soita mulle! (tai laita ees viesti???)

Tajusin vasta nyt, kuinka paljon edeltävänä viikonloppuna toivoinkaan saavani yöllisen tekstiviestin.
Vaan enpä saanut. Puhelimeni pysyi täysin mykkänä. Niinpä tietenkin, sillä milloin tuollaiset toiveet käyvät toteen?

Eniten olen kaikesta huolimatta toivonut B:n muistavan olemassaoloni, ja kaiken muuttuvan samanlaiseksi kuin vuosia sitten. Voi olla, ettei tapahdu tässä elämässä. Tai sitten se tapahtuu silloin, kun sille ei ole enää mitään mahdollisuutta. Kuinka tyhmäksi voikaan itsensä tuntea havahtuessaan yöllä toiveikkaana katsomaan puhelintaan? (toiveikkuus siis todella perustui johonkin,eikä pelkästään mielitekoihini)
Plussapuolena voin varmaankin pitää sitä, etten sentään itse ole lähettelemässä säälittäviä kerjäysviestejä tai muitakaan pikku tunnustuksia yhtikäs kellekkään.
Taika noihin odotettaviin yöviesteihin ja muihin yhteydenottoihin perustuukin ainakin minun kohdallani siihen tiettyyn vatsanpohjaa kutkuttavaan, ja vakavaa hymyä aiheuttavaan tunteeseen, jonka ei tarvitse edes sitä pientä onnenhetkeä suurempaan johtaa. Harmiton sutina, ja jonkun minun mielestäni ihanan ajatuksissa oleminen vain tuntuisi...kivalta. Piristävältä, ja sellaiselta kuin nuorempana.
Tämän ikäisenä ei pitäisi tuntea itseään vanhaksi, mutta niin siina vaan on päässyt käymään. Jännittävät ajat ovat toistaiseksi ilmeisesti poismennyttä elämää, ja ympärillä olevat ikätoverit lisääntyvät- sekä vakiintuvat uhkaavasti. Paitsi K ja minä.

Allekirjoittanut on ainakin hyvää vauhtia vanhapiikautumassa ajatustensa ja kyynisyyden määränsä suhteen. Olo on välillä kuin dementoituneella, kun ei muista miltä kunnollinen sutina vatsanpohjassa tuntuukaan. Ja sitten kun sitä viimein ilmenee, se tunne katoaa yhtä nopeasti kuin tulikin. Eikä siitä taaskaan muista oikeastaan mitään muuta kuin sen, että mikä helvetti minuun meni, kun tuollaisestakin ihmisestä sellaisia viboja sain hetkellisesti??

Nyt kun olen asiasta "ääneen" sanonut, olen lähes varma, että saan kuitenkin Iilimadon kaltaiselta kestosuosikiltani jonkun sangen ihanan kännisen tunteidentunnustuksen perinteisten "anna pillua" -tyyppisten romantiikkapläjäysten kera.

Taidan varmuudeksi sulkea puhelimeni seuraavan yön ajaksi.

Valmis luopumaan?

Jos nyt päätyisin A:n kanssa pysyvästi yhteen, tai löytäisin muuten sellaisen, joka kerralla veisi jalat alta, niin olisinko valmis luopumaan elämäni muista miesmahdollisuuksista? Valmis siihen, että keskittyisin elämässäni oikeasti vaan yhteen ainoaan mieheen, pysyvästi? Ajatus epäilyttää välillä, mutta A:ta ajatellen luulisin olevani valmis.

Otsikko ajatukseltaan ehkä huijaa hieman väärään suuntaan, koska ei se uskollisuus luopumistakaan olisi. Mutta voiko välttyä ajatukselta siitä, mistä kaikesta VOI jäädä paitsi? Ah, ikuinen jossittelu. Siihen on aina niin helppo turvautua, jotta voi mutkistaa asioita entisestään. Tuntuu pahalta ajatella, ettei mikään ole ikuista. Avioliitotkin voivat päättyä ennalta arvaamatta, ja kaikki valua hukkaan. Heittäytyminen pysyvästi ajatuksena epäilyttää, ja ehkä enemmän sen toisen osapuolen kuin itseni osalta.

Karua kyllä, näihin tunnetiloihin auttaa aina kliseinen sinkkuelämän katselu teemuki kädessä. Ajatukset saa silloin jonnekin muualle sopivasti, ja kaikki vaikuttaa kuitenkin Manolo Blahnikeilla kuorrutetulta. Sopivan epätodelliselta.

Kuinka kauan jaksan odottaa A:ta?
Pitäisikö minun "suorittaa loppuun" nuo tietyt miestapaukseni, jotta alitajuntani päästäisi lopullisesti irti? Vaikka haluaisin katsoa useempiakin kortteja loppuun, niin loppuvatko ne oikeastaan milloinkaan? Tuskin. Ehkäpä yritän nousta itseni yläpuolelle, tilanteen herraksi.

Känniääliöiden kuninkaat

Satunnaiset yöt saavat minut toivomaan, että puhelimessani olisi automaattinen kännisuodatus päällä.
Vaihtoehtoisesti toivoisin myös klassikkohaavetta siitä, että tietyillä ihmisillä olisi kaikkiin yhteydenpitovälineisiin kunnollinen alkolukko.

Näitä asioita en halua kuulla:

1. Mä ragassshtan shua
2. Mhulla on ikhävä shua
3. Mä haluishin panna shua
4. Miksh me erottiin???
5. Shä oot niin ihana...
Myös kaikki kännijänkkäämiset voi jättää suosiolla pois. Mikään ei ole ärsyttävämpää, kuin parkuva känninen mies puhelimessa, tai kännissä lähentelevä miespuoleinen kaveri, joka on tekemässä elämänsä suurinta virhettä yrittämällä minua. Olisi niin nautinnollista, jos pääsisin jotenkin noiden satunnaisten yksilöiden puhelimien kimppuun poistamaan numeroni. Ei noissa nyyhkytunteidentunnustuksissa sinänsä mitään vikaa, mutten oikeastaan halua kuulla sellaisia vuosien jälkeen, ilman mitään oikeaa tarkoitusta. Sen vielä ymmärrän, että muutaman ottaneena saattaa kynnys tunneasioiden sanomiseen madaltua, mutta muutaman liikaa ottaneena se kynnys on kyllä miinuksen puolella hippasen liikaa. Jos oikeasti haluaa sanoa jotain, pitää se voida sanoa myös selvänä.

Ehkä hiljalleen alan oppia, että puhelin tosiaan kannattaa pitää aina öisin äänettömällä, ja jos puhelun ajankohta yhtään epäilyttää, kannattaa myös jättää noille tietyille tapauksille vastaamatta..

Kierrätys kunniaan!

Minulla on ollut monia miehiä.

Monet ovat silti päätyneet tavalla tai toisella ystävilleni. Ehkä en siis ole huomannut noiden miesten hienoutta, tai olen itse ollut tosi kurja ämmä.
Laskeskelin tuossa ystävieni pitäneen huolta minun jälkeeni ainakin viidestä miehestä. Toisaalta, lopulta nekään suhteet eivät ole toimineet. Ehkä siis kierrätinkin vain vahinkoa? Kuitenkin ihan hyvä myös ystävieni sekä ex-miehien kannalta, että ovat löytäneet edes hetken onnen toisistaan, sillä eihän se minulta ole enää silloin pois ollut.. Jotenkin koomisia tilanteita silti yhtä kaikki.

Joidenkin yksilöiden kohdalla tosin olen katunut väärää valintaani, ja harmitellut sitä, kun asiat eivät toimineetkaan niin kuin omassa pienessä päässä oli silloin haaveillut.

Olen tässä aamun aikana myös surkutellut sitä, että ylipäätänsä miehenmetsästys tuntuu olevan välillä uskomattoman vaikeaa. On asioita, joista ei ensimmäisenä puhuta vieraille. Sitten kun niistä tulee puhe, tulee miehen osalta katoamisefekti tai todellinen dislike. Enkä nyt tarkoita kuitenkaan mitään mittavia vakavuuksia, tai supernegatiivisiä luonteenpiirteitä saati muutakaan järkyttävän isoa asiaa, vaan elämän pieniä totuuksia. Esimerkiksi siitä, etten ole kokopäivätyössä oleva ihminen, ja tarvitsen tasapainoisen miehen oman räiskyvän luonteeni pariksi. Vaikka olisin sanonut siitä aiemmin, ei se ilmeisesi aina mene perille. Sitten alkaa se valitus siitä, kuinka olen liian vahva persoona, tai ties mitä muutakin..
Syvä huokaus.

Poikkeus vahvistaa säännön.

Näiden vuosien aikana, kun olen miesasioissani sählännyt, olen huomannut lankeavani aina tiettyihin ominaisuuksiin. Sellaisiin, joita en heti alussa ole edes voinut tietää.

Jostain kumman syystä suurin osa miehistä on ollut nimeltään nelikirjaimisia, ja nimet ovat alkaneet samalla alkukirjaimella pelottavan usein. Enemmistö on joko harrastanut valokuvausta, tai tehnyt sitä työkseen. Sama pätee myös musiikin kohdalla, joko työnä tai tiiviinä harrastuksena. (Syyn tuohon kyllä löydän helposti omasta epämääräisestä ammatinvalinnastani). Kukaan miehistäni ei ole ollut kotihiiri, vaan pitänyt matkustamisesta. Paitsi yksi! Se poikkeus nimittäin. Lähes jokaisesta on myös paljastunut pikku kynsifetissi, josta mies ei välttämättä ole itsekään aiemmin tiennyt.
Asiat joista voisi sääntöjä löytää helpoiten, ovat kohdallani ihan säännöttömiä juttuja, nimittäin syntymävuosi sekä syntymäajankohta noin muuten. Niiden osalta skaala on niin laaja, että välillä itseänikin hirvittää.
Näin asiaa tarkemmin pohtiessa, en ole koskaan hairahtanut taiteilijoista mihinkään muuhun, esimerkiksi urheilijaan tai muuhun vastaavaan. Johtunee siitä, etten ole se treffipalstoilla suuresti himoittu sporttinen nainen..

Ulkonäöllisesti miehet ovat enimmäkseen olleet pitkiä (ja hoikkia), paitsi taas se yksi ja sama poikkeustapaus. Mikä ihme minuun on silloin mennyt? Jälkeenpäinkin ajateltuna olen ihmetellyt tuota yhtä ja samaa poikkeustapausta, etenkin sitä, kuinka erilaisia ihmisiä oikein olemmekaan.

On myös yksi tietty miestyyppi, johon katseeni aina kiinnittyy. Sellaiset kauluspaitaan pukeutuvat, hartioille juuri ja juuri ulottuvien vaaleiden hiuksien omaavat tylsät bisnesmiehet, jotka näyttävät hieman Bon Jovilta, ovat useimmiten hiukan lyhyehköjä, paskantärkeitä ja varsinaisia smooth operatoreita, joista kuitenkin paljastuu aivan uskomaton herkkishiirulainen.
Sellaisen kävellessä lähistöllä voi olla varma minun tiiraavan perää(n)... silti tilaisuuden tullessa en lämpene näille tapauksille ollenkaan. Kiva katsella, muttei mitään sen enempää.

P.s. suuren poikkeuksen tekee eräässä kauppakeskuksessa työskentelevä myyntiedustaja, jonka voisin kantaa kotiini milloin tahansa! Pitkä, TUMMA, ja ah niin ihana! Voi tosin olla, että käskisin sen olla hiljaa, ettei illuusio rikkoutuisi.. Pitäisiköhän yrittää käydä kiinni? (S, älä riemastu nyt..keskity yhteen kerrallaan...... mutta enhän minä seurustele! ainakaan virallisesti...vielä...vapaa tekemään mitä tahansa? eiii... joo!....eiii.....ei kai pieni flirtti ketään tapa? Hymy? Juttelu? Eihän mitään muuta tarvitse tapahtua, vain päivän piristystä!?)

Eka poikaystävä pt 2

Niin, eihän se tarina tosiaan siihen Extremen kanssa jäänyt.

Vain reilun kuukauden päästä katkerahkosta (minun osaltani) erosta tapasimme vähän väkisin. Taas sellainen yhteisten piirien viikonlopun mittainen kaveritapaaminen. Alkoholi + liian lyhyestä erossaoloajasta johtuva ikävä = yhteinen sänky. Ei yllättänyt, mutta ei tuntunut pahaltakaan. Se vain... oli. Ja kun sanon yhteinen sänky, tarkoitan nukkumista. 80senttinen kerrossängyn alapeti tosin ei antanut edes siihen hirveästi mahdollisuuksia.

Tuosta tapaamisesta vierähti taas jonkun aikaa, ennen kuin olimme edes kunnolla tekemisissä. Kesän hiipiessä kohti päädyimme juttelemaan. Taisin avautua jostain, hänelle kun oli edelleen helppo puhua. Lopulta hän kutsui minut luokseen, terasseja kiertämään asuinkaupunkiinsa.

Tuo tapaamiskerta jäi lopulta viimeiseksi. Yhdessänukuttu yö ei tuottanut mitään sen enempää, vaikka eipä se kaukana ollut. Puhuimme jonkin verran erosta, mutta ei se mitään muuttanut. Hän oli edelleen hän ja minä minä. Kai se oli joku pakollinen "entäjossittenkin"-keskustelu.

Menneet on parempi pitää menneinä ja ex(treme, hehe) on syystäkin ex.

Eka poikaystävä pt 1

Kuten sanottua, samana kesänä tutustuin tulevaan ensimmäiseen (ja toistaiseksi viimeiseen... En taida olla kovin seurusteltavaa tyyppiä, hah.) ex-poikaystävääni, kun olin puolivaiheilla abiristeilyllä tapaamani pojan kanssa.

Silloinen tuleva eksäni, Extreme oli äänekkäämpi, jopa hieman sekoilija. Hän oli minua muutaman vuoden vanhempi, puhelias, sosiaalinen, vaalea. Noihin aikoihin olin itse hyvin ujo, monin tavoin erilainen ihminen verrattuna nykyiseen minääni. Tapasimme ekan kerran eräiden nettikavereiden porukassa jo alkukeväästä. Kuitenkin vasta kevään aikana aloimme tutustumaan ja kesällä lopulta tapasimme kahden kesken.

Kesä oli ujo ja hihityksiä aiheuttava, perhosia vatsassa vaikken ollut häntä vielä edes kunnolla tavannutkaan. Kunnollinen kahdenkeskinen ensitapaaminenkin siirtyi pari kertaa, mikä sai minut jo epäilemään koko juttua. Lopulta se kuitenkin tapahtui, enkä voi kuin hiljaa hymistä omalle käytökselleni. Kuin miettisin jotain toista ihmistä, niin erilaista käytökseni tänäpäivänä olisi.

Kesä oli ja meni. Syksyn tullen "virallistimme" parisuhteemme. Jonkin aikaa olin aika onnellinen, mutta en tietenkään kauaa. Kaukosuhde ei edelleenkään olisi oma juttuni, saatika tuolloin. Tulin helposti mustasukkaiseksi, eikä hän ymmärtänyt sitä. Yllätysyllätys, kun ei sille ollut mitään järkevää syytä...

Pitkälle talveenhan sitä kesti. Loppu tuli loppujenlopuksi aika äkkiä, vaikka se toisaalta tuntuikin pitkältä ajalta. Tein elämässäni suuria päätöksiä muutenkin sinä talvena, osittain vaihtoehdot muokkautuivat hänen takiaan. Onneksi en ole katuvaista tyyppiä, joku voisi olla katkera. Olisin varmasti aika erilaisessa elämäntilanteessa ja paikassa, jos en olisi hänen kanssaan tuolloin seurustellut.

Tämä asia menneisyydestä muistuttaa minua taas "tavoitteistani". Mies todella voi nähdä oikeasti vaivaa, jos sitä kiinnostaa. Edes muutama sata kilometriä ei ole liian pitkä matka, vaikka toisille muutama kymmenenkin kilometriä tuntuu olevan...

Vasta tätä kirjoittaessani myös muistin, että eropäivämme tosiaan oli ystävänpäivä... olin aiheesta hieman katkera, varsinkin kun seuraavana talvena tapahtui hieman samansuuntainen juttu.
Tuo kyseinen ystävänpäivä ja erosta sopimisen yhteydessä näkeminen ei kuitenkaan jäänyt viimeiseksi....

To be continued...

Siirappitreffit

Nuorempana en ollut kovinkaan seurallinen, tai äänekäs joukosta. Olin hieman sivustaseuraaja ja omien kavereiden seurassa viihtyvä. En tutustunut helposti uusiin ihmisiin, mikä näkyy vielä myöhemmässäkin elämässä. Virallisten, oikeiden seurustelukumppaneiden määrä on jäänyt melko pieneen.

Lukion loputtua kuuluisalla örvellyspaatilla, jota myös abiristeilyksi kutsutaan, tapasin mitä suloisimman pojan, tai miehenalun, miten sen haluaa ilmaista. Olin itse aika ujo, ja hänkin vaikutti ujolta ja mukavalta.

Sen osan, mitä tapaamisesta muistan, en halua erikoisesti muistella. Sanotaan vaikka, että en ollut pirteimmilläni ja/tai parhaimmillani missään suhteessa. Kaikesta huolimatta hän ilmeisesti halusi tutustua paremmin kanssani, olimme vaihtaneet meseosotteita tai jotain, hahah. Ja tapasin minä hänet vielä pikaiseen aamulla ennen risteilyn päättymistäkin.

Loppujen lopuksit päädyimme pitämään yhteyttä päivittäin ja tutustuimme. Välimatkamme oli useita satoja kilometrejä, joten tapaaminen ei ihan tuosta vain onnistunut. Kun se reilun kuukauden päästä kuitenkin loppujenlopuksi tapahtui, onnistuin taas sähläämään. Myöhästyin reilusti, mutta silti hän odotti minua tapaamispaikalla ruusu kädessä. Olin sentään onnistunut ilmoittamaan myöhästymisestäni...

Päivä oli suloinen. Kävimme kahvilla, leffassa ja pyörimässä ympäriinsä. Kävelimme pitkin ja poikin kaupunkia, se kun ei ollut kummankaan asuinkaupunki, vaan sopivasti tapaamispaikaksi sovittu. Ne olivat varsinaiset siirappitreffit, joskin melko ujot sellaiset. Täytyypä sanoa, että olen todellakin muuttunut rajusti noista ajoista... Treffien loputtua halasimme sentään.

Se olikin ainut kerta kun tapasimme enää. Vaikka hän oli suloinen ja ihana, ei tilannetta helpottanut se tosiasia, että hän oli ehkäpä vieläkin ujompi kuin minä itse. Kuinka kaksi sellaista ihmistä saisi ikinä mitään aikaiseksi...?

Tapasin kesän aikana sen ainoan, jonka kanssa olen ikinä oikeasti seurustellut kunnolla, mutta se onkin toinen tarina. Se yhteydenpito vähän kuitenkin jäi. Loppujenlopuksi se lakkasi lopulta kokonaan, kun ilmoitin eräässäkin sosiaalisen median palvelussa seurustelevani. Harmi sinänsä.

Poispyyhitty

Minä en ole mitään.
Taaskaan.

On aivan sama, kenestä miehestä on kyse, mutta lopputulos on aina sama: olen hetkessä poissa.
Päivä päivältä alan inhota yhä enemmän jokaista kehuvaa sanaa jonka vastakkaiselta sukupuolelta saan.
Jokainen sana niistä tuntuu pahalta siksi, että ne ovat hetkessä poissa, ja muuttuneet halveksunnaksi sekä kylmyydeksi ja ilkeydeksi.

Useimmiten siitä syystä, että olen itse pelännyt jotakin liian äkisti läheistä tilannetta, ja kaivannut hieman omaa tilaa. Toisena vaihtoehtona on väärinkäsitykset, joita ei ikinä edes haluta selvittää. Sellainen saa olon kurjaksi ja surkeaksi kaikin puolin. Arvottomaksi. Koskaan en myöskään ole ainoa, aina pitää olla lisäosia, kun en riitä.

Enkö koskaan ole sen arvoinen, että toinen osapuoli edes haluaisi tietää syyn, jos olen käyttäytynyt "oudosti", tai joku asia on jäänyt epäselväksi? En kuulu niihin ihmisiin, jotka tekisivät tahallaan mitään kurjaa toiselle, saati niihin jotka eivät halua selvittää asioita. Stressaan selvittämättömistä asioista loputtomiin, siitä kai tunnollisuus..

Itse en kykene siihen, että pyyhin jonkun vain pois elämästäni, tai alan satuttaa tätä tarkoituksella. Minusta ei ole kostajaksi. Mutta minuun sattuu, jälleen kerran. Voi kun voisin vain piiloutua jonkin pumpulipallon sisälle, eikä kukaan enää voisi satuttaa. Pian en uskalla tuntea enää mitään, kun aina saa osumaa, tai täytyisi olla valmis hetkessä.

Sisälläni tuntuu vain kylmää, peiton alla tuntuu toistaiseksi turvallisimmalta, ja jokainen sana sekä katse turhalta.

Huomenna on uusi päivä.

Monta, liian monta

Kirjoittaessani tätä istun sohvannurkassa teemukillisen kanssa. On perjantai-ilta.

Eiliseen kuului yhteydenotto erään ex-miehen taholta. Monien vuosien takaa. Olisi kuulemma mukava nähdä, enkä voi kiistää. Kerran kesän aikana törmättiin sattumalta, ja muuten on ihan neutraali kaverifiilis. Koomista kyllä, tuon miehen kanssa emme koskaan virallisesti eronneet. Se yhdessäolo vain jäi muuttuneiden elämäntilanteiden takia.. Voi vain olla, ettei aika riitä tapaamiseen, ellei hän satu katselemaan minua julkisessa työssäni viikonlopun aikana.

Liikuskellessani Draamakuninkaan oleskelualueella, toivoin salaa törmääväni häneen. Samalla alueella liikkui myös eräs aiempi miessäätöni. Mutta kuinka ollakaan, tietenkään sattumalta tapahtuvaa törmäystä ei tietenkään sattunut. Erehdyinkin toivomaan.. Ja nyt jos joku miettii, mistä tiesin herrojen liikuskelevan samalla alueella, johtui sosiaalisesta mediasta.

Tiedän myös, että huomisesta alkaen minulla on riski törmätä Ensirakkauteen kahden vuorokauden ajan.
Saa nähdä mitä käy, sillä kaikesta tyynestä henkisestä varattunaolemisesta huolimatta pasmat saattavat mennä helpostikin sekaisin.

Ehkä vain hengitän syvään, ja keskityn ennemmin työasioihin.

Kaipaa minua

Tänään mielessä on pyörinyt sutinattomuus.
Tavallaan kadehdin K:n rohkeutta tavata uusia miehiä, koska minusta ei siihen oikein ole.
Internetin ihmemaailmassa olen useimmat teksteissä aiemmin mainitut miehet blokannut, sillä ei ole tehnyt mieli mitään ylimääräistä häslinkiä. Kuinka kauan voi olla "kadoksissa"?
Tuleeko koskaan sitä hetkeä, että joku näistä "mä välitän susta niin paljon"- miehistä ottaa puhelimen kauniiseen käteen ja ottaa yhteyttä?

En varsinaisesti kannata pakoilua yhteydenoton toivossa, mutten myöskään osaa olla täysin välinpitämätön. Jos olen itse yrittänyt nähdä ja pitää yhteyttä, jätän mieluusti pallon pomppimaan noiden miesten suuntaan.
Suoraan sanottuna vituttaa turha lässytys välittämisestä ja muusta, jos se ei koskaan käy ilmi mitenkään (kts. aiemmat postaukset). Erään herran kohdalla luulen kuitenkin yhteydenoton tapahtuvan heti, kun hänen tämänhetkinen parisuhteensa on rakoilemassa taikka ohitse. Sitten voisin taas olla kiinnostava. Kaverimielessä minun osaltani, koska koen olevani liian varattu mihinkään vakavaan säätöön. Mieleltäni varattu.

Itse kaipaan ja ikävöin helposti, ja sanon sen myös niille ihmisille. Tällä hetkellä en vaan tiedä, kuinka toimisin. Kertoako ikävästä (joka iski hetki hyvästelyn jälkeen), vai ollako hiljaa? Ehken ihan hetkessä kuitenkaan kaipuuta ole vinkumassa.. En osaa lukea miestä yhtään, ja tähän mennessä olen asettanut itseni liian alhaiseksi jatkuvasti. Epävarmuutta ilmassa, jonka täytyy muuttua varmuudeksi vielä. Pahin stressi ja itseinhokiukku on sentään laantunut kainalossa piileskelyllä. Läheisyys on ainoa asia joka minut saa rauhoittumaan, muutaman harrastuksen lisäksi.

Mitähän seuraavaksi

Mennyt viikonloppu sai taas tapahtumillaan ajattelemaan. Ensimmäinen "yllätys" oli perjantaina, kun vanha tuttu Deekolme ilmoitti itsestään viestin muodossa. Joidenkin viestittelyjen jälkeen hän antoi ymmärtää, että enempikin voisi kiinnostaa kun oman mielipiteeni aiheesta ilmaisin. Lopulta minun olisi pitänyt mennä sinne melkoisen myöhään illalla, leffaseuraksi. En mennyt, johtuen suurimmalti osalti lauantaisesta työpäivästä. (Tyhmänä) ajattelin hänelle toki sopivan sitten vaikka lauantai-ilta. Niiden viestien perusteella itselläni oli kuitekin jonkinlainen olo siitä, että saattaisimme jopa ymmärtää toisiamme ja tilannetta, missä sen täytyisi liikkua jos vielä tekemisissä olisimme.

Väärässä olin. Lauantai tuli, ja meni. Pysyin kotona. Tai, no tuli sitä tehtyä kaikennäköistä, mutta en ainakaan nähnyt Deekolmea. Kovasti oli puhetta näkemisestä, mutta eihän siitä sitten mitään tullut. Alkoholi ja kaverit menivät edelle, kuten viimeeksikin. Viimeisin viestini hänelle oli varmaan viimeinen koskaan (tai ainakin pariin viikkoon....) Pyysin häntä ilmoittamaan sunnuntaina, jos kiinnostaa välillä joustaa vaikka vaihteeksi. En ole aina hyppäämässä hänen mielitekojensa mukaan. Vaan tuskin saan vastausta, en ainakaan toistaiseksi ole saanut.

Tämän mielenkiintoisen välikohtauksen lisäksi sain muutamia muitakin viestejä, jotka johtivat lähestulkoon samaan lopputulokseen; tuskin kovin paljoa heistä enää kuulen.

Samanlainen ilmoitti lauantai-iltana, ettei kaveruutemme taida onnistua. Hänellä meni kuulemma fiilikset edes keskustella kanssani satunnaisesti... Noh, nyt kävi näin.

Herra O:n kanssa jutusta ei myöskään tule mitään. Ystävällisesti hän ilmoitti (treffipalvelun kautta viestillä, ei suinkaan tekstaten vaikka numerokin on...?), ettei tästä taida sen suurempaa syntyä. Positiivista on ainakin se, että olin kyllä itse miettinyt melkolailla samaa. Vaikka voisi sitä kuulemma silti joskus hengailla, itsekin kysyin josko hän ehkäpä kestäisi minua vielä tennis"vastustajana" joskus.

Jotta saan tähän vielä muutaman nimen mainittavaksi, sanottakoon, että Kultalusikka tekstasi myös viikonlopun aikana. Ei sillä oikeastaan sen kummempaa ollut, kunhan halusi varmistaa kai etukäteen etten ole samassa baarissa kuin mihin hän oli menossa keikalle... Hah, enpäs ollutkaan!

Neutraali olotila.

Viikkokatsaus

Kuten arvelin aiemmin, ei Draamakuninkaasta taikka Ensirakkaudesta ole kuulunut sanallakaan.
Vaikka asia ei yllätäkään, oli minulla silti päässäni salainen toive, että toisin olisi. Tein kyllä päätöksen asialle sen suhteen, etten aio olla yhteyksissä, jos arvon herrat eivät itse ota puhelinta kauniiseen kätöseensä.

Lähipäiviin on myös mahtunut lisää vanhaa janoa, nimittäin erään aiemmin mainitsemattoman ex-tapauksen kaihoa monien vuosien taa, ja ällöhempeää muistelua minusta. Totesinkin tälle, ettei minua oikeastaan kiinnosta, vaan pikemminkin ahdistaa. Kyseinen "herrasmies" kun edeltävällä näkemiskerralla yritti lähennellä, vaikka selkeästi torjuin hänet. Ilmeisesti näiden kohdalleni osuneiden miesten kohdalla kaveruus on mahdollista ainoastaan kirjoitetussa tekstissä, mutta todellisuudessa asia on täysin toisin, eikä edes parisuhdetilanteeni ole näiden miesten kohdalla käynyt pienessä mielessäkään, saati sanomani pelkästä kaveruudesta.

Viikon (ja useammankin) pelastaja on kuitenkin ollut eräs minulle rakas ja ihana mies, joka on auttanut pienen kriisin sattuessa (kirjaimellisesti!). Lohduttanut, pitänyt yhteyttä, ollut kiltti ja kultainen noin muutenkin.
Niin huolehtivainen ei ole vielä kukaan ollut, ja harva uskaltaa minulle saarnata sellaisista asioista, kuin hän.
Särkylääkitystä paremminkin toimii yöllinen puhelu, joka onneksi vei kivun ja pelon pois niin hyvin, että saatoin sentään nukkua.

Joskus tekisi mieli kehrätä.

Öisin suola janottaa.

Muutama vuosi sitten elämässäni käväisi Iilimato, itseäni hiukan nuorempi ajanvietepoika.
Ystäväporukassa tapasimme, ja vietimme aikaa pienen lyhyen ajanjakson verran. Tuona aikana aloin viikon tuntemisen jälkeen saada epäilyttäviä puhelinsoittoja öisin: "mä rakastan sua, mennään kihloihin, muutetaan yhteen, blaablaa-blaablaablaa". Ei tarvitse olla kummoinen sherlock, kun voi päätellä minun lyöneen luurin korvaan. Se tarina oli siinä.

Muutama kuukausi sitten eräänä pimeänä talviyönä sain viestin, jossa Iilimato haikaili perääni. En koskaan vastannut siihen mitään, ja myöhemmin törmätessäni kysyin syytä viestiin. "No mä olin kännissä".
Olisinpa silloin aavistanut pahimman olevan edessä. Kyseinen ääliö nimittäin tavattuamme pikaisesti kavereina paljastikin, ettei tiedä ollenkaan kuinka minuun suhtautua, vaikka oli itse neutraalia kaveruutta kannattanut.
Siihen loppui minun osaltani se kaveruuskin, sillä on vähän häiritsevää yrittää olla kaveri jollekin, joka vaikuttaa joka ikinen hetki siltä, että haluaisi vain käydä päälle ja liimautua kii taas niin tiukkaan, ettei tukehtumiskuolema olisi kaukana.

Muutama yö sitten sain taas viestin: "Rakastaisin sua nyt". Niin että mitä?
Oikeastaan en edes halua tietää yhtäkään selitystä tuolle. Välillä sitä toivoo, että jonkin ihmisen kohdalla voisi painaa Deleteä.


Iilimadolle voisin todeta yhden asian; Rakasta, kärsi ja unhoita.
Rakkaus ja toisesta tykkääminen (etenkin yksipuoleinen) on kaukana toisistaan.

Alitajunnan ihmemaa

Viimeöinen uni oli jotain sellaista, jota hereillä ollessanikin olen ihmetellyt.

Unessa olin vihdoin päätynyt Draamakuninkaan kanssa sinne sovituille kahveille, ja kahvit sujuivat oudon keskustelun merkeissä. Oudoin kuitenkin oli kahvitteluhetken päätös: Draamakuningas otti minua kädestä kiinni, mutta istui yhä toisella puolella pöytää. Hän alkoi puhumaan eräästä Helsingissä sijaitsevasta kaupunginosasta, jonne halusi muuttaa mahdollisimman pian. Seuraavassa hetkessä hän pyysi minua menemään kanssaan naimisiin, ja muuttamaan kyseiseen kaupunginosaan. Unessa hämmennyin, enkä saanut vastattua hänelle oikeastaan mitään. Peura ajovaloissa -efekti oli päässyt iskemään.

Yllättäen heräsin unesta, enkä tosiaan saanut tietää, mitä olisin vastannut. Tietenkään.


Alitajuntani, miksi sekoitat jatkuvasti mieltäni? Yritätkö vihjailla kierosti jotakin?

"Nähdään", eikä koskaan nähdä.

Kohtalo toimii kuten haluaa, tälläkin kertaa.

Olin tapahtumassa, jonne en ikimaailmassa olisi uskonut Ensirakkauden eksyvän, vaan kuinka kävikään.
Seisoessani portaiden yläpäässä näin hänen yhtäkkiä nousevan niitä pitkin minua kohti.
Tilanne oli hämmentävä, koska emme olleet nähneet pitkään aikaan. Lopulta kuitenkin löysin itseni hänen sylistään, ja se tuntui ihan liian hyvältä ja turvalliselta. Oli hauskaa jutella ja olla hetki yhdessä, huomata että huumorintajumme käy edelleen hyvin yhteen, ja ihmiset kiinnittivät meihin huomiota aika lailla. Erään vanhemman naisihmisen sanojen mukaan olimme ihania. Kun Ensirakkauden piti poistua paikalta, halasi hän minua pitkään, katsoi silmiin pitkään, ja sanoi sen klassisen sanan: "Nähdään".
Tuntuu kurjalta tuoksua aivan häneltä, ja on työlästä estää ajatusta meistä kietoutuneena toisiimme.

Niitä öitä, joita ei tahtoisi viettää yksin.

Muutama päivä sitten myös Draamakuningas oli yhteyksissä, ja tarkoituksena oli nähdä kahvittelun merkeissä. Suunnitelmat kuitenkin yllättäen (taas kerran) menivät myttyyn, kun hänelle ei aikataulu sopinutkaan, vaikka ennalta se oli suunniteltukin. Muutaman minuutin kiivaan puhelinkeskustelun jälkeen hänenkin suustaan kuului se kammottava sana: "Nähdään". Luulen ettei sitä tapaamiskertaa, jonka pitäisi olla tulossa, tule koskaan. Sitä viestiä tai puhelinsoittoa ei tule koskaan, ei ainakaan tapaamisen takia.

Miksi, oi miksi se helvetin nähdään pitää mennä sanomaan, jos sitä ei tarkoita?

Laastarisuhde vai ikuinen rakkaus?

Olen niitä ihmisiä, jotka ovat jopa harvinaisen varovaisia tunteidensa kanssa, eivätkä ole "helposti saatavilla".
On kuitenkin tilanteita, joiden vuoksi olisi tehnyt mieli hakata päätä seinään, ja pohtia omaa tyhmyyttä ja hitautta useita vuosia märehtien. No, en ehkä ole murheessa vuosia rypenyt, mutta mietin edelleen välillä, miksi rakkautta ei ymmärrä silloin kun se on saatavilla?

Ensirakkauden kanssa olimme läheisiä, tärkeitä toisillemme ja rakastuneita. Maantieteellisestä syistä suhde sitten jäi, ja päädyin ties minne. Jonkin aikaa myöhemmin tajusin rakastavani Ensirakkautta, mutta aikamme oli jo mennyt. Hetkeä myöhemmin minulle selvisi, että läheinen ystäväni olikin mennyt "lohduttajaksi". Myöhemmin olemme päätyneet keskustelemaan useasti siitä, kuinka kaikki tuntui jääneen kesken.

Draamakuninkaan kanssa taas kissa-hiiri -leikkimme jatkui useita vuosia. Aluksi olisin ollut valmis ties mihin, mutta hän vain lopulta katosi. Tietysti se sattui, ja tuntui noin muutenkin aika kurjalta toimintatavalta. Satunnaisia tapaamisia lukuunottamatta en tiennyt hänestä mitään, mutta aina hän kertoi minun merkitsevän paljon. Kun viimeeksi tapasimme n. vuosi takaperin, olisi hän mielellään tahtonut kanssani suhteeseen. Tietenkin silloin, kun se ei minulle ollut mitenkään mahdollista. Tietysti taas sitten, kun se olisi vihdoin ollut minulle mahdollista, oli hänellä uusi neito rakkaudenkohteenaan, ja minä heitettynä romukoppaan. Tämän ihmisen kohdalla sama kuvio toistunee äärettömyyksiin...

Voidaanko tästä siis päätellä, että tiettyjen ihmisten kohdalla tuo kissahiireily vain jatkuu loputtomiin?
Täytyykö joitain ihmisiä vain pitää varalla, ihan sitä varten, että näille voi sopivan tilanteen sattuessa vakuutella välittämistä ja rakkauttaan, ettei tulisi yhtäkään yksinäistä hetkeä? Eräänlainen laastarisuhde. Toisaalta en ihmettelisi, jos yhteiselo noiden miesten kanssa ei toimisi ollenkaan. Rakkaita, joiden kanssa tahtoisi olla, muttei kenties saa koskaan tilaisuutta? Draamakuningas tuossa karkauspäivänä lupasi ostaa hamekankaita, koska emme kuulemma mene vielä naimisiin. Tuskin koskaan, vaikka juhannustaiat muuta väittävätkin.

Pitäisi ilmeisesti joka hetki olla valmis uhraamaan kaikki tärkeä ja rakas sen oikean rakkauden saavuttamiseksi. Toisaalta en usko senkään tuovan onnea. Tuntuukin hölmöltä, että täytyisi joko itse toimia hätiköidysti, taikka hävitä kilpajuoksu rakkauteen muutamalla sentillä jonkun toisen kampattua sinut juuri ennen maaliviivaa.

Ei pitäisi katua päätöksiään. Olen ihan tyytyväinen, että valitsin silloisen suhteeni Draamakuninkaan sijaan.
Mutta ehkä vielä joskus.

Täytyykö aina haluta se, jota ei voi saada?