Kutsu kauas lämpimään

Kylmää ja pakkasta. Lumisadetta. Suomen talvea, ah ihanaa.

Yhteydenpitoni Latinon kanssa on ollut hieman katkonaista. Aikaero ja välimatka kasvoi hiljattain melkoisen pitkäksi, ehkä siitäkin johtuen. Eräänä päivänä juttelimme kuitenkin, pienen tauon jälkeen.


"Olispa kiva nähdä sua. Voitas vähän pussailla ja harrastaa seksiä", kuuluivat sanat suunnilleen suomennettuina. Että minun pitäisi matkustaa sinne, lähteä hänen luokseen. Kaunis ajatus, mutta käytäntö...

Toisaalta tuokin saa vain oloni tuntemaan jotenkin halvennetuksi. Siinä missä Kultalusikan viimeisimmät teot tekivät sen aika suoraan, tämä vain hieman kiertäen. Että olisin saatavilla vain ja silloin kun se hyvältä tuntuu. Pitkiin aikoihin ei mitään, ja sitten kun olen siinä, voi käyttäytyä miten vain. Tai Latinon tapauksessa, kun olen täällä ja hän siellä, voi puhua miten vain. Ja sitten kun hänestä siltä tuntuu, voi puhua nätisti, vaikkei muuten pitäisikään erikoisemmin yhteyttä.

Se viikko oli mukava, lomaromanssini silloin kaukaisessa menneisyydessä. Mutta vain jos sitä tarkastelee tiiviisti pelkkänä yhtenä viikkona. Pidemmän päälle... ei niinkään kaunista.

Tai ehkä minä vain ajattelen liikaa.

Ohitettu ikävä

Juttelin Latinon kanssa ja minulta pääsi syvä helpotuksen huokaus, hups? Hän ei tulekaan tänne, ei ainakaan tänä talvena.

Silloin ikuisuus sitten, kun palasin reissultani, en mitään muuta toivonut kuin että näkisin hänet taas. Ikävöin Latinoa jo ennenkuin erosimme. Palattuani Suomeen alkoivat puheet siitä, miten paljon kumpikin ikävöi. Puhuttiin, missä tavattaisiin ja miten pian se olisi mahdollista. Hän sanoi tulevansa tänne.

Odotin ja odotin, kenties ikävöinkin. Kuitenkin, jossain vaiheessa vain unohdin. Unohdin, kuka hän minulle oli ja millainen hän on. Silti juttelimme tottumuksesta ja juttelemme edelleen. Se ei vain enää merkitse minulle mitään. Olen palannut arkeen, ainakin niiden haaveiden kohtalta, jotai minulla hänen takiaan oli. Haaveiden, jotka olivat häntä varten.

Kun hän pari päivää sitten ilmoitti, ettei lopultakaan voi tulla tänne, olin helpottunut. Hän oli jo aiemmin puhunut marraskuusta mahdollisuutena ja olin ollut kahden vaiheilla. Halusin kyllä nähdä hänet, mutta... Niin. No, nyt voin sen varsinkin itselleni myöntää, etten halua häntä tänne. En halua häntä sekoittamaan päätäni taas, hän tekisi sen kuitenkin. Elämä tuntuu aika hyvältä tässä ja nyt, ilman ylimääräistä sekoilua jonkun Latinon takia...

En edelleenkään sano, ettemmekö koskaan tapaisi. Päin vastoin, toivon että tapaamme. Koska jos tapaamme, se on todennäköisesti suuri seikkailu minulle. Jollain tapaa luulen sen kuitenkin tapahtuvan jossain muualla kuin täällä.

Nyt ei vain ole sen tapaamisen aika.

Ehkä on toivoa sittenkin

Sain taas hieman uskoa miehiin. Luulisin. Toisaalta oloni on aika surullinen ja kenties ikävöiväkin.

Jos tuohon positiivisempaan nyt ensin kuitenkin. Tilanne, josta tämä minulle ilmeni, ei itsessään ole kovin positiivinen, mutta kuitenkin.
Eräs puolituttu pariskunta erosi vakavasta parisuhteesta. Tilanteesta en sen suuremmin tiedä, mutta vietin tämän eronneen miehen ja parin muun tyypin kanssa iltaa eilen. Tottakai ero ja kaikki muukin sen ympärillä oli puheenaiheena jossain vaiheessa iltaa. Mies sanoi edelleen uskovansa tosirakkauteen, eikä hänellä tulisi mieleenkään esimerkiksi lähteä etsimään baarista jotain naisseuraa. Ihan lohdullista ajatella, että jotkut miehet käyttäytyvät noin.
Ja sainpahan hänenkin suustaan kuulla sen totuuden, mitä olen miettinytkin; jos miestä ei kiinnosta, niin sitä ei sitten kiinnosta. Kaikki "Mä en just nyt halua parisuhdetta", -selitykset on vaan kiertoilmaisuja sille, ettei oikeesti vaan kiinnosta.

Erinäisistä syistä myös Latino oli eilen hieman puheenaiheena. Ja noh, siitä ei varmaan tartte sanoo mitään sen enempää sitten...

Never say never

Yllätyin aika lailla kun pari päivää takaperin eräs palasi juttelemaan minulle parin kuukauden tauon jälkeen. Herra Samanlainen jota tiedän loukanneeni kesällä, ilmestyi juttelemaan. En olisi uskonut, mutta ihan normaalisti hän minulle jutteli. En olisi odottanut juttelevani hänen kanssaan enää ikinä.
Pari tuntia siinä taisi vierähtää jutella, ja olihan se kivaa. Juttu kulki niinkuin joskus silloin. Silti hän on edelleen se sama ihminen, josta tiedän etten pitäisi pidemmän päälle. Hän ei vain ole tarpeeksi, paikkakuntakin on väärä...

Eilen illalla vietin iltaa veljeni kanssa pitkästä aikaa. Pienoinen humalatila ja muutenkin rennon illan puheenaiheet palauttivat Latinon mieleeni, kerroinhan hieman reissustani myös veljelleni. Lomareissun ja romanssin miettiminen saivat minut haikeaksi. Sieluni silmin näin hänet liikehtimässä rennosti taustalla soivan musiikin tahtiin hänen tehdessään ruokaa meille. Kuulin mielessäni hänen naurunsa kysyessään minulta jotain. Muistin miltä tuntui nukkua aivan liian kapeassa sängyssä kaksin. Melkein tunsin sen fiiliksen.

Tuntuu haikealta ajatella, että se tosiaan on mennyttä eikä koskaan palaa. Toisaalta on typerää haikailla, mutta eikai siinä tavallaan mitään menetäkään. En vain suostu uskomaan, ettemmekö enää koskaan tapaisi. Vaikka niinhän se on, että never say never. Voin vain toivoa, että tapaamme vielä, toivottavasti pian.

Kaukana erityisestä

Hippi hämmentää. En oikeen tiiä mitä ajatella. Toisaalta pelottaa se, mikä on päällimmäisenä mielessä. Että se olis ihastunut minuun. Ei oo ollenkaan hyvä juttu, jos asia on näin..

Toisaalta hänessä on vaan edelleen kun kaks eri persoonaa. Toisina päivinä se kehuu minun hiuksiani ja lähettelee jotain rakkauspätkiä jostain lukemistaan kirjoista, mutta sitten menee päiviä, ettei edes jutella. Todella hämmentävää. Kerrankin tilanne, josta en edes halua ottaa selvää sen suuremmin, koska se on itelleni kuitenkin puhtaasti kaveri, ihan hyvä sellanen jopa, ottaen huomioon kauanko ollaan edes tunnettu. Toivon tosiaan, että se tunne on molemminpuolinen, eikä mitään muuta...

Toinen kakspiippunen tarina on Latino. Kyllä hän edelleen pyörii mielessä, mutta ei hirveen paljoa kuitenkaan. Ehkä se on auttanu, että oon huomannu elämässä olevan paljon muutakin. Ja että täälläkin on ihan kivaa. Mutta eipä hänestä paljoa kuule. Joskus pari sanaa facebookissa, siinähän se sit olikin.

Ainut mikä ehkä risoo jossain määrin, on se tajuaminen miten vähän hänelle sittenkin merkitsin. Ajattelin olevani jotenkin ees vähän spesiaali, mutta eihän se niin menny. Eihän se ikinä mee...

Vaan eipä toisaalta jaksa kiinnostaa enää hirveesti, eikä tapana oo katua niitä menneitäkään. Siellä se historia on ja pysyy.

All those fairytales are full of shit.

Läheiseni sai perheenlisäystä vasta tuossa jokunen päivä sitten. Kun ajattelen häntä ja hänen puolisoaan, voin vain myöntää olevani äärimmäisen onnellinen heidän puolestaan. Sama pätee kaikkia ystäviäni ja perhettäni, että he olisivat onnellisia parisuhteissaan. Kyllä, paria poikkeusta lukuunottamatta läheisimpäni ovat parillisia. Ne parittomat eivät tunnu olevan tyytyväisiä tilanteeseensa, mikä toisaalta saa minut tuntemaan itseni edes samaan tilanteeseen jonkun muunkin kanssa.

Osittain aiheesta johtuen, tunnen olevani hieman surullinen elämääni. Ei parillisuus ole kaikki kaikessa, mutta oloni on ollut hieman päämäärätön lähiaikoina. Pääasiassa osaan kyllä hymyillä, kun tilanne sitä vaatii, ja oloni on ihan hyvä. Usein kuitenkin hiljaisuuden laskeutuessa tajuan mielentilani olevan aika matalalla. Kyllä se parillisuus silti varmaan piristäisi, ainakin tällä erää. Tuo se toki aina omat ongelmansa, mutta niinhän kaikki muukin.

Juttelin aiheesta Latinon kanssa. Hänen kanssaan juttelu saa minut hymyilemään, mutta samaan aikaan vieläkin surullisemmaksi. Hän kysyi, enkö ole tyytyväinen elämääni? Niin.. No olenko tyytyväinen elämääni? Ei, en ole. On se ihan kivaa joo, mutta ei täydellistä, ei täyttä elämää. Enkä tiedä mitä sille tehdä. Tai vaikka teoriassa tietäisin, käytäntö onkin ihan toinen juttu. Joo, en myöskään tykkää ihmisistä jotka valittaa asioista joille ne vois jopa jotain tehdä... En kuitenkaan tiiä miten tämän ratkaisisi.

Onnellisuus ja iloisuus tuo mieleeni menneen lomareissun, Latinon kanssa vietetyn viikon. Tuntuu, kuin siitä olisi ikuisuus. Asiaa hirveästi helpottaa se, että hän pyysi minua luokseen..... Ehkä vitsillä, ehkä sittenkin tosissaan. Oliski niin helppoa.

If "Happy ever after" did exist
I would still be holding you like this

Samaa vanhaa

Olen hämmentynyt, vaihteeksi. Hippi pyysi minua kanssaan syömään eilen, ohimennen. En heti vastannut innoissani "joojoojoo", joten hän perui ja sanoikin menevänsä toisen kaverin kanssa. Olin lähinnä, että miksei, kun hänen pyyntönsä oli yhtä ohimennen kysytty... No, joskus toiste sitten varmaan. Kyllä minä hänet tavata haluaisin, mutta.. Nojoo, en tiedä. Olen tavallaan odottanut, että hän kysyisi tapaamista, vaikka mielessä on myös käynyt kysyminen. Voi olla, että joku päivä kysynkin itse. Hän on muutenkin niin kovin kummallinen. Vieläkin sama meno, että toisina päivinä häntä ymmärrän ja heti seuraavana hetkenä taas en ollenkaan.

Huoh, Latino. Ikävöin. Tiedän, että hänkin ikävöi minua. Tilanne vaan on niin kovin järjetön. Useiden tuhansien kilometrien välimatka ei houkuta, eikä muutenkaan helpota yhteydenpitoa, että saisi edes selville missä mennään, tai mennäänkö...?

Pitkän hiljaiselon jälkeen nettitreffipalvelussakin tapahtuu taas jotain. Muutamia typeriä parin viestin vaihtoja, jotka päätyivät siihen, etten ollut heti lisäämässä kaveriksi/kertomassa kokonimeä, tai tapaamassa. Ei vaan houkuta lähteä tapaamaan jotain tyyppiä, mistä en tiedä mitään, en edes ulkonäköä...

Yksi hieman mielenkiintoinen tapaus sieltä sentään on tullut esiin. Olemme vaihtaneet vain muutaman viestin, mutta ne ovatkin olleet kilometrimittaluokkaa. Tästä tilanteesta tällaisena pidän. Hän ei sentään ole vielä edes yrittänyt ehdottaa mitään tapaamista tai sen suurempaa, vaan on kertonut itsestään ja kysellyt minusta ihan vaan sen viestittelyominaisuuden kautta.

Kaikin puolin olotilani on hieman outo. En tunne itseäni aina, enkä tiedä mitä ajatella. Tavallaan kaikki on hyvin, mutta toisaalta mikään ei ole. Kummastuttaa.

Tyhjää

Pari hassua huomaamista ja oonkin taas ainut yksinäinen maailmassa.

Juttelin tossa Kultalusikan kanssa pitkästä aikaa kunnolla. Silläkin on nykysin joku nainen. Ei siinä, ihan iloinen hänen puolestaan olen kyllä, mutta... No, ei häntä pitänyt parisuhde kiinnostaa ja nyt onkin joku nainen ollut kuvioissa jo pari viikkoa.

Samaan aikaan tämä tuo sekä lohtua, että ahdistaa. Ajatus siitä, että parisuhteettomuuttakin kannattavan ihmisen mieli kääntyy parisuhteelliseksi oikean kohdalla, tuntuu tavallaan kivalta. Mutta sitten, kun ajattelen omalle kohdalleni osuneita vääriä miehiä kaikkineen epä-parisuhteellisin ajatuksin, voin vain todeta olleeni itse se väärä. Mahtaakohan näiden kaikkien väärien jälkeen vielä joskus löytyä Se oikea? Tai jos ei juuri sitä oikeaa, niin kenties ainakin vähemmän väärä...

Toinen melko yllättävä parisuhdeilmoitus hyppäsi silmiini eräänkin sosiaalisen median seinältä. Muutaman kerran tapaamani Mukautuja (joka oli kaukana oikeasta minulle) näyttää löytäneensä elämänsä naisen, ainakin hehkutuksen perusteella. Itse välttelisin tuota hehkutusta vielä tässä vaiheessa, aikajakso tuntemiselle kun taitaa olla maksimissaan tuo sama kuin Kultalusikalla, joka sentään vaikutti olevan hieman varuillaan edelleen.

Entäpä oma tilanteeni sitten? Olen kyllä jutellut Hipin kanssa jonkun verran reissusta palaamisenkin jälkeen, mutta edelleen hän on vain... kummallinen. Outo. Hetkittäin mielenkiintoisia keskusteluja, hetkittäin jotain ihan kummallista. En todellakaan ota hänestä selvää, ehkäpä livetapaaminen helpottaisi...

Ja sitten tämä Latino... Niin paljon ajatuksia. Erilaisia, ristiriitaisia. Olen hämmentynyt.

Lomaromanssi

Vähän haikeeta ajatella, että se on jo takanapäin. Tulevaisuus on täysin tyhjä, ehkä tapaamme vielä, ehkä emme. Who knows?

Reilu viikko sitten Latinon tavatessani ensimmäisen kerran, ajattelin kyllä ohimennen hänen näyttävän suhteellisen hyvältä. Minua pidempi, tumma pitkähkö tukka, hieman parransänkeä, rennosti pukeutunut, hymyilevä. Mielessäni ei silti missään vaiheessa käynyt, että alkaisin säätää hänen kanssaan mitään. En halunnut riskeerata, olinhan sopinut surffaavani hänen sohvallaan koko viikon. Sohvalla, yea right.

Noh, se riski tuli otettua sitten heti ekana iltana. Tietysti menimme baariin yhdessä hänen ja hänen yhden ystävänsä kanssa. Ilta oli mukava ja kosteahko, tuskin olisin muuten yhteiseen sänkyyn hänen kanssaan päätynytkään.


Seuraavana aamuna katumuksen taso oli aika korkealla. Olin jo yöllä sanonut, ettei tämä välttämättä olisi paras idea, ottaen huomioon että tarkoitus tosiaan oli olla se koko viikko tekemisissä... Puhumattakaan viereisessä huoneessa nukkuvista Latinon kämppiksistä, vaikken niitä niin paljoa silloin tainnutkaan ajatella. Seuraavina kertoina ehkä olin jo hieman hiljaisempi. Vaikka olihan se, no. Hyvää seksiä.

Jostain kumman syystä mieleni muuttui aika lailla jo melkeinpä seuraavan vuorokauden aikana. Todettuani, ettei se ollutkaan paha asia harrastaa seksiä hänen kanssaan, katumus haihtui ja aloin miettiä sitä uudelleen. Eikä se tosiaan siihen yhteen kertaan sitten viikon aikana jäänyt. Nukuin jopa puolikkaan yön eri sängyssä, vaikkemme nyt sentään ihan joka yö siellä peuhanneet...


Viikko oli mukava. Seksiä, läheisyyttä, hengailua, satunnaista pussailua. Katseltiin leffoja, hän teki meille ruokaa. Vaikka yhteinen kieli oli vieras molemmille, ei se tuottanut sen suurempia ongelmia.

Entä mitä jäi jäljelle? Muutama valokuva ja pehmoankka. Joojoo, olihan sitä kaikenlaisia puheita. "Maybe I'll come to Finland", mutta todellisuus taitaa olla hyvinkin kaukana niistä puheista. Ja silti...

I miss you too.

Home sweet home

Kotona taas. Huikea viikko takana.

Tuntuu, että blogi seuraa kaikkialle. Vaikkei tarkoituksella mitään miesjuttuja elämäänsä etsisi, niitä vain ilmaantuu. No, oikeastaan en voi kieltää, ettenkö olisi niitä hieman lomaltani halunnut, mutta löysin kuitenkin jotain aivan muuta, kuin mitä alunperin olisin ajatellutkaan...

Lomaromanssi. Vaikkei sitä alkuun olisi uskonut, niin siinä taisi käydä. Siihen Latinoon ja pariin muuhunkin kaksilahkeiseen palaan vielä myöhemmin uudestaan.

"Miss u already", sanat kaikuvat korvissani.