Rakkauselämän harkinta-aikaa

Yksi ainoa lause saa minun vatsani täyteen perhosia. Minun mielestäni kaunein, intohimoisin lause.
"Sä tiedät että haluun sua."
Harkittu, omistava, päättäväinen suudelma julkisella paikalla kohdatessa, ja myöhemmin aamuyön pikkutunneilla viesti, joka sisälsi tuon mainitun lauseen. Minun yöuneni muuttuivat ruusunpunaisiksi, eikä edes miehen oletettava humala haitannut maailmaani. Olihan viesti lyhyt ja ytimekäs.

Olen ottanut hieman aikaa itselleni, aikaa miettiä mitä todella tahdonkaan. Päällimmäisenä ajatuksena päässäni on rakkaus vapauttani, omia päätöksiäni ja omia vaeltavia tunteitani kohtaan. Pyrkimys saavuttaa onnellisempi tilanne. Mutten silti tiedä, saanko oikeastaan tehdä niin. Saanko todella pohtia, ajatella itsekkäästi, että haluan tehdä impulsiivisia ratkaisuja ja tuntea eläväni? Tuntea olevani haluttu ja pidetty niin kuin minusta hyvälle tuntuu, ja ennen kaikkea keskittyä itseeni ja omiin valintoihini toisen elämän ja toisen valintojen sijaan? Tiedän saavani toiselta osapuolelta ruman kritiikin valinnoistani joka tapauksessa, ja etenkin silloin jos en tee toisen mielen mukaisesti. Kai minä silloin myös ansaitsen sen. Oman vapauteni nimittäin.

Myös eräs vanha tuttu, salaperäinen mies pelasti minut pulasta muutama ilta takaperin, kun vaihtoehtonani olisi ollut kävelymatka kotiin. Automatkan aikana hänen sanansa saivat minut hämmentymään, sillä en ole tottunut miesten kohteliaaseen käytökseen ilman mitään sen suurempaa ajatusta. "Sä oot aina ollu mulle mukava ja auttanu mua, nyt on mun vuoro. Jos sä haluut purkaa sun fiiliksiä, soita mulle. Se ois mullekin tärkeetä. Mä autan sua."
Lopputuloksena itkin. Ensimmäinen ihminen pitkään aikaan, joka haluaa vain vilpittömästi olla ystävä, ja osoittaa luotettavuutta. Mulle tää on ihmeellistä. Toisaalta, ehkä en panisi pahakseni tietää miltä hänen huulensa maistuvatkaan. Mut se ei oo mulle se ykkösprioriteetti. Luottamus on.

Kosiotoiveita kaupassa

Elämäni toisinaan sijaitsee myös eteläisessä kaupunginosassa. Tällä kertaa pienessä kaupassa vieraillessani vesipullonhaussa, ihmettelin miesmyyjän pitkittynyttä keskustelua kanssani. Ei kai siinä, ajattelin sen vaan johtuvan hiljaisesta kaupankäyntihetkestä. Kuitenkin laittaessani kolikoita takaisin kohti lompakkoa, huomasin tutkailevan katseen kohdistuvan vasemman nimettömäni paikkeille. Hymähtäen poistuin paikalta.

Luulin jo miltei kuvitelleeni koko katseen, kunnes samaisessa paikassa minun jälkeeni käynyt ystäväni saapui pihalle naureskellen.
"Arvaa mitä, toi mies kysy just multa, että onko mun seurassa sellanen kaksikielinen kaunis nuori nainen. Ja kun mä vastasin myöntävästi, se varmisti multa että oothan sä naimaton, ja heilutteli varmuudeks vielä omaa kättänsä sormuksen puuttumisen merkiks. Kuulemma sun pitäis käydä useemminkin.."
Duunissa ulkomailla asuvat suomalaiset ikäneidot yritti naittaa mua ujoille peräkamariklopeilleen, ja nyt vielä kosiskelua kauppareissullakin. Mitä tää nyt on? Jotain elokuista epätoivoa?

Ajatuksia ikävöinnistä ja sen puutteesta

Rakastan vilpittömästi vaihtelevaa työtäni. Sen tuomaa tarpeellisuudentunnetta, huomiota, ihailua.. Harvapa siitä ei salaa sisimmässään nauttisi. Koska päivät toisinaan ovat hyvinkin hektisiä, ei kirjoittamiselle jäänyt hetkeen aikaa. Kun illalla rättiväsyneenä sänkyyn kaatuessani huomasin itkeväni, en edes tiennyt itkenkö vain hetkittäistä väsymystä, vaiko äkkinäistä tyhjyydentunnetta. Yhdestä asiasta olin kuitenkin satavarma; ikävöinnistä jotakuta ihmistä kohtaan en itkenyt.

Huomasin ikävöintipuutteeni ahdistuessani miespuolisten minuun kohdistuvasta ikävöinnistä. Voin toki kaivata ihmisiä, mutta koen oman ikävöintini kohdistuvan satunnaisiin hetkiin, sekä niihin liittyviin tunnetiloihin. Hetkiin, jolloin tunnen oloni erityisen hyväksi, tai jopa jotenkin tyyneksi. Ihmisten ikävöinnissä minua ahdistaa ajatus riippuvaisuudesta. Toki olen mielelläni läheisten ihmisteni kanssa, mutta oma ikävöintini kohdistuu ainoastaan rehellisiin tunteviin, nimittäin lapsiin ja eläimiin. Heidän ikävöintinsä kun tuntuu loogiselta kohteiden vilpittömyyden vuoksi.
En siis ikävöi kotimiestä, saati ketään muutakaan.

Päädyin ajatuksissani siihen, että itkuni johtui tyhjyydentunteesta. Seurauksena tosin väsyneelle ihmiselle oli myös jatkuva pohdinta siitä, olenko kuitenkaan avuiltani riittävä, vai vain ihan surkea yksilö kauniin illuusion keskellä.
Toisinaan mietin, että väsyneenä täytyisi voida laittaa pää turhan pohdinnan välttämiseksi piirun verran aiemmin tyynyyn..

Oli myös kauhistuttavaa huomata, kuinka erilaisessa maailmassa minä ystävieni kanssa elänkään. Meidän elämässämme ihmissuhteet eivät ole yksinkertaisia millään tavalla, kenenkään osalta, ehkä ihan jo siksikin ettei parisuhde ole se ykkösprioriteetti. Mutta maailmani miehet eivät ole mitään pulmusia toimintansa suhteen (kuten en taida olla minäkään satunnaisista haaveistani huolimatta), eikä jostakusta tykkääminen tarkoita vielä paljoakaan.
Kesälomamies taas osoitti olevansa juuri sitä toista ihmistyyppiä, jonka maailma on auttamattoman naiivi, suorastaan ylikiltti, ja maailman napana on tietenkin tavanomainen pikkusöpö parisuhde loogisen avioitumisen ensietappina. Hänen ajatuksensa minunkin kohdallani menivät siihen vakiintumiseen, eikä rautalanganvääntely-yrityksistä huolimatta pienen päähän mahtunut, ettei kaikki ihmiset nyt vain satu kiinnostumaan mistään yllämainitusta. Sama toki pätee toisinkin päin minun ihmissuhdemaailmani kanssa.
Mutta minä sentään ymmärrän realiteetit: minusta ei ole kenenkään pikkuvaimoksi, eikä ällösöpöileväksi ikävöijäksi. Ei vaikka joku toinen niin haluaisikin.