Menneisyyttä kerrakseen

Pienen hiljaiselon jälkeen minäkin taas omaan kirjoitettavia asioita. Jonkinmoisen läjän.
Jostain täytyy aloittaa, joten aloitetaan siis tästä...

Sosiaalista mediaa katsellessani orastavana tapanintanssi-iltana huomasin Ensirakkauden ilmoittavan aikeistaan suunnata samoille tanssipaikoille kuin minäkin ystäväni kanssa. Ensin ajattelin, etten mainitse hänelle mitään samantyyppisistä aikeistani, mutta päädyin kuitenkin jonkinmoiseen chattailyyn hänen kanssaan. Ihme kyllä, keskustelu tapahtui ihan mukavissa merkeissä, päättyen "nähdään" -lauseeseen.

Näkeminen tällä kertaa tapahtuikin seuraavan puolen tunnin sisällä, ja ihan kivoilla fiiliksillä. Kuulumisten leppoisaa vaihtelua, kunnes huomasin, että samaiseen paikkaan ilmestyi jostain myös Iilimato.
Jos nyt suoraan sanotaan, niin varsinaisesti ei houkutellut istua iltaa niin, että takanani on Iilimato, vieressä Ensirakkaus, ja hänen vieressään minun ystäväni, Ensirakkauden ex.
Kuten arvata saattaakin, en kyseisessä paikassa kauaa viihtynyt, kun koti ilmapiirillään houkutteli huomattavasti enemmän. Tuota tilannetta tuskin olisin kestänyt edes kolmen promillen humalassa.

Vaikka Ensirakkaus niin mukavaa taas olikin, taitaa totuus olla toinen. Kun lähetin hänelle viestiä, jossa tiedustelin erästä en-niin-vakavaa -asiaa, en saanut koskaan vastausta. Mitä tuostakin nyt pitäisi päätellä?

Soita mulle! (tai laita ees viesti???)

Tajusin vasta nyt, kuinka paljon edeltävänä viikonloppuna toivoinkaan saavani yöllisen tekstiviestin.
Vaan enpä saanut. Puhelimeni pysyi täysin mykkänä. Niinpä tietenkin, sillä milloin tuollaiset toiveet käyvät toteen?

Eniten olen kaikesta huolimatta toivonut B:n muistavan olemassaoloni, ja kaiken muuttuvan samanlaiseksi kuin vuosia sitten. Voi olla, ettei tapahdu tässä elämässä. Tai sitten se tapahtuu silloin, kun sille ei ole enää mitään mahdollisuutta. Kuinka tyhmäksi voikaan itsensä tuntea havahtuessaan yöllä toiveikkaana katsomaan puhelintaan? (toiveikkuus siis todella perustui johonkin,eikä pelkästään mielitekoihini)
Plussapuolena voin varmaankin pitää sitä, etten sentään itse ole lähettelemässä säälittäviä kerjäysviestejä tai muitakaan pikku tunnustuksia yhtikäs kellekkään.
Taika noihin odotettaviin yöviesteihin ja muihin yhteydenottoihin perustuukin ainakin minun kohdallani siihen tiettyyn vatsanpohjaa kutkuttavaan, ja vakavaa hymyä aiheuttavaan tunteeseen, jonka ei tarvitse edes sitä pientä onnenhetkeä suurempaan johtaa. Harmiton sutina, ja jonkun minun mielestäni ihanan ajatuksissa oleminen vain tuntuisi...kivalta. Piristävältä, ja sellaiselta kuin nuorempana.
Tämän ikäisenä ei pitäisi tuntea itseään vanhaksi, mutta niin siina vaan on päässyt käymään. Jännittävät ajat ovat toistaiseksi ilmeisesti poismennyttä elämää, ja ympärillä olevat ikätoverit lisääntyvät- sekä vakiintuvat uhkaavasti. Paitsi K ja minä.

Allekirjoittanut on ainakin hyvää vauhtia vanhapiikautumassa ajatustensa ja kyynisyyden määränsä suhteen. Olo on välillä kuin dementoituneella, kun ei muista miltä kunnollinen sutina vatsanpohjassa tuntuukaan. Ja sitten kun sitä viimein ilmenee, se tunne katoaa yhtä nopeasti kuin tulikin. Eikä siitä taaskaan muista oikeastaan mitään muuta kuin sen, että mikä helvetti minuun meni, kun tuollaisestakin ihmisestä sellaisia viboja sain hetkellisesti??

Nyt kun olen asiasta "ääneen" sanonut, olen lähes varma, että saan kuitenkin Iilimadon kaltaiselta kestosuosikiltani jonkun sangen ihanan kännisen tunteidentunnustuksen perinteisten "anna pillua" -tyyppisten romantiikkapläjäysten kera.

Taidan varmuudeksi sulkea puhelimeni seuraavan yön ajaksi.

Öisin suola janottaa.

Muutama vuosi sitten elämässäni käväisi Iilimato, itseäni hiukan nuorempi ajanvietepoika.
Ystäväporukassa tapasimme, ja vietimme aikaa pienen lyhyen ajanjakson verran. Tuona aikana aloin viikon tuntemisen jälkeen saada epäilyttäviä puhelinsoittoja öisin: "mä rakastan sua, mennään kihloihin, muutetaan yhteen, blaablaa-blaablaablaa". Ei tarvitse olla kummoinen sherlock, kun voi päätellä minun lyöneen luurin korvaan. Se tarina oli siinä.

Muutama kuukausi sitten eräänä pimeänä talviyönä sain viestin, jossa Iilimato haikaili perääni. En koskaan vastannut siihen mitään, ja myöhemmin törmätessäni kysyin syytä viestiin. "No mä olin kännissä".
Olisinpa silloin aavistanut pahimman olevan edessä. Kyseinen ääliö nimittäin tavattuamme pikaisesti kavereina paljastikin, ettei tiedä ollenkaan kuinka minuun suhtautua, vaikka oli itse neutraalia kaveruutta kannattanut.
Siihen loppui minun osaltani se kaveruuskin, sillä on vähän häiritsevää yrittää olla kaveri jollekin, joka vaikuttaa joka ikinen hetki siltä, että haluaisi vain käydä päälle ja liimautua kii taas niin tiukkaan, ettei tukehtumiskuolema olisi kaukana.

Muutama yö sitten sain taas viestin: "Rakastaisin sua nyt". Niin että mitä?
Oikeastaan en edes halua tietää yhtäkään selitystä tuolle. Välillä sitä toivoo, että jonkin ihmisen kohdalla voisi painaa Deleteä.


Iilimadolle voisin todeta yhden asian; Rakasta, kärsi ja unhoita.
Rakkaus ja toisesta tykkääminen (etenkin yksipuoleinen) on kaukana toisistaan.