Meisselikuvia

Olen satunnaisesti saanut erinäisiltä henkilöiltä ilman mitään sen erityisempää saatesanaa harvinaisen selkeitä kuvia heidän kyrvästään.
 
Mitä mun oikeastaan pitäisi ajatella?

Jos keskellä yötä herään kyseisenkaltaiseen kuvaviestiin, en todellakaan tiedä mitä sanoa. Tai siis lähinnä miten huomioida koko asiaa. Ollako imarreltu, ja toivoa, että kyseessä on juuri minun ajattelemiseni aiheuttama reaktio, vai nyt ihan muuten vaan päähän saatu ajatus lähettää kuva meisselistä jollekin "pahaa" aavistamattomalle?
Eihän naisetkaan lähettele p*llukuviaan ympäri kyliä (ainakaan en tunne yhtäkään, tai sitten eivät uskalla myöntää), joten miksi stondis päätyy helposti kuvamateriaaliksi? Tosin tasa-arvoisena miehet voisivat toki lähettää pallikuvia (koska manboobsit eivät käy) vastineeksi naisten tissikuville. Taikka tissivakokuville.

Kuitenkin päädyin reaktiossani pitkän itselleuskotteluni jälkeen ensimmäiseen vaihtoehtooni yrittää olla imarreltu, ja toivoa että kyse todellakin on ihan vain ja ainoastaan minun ajattelustani. Ei esimerkiksi b-luokan pornosta, joka sattuu tulemaan joltakin laatukanavalta.

Mä jotenkin luulen että K:lla on tästä samaisesta asiasta vieläkin syvällisempiä, ettei jopa porkkanaisia pohdiskeluja. Niitä odotellessa.

Mutta eihän se pelkkä meisseli nyt siinä älypuhelimen ruudulla kuitenkaan kovin viettelevä ole. Muhun tehoaa teksti.
Sori.

Mindfuck. Kirjaimellisesti.

Mun epämääräinen hiljaisuus on jälleen tullut tiensä päähän.

On harvinaisen kiusallista istua julkisessa kulkuneuvossa, ja havahtua siihen, että vatsa kääntyy ylösalaisin typerän hymyn levitessä naamalle. Hymyn, joka tuskin jättää mitään arvailujen varaan.

Mä saan panoflashbackejä.

Tuntuu siltä että olisin vähintäänkin vajaa älynlahjoiltani ihan vain istuessani, sillä ajatukseni liitelevät harvinaisen helposti tilanteisiin, joissa en itse edes olettanut olevani. Tekemässä odottamattomia asioita odottamattomissa tilanteessa, ja vielä nauttivani siitä. Saati sitten että odottamattomasti löysinkin romantiikkapuolen tasapainon tilanteesta, jossa kaiken järjen mukaan minun täytyisi olla hermoromahduksen partaalla. Olen toki yrittänyt lietsoa paheksuttavasta tilanteestani itselleni painajaismaista morkkista edelleenkin, mutta ei toivoakaan. Mulla on vaan hyvä olla.

Niin hyvä, että ajatuksissanikin harrastan seksiä useamman kerran päivässä.

Rauha

Sisälläni vallitsee olotila jota en olisi uskonut kovin helpolla saavuttavani.
Kaiken epämääräisen sekamelskan keskellä yksi lähes puolihuolimaton mutta toisaalta niin harkittu teko sai minun sisälleni raukean rauhan. En kaipaa juuri nyt mitään, en ikävöi ketään, en edes minkäänlaista tunnetilaa. Tämä hetki on hyvä.

Ensimmäistä kertaa minä olin riittävä, kaunis ja ihana olemalla juuri niin oma itseni kun vain mahdollista. Olemalla rehellinen, salaamatta tai piilottelematta mitään. Henkisesti täysin alaston, mutta kerrankin tunsin olevani turvassa niin fyysisesti kuin henkisestikin. En edes muistanut miltä tuntuu, kun joku tahtoo vain silittää, eikä pidä seksiä ykkösprioriteettina. Tai että se joku arvostaa, kunnioittaa ja kysyy luvan teoilleen. Vaatimatta minulta yhtään mitään.

Hetken mulla on onni ja tasapaino. Mua hymyilyttää.

Rakkauselämän harkinta-aikaa

Yksi ainoa lause saa minun vatsani täyteen perhosia. Minun mielestäni kaunein, intohimoisin lause.
"Sä tiedät että haluun sua."
Harkittu, omistava, päättäväinen suudelma julkisella paikalla kohdatessa, ja myöhemmin aamuyön pikkutunneilla viesti, joka sisälsi tuon mainitun lauseen. Minun yöuneni muuttuivat ruusunpunaisiksi, eikä edes miehen oletettava humala haitannut maailmaani. Olihan viesti lyhyt ja ytimekäs.

Olen ottanut hieman aikaa itselleni, aikaa miettiä mitä todella tahdonkaan. Päällimmäisenä ajatuksena päässäni on rakkaus vapauttani, omia päätöksiäni ja omia vaeltavia tunteitani kohtaan. Pyrkimys saavuttaa onnellisempi tilanne. Mutten silti tiedä, saanko oikeastaan tehdä niin. Saanko todella pohtia, ajatella itsekkäästi, että haluan tehdä impulsiivisia ratkaisuja ja tuntea eläväni? Tuntea olevani haluttu ja pidetty niin kuin minusta hyvälle tuntuu, ja ennen kaikkea keskittyä itseeni ja omiin valintoihini toisen elämän ja toisen valintojen sijaan? Tiedän saavani toiselta osapuolelta ruman kritiikin valinnoistani joka tapauksessa, ja etenkin silloin jos en tee toisen mielen mukaisesti. Kai minä silloin myös ansaitsen sen. Oman vapauteni nimittäin.

Myös eräs vanha tuttu, salaperäinen mies pelasti minut pulasta muutama ilta takaperin, kun vaihtoehtonani olisi ollut kävelymatka kotiin. Automatkan aikana hänen sanansa saivat minut hämmentymään, sillä en ole tottunut miesten kohteliaaseen käytökseen ilman mitään sen suurempaa ajatusta. "Sä oot aina ollu mulle mukava ja auttanu mua, nyt on mun vuoro. Jos sä haluut purkaa sun fiiliksiä, soita mulle. Se ois mullekin tärkeetä. Mä autan sua."
Lopputuloksena itkin. Ensimmäinen ihminen pitkään aikaan, joka haluaa vain vilpittömästi olla ystävä, ja osoittaa luotettavuutta. Mulle tää on ihmeellistä. Toisaalta, ehkä en panisi pahakseni tietää miltä hänen huulensa maistuvatkaan. Mut se ei oo mulle se ykkösprioriteetti. Luottamus on.

Kosiotoiveita kaupassa

Elämäni toisinaan sijaitsee myös eteläisessä kaupunginosassa. Tällä kertaa pienessä kaupassa vieraillessani vesipullonhaussa, ihmettelin miesmyyjän pitkittynyttä keskustelua kanssani. Ei kai siinä, ajattelin sen vaan johtuvan hiljaisesta kaupankäyntihetkestä. Kuitenkin laittaessani kolikoita takaisin kohti lompakkoa, huomasin tutkailevan katseen kohdistuvan vasemman nimettömäni paikkeille. Hymähtäen poistuin paikalta.

Luulin jo miltei kuvitelleeni koko katseen, kunnes samaisessa paikassa minun jälkeeni käynyt ystäväni saapui pihalle naureskellen.
"Arvaa mitä, toi mies kysy just multa, että onko mun seurassa sellanen kaksikielinen kaunis nuori nainen. Ja kun mä vastasin myöntävästi, se varmisti multa että oothan sä naimaton, ja heilutteli varmuudeks vielä omaa kättänsä sormuksen puuttumisen merkiks. Kuulemma sun pitäis käydä useemminkin.."
Duunissa ulkomailla asuvat suomalaiset ikäneidot yritti naittaa mua ujoille peräkamariklopeilleen, ja nyt vielä kosiskelua kauppareissullakin. Mitä tää nyt on? Jotain elokuista epätoivoa?

Ajatuksia ikävöinnistä ja sen puutteesta

Rakastan vilpittömästi vaihtelevaa työtäni. Sen tuomaa tarpeellisuudentunnetta, huomiota, ihailua.. Harvapa siitä ei salaa sisimmässään nauttisi. Koska päivät toisinaan ovat hyvinkin hektisiä, ei kirjoittamiselle jäänyt hetkeen aikaa. Kun illalla rättiväsyneenä sänkyyn kaatuessani huomasin itkeväni, en edes tiennyt itkenkö vain hetkittäistä väsymystä, vaiko äkkinäistä tyhjyydentunnetta. Yhdestä asiasta olin kuitenkin satavarma; ikävöinnistä jotakuta ihmistä kohtaan en itkenyt.

Huomasin ikävöintipuutteeni ahdistuessani miespuolisten minuun kohdistuvasta ikävöinnistä. Voin toki kaivata ihmisiä, mutta koen oman ikävöintini kohdistuvan satunnaisiin hetkiin, sekä niihin liittyviin tunnetiloihin. Hetkiin, jolloin tunnen oloni erityisen hyväksi, tai jopa jotenkin tyyneksi. Ihmisten ikävöinnissä minua ahdistaa ajatus riippuvaisuudesta. Toki olen mielelläni läheisten ihmisteni kanssa, mutta oma ikävöintini kohdistuu ainoastaan rehellisiin tunteviin, nimittäin lapsiin ja eläimiin. Heidän ikävöintinsä kun tuntuu loogiselta kohteiden vilpittömyyden vuoksi.
En siis ikävöi kotimiestä, saati ketään muutakaan.

Päädyin ajatuksissani siihen, että itkuni johtui tyhjyydentunteesta. Seurauksena tosin väsyneelle ihmiselle oli myös jatkuva pohdinta siitä, olenko kuitenkaan avuiltani riittävä, vai vain ihan surkea yksilö kauniin illuusion keskellä.
Toisinaan mietin, että väsyneenä täytyisi voida laittaa pää turhan pohdinnan välttämiseksi piirun verran aiemmin tyynyyn..

Oli myös kauhistuttavaa huomata, kuinka erilaisessa maailmassa minä ystävieni kanssa elänkään. Meidän elämässämme ihmissuhteet eivät ole yksinkertaisia millään tavalla, kenenkään osalta, ehkä ihan jo siksikin ettei parisuhde ole se ykkösprioriteetti. Mutta maailmani miehet eivät ole mitään pulmusia toimintansa suhteen (kuten en taida olla minäkään satunnaisista haaveistani huolimatta), eikä jostakusta tykkääminen tarkoita vielä paljoakaan.
Kesälomamies taas osoitti olevansa juuri sitä toista ihmistyyppiä, jonka maailma on auttamattoman naiivi, suorastaan ylikiltti, ja maailman napana on tietenkin tavanomainen pikkusöpö parisuhde loogisen avioitumisen ensietappina. Hänen ajatuksensa minunkin kohdallani menivät siihen vakiintumiseen, eikä rautalanganvääntely-yrityksistä huolimatta pienen päähän mahtunut, ettei kaikki ihmiset nyt vain satu kiinnostumaan mistään yllämainitusta. Sama toki pätee toisinkin päin minun ihmissuhdemaailmani kanssa.
Mutta minä sentään ymmärrän realiteetit: minusta ei ole kenenkään pikkuvaimoksi, eikä ällösöpöileväksi ikävöijäksi. Ei vaikka joku toinen niin haluaisikin.

Menneisyyden miehiä

Ei niistä tunnu koskaan pääsevän lopullisesti eroon, eikä osasta ole tarvettakaan. Toisista kuulee hyvillä mielin silloin ja tällöin, ilman sen suurempia taka-ajatuksia. Osa taas hämmästyttää ajatuksenjuoksullaan ja sillä, että yhtäkkiä pitkän hiljaiselon jälkeen tulee hämmentäviä viestittelyjä.

Jälkimmäiseen kategoriaan kuuluu ainakin Deekolme.  Viimeisimmästä kanssakäymisestä hänen kanssaan taitaa olla jotakuinkin kaksi vuotta. Sen jälkeen olen kuullut hänestä kahdesti, joilla kummallakin kerralla hän alkuun esitti, ettei tiennyt kuka olen.

Aikaisempi kerta oli joskus reilu vuosi sitten, en tarkkaan oikein muista. Hän vastasi tekstiviestiin, jonka olin lähettänyt hänelle edeltävänä syksynä. Viestin perille pääsemiseen oli mennyt vähintäänkin puoli vuotta, jos ei enemmänkin. Pokkana väitti saaneensa juuri viestin ja kysyi, että kuka kysyy? (niinkuin hän ei sitä olisi tiennyt/jostain voinut selvittää.) Parin viestin jälkeen keskustelu tyssäsi minun todettua olevani onnellisesti parisuhteessa.

Toinen, viimeisin viestittely tapahtui parisen viikkoa sitten. Mies "vahingossa" lähetti viestin minulle liittyen johonkin tyhjänpäiväiseen, esittäen sen olevan osoitettu jollekin muulle. Väitti numeron löytyneen jostain puhelimen syövereistä. Tovi siinä meni, että hän tajusi kenen kanssa oli keskustelemassa. Nanosekunnin päästä puhe oli kääntynyt viehättävään takamukseeni ja puuhailuun lakanoiden välissä. Totesin hänelle, että kiitos, mutta ei kiitos. Joihinkin sitä näemmä vain tekee lähtemättömän vaikutuksen.

Tunsin salaa suurta mielihyvää.

P.S. Minulla on Pohjoisen Pojan kanssa hieman sama tilanne kuin S:llä. Pohjoisen Poika on eronnut pitkäaikaisesta parisuhteestaan joitakin kuukausia sitten, ja löytänyt sittemmin uuden tyttöystävän. Eihän se minulle kuulu tai varsinaisesti edes kiinnosta, mutta häiritsevää silti. Tuo uusi tyttöystävä on nimittäin kaima minulle. 

Ongelmatapaus

Tuo kesälomamies lomani viimeisenä iltana pyysi minua tuttuun tapaan seurakseen uimareissulle.
Aluksi olinkin suostua, mutta aikataulun venyessä yhä myöhemmäksi kieltäydyin tarjouksesta kuitenkin vedoten seuraavan päivän paluumatkaan, sekä uskomattoman hikiseen pakkausurakkaan.
Luulin kieltäytymisen olevan ihan yhdenpäiväinen asia, kunnes sain puhelimeeni liudan harmistuneita marttyyriviestejä. Ja vielä ihan tosissaan lähetettyjä.

Aiemmin olin kesämiehelle kertonut, etten tahdo mitään läheisempää kanssakäymistä, mutta satunnaista ajankuluseuraa minusta voi saada. Jo tuo lauseeni oli johtanut harmitteluun siitä, miksen voi ollakaan ihastuttavissa. Kuitenkin hänen myöhemmistä puheistaan ymmärsin, ettei asia ollut enää millään tavalla ongelma. Tai olisi pitänyt olla.

Hälytyskelloni silti hieman kilahtelivat, kun puheissa ensin vilisseet parisuhdehaaveet ja läheisyydenkaipuunyyhkinnät muuttuivatkin rehvakkaiksi "yksin on ihanaa, en kaipaa parisuhdetta ja olen puutteessa" -mukailuiksi.
Mukautuja. Sellainen hän taitaa olla. Ihmistyyppi jota kammoan yli kaiken, sillä en ymmärrä tuota jopa hiukan säälittävää "teen mitä vaan, kunhan tykkäät minusta" -asennetta. Ei sillä, kertoohan se useimmiten loukatuksi tulleesta ihmisestä, mutta että omat mielipiteetkin muuttuvat täysin päinvastaisiksi vain saadakseen toisen ihmisen hyväksynnän..?

Olen harvinaisen onnellinen lomani lopusta. Arkimieheni ei tosin kovinkaan lämmintä vastaanottoa antanut kaikkine "vitun ämmittelyineen".

Taitaa minunkin viisi pitkää vuottani olla täynnä, ja olla todella viimeisen rutistuksen aika yhteisen projektin loppuunsaattamiseksi. Sen jälkeen tahdon vapauteni. Oman elämäni.

Puolitoista vuotta.

Niin se aika vaan näyttää rientävän, että huhhuijaa. Melko kliseistähän tämä on sanoa, mutta äkkiä viimeiset kahdeksantoista kuukautta ovat hujahtaneet. Vaan niinhän se aika rientää kun on hauskaa. Ja mukavaa on totisesti ollut, on edelleen. Elämä on onnellista ja tasaista muutamia pieniä hyppyjä lukuunottamatta, jotka eivät itseasiassa edes johdu minusta, saatika paremmasta puolikkaastani. Kyllä vaan, tasaisuus taitaa sopia minulle aika mainiosti.

Täytyy sanoa, että elämässä on kaikki melko hyvin. Elämä parisuhteessa on juuri se, mikä tekee minut onnelliseksi. Eikä kyse ole mistä tahansa parisuhteesta. On kyse ihmisestä, joka ymmärtää minua (lähes) täydellisesti ja jota minä ymmärrän. Toisen huomioon ottaminen, pienet hymyilyt, perseen puristaminen ohimennen. Suudelmat, nautinnollinen seksi, toisen kainaloon käpertyminen.

Ja silti vastapainona toisella laidalla sänkyä nukkuminen kun siltä tuntuu, oma aika ja omat harrastukset.

Luottamus. Täydellinen luottamus siihen, että toinen on aina siinä vieressä, kun on niin luvannut. Luottamus siihen, ettei hän tekisi mitään mikä aiheuttaisi minulle pahaa mieltä. Luottamus yhteisestä tulevaisuudesta.

Olen aina ollut jokseenkin hieman mustasukkainen milloin kenestäkin. Yleensä juuri silloin, kun ei edes olisi pitänyt olla. Nykyisin siihenkään ei ole tarvetta kuin joskus harvoin, ja silloinkin vain vähän, rakkaudesta häneen.

Sanokaa ällöromanttiseksi ja siirappiseksi, mutta sitäpä minä taidan kuitenkin loppujenlopuksi olla. Olkoon siis siirappista, mutta ainakin onnellista.

..ja mun pää on ihan sekaisin.

Edeltävässä tekstissä kerroin kesälomamiehen jäävän selkeästi friend zonelle, ja mainitsin samaan syssyyn myös leikilläni hänen varustuksestaan. Toisinaan toivon, että osaisin pitää suuni kiinni. Myös kirjoittamisen osalta. Muutaman hikisen uimareissun jälkeen en ole tuosta kaverialueesta enää lähellekään niin varma, vaikka edelleenkään mitään fyysistä ei olekaan tapahtunut. Jostain kumman syystä vain keskustelu eksyi hiukan alemmalle tasolle, ja jos puheisiin on uskomista, ei se varustelu ole tuon kesämiehen suhteen ongelma. Vaikka kuinka viileä olenkin ollut, enkä muuten viehättynyt edes todellisesta seksiajatuksesta niin paljoa, huomasin maininnan kookkaasta varustelusta houkuttavan minua melkoisesti..
Olisihan siitä kiva ottaa selvää, mutta suunnattoman katumustunteenpelon vuoksi en siihen suuntaan ole edelleenkään elettäkään tehnyt. En tiedä, voisiko seksi jonkun uuden kanssa parantaa kiinnostustilannettani mihinkään suuntaan, etenkin kun hänen käytöksensä muuten ei houkuttele erityisemmin luokseen. Kaikesta huolimatta olettaisin kiinnostuneen ihmisen toimivan hiukan suorasukaisemmin (tai ylipäänsä toimivan) koskettaen. Mutta ei. Ei yhtikäs mitään.
Kierointa tässä kaikessa on se, että tietäisin Draamakuninkaan osaavan asiansa milloin tahansa, ja vielä niin etten ehtisi edes ajatella mitään ylimääräistä. Sen verran vanhanajan naisia olen kuitenkin, että kaipaan tulevani ennemmin alkuvaiheessa otetuksi, kuin ottavaksi osapuoleksi.

Taitaa olla, että friend zone on ja pysyy. Etenkin kun muutamat asiat keskustelun lomassa viittasivat ongelmatapaukseen nyyhkyrakastumisten ja riippakiviyden suhteen. Siihen ajatusmaailmaan tuskin tunnemerkityksettömät panot mahtuvat, ja oudointa kyllä, tuon ihmisen suhteen en muuta kaipaisi.
En todellakaan.

Viisivuotissuunnitelma.

Viime viikkoina tuttavapiirini puheenaiheeksi on noussut viisi vuotta kestäneet parisuhteet. Yhteistä niille kaikille on se, että jokainen noista parisuhteista on jonkinlaisessa käännekohdassa. Avioeron, avoeron, muuten vaan -eron tai muun muodossa.
Mutta mikä siinä viidessä vuodessa on juuri niin erottavaa?

Pienien uteluiden perusteella syitä on useita, mutta päälimmäisenä edessä on epäily omasta sitoutumistahdosta yhteen ja samaan ihmiseen. Vaikka häät olisivat olleet mielessäkin ja suunnitteilla, on päätös silti kallistunut eron puolelle vain ja ainoastaan vapausajattelun takia. Onnesta ja tasapainosta huolimatta. Toisaalta, käyhän sekin tylsäksi, jos kaikki on aina niin seesteisen onnellista. (Ehkä olen kyyninen, mutta näen suloisessa onnessakin jotakin epäilyttävää.. nimittäin salailua totuudesta useimmiten) Minä en todellakaan kuulu niihin ihmisiin, jotka kestävät täydellistä tasapainoa, ja siksi ehkä omallakin kohdallani ymmärrän viisivuotiskriisiä..  Tosin kuluneina viikkoina ylipäänsä erouutisia on tipahdellut tuttavapiirissä muutenkin enemmän kuin aikoihin.
Mutta mistä minun viisivuotiskriisini sitten tuleekaan?

Aiemmista inhottavista kokemuksista saman ihmisen kanssa, epäluottamuksesta ja ennen kaikkea tahdosta elää itsekkäästi itselleen. Haluaisin omistautua enemmän työlle, oppia itsestäni ja tehdä valintoja ajattelematta jatkuvasti toisen mielenliikkeitä. Ei sillä, ettenkö ajattelisi läheisiäni, mutta parisuhteeni rajoittaa syyllistyksen ja muun epärehdin toiminnan avulla toisinaan päätöksiäni. Tässä hetkessä elämää pieni mietintätauko tekeekin hyvää. Tuntuu kauhealta sanoa olevansa onnellinen vapaana, kun samalla pitää jotakuta elämänsä tärkeimpänä ihmisenä. Mutta minäkin pelkään tuhlaavani aikaani. Aikaa, jota en kuitenkaan saa takaisin, saati sitten muutettua mukaviksi muistoiksi. Ehkäpä saisin myös tunnetilani takaisin viisivuotiseron myötä.

Kaikki muutos ei välttämättä ole pahasta.

Kesälomaromanssintyngän jatkoa..

Kahtena viime päivänä olen ehtinyt tehdä asioita, joita en koskaan uskonut edes tekeväni. Söpöjä, kaikin puolin viattomia asioita. Ei mitään seksuaalista, ei mitään päällekäyvää tai muutenkaan fyysistä. En tiedä vielä, onko se hyvä vai huono asia. Minun tilannettani ajatellen varmaankin erityisen hyvä. Toisaalta taas kaipaan suunnattomasti sitä, että joku herättäisi seksuaalisen minäni ja rytinällä.

Olen viestitellyt loputtoman paljon normaalia smalltalkia vailla huolen häivää, istunut kylän korkeimmalla kohdalla katselemassa punaisena hohtavaa kuunsirppiä, nähnyt todella suuren tähdenlennon, sekä havahtunut kesken auringonoton siihen kun joku keksii kutittaa sinua heinällä vatsan kohdalta. Ainoa muu koskettaminen on ollut pelkkä kiitoshalaus kivasta päivästä, eikä mitään muuta. Vaikka kyseessä onkin äärimmäisen silmäämiellyttävä kiltti herrasmies, on hän ehkä kaikesta huolimatta liian kiltti. Suunnatonta kihelmöintiä hän ei minussa aikaiseksi saa, joten tuomio näin alustavasti taitaa kuitenkin olla se kuuluisa friend zone.

On hämmentävää, kuinka uuteen ihmiseen kuitenkin "siinä mielessä" tutustuessa kiinnittää huomiota joihinkin häiritseviin asioihin, kuten pieniin mahdollisuuksiin epärehellisyydestä. Vaikka se todennäköisimmin liittyykin pelkästään yritykseen olla mahdollisimman miellyttävä, ja onkin todella mitätöntä epärehellisyyttä. Aiemmista kokemuksista kärsineenä olen vain järkyttävän herkkä kaikelle tuollaiselle. Ymmärrän myös sen, ettei sillä oikeastaan juuri tässä hetkessä ole minkäänlaista merkitystä, sillä on ollut onni viettää mukavia jutteluhetkiä kaiken muun eriskummallisuuden joukossa.

En taitaisi silti laittaa kuumaa heinälatoromantiikkaa pahakseni. (paitsi jos varustus ei olisikaan miellyttävä...)

Kesälomaromanssintynkä

Kesälomailuni jossakin täällä kuumuuden ja pusikon keskellä alkaa lähentyä loppuaan. Arki ei oikeastaan osaa harmittaa, vaan tuntuu ajatuksena ihan mukavaltakin. Etenkin kun mielessäni päällimmäisenä on eräät tummat silmät, ja niiden tuoma syyllisyydentunne kotioloja odottaessa.

Istuin pahaa-aavistamattomana portailla, kun kesänviettopaikkani ohitse kulkevalla hiekkatiellä kulki vanha auto. Katselin kiinnostuneena autoa, kun huomasin vienon hymyn ja tummien silmien tuijottavan minua takaisin. Hetkessä kiinnostuinkin kumman paljon tuon auton liikkeistä..

Kuluneina päivinä näin auton useampaankin kertaan, mutten enää uskaltanut katsella niin avoimesti. Huolimatta siitä, että näin tumman silmäparin tähyilevän kesäpaikkani pihamaata erityisen tarkasti ohimennessään. Pienen salapoliisityön jälkeen sain selville, kuka tämä tumma, oikeastaan aikamoinen herkku olikaan. En kuitenkaan lähentynyt häntä mitenkään sen kummemmin, vaikka kihelmöivä mieleni olisi kovin mielellään niin tehnytkin. Ajatukseni vaelsivat jossain heinälatoseksin ja romanttisten peltokävelyiden välillä, järkeni muistuttaessa minua tosielämän realiteeteistä..
Lopulta ystäväni yllyttämänä lähetin lyhyen viestin tuolle herkulle. Saaden salamannopean vastauksen siitä, että hän olikin yrittänyt etsiä minua ensisilmäyksestä lähtien.
Samana iltana näimmekin jo ihan tarkoituksella.

Kihelmöivää.

P.S. Draamakuninkaan nykyisyys satuttaa ja huvittaa minua. Nykyisyytensä hiustenväri, ammatti ja harrastus kun ovat tismalleen samat, kuin minulla. Paranneltu versio, kenties?

Minäkin tahtoisin rakastaa

Liikkuva elämäni on kuluneina päivinä pitänyt minut vauhdissa. Niin vauhdissa, etten edes internetin ihmemaailmaan ole pikaisia uutisvilkaisuja enempää eksynyt. Tiedän tietoisesti pakenevani keskusteluja "parisuhteeni" tulevaisuudesta, ja toisaalta taas takerrun niihin arkisiin pieniin hetkiin tiukemmin kuin koskaan. Ollakko vai eikö olla?

Lohtua aaltoilevaan parisuhdemielialaani toi sentään ystävien onni, ja sen satunnaisesta puuttumisesta puhuminen. Yhdellä on eroprosessi, toisella ensihuuma, kolmas elää niin vakaasti, että pitää sitä itsekin epätodellisen helppona. Noiden kaikkien puhuttujen tarinoiden vastapainona olin tietenkin minä, auttamaton romantikko (ja sen pelkääjä), aamuöisessä usvassa peltojen keskellä tuijottamassa tyhjää hyräillen satunnaisia, haikeita rakkauslauluja, haaveilemassa idyllisesti kesäromanssista. Täysin omissa maailmoissani. Mieluusti viettäisin lämpimiä kesäöitä romanttisessa mielentilassa vailla huolen häivää. Illuusiossa, johon arki ei ulottuisi.
Nykyään tunnen jopa itseni huonommaksi ihmiseksi kuin parisuhteeni toinen osapuoli on koskaan ollutkaan. Ehkäpä olen kyllästynyt vain satuttaviin sanoihin, jatkuvaan varomiseen ja itsekeskeisiin vaatimuksiin. Toisaalta taas edelleen, päivästä toiseen, haluaisin yrittää. Haluaisin niin sokeasti rakastaa, etten tuntisi mitään vastoinkäymisiä. Etenkään järjellä. Taitaa olla liikaa pyydetty, kun on kerran erehtynyt avaamaan silmänsä.

Tällä hetkellä koen kaipuuta kaikkiin menneisiin huuman hetkiin, sellaisiin joissa pään täyttää vain toinen ihminen, joka saa värisemään pelkästään ajattelemalla häntä. Jokseenkin surkuhupaisaa, että parisuhteeni miehen kaverit aiheuttavat minulle kyseisenkaltaisia tuntemuksia. Onneksi heistäkin vain kaksi, mutta siinäkin on himpun verran liikaa minulle. Salattavaa, siedettävää ja haaveiltavaa. Älyttömyyksiin en sentään kykenisi, mutta se jokin sähköisyys on silti melko pahasti aistittavissa. Auts.

P.S. Oi kotikaupunkimme naiset, ennen aamuyhdeksää julkisissa kulkuvälineissä matkustaa vastustamattoman komeita miehiä. Valehtelematta voin sanoa hymyilleeni heidän ansiostaan leveästi puolet päivästäni..

Auvoinen satama -ko?

Olen jo toukokuun puolesta välistä asti pohtinut omaa osaani eräässä tärkeässä tapahtumassa toisen elämässä. Eräs tärkeimmistä ihmisistä elämässäni ilmoitti astuvansa avioliiton auvoiseen rakkaussatamaan, jossa kaikki keijukaiset hyppivät kukasta kukkaan, aurinko hellii ihoa sensuellisti hyväillen ja metsästä kuiskii vieno lintujen liverrys. Liioittelua, kyllä vain.
Itselläni ei ole avioliittoa vastaan mitään; sydämeni toivoton romanttikko hekumoi loppukesäisistä häistä, joissa kyseinen pari voi tanssia aamuaurinkoon asti orkesterin soittaessa taustalla. Realisti mielessäni taas pohtii tämänkin tulevan avioliiton varjoisia puolia.

Mitäpä jos? Ah, aivan. Nyt pääsemme asian ytimeen. Mitäpä jos sulho paljastuukin kylmäksi ja nuivaksi keskenkasvuiseksi? Mitäpä jos tulevaisuuden suunnitelmat muuttuvat radikaalisti aivan väärään suuntaan kuin alunperin? Mitäpä jos, mitäpä jos, MITÄPÄ JOS?!

Pessimisti ei pety on typerä sanonta, mutta kyseisen ihmisen ollessa kyseessä en voi enää pelkästään luottaa satumaiseen onneen ja auvoisuuteen. Elämässä on paljon asioita, jotka jokaisen meistä tulee läpikäydä ja kokea, jotta ymmärrämme ja voimme oppia niistä. Asioiden ei tarvitse olla pettymyksillä, ilkeyksillä tai kyynelillä kuorrutettuja, jotta niistä voi oppia. Rakkaus kasvattaa ja opettaa enemmän kuin viha, mutta kyse on silti oppimisesta. Mikäli sulkee silmänsä eteensä tulevilta opeilta, ei oikeastaan koskaan voi kehittyä mihinkään suuntaan.





“It is not a lack of love, but a lack of friendship that makes unhappy marriages.”  
Friedrich Nietzsche

Vihellyksiä katukuvassa

Loma-aika taitaa minun osaltani olla tappavan tylsää. Maaseutueloa pikkupaikkakunnalla kaiken tavallisen kaupunkieloni keskellä. Näillä kesäkeleillä kun ei erityisemmin harmita sekään, että toistaiseksi Helsingin kesäinen yöelämä on jäänyt täysin paitsioon. Miehiä en siis näe lähes missään..

Kuitenkin omaksi iloksi laittauduin perinteistä kauppareissua varten. Odottamatta siitä mitään sen kummempaa (kuin erottuvani joukosta kaikkien tuulipukujen, sandaalishortsiyhdistelmien ja muiden unelmien keskellä), taisi näkyvä ulkopaikkakuntalaisuuteni parantaa odottamattomasti päivääni.
Kesken ei-niin-seksikkään kauppakassiraahaamiseni kulman takaa purjehti vastaan miesjoukko. Hitaasti jokaisen katseet kulkivat jalkojani pitkin hitaasti nilkasta vyötärölle, ja siitä hyväksyvästi hymyillen kohti hiuksiani. Lauman ohittaessani perääni jopa vislattiin ja huudeltiin - keskellä päivää!
Hetkeksi keräsin naisellisen itsetuntoni, seksuaalisuuteni ja ylpeyteni, ja käännyin vilkuttamaan hymyillen miesten perään.

Ehkä palaankin pian ennalleni. Tuosta hyvänmielentunteesta on hyvä jatkaa!

P.S. Juhannustaiat ovat kamalia. Jos uniin on uskominen, tämän vuoden sulhasehdokkaat olisivat hyvin kaukana realistisista ajatuksista. Tauski, Danny, sekä eräs ystäväni. Ei, en tahtoisi yhtäkään. Mistä h*lvetistä nämä kyseiset tapaukset edes alitajuntaani juhannusyönä päättivät saapua? Eikö mikään ole pyhää (edes ne uneni)? Onneksi en sentään luota noihin taikoihin, tai saattaisin olla radikaalien ratkaisujen äärellä.. Hah!

Minne kadotin hohteeni?

Hohde.
Minulla oli joskus sellainen. Seksuaalisuus, joka näkyi vetovoimana ulospäin, leikkisyytenä silmissä.
Sai minut tuntemaan oloni upeaksi, haluttavaksi, kaikin puolin kauniiksi. Naiseksi.
Yhtäkkiä en vain enää tunne sitä. Enkä todellakaan tiedä, kuinka saisin sen takaisin.

Hetkellisesti voi lähes kuka tahansa nainen nostaa itsetuntoaan Sinkkuelämän kesäuusintajaksoilla, pienellä sutinantunteella ja viinilasillisella. Vaikka se sutinantunne nimenomaan olisikin omassa päässä hetkellisenä riemuna jonkin puolihuolimattoman kommentin seurauksena. Hyvin äkkiä niistäkin pienistä paluutuokioista entiseen loistoon tiputtaa minut takaisin seksuaalisuuteni pohjamutiin.

Syytä suuren osani puuttumiseen, joka on tehnyt minusta juuri minut, olen yrittänyt keksiä mielessäni jo loputtoman kauan. Tiedän sentään muutaman varman syyn, jotka ajatukseni ovat vieneet totaalisesti muualle. Mutta vaikka kuinka yrittäisin uskotella itselleni syyn olevan vain ja ainoastaan minussa, löydän suuren ongelman usein viereltäni sohvalta. Läheisin ja kaikesta huolimatta rakkain ihmiseni on pitkän ajan seurauksena saanut aikaan tuhoja. Itseäni voin toki syyttää loputtomiin, mutta entistä kurjemmalta tuntuu yhä vahvistuva tietoisuus siitä, että välttämättä edes se tärkein ihminen ei ole hyväksi. Ei vaikka kuinka uskoisi ja haluaisi. Taitaa olla aika päästää irti.

Hohteeni haluaisin takaisin, sillä enhän muuten ole minä. Vain puolikas. Tyhjä kuori, joka kokee lähinnä ahdistusta kaikista lähestymisistä, sillä enhän koe itseäni enää viehättäväksi.

Liian monta kolhua liian lyhyessä ajassa.
Ehkä vielä löydän itseni jonkun sylistä, tippuakseni uudelleen. Uusin voimin.

Paluu part. 2

Mies minun arjessani, ei todellakaan sieltä helpoimmasta päästä, on jotenkin roikkunut arkenani mukana. Seurustelu tuskin on oikea sana edelleenkään, mutta ihan yhtä väärä kuin kaikki muutkin määritelmät. Ehkä olemme vain hyvä tiimi tiettyihin asioihin, mutta intohimosta tai muusta ei ole kyllä tietoakaan. Läheiset ystävät varmaankin on kaikistan korrektein tapa ilmaista suhteen laatua.

Minun mieleni harhailee miesten suhteen milloin missäkin, ja tällä hetkellä ei oikeastaan kenessäkään. Olen loputtoman kyllästynyt siihen, ettei ystävyyttä taikka edes kaveruutta ole olemassakaan, ellei ole mahdollisuutta päästä panemaan. Ymmärrettävästi oma kiinnostukseni ei ole kovinkaan huippuluokkaista näitä tapauksia kohtaan.

Ehkä olen omituinen nykyään, koska pidän keskustelutaitoa ja älyä entistä suuremmassa arvossa.
Jopa Nössykästä paljastui ei niin kaunis puoli hänen ilmoittaessaan, ettei hän tahdo jutella, jos hänellä ei ole mahdollisuutta mihinkään muuhun kanssani. Toisaalta yritän ymmärtää hänen puoltaan, jos seurauksena juttelusta on pakkomielteinen ihastus. Tiedä häntä..

Kahdessa vuodessa uskon myös miesmakuni kokeneen jonkinlaista muutosta. Enää en lankeaisi aiemmin listaamiini miehiin, enkä tiedä "lankeanko" varsinaisesti kehenkään muuhunkaan. Uskon kyllä siihen, että ajan myötä minunkin kohdalleni osuu sellainen mies, joka herättää minut tästä horroksestani eloon jälleen. Sellainen, joka tuntuu oikealta.

Lähes kaksi vuotta sitten kirjoitin myös omituisesta kohtaamisesta Lasipalatsin kulmalla, kun silloisen bileterassin ohi kävellessäni iltahämyssä huomasin jo kaukaa tummatukkaisen miehen nojaavan punaviinilasin kanssa kaiteeseen. Katseemme kohtasivat, hän eleillään pyysi minua luokseen, mutta koska pelkäsin näyttäväni kauhealta (kiitos iltalenkin..ei baarikuosi), jätin menemättä samaiselle terassille. Sitä olen tainnut katua siitä lähtien. Saattaisin olla ikionnellinen, jos vain saisin tietää kuka tuo mies olikaan.

Edelliset virkkeet tekevät myös kätevän aasinsillan siihen, että kaipaan suunnattomasti katseita. Tiettyä jännitystä ja flirttiä, jota toivon vilpittömästi kesän tuovan tullessaan.

P.S. oi teitä todellisia milffejä, minkä katseryöpyn (ja milffihuutelun) minun ja kummipoikani ulkoilu aiheuttikaan.. Onko yksinäistennäköisten huolitelluiden äitien flirtinsaantisaldo tosiaan niin huikeaa?

Paluu part. 1

Pitkän hiljaisuuden jälkeen päädyn jälleen avaamaan tuntojani tänne. Sitä, onko se hyvä asia, en vielä tiedä. Uskon kuitenkin vahvasti niin.

Kulunut hiljaisuuden aika on mennyt harvinaisen sekavissa tunnetiloissa. Seuraavien kohtaamisten referaatiot selittänee sekalaista tunnetilaa enemmän..

NK:hn olen törmännyt muutamia kertoja hiljaisuuden aikana. Hän, minua hiukan vanhempi mies, on aina aiemmin tuntunut nimenomaan NK:lta, turvalliselta ja lämpöiseltä. Osasyynä lienee sekin, ettei välillämme ole koskaan ollut mitään suutelua kummallisempaa. Muistelen edelleenkin lämmöllä erästä talvista hetkeä, jolloin seisoin hänen kanssaan kylmässä yöilmassa cocktailmekossani välittämättä hetkeäkään mistään ympäröivästä. Suudelmia, ehdotuksia, intohimoa, ja lopulta kaunis lause askelten kuljettaessa minua jo poispäin.. "Älä unohda mua"..Muutamaa kuukautta myöhemmin hän yllättäen tahtoi vaihtaa puhelinnumeroitakin lähettääkseen minulle hyvänyönviestin. "Sä oot ihana. Hyvää yötä kulta."
Surullisena lopputuloksena voin vain todeta, etten tahdo hänen seksilelukseen kauniista puheista taikka eleistä huolimatta. Tietyt yksityiskohdat tilanteessa ovat tehneet jo tässä vaiheessa olostani lähes halvan.. En ehkä voi todeta klassista case closed -lausetta vielä tässä tapauksessa, mutta kovin kaukana siitä ei olla.

Draamakuningas, tuo elämäni yksi lopullinen rakkaus, on onnistunut rikkomaan (ja toisaalta taas ei) minut hiljaisuuden aikana lähes kokonaan. Välittävä ystävyys sattui eräänä talvi-iltana myöskin lämpenemään polttavaksi. Punaviiniä, ympäröivän maailman katoamista.. Minun vaaleanpunainen hetkeni, jonka olisin toivonut kestävän ikuisesti. Luulin ettei yksikään suudelma minun vatsaani kääntäisi totaalisesti ympäri, mutta hänen kanssaan se näytti onnistuvan. Harvemmin hämmennyn jostakin tunnetilasta niin pahasti, etten osaa tehdä muuta kuin änkyttää ja itkeä. Saatika sitten koe sellaista himoa, joka haluaisi ottaa järjestä lopullisen vallan keskellä ravintolaa.
Tekisi mieleni lähinnä hakata päätä seinään näin jälkeenpäin, sillä niin paljon minua kaduttaa seksistä pidättäytyminen. Yleensä se lähinnä menee toisin päin, mutta nyt voisin antaa vaikka toisen käteni muuttaakseni tuota mennyttä hetkeä.

Tällekin kuumalle illalle siis arvatenkin tuli hieman myöhemmin kylmä loppu. Tyhjien puheiden, kauniiden lupausten jälkeen muutuin taas hänen silmissään kadotettavaksi roskaksi. Ihmiseksi, jonka tavalliseen viestiin ei tarvitse koskaan vastata. Ihmiseksi, joka ei koskaan saa tietää miksi tälläkin kerralla olin jotain liikaa tai liian vähän. Kaikesta huolimatta tiedän mitä todennäköisimmin hänen palatessa elämääni ottavan hänet avosylin takaisin. Kyselemättä sen kummempia.

Heikko nainen.

Error

Tänään ei ole parhaimpia päiviäni, joten onnistuin poistamaan yhden tekstini täällä. Ei mitään sen radikaalimpaa.




Error
Error

Tummien lasien takaa tiirailua

Helsinkiin on tullut kevät. Olen vakaasti päättänyt, että tästä alkaa minun kevääni, vaikka edelleen pieni pessimisti sisälläni muistuttelee takatalven mahdollisuudesta. Pyh pah, minä huudan sille!
Aurinko on helottanut jo monta päivää lämmittäen talven kalvamaa sisikuntaa; on vihdoin aika sanoa hyvästi kaikelle ikävälle ahdistukselle ja surulle, jota talven aikana kannoin mukanani ja toivottaa vihdoin kevään lämpö sisälleni.

.......


Aurinkolasit tummine peileineen ovat eksyneet monien kasvojen verhoksi ja oma uteliaisuuteni herää heti, kun vastaan astelee komea kaksilahkeinen aurinkolasit nenällään. Voisiko noiden tummien peilien takaa paljastua sielukkaat silmät? Herra, hyvä herra saisinko hieman kurkistaa silmienne syvyyksiin, josko sieltä paljastuisi salaisuuksista syvimmät? Yhden kurkkauksen verran vain eksyisin mystisen verhon taakse!

Kevät on todellakin tullut jäädäkseen.




Sometimes good things fall apart,
so better things can fall together
Marilyn Monroe

Hiljaisuus ei vaadi sanoja sitä selittämään

Toiset ihmiset ovat hiljaa, koska eivät uskalla avata sisäistä oveaan ja anna sieltä tulevan valon loistaa. Toiset hakevat hiljaisuudesta lohtua, kun elämän meluisuus käy liian painavaksi korvissa. Hiljaisuus on kevyttä, hiljaisuus on painostavaa. Hiljaisuus sisältää sanomia, jotka jäävät helposti tulkitsematta.

Tulkisematonta hiljaisuutta sain osakseni eräänä iltana. Istuimme iltaa muutaman lasillisen äärellä yhdessä E:n ja muutaman hänen ystävänsä kanssa. Tuossa seurueessa oli eräs, kutsutaan häntä TB:ksi, joka läsnäolollaan sai minut myöhemmin sulamaan. Koko illan olin huomannut, että hänen levoton katseensa oli vaeltanut useasti pääntietäni kohti. Olin ajatellut hänen olevan hiukan liian humalassa sekä ajattelematon. Istuin sentään E:n vieressä.

Tyhjien lasien kerääntyessä pöydälle, ajattelin että olisi parasta alkaa suunnata kohti kotia. Tuntui kuin TB olisi aavistanut ajatukseni, koska sitä seuraava hetki oli hekumallinen. Tunsin kuinka ylitseni hyökyi aallon lailla tunne, joka oli sekoitus halua ja intohimoa. Tunne oli niin voimakas, että tunsin sulavani sisältäpäin. Katsahdin kohti TB:tä ja tuota katsetta joka porautui syvälle silmiini, en pysty unohtamaan. Tuo viiltävän kuuma katse pudotti minut hetkeksi pois omalta trapetsiltani, mutta se riitti. Tuon pienen hetken takia jatkoin putoamistani kiihtyvällä vauhdilla. Juuri ennenkuin rysähdin sisäisen sirkustelttani lattialle, E kysyin lähtisimmekö jo kotiin. Vapisevin sormin laitoin takin päälleni ja syöksyin raikkaaseen ulkoilmaan.

Pääni selkeni sekunneissa, enkä tarkoita humalaa. Tuo hekumallinen tunteiden aalto oli jotain, mitä en saisi kehoni muistista koskaan pois.

Kotiovelle asti pohdin hiljaa itsekseni mikä tämä outo jälkitunne minussa oli?




I still think of you even though I promise I wouldn't
Anonymous