Uusi yritys

Olen tehnyt jotain, mitä vannoin, etten enää tekisi. Menin ja tein profiilin uudestaan, sinne samaan treffipalveluun jossa jo kesällä tuhlasin vietin aikaani jonkin verran. En oikein tiedä mikä potkaisi minua lopulta takamukseen ja tein päätöksen asiasta. Ehdin sitä kuitenkin pohtia jonkin aikaa etukäteen..

No, sitä perinteistä. Yhden rivin "Mitä kuuluu?" ja "Saanko hieroa sun varpaita" -viestejä on kyllä näkynyt. Oma asenteeni koko juttuun on ollut tällä kertaa alusta asti erilainen. Päätin heti, etten tuhlaa omaani, enkä muidenkaan aikaa vastaamalla kenellekkään joka on vain "ihan kivan oloinen", tai olen muuten vain epävarma tyypistä.

Kyllä siellä ehkä jotain potentiaalistakin on ollut, en tiedä ;) Palataan siihen myöhemmin, kun tiedän itsekin lisää...

Peaceful easy feeling

En tiedä johtuiko se joulupyhistä ja pienestä katkosta tavalliseen arkeen, mutta mieleni on ollut suhteellisen korkealla viimepäivinä. Se, minkälaista romahdusta päässäni pelkäsin Hipin lähdettyä lomallensa, on ainakin toistaiseksi pysynyt poissa.

Hänestäkin olen kuullut pariin otteeseen, menee kuulemma kivasti. Totesin, että niin kai minullakin. Tällä hetkellä ero ja välimatka hänestä tuntuu jopa aika hyvältä. Tottakai odotan sitä, kun taas tapaamme, mutta erilailla. Toisaalta, itseni tuntien fiilikset ehtivät muuttua monta kertaa jopa lähipäivien aikana...

Osasyy hyvälle tuulelleni on kieltämättä myös tulevan odotuksessa. Tammikuun loppupuolella odottava reissu pohjoisempaan piristää. Olen aina tykännyt siitä, kun on jotain odotettavaa. Pitkään aikaan ei ole oikein mitään sen suurempaa ollut tiedossa, mutta nyt taas on, ja se tuntuu hyvältä. En oikeastaan osaa edes vielä jännittää tuota tulevaa kohtaamista Pohjoisen Pojan kanssa sen suuremmin, vaikka lähempänä sekin varmaan tulee.

Kyllä siinä oma jännityksensä kuitenkin on, kun tapaa tuollaisen ihmisen monen vuoden jälkeen...

Lähtölaskenta alkakoon...

Nyt se sitten tapahtuu. Tai ei nyt, mutta hyvinkin lähitulevaisuudessa. Minä ja Pohjoisen Poika tulemme tapaamaan hyvinkin pian. Vielä tässä on muutama viikko odoteltavaa, mutta se on pian verrattuna siihen, kuinka pitkään siitä on puhuttu.

Itselläni ei talviloman päiviä päättäessä ollut vielä tiedossa, mitä silloin tekisin. Päätös loman ajankohdasta kuitenkin tuli, ja mietin mitä silloin haluaisin tehdä. En halunnut olla vain kotona, mutta ulkomaanmatkakaan ei oikeastaan ollut mielessä. Siispä sitten menin ja ostin junaliput pohjoiseen. Kyllä vain, pitkään puhuttu tapaaminen hänen kanssaan on konkretisoitunut.

Sitä en vielä tiedä mitä tuo reissu tuo tullessaan. En oikeastaan edes halua tietää, en halua miettiä sitä. Tämä hetki on tässä ja se kohtaaminen siellä tulevaisuudessa. Vaikka lämpöä ja läheisyyttä puheissamme onkin, ja jopa suunnitelmissa, en silti ole varma haluaisinko niiden käyvän toteen. Ajatus sitä pelottaa, että mitä sen jälkeen?

Kun sitten hänelle joulutervehdysviestissäni tulevasta matkastani ohimennen mainitsin, vastauksena saamani sanat kieltämättä kuitenkin lämmittivät mieltä.

"Maltan tuskin odottaa", hän sanoi.
Pakko se on kai myöntää, että samat sanat.

Pakkasilta pysäkillä

Eräs ilta töistä kotiin päästyäni astelin bussipysäkille. Ehkä hieman itseäni vanhempi, tumma, parrakas mieshenkilö seisoskeli pysäkillä. Hän näytti olevan kylmissään. Kysyinkin sitten häneltä, oliko haluamani bussi jo ehtinyt mennä, vai myöhässä. Koska se oli myöhässä, päätin jäädä odottamaan enkä siirtyä mihinkään muualle.

Kului lähemmäs puoli tuntia, ennen kuin yksikään bussi saapui. Tuona aikana juttelimme niitä ja näitä. Bussissakin hän tuli viereeni istumaan. Totesinkin, miten kummallista oli jutella tuntemattomalle. Ehkä jossain muualla se olisi normaalihkoa, mutta ei Suomessa ainakaan.

Muutamista lauseista kävi ilmi hänen olevan parisuhteessa. Mietin onnekseni, etten ollut ainakaan esitellyt itseäni, vaikka se oli ohimennen käynyt mielessä. Toisaalta se nyt olikin aivan tuuriani. Söpö poika ja mukava kohtaaminen, tottakai siinä joku koira piti olla haudattuna.

Lähtiessäni pois bussista hän jäi vielä kyytiin. Toivottelin mukavaa illanjatkoa ja hymyilin. Lyhyt kohtaaminen oli ohi.

Pitäisikö tällaisia hetkiä miettiä ilolla vai surulla, sitä en tiedä. Positiivistahan se on tavata ihmisiä sattumalta, mutta toisaalta julma kohtalo niiden olla kuitenkin saavuttamattomissa, vain hetkellisiä hymyjä.

Vuoden iskurepliikki

Ilmeisesti olen kaikkien kotikaupunginosani yksinäisten (ja yksinkertaisten..) miesten kohde.
Tänään sain nimittäin kuulla uskomattomimman iskurepliikin ikinä, ja se meni osapuilleen näin:

"moi, lähtisiksä mun kanssa s-markettiin?"

Naamani oli varmaankin näkemisen arvoinen, sillä posket nykien yritin pidätellä huutonaurua sisälläni, ja saada kakaistua ulos suustani "No jos ei nyt kuitenkaan" -tyyppisen lauseen.
(Miehet, älkää siis kokeilko s-market -taktiikkaa..sillä tuskin heruu pillua.)

Monia oudohkoja lauseita on toki tullut kuultua, mutta tuo menee kyllä oman listani kirkkaaksi ykköseksi. Ylivoimaisesti.

Sitten vielä kevytavautuminen perään:

Taas tuli myös todettua, että hiustenvärini vetää puoleensa kaikkia tietynlaisia ihmisiä enemmän kuin muita, ja ettei nyt ihan loukkaavaksi teksti menisi, niin jätän nuo ihmistyypit mainitsematta..
En minäkään hyöki ihmisille kadulla tai julkisissa kulkuneuvoissa jauhamaan ties mitä, kyselemään tai pakkotutustumaan. ARGH! Yleensä kun nuo tutustumiset tapahtuu sitten ihan itsestään, jos niin on käydäkseen, eikä suinkaan väkipakolla ja "mutkumähaluun" -taktiikalla. Se menee jo häiriköinnin puolelle.

Salainen himo?

Viime yönä näin enemmän kuin hämmentävää unta. Sain juuri äsken muististani kaivettua sattumalta tuon unen, kun näin kyseisen herran kuvan uutisia selatessani.

En ole koskaan erityisemmin viehättynyt yhdenkään räppärin ulkoisesta olemuksesta, eikä itse musiikkityylikään minuun ole varhaisteiniyden jälkeen suuremmin kolahtanut. Kuitenkin jostain ihmeen syystä unessani kilpailin K:n kanssa eräästä suomalaisesta räppäristä, ja unen loppua kohti huomasin päätyneeni panemaan kyseisen tapauksen kanssa, K:n kiukutellessa asiasta.
Jotain tilanteesta varmaan myös kertoi se, että itse aktin jälkeen juutuin poukkoilevaan loistohotellin hissiin, ja tahdoin vain pois koko paikasta. Taisin potea unimorkkista siitäkin, että A nukkui vieressäni.. hah!

MITÄ!? Alitajunnassani ilmeisesti pidän häntä vetoavana, mutten edelleenkään ymmärrä valveilla ollessani, mitä uneni hänessä näkevätkään. Suhtautumiseni kun on neutraali. Edeltävän yön jälkeen huomasin kyllä katselevani kuvaa hänestä täysin erilaisella fiiliksellä.

Onnekseni en koskaan ole sentään nähnyt seksiunia yhdestäkään totaalikammotuksesta (kop, kop), vaikka olen toki sellaisistakin tapauksista kuullut.

Voiko unet tosiaan manipuloida minut kivalla kokemuksella tykkäämään asioista, joille en todellisuudessa lämpene oikeastaan ollenkaan? Näppärää aivopesua. Kiitos aivotoimintani.

(Tosin aivopesuksi en laske sitä, että näin tuossa eräänä yönä unta Tomi Metsäkedosta...ah...ei se kyllä niin kuuma uni ollut, pikemminkin lyyrinen rakkaustarina kaikkine kliseineen. Tällä menolla voin alkaa kirjoittaa imeliä roskaromaaneja ihan vain unieni perusteella...)

Näkemiin, kunnes taas kohdataan

Hyvästelin Hipin tämän vuoden osalta hänen lähdettyä reissuun loppuvuodeksi. Seuraava kohtaaminen on siis luvassa vasta ensi vuoden puolella, joka ajatuksena kieltämättä ahdistaa. Loppujenlopuksi aika tulee menemään varmaankin suhteellisen nopeasti, mutta silti.

Hän on ollut minulle viimeisten viikkojen aikana suuri tuki ja turva. Hän on se, jolle tunnun voivan puhua suurinpiirtein kaikesta, vaikeistakin jutuista. Hän saa oloni paremmaksi ainakin hetkellisesti, vaikka se muutoin olisi matalalla. 


Ja nyt, seuraavien reilun kolmen viikon aikana en välttämättä ole ollenkaan yhteyksissä hänen kanssaan. Ei se maailmaa kaada, toivottavasti. Ero on kuitenkin suuri verrattuna tähänastiseen jokapäiväiseen yhteydenpitoon, ja tapaamiseen parikin kertaa viikossa.


Suunnittelin kuitekin ottavani tämän haasteena, positiivisena sellaisena. Opettelen seisomaan omilla jaloillani vaikeampinakin hetkinä. Olenhan tehnyt parannusta viimeaikoinakin, en enää juokse keskellä yötä ahdistuksen iskiessä hänen kainaloonsa nukkumaan. Kestän jo olla yksin, paremmin kuin kuukausi sitten.

Sanoin hänelle, että kun hän palaa takaisin, tiedän mitä teen. Sanoin ottavani selvää, mitä haluan elämältä. Sanoin hankkivani päämääriä, edes jonkinlaisia. Ei tarvitse suunnitella koko elämää, ei edes seuraavaa vuotta, mutta jotain. Haluan löytää taas polkuni jota kulkea, sen sijaan että rämpisin suossa tietämättä minne mennä.

Ei edes kalenterimerkintätyttö

Jatkossa taidan uskoa pahoja aavistuksiani täysin, ilman epäilyksiä. Optimismi, mitä se on? Minun kohdallani se on osoittautunut kauniiksi saduksi, jollaista ei tähän kirjaan ole muutamaan lukuun mahtunut. Vaikka sen sieltä rivien välistä löytääkin.

B:stä ei tietenkään kuulunut mitään pitkään aikaan, ja lopulta päädyin lähettämään yksinkertaisen kysymysviestin. Muutamaa minuuttia myöhemmin sain juuri sellaisen vastauksen, jollaisen oletin saavani joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin. Kieltävän, vähättelevän ja teennäisesti anteeksipyytävän. "Hups, oho, en muistanu". Merkintä ja muistikuva minusta katosi lievän humalatilan haihtumisen myötä kuin tuhka tuuleen, ilmeisesti heti puhelua seuraavana aamuna.

Välillä sitä ei voi kuin vittuuntua omaan hyväuskoiseen, paremmasta haaveilevaan ja naiviin ajatusmaailmaansa. Olisi niin paljon helpompaa pitää tiukka linja, ja käsittää ettei tästä tilanteesta tule yhtikäs mitään, siihen ei edes toiveikkuus auta. Viestittelystä jäi sellainen olotila, että B:n mielestä minä olin nyt toiminut typerästi. Typerää on siis olettaa, että ihmiset pitäisivät sanansa, eivätkä jauhaisi paskaa loputtomiin.

Vaikka en kovinkaan romanttisessa mielessä tapaamista ajatellut kuitenkaan, niin harmistun silti siitä, etten voi viettää päivää "ystävän" kanssa tehden asioita, joita en normaalissa arjessani tee.

Jos jotain hyvää tilanteessa on, niin B:stä tuskin koskaan enää kuuluu mitään, ja minä keskityn elämääni A:n kanssa. Lopullisesti. Löydän A:sta jatkuvasti enemmän hyviä puolia, joista parhaana pidän taitoa saada minut nauramaan ja leppymään helposti.

No, minusta ei sitten ollut edelleenkään edes kalenterimerkinnäksi. Kai minussa jotain radikaalia vikaa sitten on. Eniten vain ihmettelen, miksi suhtautuminen minuun vaihtelee niin paljon B:n mielessä? Siihen jos vastauksen saisin, niin voisin antaa olla asian täysin omassa arvossaan...

Se siitä sitten.

Herrat X ja Y taitavat molemmat olla aika pitkälti mennyttä elämää kohdallani. Vaikka tilanne ei mennyt kuitenkaan ihan niinkuin olin ajatellut. Siinä missä luulin X:n suuttuneen minulle, kääntyi juttu hieman päälaelleen.

Herra Y ilmoitti katuvansa kaikkea mitä välillämme tapahtui. En oikeastaan saanut edes kunnollista vastausta siihen, miksi näin oli. Luultavasti sillä oli jotain tekemistä jonkin aikaa sitten päättyneen parisuhteen kanssa. Kyllä hän pahoitteli, mutta se siitä sitten. Blokkaaminen sosiaalisesta mediasta tuntui hänestä sopivalta vaihtoehdolta...

Ja minä kun vielä luulin draamailleeni itse liikaa, miettien herra X:n reaktiota. Hänen kanssaan ollaan nimellisesti vielä kavereita, mutta tuskin sen suuremmin enää tekemisissä jatkossa. Suuremmaksi dramaqueeniksi osoittautuikin herra Y.

Tosin, en ehkä kaipaa tuollaisia draamailijoita elämääni kuitenkaan. Taisi itseasiassa olla herra Y, joka kerran totesi; on joskus oltava itsekäs ja hankkiuduttava eroon ihmissuhteista, joista on enemmän haittaa kun hyötyä...

Mitä tästä opin? Siinä missä on parempi pysyä erossa varatuista miehistä, sama koskee myös hiljattain eronneita....

Kolmiodraaman poikanen

Olin viikonloppuna eräissä kaveriporukan pikkujouluissa. Alkoholia, musiikkia, sekä jonkin verran minulle tuntemattomien ihmisten seuraa. Omia tuttujani siellä olivat oikeastaan vain juhlapaikkana toimivan asunnon asukit eli bileiden järjestäjäherrat X ja Y, sekä pari muuta.

Lähtökohtana lienee merkittävää mainita, että olen kerran päätynyt herra X:n kanssa samaan sänkyyn. Sen jälkeen olemme olleet jonkin verran tekemisissä, mutta emme nähneet livenä. Hän on ihan hyvännäköinen, tumma ja parrakas. Melko lyhyt, vain suunnilleen itseni mittainen. Ei ehkä kuitenkaan mitään poikaystävämateriaalia, vaikka mukava onkin.

Herra Y on minulle itseasiassa aika uusi tuttavuus. Hänen kanssaan on mukava jutella, pidän hänen ajatusmaailmastaan. On lohdullista, että hänenlaisiaan miehiä löytyy. Hän uskoo tosirakkauteen ja siihen oikeaan. Hän on vasta jokin aika sitten eronnut pitkästä parisuhteesta eikä usko yhden yön juttuihin.
Hän on suloinen ulkonäöltään, sekä luonteeltaan.

Baarissa ollessamme huomasin jossain vaiheessa siirtyväni Herra X:n vierestä Herra Y:n syliin. Pöydässä oli täyttä, joten syliin istuminen oli ihan normaalia. Huomasin X:n katselevan hieman epäilevänä ja taisi hän jotain sanoakin ihmetellen paikkaani.

Kuten arvata saattaa, päädyin lopulta herra Y:n sänkyyn. Maatessamme aamuyöllä saman peiton alla, hänen vieressään oli turvallista olla. Läheisyys ja seksi tuntuivat hyvältä. En edes tuntenut sen suuremmin katumusta, vaikka tiesin herra X:n toivoneen saavansa minut viereeni. Onneksi hän oli toisaalla yötä, eikä samassa asunnossa jostain syystä.

Aamu ja herääminen venyivät pitkälle iltapäivään. Herra X palaili jossain vaiheessa kotiin, muttei puhunut minulle paljoa. Ajattelin sen olevan ainakin osittain krapulasta johtuvaa hiljaisuutta. Myöhemmin aiheesta kysyessäni, hän totesi minun saavan tehdä mitä haluan. Kuitenkin, hän ei minulle juuri enempää ole sen jälkene puhunut. Noh, kyllä olisin varmasti itsekin loukkaantunut ja pyysin anteeksi. Ehkä vähän överiä kuitenkin, jos välit häneen kylmenevät täysin tämän jälkeen...

Draamaa draamaa... Ristiriita siitä, oliko kivaa herra Y:n seurassa vai pitäisikö kuitenkin tuntea surua herra X:n puolesta.

Periaatteen vuoksi, en kuitenkaan kadu mitään. Jos olisin saanut alunperin päättää, olisin jättänyt yön herra X:n kanssa väliin välttääkseni tämän draaman, vaikka oli sekin kivaa silloin.

Joo-ei-joo-ei-joo-ei, siis mitä?

B:n puhelu sekoitti päänuppiani sen verran, että mietin jälleen kerran sitä, mitä elämältäni oikeasti haluankaan.
B itse vähätteli heti seuraavana päivänä kaikkea sanomaansa, mutta ei sentään pyörtänyt sopimusta näkemisestä ja yhteisestä ajanvietosta. Muuten hänen kommenttinsa saivat taas sen tunteen aikaan, ettei minusta tosiaan ole muuksi kuin satunnaiseksi riemuksi, jolle voikin sitten länkyttää mitä tahansa paskaa tarkoittamatta sanaakaan. Toisaalta uskon myös siihen, että eräistä mainitsemattomista syistä häntä hieman arveluttaa kaikki. Suojautumiskeino toki tuo lähestymisen jälkeinen torjuntakin..

Joka tapauksessa ajatukseni ovat taas siinä pisteessä, että tahdon A:sta välimatkaa hiukan. Syy saattaa olla B:n lausumissa varoittavissa sanoissa, mutta myös omassa järjenkäytössäni, joka ei usko edelleenkään kaiken olevan niin hyvin kuin illusio antaa olettaa. Tyyntä myrskyn edellä. Voihan silti olla, että tällä kertaa myrskyn nostatankin minä itse.

Ainoa asia jonka varmasti tiedän, on se, etten jaksa turhaan leikkiä tai säätää yhtään mitään yhdenkään kaksilahkeisen kanssa, jos tilanteella ei ole mitään tulevaisuutta. Fuckbuddyt, one night standit ja muut skeidat eivät ole minun juttuni. En tosiaan halua sekunnissa perhettä, naimisiinmenoa tai edes sitä avoliittoa, mutta en näe mitään syytä yrittää mitään, jos en miehen mielestä ole kelpaava tyttöystäväksi, tai siitä vielä vakavemmaksi milloinkaan. Känniääliöhetkien riemuna tai muuten viimeisenä vaihtoehtona oleminen ei nappaa sitten ollenkaan. Vääränä elämäntilanteena oleminen risoo siinä määrin, että pyrin jatkossa välttämään sitä mieluiten loputtomiin.

Minä kun ajattelin jo B:n olevan täysin ohimennyttä elämää, no hard feelings, niin toisin taisi käydä. Tai oikeastaan en sano vielä mitään. Jos tarkkoja ollaan, en tahdo edelleenkään minkään tulevan A:n ja minun väliin, mutta loputon epätietoinen odotus alkaa kokea viimeisiä hetkiään.
Kuka sanoikaan, että naiset ovat hankalia, eivätkä tiedä mitä tahtovat?

Kuitenkin olen vain typerä nainen, joka kaipaa osakseen rakkautta.

Kutsu kauas lämpimään

Kylmää ja pakkasta. Lumisadetta. Suomen talvea, ah ihanaa.

Yhteydenpitoni Latinon kanssa on ollut hieman katkonaista. Aikaero ja välimatka kasvoi hiljattain melkoisen pitkäksi, ehkä siitäkin johtuen. Eräänä päivänä juttelimme kuitenkin, pienen tauon jälkeen.


"Olispa kiva nähdä sua. Voitas vähän pussailla ja harrastaa seksiä", kuuluivat sanat suunnilleen suomennettuina. Että minun pitäisi matkustaa sinne, lähteä hänen luokseen. Kaunis ajatus, mutta käytäntö...

Toisaalta tuokin saa vain oloni tuntemaan jotenkin halvennetuksi. Siinä missä Kultalusikan viimeisimmät teot tekivät sen aika suoraan, tämä vain hieman kiertäen. Että olisin saatavilla vain ja silloin kun se hyvältä tuntuu. Pitkiin aikoihin ei mitään, ja sitten kun olen siinä, voi käyttäytyä miten vain. Tai Latinon tapauksessa, kun olen täällä ja hän siellä, voi puhua miten vain. Ja sitten kun hänestä siltä tuntuu, voi puhua nätisti, vaikkei muuten pitäisikään erikoisemmin yhteyttä.

Se viikko oli mukava, lomaromanssini silloin kaukaisessa menneisyydessä. Mutta vain jos sitä tarkastelee tiiviisti pelkkänä yhtenä viikkona. Pidemmän päälle... ei niinkään kaunista.

Tai ehkä minä vain ajattelen liikaa.

Yllättävä puhelu

Viime yönä podin unettomuutta, ja viestittelin niitä näitä työmatkalla olevan A:n kanssa.
Yhtäkkiä tajusin kesken kirjoittamiseni lyöneeni luurin korvaan B:lle. Ensimmäinen ajatus oli uskomaton häkellys: minkä helvetin takia B soittaa mulle keskellä yötä?
Vaikka vahinkoluurit hänelle vetäsinkin, en edes tajunnut soittaa takaisin kaikelta hämmennykseltäni.
Hetken kuluttua kuitenkin huomasin hänen soittavan uudelleen.

En ihan ollut ajatellut puhelun kestävän miltei kahta tuntia, ja siihen sisältyvän pohdintaa parisuhteesta, avioliitoista, asuinpaikkakunnista, meistä ja minun suhteestani A:han. B:n omien sanojen mukaan hän soitti, koska haluaa tulla seikkailemaan pääkaupunkiin, ja tahtoo minut seurakseen. Kuitenkin ilmi kävi hyvin selkeästi, että mitä hän minusta haluaakaan.. Mutta haluaako hän oikeasti jotain muutakin? Jos toiveisiinsa on uskominen, hän haluaisi minun lähtevän luokseen pidemmäksikin aikaa.
Puheessa vilisi myös mainintoja siitä, että jos päädyttäisiin yhteen..
Mutta onko pointtina hommassa kuitenkin vain se, että B on huomannut jäävänsä yksinäiseksi, ja minä olen sopivan helppo varasuunnitelma? Vai johtuuko kaikki siitä, että molemmat herrat olivat sattumalta kohdanneet? Sitä en vielä voi tietää, mutta siitä aion ottaa selvää.

Toisaalta tilanne on taas kutkuttava, toisaalta taas en tiedä edelleenkään mitä tehdä, saati miten suhtautua.
Tiedän, että A:n ja minun tilanne on kaikesta huolimatta epävarma edelleen, enkä tiedä todellakaan missä mennään. Kysyminen vain pahentaisi asiaa tässä vaiheessa, koska tietäisin sen johtavan riitaan. Tulossa on kuitenkin sellainen tilanne, josta en edes tiedä kuinka selviän. Silti ei tunnu oikealta ratkaisulta ryhtyä B:nkään kanssa mihinkään, sillä poden morkkista.

Jossain takaraivossani uskon edelleen B:n olevan jonkinlainen perfect match minulle luonnostaan, mutta olemmeko A:n kanssa muokkautuneet sopivimmimmaksi toisillemme?

Inhoreaktio

Olen aika pettynyt, tai vähän enemmänkin. Siinä missä hehkutin hetki sitten Kultalusikan ihanuutta, on se kääntynyt vähän toiseen suuntaan.

Muutama päivä sitten olin vapaalla arkena ja pyörimässä kaupungilla. Sain päähänpiston kysyä ko. herraa kanssani lounaalle. Hänelle ei juuri silloin sopinut, joten päätimme mennä pari päivää myöhemmin kun molemmilla olisi vapaata. Ajatus tuntui hyvältä ja pyysinkin häntä ohimennen myös käymään vaikkapa meillä, eihän oltu muutenkaan nähty pitkiin aikoihin kunnolla. Ei itseasiassa useaan kuukauteen.

Tuo kyseinen tapaaminen ei sitten ollut ihan niin kiva. Käytiin kyllä syömässä ja oli ihan mukavaa, mutta muuten hänen seuransa sai minut ahdistumaan. Eikä itseasiassa edes seura, vaan teot. Hän ei osannut pitää näppejään minusta erossa, eikä käyttäytyä asiallisesti. Enpä muuten muista edes, koska joku olisi minua väkisin pussannut. Kerta se on sitten ensimmäinenkin.. Kai hän lopulta tajusi, kun sanoin painokkaasti Ei. Kun ei meistä naisista kuulemma koskaan tiedä, milloin ei on oikeasti ei...

Miten kukaan voi edes kuvitella mitään tuollaista, kun ei olla nähty ikuisuuksiin? Että hän voi vain käydä kimppuuni ja olettaa että haluaisin suurinpiirtein panna hänen kanssaan siltä istumalta...

Itsekäs ja ajattelematon, sitä hän kuitenkin taitaa olla. Kysymys kuuluukin, mikä tarkalleen ottaen tuossa ihmisessä on koskaan minua puoleensa vetänyt? En tosiaan tiedä...

Toinen ääripää

Siinä missä S on seestynyt elämäänsä, alan minä olla vaihteeksi hieman kyllästynyt. Toisaalta, vaikka tapahtuukin paljon asioita, ei tapahdu kuitenkaan. Mitään uutta ei ilmaannu, samat miehet pyörivät kuvioissa pyörimättä tarpeeksi kuitenkaan.

Viime päivinä olen taas viettänyt aikaa jonkin verran Hipin seurassa, ja on ollut ihan mukavaa, ei siinä mitään. Vaikka hänen seuransa on mukavaa ja rentoa, sekä seksi miellyttävän toimivaa, ei se kuitenkaan ole tarpeeksi. Tottakai kaipaan jotain enemmän, vaikka todellisuudessa tilanteen ollessa niin en ehkä haluaisikaan... Ihme tuuliviiri.

Seuraavaa Suurta Kohtaamista odotellessa siis.

Nothing left to say

Elämäni on toistaiseksi niin tasaista, etten edes tiedä mistä kirjoittaa.
Toisaalta kaipaan huolettomia tyttöjeniltoja viattomine (tai jopa viallisine) sutinoineen, ja kovat pohdinnat kävimme eilenkin K:n kanssa uloslähdöstä. Talvinen sää ei kuitenkaan erityisemmin houkutellut, joten siihen kaatui hurja illanviettosuunnitelma.

Tällä hetkellä elämä tuntuu hyvältä näin tasaisena, ja myös siltä, että joka päivä "saan" siltä enemmän. Vaikka pelkäänkin kaiken onnen olevan tiputus aina vain korkeammalta takaisin tantereeseen.

Ajatuksissa on myös se, että ehkä minun osaltani lasikengän on aika jäädä pienelle tauolle. Saatan toki kirjoitella silloin, kun sellainen tunne tulee, ja niin varmasti teenkin. Kirjoittaminen on paras tapa purkaa tuntojaan, joita ei edes ääneen halua sanoa.

Miehet, jotka minun elämääni ovat toistaiseksi näyttäneen jäävän pysyvästi, ovat A ja Draamakuningas.
Toinen kaverina, toinen jonain huomattavasti vakavempana. Toivottavasti vielä pitkään.

Kuunteleva korvapari, puhuva suu

Vanha ystäväni, jojo-efekti on taas täällä. Yhtenä päivänä olen hyvällä tuulella, tyytyväinen elämääni tässä ja nyt. Seuraavana kaikki menee pieleen ja nekin asiat, joiden luulin olevan pysyvästi melko hyvin, ovat pielessä. Näinä päivinä kaipaa kuuntelevaa korvaparia.

Herra Kultalusikka on osoittautunut aika kultaiseksi. En ole edelleenkään nähnyt häntä pitkään aikaan, mutta muutaman kerran olemme olleet tekemisissä puhelimitse. Jostain syystä yhteydenotto on osunut kohdalle silloin, kun olen surullinen. Ei hän varsinaisesti ole onnistunut minua sen kummemmin piristämään, ei niinkuin Hippi, mutta kuuntelijaksi hänestä on ollut. Kai sekin jollain tapaa oloa aina helpottaa, että saa puhua, vaikkei ratkaisua mihinkään löytyisikään.

Hassua kyllä, pari viikkoa sitten hän totesi, että harrastaisi edelleen seksiä kanssani mielellään. Se ei ollut ehdotus, vain toteamus. Saman puhelun aikana hän oli myös sanonut, että vaikka hän ei yleensä pidä yhteyttä keihinkään muihin naispuolisiin, jos on parisuhteessa yhden kanssa (selittänee hiljaiseloa kesältä...), mutta minun kanssaan hän saattaisi jopa olla jossain tekemisissä sittenkin. Vielä puhelun loppupuolella hän totesi, että olipa kiva jutella kanssani pitkästä aikaa, se tuntui myös vilpittömästi sanotulta. Hän tuntui tarkoittavan sitä oikeasti.

Hämmentäviä kommentteja, joista päätellen olen ehkä saavuttanut jonkinlaisen pysyvän paikan hänen elämässään, kuten hänkin omassani.

Yöllinen yhteydenotto

Miksi kuitenkaan toivoin mitään yöllistä viestiä keneltäkään?
Yhteydenottaja ei sentään ollut Iilimato, vaan Draamakuningas aamuöisessä laskuhumalassaan.

Ensimmäinen ajatus viestin nähdessäni oli uskomaton vitutus. Syystä että muistin sen myötä, millainen omahyväilevä taktiikka hänellä onkaan kirjoittaa. Sellainen kylmän kohtelias, jossa hän pitää itseään vain ylhäisenä henkilönä joka vaivautuu laittamaan viestin, mutta toivottaa kivaa loppuelämää jo ensimmäisessä lauseessa. Sellainen, johon vastaaminen tuntuu turhalta jo ennen kuin vastausta on ees kirjoittanut. Saati sitten harkinnut. Tyyli, joka aiheuttaa lukijalleen syyllisen olotilan siitä, että on joutunut kyseisenkaltaisen viestin kohteeksi.

Kirjoitin kuitenkin. Niinpä jälleen kerran vastauksena oli vähättelevä viesti takaisin, jonka myötä ajattelin vihdoin luopua kaikista ajatuksistani häntä kohtaan. Jos ei halua pitää yhteyttä, miksi täytyy edes laskuhumalassa lähetellä mitään? Varmistelua olemassaolostani, mutta miksi? Monen vuoden aikana on kuitenkin käynyt ilmi, ettei sillä oikeasti ole merkitystä, kun ei tilanne koskaan tule kehkeytymään tästä edemmäs. Päinvastoin.

Sen kun tietäisi.

On my own

Istuessani tässä, juoden aamukahvia, pääni lyö melko tyhjää. Olo on rauhaisa. Nukuin yöni aika hyvin, yksin. Pari edellistä yötä tuli vietettyä Hipin kainalossa ja sitä ennen kotiseudulla, joten oman sängyn lämpö tuntui hyvältä monen poissa ollun yön jälkeen.

Hipin vieressä on hyvä nukkua, parempi kuin kenenkään muun vieressä on ehkä koskaan ollut. Vaikea arvioida, kun edellisistä alkaa olla paljon enemmän aikaa. Toisaalta tuntuu, että viimein osaan arvostaa myös sitä oman sängyn ylhäistä yksinäisyyttä. Kaksi tyynyä ihan minulle, eikä peittoa tarvitse jakaa. (Krhm, edellisyönä taisin viedä itse molemmat unikaverini peitoista... kun mikään ei riitä! heh.)

Tieto siitä, etten ole tilivelvollinen kenellekkään, tuntuu tällä hetkellä kivalta. Ehkä se helpottaa, ettei kuitenkaan ole täysin yksin, onhan minulla hänet aina silloin ja tällöin, sopivasti. Voin puhua hänelle kaikesta, muttei se velvoita minua mihinkään. Paljon on yhteistä, mutta niin paljon eroavaisuuksia. Ne epäkohdat eivät haittaa, olemmehan vain hyviä kavereita. Ei se muuta kaverisuhdetta mihinkään, ettei hän usko yksiavioisuuteen, parisuhteeseen se voisi vaikuttaa. Ja vaikuttaisikin.

Jonain päivänä kohtaan Sen Oikean. Kun sen aika tulee, olen valmis. Hän tuskin on kasvissyöjä.

Kohti tuulta ja tuiverrusta, hymy kasvoillani.

Ei yhteistyötä ilman pilluoptiota.

Monen oudon sattuman kautta päädyin tutustumaan erääseen miespuoleiseen henkilöön.
Tarkoituksena oli mahdollisen yhteistyöprojektin toteuttaminen, josta alustavia keskusteluja kävimmekin ihan normaaleissa merkeissä, leppoisasti tilannetta ja suunnitelmia kartoitellen.
Yllättäen tilanne kuitenkin pysähtyi kuin seinään, syystä että..... *rumpupärinää*  hänen erään kysymyksensä myötä vastauksestani kävi ilmi, että minulla on mies.

Ilmeisesti en sen jälkeen sopinut hänen suunnitelmiinsa, koska se maaginen pilluoptio jäi puuttumaan. Yhteistyötoiminta ei siis enää kiinnostanutkaan. Uskomattoman kivalta kyllä vaikutti, että saantimahdollisuudet vaikuttavat enemmän, kuin muut ominaisuudet...
Toisaalta, jos tuolla kriteerillä haluaa valikoida soveliasta yhteistyökumppania, tuskin jäin siis kovinkaan paljosta paitsi. Koomista kyllä, A sanoi minulle tuon yhteistyöherran kuvan nähtyään hänen näyttävän juuri siltä, että tavoitteena tuolla yhteistyöherralla takuulla on rakastelua kynttilänvalossa muutaman punkkulasin jälkeen.

Valikoiko ihmiset yleensäkin vähintään alitajuisesti sellaista henkilöä lähelleen, jonka kanssa voi pariutua, tai edes päästä panemaan? Millä kriteereillä valikoi paikan silloin, kun bussissa on vain käytäväpaikkoja, ja jonkun viereen on istuttava? (itse en uskaltaisi valikoida mitään kuumaa tapausta, koska se tuntuisi liian ilmiselvältä..)

Bonuskorttikaveri

Suhteeni Hipin kanssa on päätynyt tietylle tasolle. Hengailua, leffojen katselua, rentoa juttelua ja seksiä. Läheisyyttä ja rentoa oleskelua ilman sitoumuksia. En olisi vielä joku aika sitten uskonut sanovani tätä, mutta kuulostaa aika kivalta.

Pari päivää olin poissa pääkaupunkiseudulta ja yhteydenpito oli vähissä hänen kanssaan. Tuntui, kuin jokin olisi hullusti, vaikkei sille ollut mitään syytä. En tietääkseni ollut tehnyt mitään. Eilen palattuani kotiin halusin selvittää tämän ja kun hänelle se kävi, suuntasin illalla hänen luokseen.

Katsoimme leffaa ja juttelimme hassuja. Seksiäkin saattoi olla, vähän, ehkä. Nukuin taas kerran äärettömän hyvin hänen vieressään, ihan kiinni. Tietysti unen määrä jäi vähemmälle, kuin mitä olisin kotona yksin nukkunut, mutta eipä tuo haitannut.

Ystävä eduilla, sitä hän minulle on. Yhteisiä juttuja, läheisyyttä, mutta ei sitoumuksia. Kaverihengailua ja sen päälle seksiä, ikään kuin bonuksena. Hyvänä juttuna. Tää tuntuu tosi hyvältä just nyt.

Sattuu kuitenkin

En tiedä johtuuko kipeydestä, vai mistä, mutta jotenkin tietoisuuteen on iskenyt kuitenkin tunne siitä, kuinka Herra B kuitenkin satutti minua.
Aluksi ajattelin, etten välitä, ettei minua todellakaan kiinnosta sitä vertaa, että olisin antanut ajatuksia aiheelle tosissani. Voi olla, että aikaa on nyt kulunut tarpeeksi tajutakseni asioiden olevan toisin.

Kärsin jonkinasteisesta morkkiksesta, ja pidän tällä hetkellä itseäni harvinaisen tyhmänä. Miksi ihmeessä lankesinkaan B:hen? Tai miksi tyhmänä toivoin sen olevan jotain muuta kuin pelkkää keskinkertaista humalaseksiä? Olisi varmaan pitänyt tajuta, että vuosien aikana jokin oli radikaalisti muuttunut kuitenkin. Ilmeisesti en vain enää ollut viehättävä tai muuten tarpeeksi kiinnostava.

Tuollaiset ajatukset seikkailevat päässäni tällä hetkellä, vaikka tiedänkin niiden olevan jollain tasolla ihan silkkaa paskaa. Toisaalta myös tiedän, että ei B minua kovin hyvinkään kohdellut. Tuntuu kurjalta törmätä mihinkään häneen liittyvään, tällä hetkellä itse häneen törmääminen kammottaa ajatuksenakin. Toisaalta taas en mitään niin toivoisi, kuin jotain yhteydenottoa häneltä. Vaikka en mitään haluaisikaan.
Olisi se nyt kaikesta huolimatta mukavampaa olla edes pidetty ja siedettävä, kuin dumpattu ja kehnosti kohdeltu.

Välillä vituttaa olla kaikesta huolimatta näin herkkä, ja helposti satutettavissa oleva.
Ihan vaan Kummelin Kultakuumeessa olevasta kauniista runon loppukaneetista "Koppa tää mua viehättää" päätän tämän surkuttelumonologini ajatukseen siitä, että olisipa yhtä kova kuori kun koppiksilla.
Vaan eiköhän senkin joku äijänköriläs onnistuisi rusentamaan.. *krunts*

Jotenkin luulen, että tällä neidillä koittaa juuri nyt päiväuniaika. Palaillaan ylihuomenna...

Monikko > yksikkö.

Ostin kivalta vaikuttavan kirjan, opas matkakohteisiin joissa jokaisen olisi käytävä edes kerran elämässään. Hinta ei ollut paha ja ajatus on kiinnostava. Pisteet kirjalle kuitenkin hieman laskivat, kun ehdin takakanteen asti. "... joista sinä ja kumppanisi voitte nauttia yhdessä". Ööö, aha.

Minkä takia kaikkialla puhutaan vaan siitä, miten pariskunnat tekee asioita yhdessä. Miksei kyseinen lomaopus voi olla ihan yksinelävälle oppaana, tai vaikka kaverin kanssa matkustavalle. Miksi maailma on niin pariskuntakeskeinen? Jos et ole rakastettu ja parisuhteessa, et ole mitään?

Monet asiat on suunniteltu enemmälle kuin yhdelle. Mitä tahansa ruokatarvikkeita ostat, suurempi määrä on halvempi. Sama koskee monia arkipäivän tuotteita. Yksityisautoilu on kallista, niin myös julkinen liikenne, ei perheliput sovi sinkuille. Ryhmäalennuksia satelee sieltä ja täältä, koskaan et saa bonusta siitä että liikut yksin etkä pidä meteliä. Et vie kokonaista pöytäryhmää ravintolassa, vaikka eihän sielläkään ole yhden hengen pöytiä..

Noh, onhan ihminen laumaeläin, mutta kunhan vaan ajattelin.

Saavutettu syyssutina

Niin siinä sitten kävi, että sain sattumalta syyssutinani. Erään kaupungin taivaan alla, yöllä, ja sen ihmisen seurassa, jonka kanssa halusinkin olla. Tuli seesteinen ja rauhallinen olo.
Putoavia lehtiä, värikkäitä lehtiä, katuvaloja, hämyisiä kuppiloita pianisteineen ja lähes autioitakin katuja.
Se olo mieluusti saisi olla tälläkin hetkellä, mutta tilalla on surkeus ja tyhjyys. En tiedä, onko mitään mitä odottaa, vai kuihtuuko kaikki tähän. Pelottaa kaikesta huolimatta, ettei tulevaisuutta tälle tilanteelle ole olemassakaan. On niin monta asiaa, jotka voivat romuttaa vielä kaiken. Kuten minä itse.

Mieleen eiliseltä jäi myös eräässä liikkeessä oleva aivan Johnny Deppin (huom, en ole teini-ikäni jälkeen suuremmin viehättynyt Deppistä..) näköinen herra. Vaikka olin miesseurassa, hän avoimesti flirttaili kauempaa, enkä oikein tiennyt kuinka suhtautua. Tuima katsekaan ei tuntunut oikealta ratkaisulta, kuten ei hymyilykään. Taisin vain olla ja möllöttää keskivertoameeban kaltaisesti. Korkeintaan vaivautuneesti hymyilin, ja A huomautti vieressäni, ettei deppkopio saa ilmeisesti silmiään minusta irti.

Mietin tässä myös sitä, kuinka paljon kaipaan spontaania suutelemista kaiken siirappisuuden uhallakin. Edellisestä kerrasta kun on jo hiukan aikaa..

Kuitenkin, minä sain syyssutinani.
Jee!

Kuvaviesti

Sain tässä eräänä päivänä melko mielenkiintosen viestin. Herra PP lähetti kuvan seisokistaan... Aha.

En jostain syystä vastannu siihe ekana mitään. Mitä tommoseen nyt ees voi sanoa, ihmetellä vaan. Parin tunnin perästä sieltä tuli viesti, ettenkö tykännyt? Hän kertoi ajatelleensa peppuani ja näin oli tapahtunut... OK. Minua ei välttämättä kiinnosta, eh?

Kaikki tällänen palauttaa vaan mieleen sen ikävän tosiasian, etten oikeestaan kelpaa mihinkään. Tää yhdistettynä keskusteluun Hipin kanssa, kertoo vaan just sen todellisuuden, miten asiat on. En tiiä miten oon tähän päätyny, onko itseaiheutettua vai vaan äärimmäisen paska tuuri? Kuitenkin, totuus tuntuu olevan, että oon joko kiva ihminen tai kiva petikumppani, en koskaan molempia.

Noh, ainakin Hippi todistaa käytöksellään, että oon ehkä ihan mukava ihminen. Kelpaan siis kuitekin muuhunkin kun seksiin, nää kaks puolta kun sais vielä yhdistettyä...

Nyt ensiesittelyssä!

A:n sain raahattua eilen elämäni ensimmäisenä miespuoleisena esiteltäväksi vanhemmilleni, sattuman kautta.
Tilanne ei edes tuntunut absurdilta, vaikka kaikenlaisia esittelytilanteita ja muita kammoankin ihan urakalla. Koska nyt kyseessä oli olosuhteiden pakko, vältyin itsekin pahimmalta kammolta. (Aiemmin en koskaan ole halunnut näyttää yhtäkään miestä, sillä en ole uskonut niiden säilyvän elämässäni seuraavaa päivää pidemmälle..eikä se huono valinta ole ollutkaan, olen suorastaan ylpeä järkevyydestäni. Ellei asiaan lasketa sitä, että sukulaiseni todennäköisesti laskevat minun olevan hyvää vauhtia parikymppisyyden ohittaneena löytäneen ensimmäisen "mielitietyn". Voi nyt apua..)

A suoriutui mielestäni lunkisti, ja lupasi jopa tulla mielellään uudelleenkin. Pitäisikö siitä tulkita jotain?
Jossain takaraivossani vain jyllää outo ajatus siitä, että puhallankin itse pelin poikki tuon ensiesittelyn jälkeen. Tai että minun tuurillani tämä juttu olikin nyt lopullisesti tässä, kun tein kohtalokkaan esittelyvirheen. VIRHEEN! Vaikkei se ollut edes virhe, vaan ilmeisesti ihan hyvä juttu. Kai?
Ehkä se vielä selviää.

Voisikohan joku nyt ystävällisesti tunkea jäitä lätsääni???

Klassiset sanat

"En mä halua seurustella tässä elämäntilanteessa"

Taas. Tää ei oikeesti oo todellista, miks taas tapahtuu näin? Olis ees eka tai toinen kerta, mut alan olla kuullu kyllästymiseen asti noita sanoja... vaikka eihän se Hipin vika oo, että niin on muutkin sanoneet.

Mitä jatkossa tapahtuu, sitä en tarkalleen tiedä. Tein kuitenkin jonkinlaisen päätöksen ajatella tätä asiaa positiivisesti. On hyvä, että hän otti sen puheeksi nyt, eikä paljon myöhemmin. Ehkä vähän aikasemminkin ois voinut, mutta joo.

On myös hyvä, että tää ei ehkä ees tuu kauheesti vaikuttamaan konkreettiseen elämään. Edelleen, viihdyn hänen seurassaan liian hyvin. Kun olen siellä, kaikki on hyvin. Hän saa minut unohtamaan kaiken pahan, mitä ympärillä normaalisti on, kun olen yksin. Kaikki pahat ajatukset ja huono tuuli jää oven ulkopuolelle, kun menen hänen luokseen.

Ja kyllä varmaan tuun jatkossakin viettämään öitä hänen kainalossaan. En oo koskaan osannut kunnolla nukkua miehen vieressä, fyysisesti tosi lähellä. Aina on liian kuuma ja ahistavaa. Vaan ei nyt. Hippi rauhoittaa minua jopa unissani ja nukumme molemmat hyvin kiinni toisissamme. En tosiaan oo valmis luopumaan siitä, ja miks ees pitäis?

Niin, kavereita sitten. Ei siitä varmaan ois mitään tullu kuitenkaan?

Kohtaaminen

Päätin silloin aiemmin lähteä pienelle reissulle. Ihan hyvällä fiiliksellä.
Tiesin erään miehen olevan töissä matkakohteessani, mutta ajattelin, että tuskin osuu hänen työvuoronsa minun visiittini ajaksi. Vaan kohtalopa oli päättänyt toisin.

Bongasin kyllä, ettei kyseinen herra ollut töissä, mutta illalla myöhemmin minua odottikin yllätys..
Herra oli viettämässä vapaa-aikaansa uuden tyttöystävänsä kanssa työpaikallaan, ja minut huomattuaan aloitti uskomattoman muijalääppimisen, ja samalla piti toki huudella viereiseen pöytään.

Tuntuu typerältä, että aikuiselle miehelle olisi pitänyt todennäköisesti mainita, että "kyllä, näin sinut, ja tervehdin". Koin lähes myötähäpeää seuratessa ja kuunnellessa hänen elosteluaan..
Miksei voi vain tervehtiä, tai vaihtaa vaikka kuulumisia normaalisti? Lähinnä huvitti teinimäinen "katokumullaonkimuija" -taktiikka. No, kukin tyylillään..

Ohitettu ikävä

Juttelin Latinon kanssa ja minulta pääsi syvä helpotuksen huokaus, hups? Hän ei tulekaan tänne, ei ainakaan tänä talvena.

Silloin ikuisuus sitten, kun palasin reissultani, en mitään muuta toivonut kuin että näkisin hänet taas. Ikävöin Latinoa jo ennenkuin erosimme. Palattuani Suomeen alkoivat puheet siitä, miten paljon kumpikin ikävöi. Puhuttiin, missä tavattaisiin ja miten pian se olisi mahdollista. Hän sanoi tulevansa tänne.

Odotin ja odotin, kenties ikävöinkin. Kuitenkin, jossain vaiheessa vain unohdin. Unohdin, kuka hän minulle oli ja millainen hän on. Silti juttelimme tottumuksesta ja juttelemme edelleen. Se ei vain enää merkitse minulle mitään. Olen palannut arkeen, ainakin niiden haaveiden kohtalta, jotai minulla hänen takiaan oli. Haaveiden, jotka olivat häntä varten.

Kun hän pari päivää sitten ilmoitti, ettei lopultakaan voi tulla tänne, olin helpottunut. Hän oli jo aiemmin puhunut marraskuusta mahdollisuutena ja olin ollut kahden vaiheilla. Halusin kyllä nähdä hänet, mutta... Niin. No, nyt voin sen varsinkin itselleni myöntää, etten halua häntä tänne. En halua häntä sekoittamaan päätäni taas, hän tekisi sen kuitenkin. Elämä tuntuu aika hyvältä tässä ja nyt, ilman ylimääräistä sekoilua jonkun Latinon takia...

En edelleenkään sano, ettemmekö koskaan tapaisi. Päin vastoin, toivon että tapaamme. Koska jos tapaamme, se on todennäköisesti suuri seikkailu minulle. Jollain tapaa luulen sen kuitenkin tapahtuvan jossain muualla kuin täällä.

Nyt ei vain ole sen tapaamisen aika.

Ensimmäinen "parisuhde"

Teininä rakastuin (ihastuin) päättömästi netissä. Suloinen, itseäni vanhempi poika, jonka en olisi koskaan uskonut kiinnostuvan minusta. Välimatkamme oli aikamoinen, mutta eihän se keskustelua alunperin haitannut. Silloin siitä webcamista oli oikeasti hyötyäkin mesekeskusteluissa, sillä oli kuitenkin kiva nähdä toinen edes sen välityksellä.

Muutaman kuukauden puhelinkeskusteluiden, viestien ja muiden jälkeen matkustin vihdoin lähemmäs häntä, perhoslauma vatsassa ja suuret odotukset mielessä. Tulimme hyvin toimeen, ja ajattelin muuttoa lähemmäs häntä. Seurustelua ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kun eräästä nettipalvelusta löysin muiden kirjoittamia vihjailevia kommentteja: "sulla on muijakin vielä..." . Kun poikaystävältäni kysyin, mitä kommentilla tarkoitettiin, en saanut mitään vastausta. Kunnes löysin sattumalta netistä tiedon, että ihana kultamussukkani olikin edeltävänä viikonloppuna pokannut baarista jonkun tyttösen itselleen, ja olikin parisuhteessa myös tämän kanssa. Ihme kyllä itkua ja porua ei kestänyt osaltani kuin noin viiden minuutin verran. Seuraavana viikonloppuna minullakin oli jo uusi lohtu kainalossa..

Kuin kohtalon oikkuna muutin kuitenkin lähemmäs tuota ensimmäistä poikaystävääni, vaikka emme missään yhteyksissä enää olleetkaan. Toisena päivänä uudella paikkakunnalla, kaikkien paikallisten joukosta onnistuin tietenkin törmäämään häneen sattumalta. Ei niitä iloisimpia kohtaamisia, mutta päädyimme peräti kavereina käymäänkin kahvilla sen jälkeen. Ilmeisesti poika tunsi niin suurta syyllisyyttä teoistaan, ja siitä sanoikin minulle. Kaveruus ei johtanut edes ystävyyteen, kunnes vielä muutamaa vuotta myöhemmin, aikuistuneimpina päätimme mennä kahville. Huomasin löytäneeni itseni hänen asunnoltaan seuraavana päivänä, sitä seuraavana, huomasin hänen makaavan sängylläni, ja suunnittelevan asioita kanssani.

No, kuten jo arvata saattaa, ei tilanne johtanut silloinkaan mihinkään sen suurempaan, mutta tulipa katsottua sekin kortti loppuun. Oikeastaan tunsin itseni hirviöksi, sillä minulla oli toinenkin epämääräinen suhde samaan aikaan, taas kerran. Nimittäin tuon ensimmäisen poikaystävän ensimmäistä tapaamiskertaa ennen olin langennut Ensirakkauteen, ja teinkin elämäni tyhmimmän valinnan heidän kahden välillä.
Mitään ei toki pitäisi katua, mutta olisi silloin teininäkin voinut yrittää edes käyttää aivojansa muuhunkin kuin viikonloppukaljojen hankintakeinon miettimiseen.

Leffatapaaminen

Tulipahan käytyä leffassa Samanlaisen kanssa. Ihan vaan kaveripohjalta. Kohtaaminen lähes neljän kuukauden jälkeen oli vähemmän outo, kuin olin ajatellut. Vaikka olemmekin jutelleet internetin välityksellä, minua hieman jännitti tavata hänet. Matkalla kohti tapaamispaikkaa ehdin miettiä pariin kertaan, onko tässä sittenkään mitään järkeä. Mielessä myös kävi, että tämä olisikin jokin hänen lopullinen, suloinen kosto-operaatio ja hän vain jättäisi ilmaantumatta. No okei, ei hän ole ollenkaan kostaja-tyyppiä.

Ennen elokuvaa kävimme haukkaamassa hieman jotain syötävää. Tuntui rennolta kävellä kadulla ja jutella tavallisia juttuja. Jälkikäteen mietittynä pääasiallinen keskustelunaiheemme taisivat olla molempien nykyiset ja muutamat entisetkin jutut. Minä puhuin Hipistä, hän jostain tytöstä. Tuntuu, kuin se olisi ollut jonkinlaista todistelua oman elämän sujumisesta nyt juuri hyvin, vaikka meillä kävikin miten kävi.
Sensijaan meistä ja siitä mitä kesällä kävi, ei juurikaan puhuttu. Sivulauseessa ehkä ohimennen saatoin mainita jotain sellaista, mistä tuskin kukaan ulkopuolinen olisi edes voinut arvata sen liittyvän mihinkään yhteiseen.

Leffa oli jees, ja seurakin. Kaikesta huolimatta kovassa leffateatterin penkissä istuessani ehdin pariinkin otteeseen ajatella, miten paljon mukavampaa olisi Hipin seurassa. Leffa olisi toki voinut olla sama, mutta kaikki muu erilaista. Pehmeä sänky ja seurana hän. Hiljaisuuden sijaan leffan kesken olisikin sopivaa puhua jotain, jos olisimme koti-oloissa. Pimeys ei olisi yhtä vallitsevaa.

Tosiasiassa minulle oli melko sama olinko yksin vai Samanlaisen seurassa. Hän istui viereisellä penkillä, mutta se tuntui merkityksettömältä. Hän ei tosiaan kiinnosta minua, kuin satunnaisena kaverina ja olen siitä varsin tyytyväinen.

Hippi kyseli kovasti perääni, mihin aikaan leffa päättyy ja kenen kanssa olen.. hän kun asuu lähistöllä. Ehkä hänkin vähän ikävöi, onhan tässä jo pari päivää mennytkin tapaamatta.

Soita mulle! (tai laita ees viesti???)

Tajusin vasta nyt, kuinka paljon edeltävänä viikonloppuna toivoinkaan saavani yöllisen tekstiviestin.
Vaan enpä saanut. Puhelimeni pysyi täysin mykkänä. Niinpä tietenkin, sillä milloin tuollaiset toiveet käyvät toteen?

Eniten olen kaikesta huolimatta toivonut B:n muistavan olemassaoloni, ja kaiken muuttuvan samanlaiseksi kuin vuosia sitten. Voi olla, ettei tapahdu tässä elämässä. Tai sitten se tapahtuu silloin, kun sille ei ole enää mitään mahdollisuutta. Kuinka tyhmäksi voikaan itsensä tuntea havahtuessaan yöllä toiveikkaana katsomaan puhelintaan? (toiveikkuus siis todella perustui johonkin,eikä pelkästään mielitekoihini)
Plussapuolena voin varmaankin pitää sitä, etten sentään itse ole lähettelemässä säälittäviä kerjäysviestejä tai muitakaan pikku tunnustuksia yhtikäs kellekkään.
Taika noihin odotettaviin yöviesteihin ja muihin yhteydenottoihin perustuukin ainakin minun kohdallani siihen tiettyyn vatsanpohjaa kutkuttavaan, ja vakavaa hymyä aiheuttavaan tunteeseen, jonka ei tarvitse edes sitä pientä onnenhetkeä suurempaan johtaa. Harmiton sutina, ja jonkun minun mielestäni ihanan ajatuksissa oleminen vain tuntuisi...kivalta. Piristävältä, ja sellaiselta kuin nuorempana.
Tämän ikäisenä ei pitäisi tuntea itseään vanhaksi, mutta niin siina vaan on päässyt käymään. Jännittävät ajat ovat toistaiseksi ilmeisesti poismennyttä elämää, ja ympärillä olevat ikätoverit lisääntyvät- sekä vakiintuvat uhkaavasti. Paitsi K ja minä.

Allekirjoittanut on ainakin hyvää vauhtia vanhapiikautumassa ajatustensa ja kyynisyyden määränsä suhteen. Olo on välillä kuin dementoituneella, kun ei muista miltä kunnollinen sutina vatsanpohjassa tuntuukaan. Ja sitten kun sitä viimein ilmenee, se tunne katoaa yhtä nopeasti kuin tulikin. Eikä siitä taaskaan muista oikeastaan mitään muuta kuin sen, että mikä helvetti minuun meni, kun tuollaisestakin ihmisestä sellaisia viboja sain hetkellisesti??

Nyt kun olen asiasta "ääneen" sanonut, olen lähes varma, että saan kuitenkin Iilimadon kaltaiselta kestosuosikiltani jonkun sangen ihanan kännisen tunteidentunnustuksen perinteisten "anna pillua" -tyyppisten romantiikkapläjäysten kera.

Taidan varmuudeksi sulkea puhelimeni seuraavan yön ajaksi.

Here we go again...

Niinhän se taas menee, ettei ikinä pitäisi vannoa mitään. Kavereita vaan, joojoo.

Se tunne kun hänen seurassaan on hyvä olla. Se tunne kun huolet ja murheet painuvat taka-alalle. Se tunne kun jännitys kutittelee vatsanpohjaa, etkä vielä oikeastaan tiedä onko missään mitään järkeä. Se tunne kun hän rutistaa sinut lähelleen, hengittää syvään tuoksuasi ja suutelee niskaasi kevyesti. Se tunne kun et halua mennä nukkumaan, muttet myöskään nousta sängystä hänen jäädessä sinne nukkumaan. Se tunne kun haluaisit vain jutella kaikesta maan ja taivaan välillä, kyllästymättä ikinä.

Se tunne kun kaikki tuntuu olevan hyvin.

Voi Hippi minkä teit.

Äkkinäisen päätöksen hetki

Kamppailen juuri päässäni pahan ongelman kanssa: lähteäkö muutaman tunnin kuluttua pienelle matkalle, vai romahtaako kaikki käsiin, jos poistun hetkeksi? (ihan muutkin kuin romanttiset syyt arveluttavat)

En todella osaa päättää, elänkö kuitenkaan itselleni, vaiko satutetuksi tulemisen peloilleni?
On silkkaa idiotismia omalta osaltani edes ajatella, että esimerkiksi jatkuva kotonaoleminen vaikuttaisi siihen, satuttaako tuo eräs herra toimillaan minua vai ei. Miksi tämä typerä alitajunta silti uskottelee minulle niin?
On vaikeaa luottaa, tai olla pelkäämättä. Järkevältä ei myöskään tunnu jatkuva epäily, koska en lopulta hyödy siitäkään yhtikäs mitään.

Takaisin asiaan...
Jos lähden pian pienelle lomalle (jälleen), saattaa tiedossa olla ainakin yksi itseäni reilusti vanhempi mies, joka todennäköisesti jahtaisi minua innoissaan. Ihan mukava tyyppi, ei siinä mitään, mutten kaipaa toisaalta lainkaan sellaista huomiota. Toisaalta taas miespuolinen kaverini seuralaisena todennäköisesti rajoittaisi ei-toivottuja lähestyjiä reilusti. Tässä vaiheessa yksikään irtiotto kodista ja muista liiankin tutuista ympyröistä ei tunnu ollenkaan pahalta. Miksi siis en osaa kuitenkaan päättää?

Jos voisin tehdä aivan mitä haluaisin, nyhjäisin mieluiten nauramassa tyhmille jutuille A:n kainalossa sohvannurkassa. Vaikka loppuelämäni.

Hyvän- (ja pahankin) päivän tuttu

Hassua kyllä, olen jutellut Samanlaisen kanssa viimepäivinä jonkin verran. Positiivista huomata, että juttu kulkee edelleen kuin silloin joskus. Nyt kuitenkin on varmaa, että olemme vain kavereita, mitä en olisi uskonut kaiken jälkeen tapahtuvan.

Muutama päivä sitten kieriskelin eksistentiaalisen kriisini pohjalla. Kaikki tuntui pahalta ja lohduttomalta. Päätin avautua hänelle ja kyllähän se hieman helpotti. Hassua, kun joskus tuntuu helpottavalta puhua lähes kenelle tahansa, kuka lähettyville osuu. Konkreettisesti en kyllä häntä ole tavannut sitten elokuun, mutta onhan noita muitakin keinoja. Tosin, elämän tylsyyden sivutessa aihetta, hän kysyi minua ohimennen leffaan. Taisin sanoa, että miksei? Ja niin, miksipä ei. Meillä molemmilla on kuitenkin selkeä käsitys siitä, että olemme vain kavereita, tai ehkä jopa vain tuttuja.

Lohdullista ajatella, etteivät ne väärät valinnat ja vahingolliset toisten satuttamiset olekaan ikuisia. Anteeksianto on mahdollista.

Valmis luopumaan?

Jos nyt päätyisin A:n kanssa pysyvästi yhteen, tai löytäisin muuten sellaisen, joka kerralla veisi jalat alta, niin olisinko valmis luopumaan elämäni muista miesmahdollisuuksista? Valmis siihen, että keskittyisin elämässäni oikeasti vaan yhteen ainoaan mieheen, pysyvästi? Ajatus epäilyttää välillä, mutta A:ta ajatellen luulisin olevani valmis.

Otsikko ajatukseltaan ehkä huijaa hieman väärään suuntaan, koska ei se uskollisuus luopumistakaan olisi. Mutta voiko välttyä ajatukselta siitä, mistä kaikesta VOI jäädä paitsi? Ah, ikuinen jossittelu. Siihen on aina niin helppo turvautua, jotta voi mutkistaa asioita entisestään. Tuntuu pahalta ajatella, ettei mikään ole ikuista. Avioliitotkin voivat päättyä ennalta arvaamatta, ja kaikki valua hukkaan. Heittäytyminen pysyvästi ajatuksena epäilyttää, ja ehkä enemmän sen toisen osapuolen kuin itseni osalta.

Karua kyllä, näihin tunnetiloihin auttaa aina kliseinen sinkkuelämän katselu teemuki kädessä. Ajatukset saa silloin jonnekin muualle sopivasti, ja kaikki vaikuttaa kuitenkin Manolo Blahnikeilla kuorrutetulta. Sopivan epätodelliselta.

Kuinka kauan jaksan odottaa A:ta?
Pitäisikö minun "suorittaa loppuun" nuo tietyt miestapaukseni, jotta alitajuntani päästäisi lopullisesti irti? Vaikka haluaisin katsoa useempiakin kortteja loppuun, niin loppuvatko ne oikeastaan milloinkaan? Tuskin. Ehkäpä yritän nousta itseni yläpuolelle, tilanteen herraksi.

Kielletyt leikit

Tuossa K:n edellisestä postauksesta on helppo siirtyä aiheeseen nettiseksi, puhelinseksi ja muut ei-minun-makuun olevat outoudet.

Puhelin- ja nettiseksiin törmää nykyään useinkin, tai ehkä lähinnä niihin jotka sitä kaipaa. Mistäköhän syystä ne tapaukset useimmiten on miehiä?

En koskaan ole itse erityisemmin viehättynyt kummastakaan, kun ei niistä sitä oikeaa tunnetta saa. Laiha lohtu siis. Molempia olen kyllä kokeillut, mutta lopputulos on ennemminkin ollut epätoivoinen naurunpurskahdus.
Voi myös johtua siitä, etten erityisemmin viehäty runkkaamisestakaan. Ennemmin odotan oikeita tilanteita, ja luotan siihen, että niitä tulee.
Ja voi niitä, jotka etsivät chateista itselleen "camikivaa". Ei nyt helvetti, tahtooko joku tosissaan katsella jonkun randomin kasvotonta runkkaamista? Tunnen jonkinlaista myötähäpeää niitä yksilöitä kohtaan.
Voisin kyllä kuvitella itse käyttäväni camia tai muita vastaavia keinoja siinä vaiheessa, kun haluaisin piristää mahdollista omaa miestäni, mutta silti suustani en haluaisi päästää mitään eroottisia novelleja, kun ne teennäisiltä tuntuisivat kuitenkin. Ja jättäisin muutenkin toiminnan pysäytetyn kuvamateriaalin tai tavanomaisen stripteasen tasolle.

Mutta mikä taika noihin sitten kätkeytyy? Houkuttaako joku salainen "kielletyn" tunne tuotakin kaikkea?
Ymmärrän kyllä sen, että pienet vihjailut toimii, mutta ihan koko tilanteen fantasiointi, tai ei-mihinkään-johtava paskalänkytys ja runkkailu? Hohhoi.. ilmeisesti minulla on jäänyt jotain hienoa tajuamatta.

Voi olla, että omaan myös traumoja ystäväni ja erään herran välisestä nettiseksistä. Pysyvästi mieleeni on jäänyt lause "ja sit mä nuolisin sun römpelöös..."

  ...siis anteeksi mitä?

Ehdotuksia

Hahaa, PP ilmoitteli itsestään. Yksinkertainen kysymys vain, "Leikittäiskö vähän camilla? ;)"

Eka reaktio oli naurahdus. Ei oo totta, en ois ees uskonu että siitä enää ees kuuluu mitään. Näemmä olin väärässä. Puoli päivää tuli viestiteltyä hänen kanssaan, vaikka vastasinkin ei. Tulis tänne leikkimään jos jotain haluaa, en minä tollaiseen lähde mukaan..

Koko viestittely koostui pääasiassa siitä, mitä tehtäisiin jos hän tulisi tänne, mitä sanoikin. Tuskin mitenkään tosissaan, että se koskaan tulisi tapahtumaan. Tällä hetkellä ei kyllä edes tunnu siltä, että haluaisinkaan. Pysykööt siellä missä on. Muutamaan otteeseen hän pyysi minua lähettämään kuvan perseestäni. Aha, joo. Yllättävää. Kiitos, mutta ei kiitos.

Kertoo taas vaan tää koko juttu, että mitä miehet minusta haluavat. Seksiä. Just joo.

Jotain todellista.

Nyt vaikuttaa siltä, että A tosiaan tahtoo yrittää kaikkensa.

Mieleni tekisi pomppia riemusta, sillä onhan se juuri sitä, mitä olen niin pitkään halunnutkin. Ne ongelma-asiat eivät nyt sinänsä ole muuttuneet mihinkään, vielä, mutta ilmeisesti sitä kohden ollaan menossa. Ainakin jos hänen puheisiinsa on uskominen.

Kahteen päivään on sisältynyt esimerkiksi oleskelua hänen sukulaistensa kanssa, ja kerrankin olin täysin julkinen, vaikken tyttöystävänimikkeellä edelleenkään ole. Yöllinen puhelinsoitto puolihumalaisine korulauseineen oli myös kiva, sillä tiedän, ettei A ole turha paskanlänkyttäjä. Etenkin sanat siitä, kuinka hän oli puhunut minusta sukulaisilleen hänen naisenaan, pönkitti tätä heikkoa suhdeitsetuntoani reilusti. Ehkä minusta vielä joskus todella tulee hänelle jotain, ihan todella.
Ellei tämä kaikki sitten ole jotain sairasta, turhaa vakuuttelua siitä, etten katoa minnekään. En ainakaan halua uskoa niin.

Niin ja B otti yhteyttä typerän kysymyksen merkeissä, ja jaksoi jauhaa kuinka mun lähellä oli niin kivaa, ja ois kiva olla tekemisissä. Minusta ei.

Pelkkiä frendejä, todellaki!

Hahaa, todistettu on; Mies ja nainen voi ihan helposti olla pelkästään kavereita. Minä nimittäin vietin tuossa lähemmäs vuorokauden Hipin seurassa. Katottiin leffaa, juotiin pari ja nukuttiin yhdessä. Todellakin paino sanalle nukkuminen, sillä mitään muuta ei tapahtunut, vaikka nukuimmekin aika lähekkäin. Niin epätodennäköiseltä kuin se kuulostaakin, niin silti tapahtui. Ja miksei joskus toistekin voisi :)

Hän vielä jälkikäteen sanoi, että olipa kivaa kun kävin. Samat sanat, eikä mitään huonoa olotilaa mistään, mitä ehkä kuitenkin saatoin hieman pelätä etukäteen, että jos jotain olisi tapahtunut. Vaan ei tapahtunut!

Voittajafiilis.

Väärien elämäntilanteiden nainen

Elämässäni olen useamman kerran törmännyt lauseeseen "ei kyse oo susta, vaan tästä mun elämäntilanteesta..". Lause, jota en myöskään tahdo enää kuulla.
Draamakuninkaan kohdalla kävi selväksi silloin aikanaan, että mikä tahansa elämäntilanne on väärä minulle.
A:n kohdalla on myös käynyt selväksi, että useamman vuoden aikanakaan se "väärä elämäntilanne" ei muutu mihinkään. Minä olen se väärä. Aina ja ikuisesti, paitsi silloin, kun sanon lähteväni koko tilanteesta kauas pois, silloin tyhjiä lupauksia satelee tuon tuosta.

Näin kävi myös B:n kohdalla. Toisaalta ymmärrän häntä, toisaalta en ymmärrä ollenkaan. Ilmeisesti sama laki pätee tässäkin, ikuisesti väärä elämäntilanne, vaikka mikä olisi. Olin vain pakollinen virhe, ja kaikesta puheesta huolimatta kuitenkin pelkkä p*llu hänelle. Koska itse edelleenkin olen taipuva naiviuteen, antauduin typeränä houkuttelevaan tilanteeseen. Monen vuoden halu tuli kyllä saavutettua, mutta oliko se tosiaan tämän kehnoudentunteen arvoista? Harmittaa se, että minulla on tunneside B:hen, ja siksi minä en pidä häntä edelleenkään pelkkänä panona. Mutta todellisuus pelkkänä panona olemisesta tosiaankin sattuu, kerta toisensa jälkeen. Mielikuvaani hänestä on jäänyt vanhat kauniit puheet ja teot, joista ei nykyään taida olla häivääkään jäljellä.

Kaikkien pohdintojen jälkeen olen päätynyt siihen, ettei minusta ilmeisesti ole kuin noihin väärien elämäntilanteiden hetkellisiin iloihin. Ja ne väärät tilanteet saattavat jatkua vuosia, ja aina joku vie välistä.
Tekisipä joku jotain minunkin eteeni, ja haluaisi oikeasti olla kanssani muutenkin, kuin väärässä elämäntilanteessa kuluttamassa aikaa.

Tunteelliset loputtomat tappiot saavat omankin elämän tuntumaan ihan väärältä, turhalta tilanteelta.

Case closed.

Taas yksi hämmentävä tapaus.

Joo, tulipa otettua pieni irtiotto S:n kanssa. Ajatuksen tasolla tuntuu, kuin siitä olisi jo ikuisuus, vaikka vastahan se oli tuossa hetki sitten.

Tällä kertaa olin ehkä hieman tietoisestikin etsimässä satunnaista seksiä. Ajatuksissani ei ollut mitään sen suurempaa, en vain jaksa edes uskoa sellaisen löytymiseen. Miksipä siis en nauttisi edes yhdestä yöstä, jos sellaiseen olisi mahdollisuus?

Loppujenlopuksi minun ei tarvinnut nähdä erikoisemmin vaivaa, kun tapasin sitten herra PP:n. Hieman alle kolmekymppinen, hyväkroppainen, tumma, komeakin. Itseäni pidempi. Ulkoisesti silmää miellyttävä. Jonkin aikaa juteltuamme ihan mukavakin. Juttujen perusteella jonkinlainen tieto siitä, mitä tekee elämällään nyt ja ehkäpä tulevaisuudessakin.

Seksi oli aika kivaa, ei ainakaan valittamista. Humalatilasta toki miinusta, mutta se nyt oli ihan tiedossakin. Se toinen kerta aamulla oli vähemmän humalainen, parempi.

Loppujenlopuksi hän onnistui hämäämään minua. Kiinnostin, mutta en kiinnostanut kuitenkaan sen enempää? Tuntuu, että miehen näkevät vaivaa silloin, kun niillä ei ole mitään tarkoitusta sille. Sitten kun niillä olisi joku tarkoituskin ehkä, eivät ne tunnu tekevän mitään sen eteen kuitenkaan...

Jälkikäteen mietittynä oloni on aika hämmentynyt hänestä. Piti saada numero ja tekstata. Piti kehua. (Persettä, ofc jo heti alkuun, ja muutenkin). Piti yrittää hieman tutustua. Mutta... ei sitten kuitenkaan. Toisaalta, kriteerejäni miettien, paikkakunta oli väärä. Eikai siinä sitten. Ihan kivaa minulla oli, ja loppujenlopuksi sain sen mitä halusinkin, hah.

Irtiotto

K:n kanssa irtiottoillessa törmättiin monenlaisiin miehiin.

Hyvännäköisistä ei-niin-hyvännäköisiin, ja iällisesti ties mitä. Yhteinen tekijä kaikille oli kuitenkin se, ettei yksikään heistä ymmärtänyt sanaa "ei". Juuri kun tyytyväisenä ajattelin, ettei yksikään kalju, ylipainoinen, lyhyt ja mukatrendikäs mies ole eksynyt kimppuuni, hyökkäsi välittömästi yksi sellainen selän takaa kimppuun. Muutaman kieltävän sanan toistellen sekin yksilö tajusi mennä kauemmas. MIKSI minun olemukseni vetää aina noita samanlaisia puoleensa?? He kun eivät vetoa minuun millään tavalla..

Asia jota en tosiaan ymmärrä, on epämiellyttävän yksilön toistuva lähentely kielloista huolimatta. Mikä helvetti siinä on, että yksi ainoa sana voi olla niin vaikea ymmärtää? Ilmeisesti humalatila rohkaisee liikaa, tai sitten se on se luontainen idiotismi tiettyjen tapausten kohdalla.

Muuten itse irtiotolla oli oikein mukavaa, vaikka miehisestä huomiosta ei minun osaltani mihinkään sen suurempaan ollutkaan. Irtiotto myös muistutti siitä, kuinka kaipaankaan elämääni muutosta, sellaista joka ei tapahdu hetkessä, ja vaatii todennäköisesti kärsivällisyyttä loputtoman paljon. Liikaakin.
Milloinkaan kotiintulo ei ole tuntunut näin uskomattoman pahalta, koti ei tunnu oikealta paikalta, muttei tunnu mikään muukaan. Harvinaisen irtonainen olotila.

Unelmia

Olen taas miettinyt omaa elämääni. Mennyttä, nykyisyyttä, tulevaa.

Mennyt on tottakai se helpoin omalla kohdallani. Niin paljon muistoja, johon takertua. Paljon hyvää, ei niinkään pahaa. Tai ehkä en vain halua muistaa pahoja asioita.

Nykyisyys, mitä nyt? Noh, ainakin oon jossain muualla kun koneen ääressä tämän ilmestyessä. Tuli lähdettyä pienelle reissulle, ajastettu teksti siis. Suuremmin ajateltuna, ei mitään sen erikoisempaa. Onhan noita tuttuja miespuolisia ihmisiä, mutta... Ei oikeasti mitään sen suurempaa.

Tulevaisuus sitten... Niin paljon haaveita. On toiveita, on unelmia. Toisaalta en edes tiedä mitä haluan, toisaalta suunnitelmani ovat kovin selkeät. Parisuhde, jotain pysyvää... luulisin. Sillä hetkellä (mm. nyt) kun mitään ei ole, kaipaan sitä jotakin. Sitten kun jotain on, alkaa ahdistaa. Se voi kertoa jotain minusta, mutta se myös todennäköisesti kertoo jotain siitä toisesta. Ehkä se toinen on vain yksi niistä vääristä.

Kyllästyttää ja ahdistaa. Toisaalta olen kuitenkin täynnä toivoa ja uskoa tulevaan. Vielä jossain (toivottavasti lähi-)tulevaisuudessa kohtaan jotain parempaa, kuin mikään edellisistä. Tai ehkä olen jo tavannut sen, tietämättäni. Söpö poika bussissa, komea mies töissä, satunnainen hymy... Kuka tietää! Tai ehkä hän on ihan kulman takana. Hän, unelmani.

Näihin sanoihin ja tunnelmiin päättynee tämä teksti. Ehkäpä ensi kerralla jotain uutta.

Onnenetsijä

Aloin hetki sitten vahvasti epäillä olevani säälittävä onnenetsijä, joka on ehkäpä vain rakastunut ajatukseen rakkaudesta. Tai ehkä lähinnä ajatukseen onnesta. Seuraava teksti sisältää tuhottomat määrät jossittelua.

Voinko koskaan tehdä mitään pelkäämättä, että jään jostain paitsi? Pelkään pelkääväni tehdä valintoja, lähinnä siis miesten suhteen, koska metsästän kuitenkin itselleni onnea niin kuumeisesti. Mielessä pyörii väkisinkin useiden "väärien valintojen" nimilista. Vaikken tästä pohdinnasta, tai tuosta ajatuksesta mitään hyödykään, ajattelen silti. Sattuminen ajatuksena ei houkuttele, ja siksi mietinkin jokaista miesvalintaani hieman liikaakin. Olisi kannattanut tämäkin ajatteluenergia käyttää muutamaa vuotta sitten..

Entä jos olisinkin vuosi sitten hypännyt Draamakuninkaan mukaan? Olisiko se ollut unelmieni täyttymys? Vai perustuuko Draamakuninkaankin viehätys, ja yhteinen kemiamme vain siihen, että ne yhteiset hetket olivat niin satunnaisia? (Kunnes siis kaava menee taas samoin, eli hän eroaa, ja palaa monkumaan minua itselleen..)

Ajatus "varalla olemisesta" tuntuu kamalalta, vaikka pidänhän itsekin tavallaan joitakin miehiä varasijalla. Tosin vain ajatuksen tasolla. Sanat varasijasta taas kuulostavat ihan kauniilta: "Sä tiedät, että sä oot aina mulle erityinen, ja oon aina ihastunu suhun."

Jojo-efekti

On päiviä, jolloin aurinko paistaa. Kaikki on hyvin, jopa enemmän. Piristyn pienistäkin jutuista ja mieli on korkealla.
Ja sitten on näitä päiviä. Mikään ei onnistu ja kaikki v*tuttaa. En usko mihinkään, enkä kehenkään, vähiten itseeni. Kyynisyys ja pessimistisyys pitävät yhteisiä bileitä eikä hyvää mieltä ole kutsuttu. Katkeruus nostaa päätään.

On taas sellainen päivä. Mikään ei suju ja kaikki näyttää lohduttomalta. Helpommin tällaiseen päivään törmää jonkun kivemman, hetkellisen jutun jälkeen. Todellisuus ilmaantuu kovana harmaana betoniseinämänä eteesi, etkä voi välttää törmäämästä siihen.

Tarkkaa syytä tuollaiseen on hankalampi löytää, koska se joskus katoaa yhtä äkkiä kuin on tullutkin. Viimeaikoina näitä huonompia päiviä on vain tuntunut riittävän enemmän, kuin hyviä. Kyllästyttää ja rasittaa. Tahtoisin jo jotain parempaa, pysyvästi. Tahtoisin pysäyttää tuon typerän jojon ja saada tähän elämään jotain tasaisuutta välillä, mielummin hyvää sellaista kuin pahaa.

Itkupilli

Syksy alkaa olla ohimennyttä, eikä sitä syyssutinaa näyttänyt ilmaantuvan vieläkään. Bu-huu!
Puut alkavat olla lehdettömiä, ja lämpimät päivätkin näyttävät kadonneen. Ehkä sitten ensi vuonna..
Lohduttaa myös ajatus siitä, etten tosiaankaan ole ainoa jolta nuo sutinat ovat jääneet väliin. Minun syksyni perustunnetiloina taisi olla seesteisyys ja riitaisuus.

Eilen erästä elokuvaa katsellessani huomasin vollottavani lohduttomasti pienimuotoiselle romantiikkahetkelle. En siis ilmeisesti kestä nähdä onnea edes elokuvissa, kun se onni ei näytä minun kohdalleni osuvan. Lievää katkeruutta siis havaittavissa.
Onnensietokykyni tämänhetkinen alhaisuus ei kuitenkaan muuta etovuusreaktiota julkilääppivistä pariskunnista mihinkään, ne tilanteet eivät itketä laisinkaan. Pikemminkin päinvastoin. Kauhulla ajattelin myös sitä, kuinka eräs jo-menneisyydessä oleva "mies" oli juuri järkyttävä julkilääppijä, jolta ei saanut olla hetkeäkään rauhassa. Ei epäilystäkään, miksi annoin kenkää.

Vaikka tuota julkilääppimistä kammoankin, ei mielestäni pienissä huomionosoituksissa ole mitään vikaa. Päinvastoin, sellaiset tekee päivästä paremman ja olosta onnellisemman, kun toinen haluaa jotenkin osoittaa välittävänsä myös julkisesti. Mutta entä sitten baariolosuhteet, ja alkoholin tuoma rohkaisu?
Itse en ole huomannut innostuvani lääppijäksi edes päissäni, mutta ympärillä olevista miehistä etenkin huomaa sen "hieman" estottomamman lähestymistavan. Uskooko joku oikeasti saavansa naisen sillä, että vastaan horjuessa tunkee kielen kysymättä tämän kurkkuun? Äly hoi, älä jätä.. edes humalassa.

Hellyyttä ja hyväilyä

Joo eipä oo näkyny hetkeen. On vaan sellanen olo, että tahtois olla hiljaa jonkun kainalossa, siliteltävänä. Tuntea olevansa jotain, edes hetken verran tärkeä. Ehkä juuri siks Hipin avoin ehdotus hieman houkuttaakin. Valitin sille tuossa, että olis niin kiva nukkua jonkun vieressä, ja se sanokin että sinne saa mennä joskus jos siltä tuntuu.

Joooo, mut... Ehkei sittenkään. Jos vain voisin luottaa, että mitään muuta ei tapahdu, ei edes yrityksiä. Hippi on tosi kiva, mutta tosiaan vaan kaverina. Hänen ajatuksistaan en sittenkään voi olla varma, vaikka hän sanoikin myös, että "nukkumaseura kelpaa yleensä aina". Toisaalta pelkään myös itseäni, koska kyllähän se seksikin tietty kelpais... en vaan haluis pilata tätä kaveruutta, minkään turhan takia. En oikeen usko, että mitenkään haluisin mitään vakavaa hänen kanssaan koskaan.

Toisaalta tekis mieli myös vaan juoda ittensä hirveeseen humalaan mukavaks ja mennä panee jonku randomin kaa. Kuulostaa helpommalta ja todennäkösemmältä, kun mikään kaukainenkaan ajatus siitä, että oisin muka jotenkin merkityksellinen. Kenellekkään. Koskaan.

Muuttuva miesmaku

Kaupungilla ollessani näin niin monia hyvännäköisiä miehiä.
Melkein alkoi itseä hävettämään, kun kerrankin olin hyvinkin harmaavarpusena, meikittä siis, liikenteessä. Ei kovinkaan ominaista minulle, mutta syytän kylmää ilmaa ja kipeyttä enteilevää olotilaa. Jokatapauksessa, en siis ollut kovinkaan...flirttikuosissa.

Miehiä bongaillessa mieleen tuli myös ajatukset siitä, kuinka oma miesmakuni on muuttunut vuosien saatossa. Mikä on muuttunut, mikä on pysynyt samana?

Ennen vahtasin silmä kovana kaikenlaisia rokkipoikia, söpöjä, pörröisiä ja "hassuja". No, onhan ne ihan suloisia edelleenkin, mutten kykene enää kuvittelemaan itseäni sellaisten rinnalle. Tai siis ole vuosiin kyennyt.
Tänään huomasin katselevani enimmäkseen tietynlaisia miehiä, nimittäin sellaisia, jotka näyttävät huolestuttavan paljon elämässäni jo oleville miehille. Ovatko omat aivoni siis aivopesseet minut, vai olenkohan löytänyt mielestäni ulkoisesti täydellisiä miehiä?

Tottahan taitaa olla se, että tutut, tärkeät ja jopa rakkaat ihmiset alkavat näyttää..paremmilta juuri sen tunnesiteen takia. Eli aivoni siis joka tapauksessa huijaavat minua! Miltäköhän nuo kaikki läheiset näyttäisivätkään silmissäni ilman sitä tunnesidettä? Toisaalta, en ole huomannut ex-miekkosten/ihastusten/rakastusten/mitäikinäovatkaan muuttuvan rupisammakoiksi riitojen tai muiden välirikkojen seurauksena.. Ihan samalle ne näyttää vieläkin. Paitsi vanhemmalle. 

Lohduttavaa sinänsä, meistä jokainen rupsahtaa hiljalleen. Ehkä minullakin on valoisa tulevaisuus jossain Kontulan ostarin ravitsemusliikkeessä, kärähtäneessä permanentissa, nahkatakissa, salihousuissa ja karaokessa kotiviiniä laulavana pubiruusuna. Silloin alan varmaan katsella niitä ylipainoisuuteen taipuvaisia killikoita, jotka pokaa kaljan ja povarissa lämmenneen kossun avulla.
Kai se miesmaku muuttuu tilanteen mukaan? (huonompaan).

Ehkä on toivoa sittenkin

Sain taas hieman uskoa miehiin. Luulisin. Toisaalta oloni on aika surullinen ja kenties ikävöiväkin.

Jos tuohon positiivisempaan nyt ensin kuitenkin. Tilanne, josta tämä minulle ilmeni, ei itsessään ole kovin positiivinen, mutta kuitenkin.
Eräs puolituttu pariskunta erosi vakavasta parisuhteesta. Tilanteesta en sen suuremmin tiedä, mutta vietin tämän eronneen miehen ja parin muun tyypin kanssa iltaa eilen. Tottakai ero ja kaikki muukin sen ympärillä oli puheenaiheena jossain vaiheessa iltaa. Mies sanoi edelleen uskovansa tosirakkauteen, eikä hänellä tulisi mieleenkään esimerkiksi lähteä etsimään baarista jotain naisseuraa. Ihan lohdullista ajatella, että jotkut miehet käyttäytyvät noin.
Ja sainpahan hänenkin suustaan kuulla sen totuuden, mitä olen miettinytkin; jos miestä ei kiinnosta, niin sitä ei sitten kiinnosta. Kaikki "Mä en just nyt halua parisuhdetta", -selitykset on vaan kiertoilmaisuja sille, ettei oikeesti vaan kiinnosta.

Erinäisistä syistä myös Latino oli eilen hieman puheenaiheena. Ja noh, siitä ei varmaan tartte sanoo mitään sen enempää sitten...

Perhoslauma ja surkutunnelma

Fiilisten ristiriitaisuus jatkuu.

Nyt vihdoin on iskenyt jännitys ja perhoslauma vatsaan B:n tapaamisen suhteen. Se kun on hyvinkin pian, enkä tiedä kuinka kuitenkaan suhtautua.
Ehkä keskitynkin siihen, että K:n ja minun irtiotto on tärkeämpi. Miehet sivuosaisia.
Osa minusta haistattaa pitkät A:lle, ja syöksyy B:n syliin. Osa ei syöksy kenenkään syliin, vaan tarkkailee asioita etäisempänä. Se kolmas osa sitten roikkuu kiinni A:ssa tiukasti, ja uskottelee kaiken edelleen muuttuvan suorastaan satumaiseksi.

Järki ja moraali taas hokee edelleen, että ei se homma niin mene. Enhän minä ole sellainen todellisessa elämässä. Mitään noista, mutta silti kaikkea. Toivottavasti edes viikonloppu tuo jotain erityistä tullessaan, vaikken päätäni tahtoisi miehillä edelleenkään enempää sekoittaa.

Vaikka en uskokaan "siihen oikeaan", mistä silti tietäisin sellaisen osuvan kohdalle, jos sellainen minulle olisi?
Voihan olla, että peli on osaltani menetetty aikaa sitten. A:n voitoksi. Täytynee kai sekin kortti katsoa aivan loppuun asti, sillä luopuminen sattuu vielä kuitenkin niin paljon.

Päivä Hipin kanssa

Eilinen vapaapäivä venyi aika pitkäksi, ennenkuin lopulta pääsin kotiin. Suuntasin kaupungille jo ennen puoltapäivää ja kotona olin vasta reilusti yli puolenyön jälkeen. Vähän oli väsynyttä tänään, mutta kivaakin eilen. Oli sen arvoista siis kyllä.

Päiväni kulki siis aika pitkälti Hipin seurassa. Hän auttoi minua parissa jutussa ja sen jälkeen olin menossa kotiin. Sitten hän kuitenkin pyysi minua mukaansa kavereidensa kanssa peli-iltaan. Kävimme syömässä ja sen jälkeen porukalla viettämään iltaa. Oli aika mukavaa.

Tällä hetkellä oon siis aika turvallisin mielin hänen kaverinsa. Paino tuolle viimeiselle sanalle. Oli kyllä oikeesti tosi kivaa, mutta ei missään määrin romanttista. Vaikka meillä onkin paljon yhteistä, on ihan liikaa eroavaisuuksia. Kaikesta päätellen myös hän sen tietää, koska ei vaikuta enää siltä ettäkö hän nyt suuremmin olisi minusta kiinnostunut. Aika helpottavaa.

Kerrankin oon oikeesti kyllä tosi tyytyväinen siihen, että oon jonkun kanssa vaan kaveri eikä mitään sen enempää. Ja kenties ihan hyväkin kaveri :)

Tuuliviiri

Joka päivä eri fiilis, ihan eri.
Joka päivä eri tunne, eri mieheen. Muttei samalla tavalla.

Hiljalleen on alkanut epäilyttää ajatukset B:stä. Nyt kun ensi-ihastushuuma on taas kadonnut, en tiedä mitä on jäljellä. Ehkä pian koittavan kohtaamisen jälkeen on jotain? En halua kuitenkaan olla hänellekään mikään leikki, enkä ryhtyä itse siihen, että pomppisin sängystä sänkyyn. Haluan olla merkityksellinen, mutten sillä kuitenkaan mitään överiä "eimevoidapannajosetlupaarakastaamuaikuisesti" -settiä tarkoita. Enkä sitäkään, että hetkessä olisin jotenkin erityinen.
Tai oikeastaan kyllä, erityinen. Enemmän kuin muut.

A:n kanssa välirauha jatkuu mitä parhaiten. Lähes liian hyvin. Niin hyvin, että minua varmaan taas sattuu pian ja kovaa. Pilvilinnoista tuntuu olevan niin korkea pudotus maan pinnalle, vaikkei ne linnat kovin korkealla leijukaan. Loputtomat pettymykset pelottavat, mutta entä ne hyvät hetket? Tai entä jos nyt luovutan, niin jäänkö kaikesta parhaasta paitsi?

Ei pitäisi ajatella asioita noin, mutta silti ajattelen. Edes salaa.
Tässä hetkessä, juuri tällä minuutilla, on hyvä olla. Harvinaisen hyvä. Turhaa ajattelen B:n tapaamista etukäteen, sillä eiköhän itse tilanne kerro, mikä tekeminen tuntuu hyvältä. Vai pyöriikö mielessäni kuitenkin pelkästään A...

Kahden miehen loukku. Vapaalla naisella.

Muutama hymy

Pohjoisen poika on piristänyt päiviäni viimeaikoina. Parina päivänä olemme vaihtaneet muutamia lauseita. Hän vain saa mieleni pirteäksi. Eilen päivän positiivisin asia oli häneltä saamani tekstiviesti. Hän vain halusi kertoa nähneensä unta minusta... eroottisen laatuista sellaista. Kyllähän se tuo hyvän mielen, edes joku ajattelee minusta jotain sellaista.

Eräs toinen, jonka mielen aiheista en edelleenkään ota selvää, on Hippi. Tänään törmäsimme ohimennen ja hän antoi minulle pussillisen lakuja. Se oli todennäköisesti vain satunnainen ja merkityksetön asia, mutta pistää silti miettimään. Vaikka olenkin tuntenut hänet jo parisen kuukautta, en tavallaan edelleenkään oikeasti tunne häntä. Mukava hän kyllä on, mutta vain kaverina. Toivon, että ajatuksensa minusta hänellä ovat vain samansuuntaiset. Tuon ajatusmallin ja oletusten perusteella hänkin sai minut hymyilemään.

Ja kyllähän satunnaiset joskus vastaantulevat komistukset hieman hymyilyttävät. Kaipaisin ehkä hieman pysyvämpää hymyilyolotilaa silti...

Odotan

Sitä, että aika kuluisi eteenpäin. Tässä tiedottomuuden hetkessä ei ole juuri nyt ainakaan hyvä olla.

Mieleen hiipii ajatuksia siitä, että uskallanko Herra A:n tuomien pettymysten ja toiveiden loputtoman kierteen jälkeen ryhtyä enää koskaan mihinkään täysillä?
Onko minusta enää ylipääntäsä kaikkien pettymysten jälkeen mihinkään? Omalla katkeroitumisellani ja kyynisyydelläni toki suojelen itseäni, mutta saatan myös helposti tuhota jotain.
Ajan kanssa asiat toivottavasti muuttuu, mutta kuinka pitkään jaksaa odottaa?
Kuinka pitkään jaksaa taistella huonojen parisuhteiden, niiden yritysten ja muiden kanssa? Milloin tulee eteen tilanne, jossa vaan heittää hanskat tiskiin, kun ei tunne enää minkäänlaista kiinnostusta vastakkaiseen sukupuoleen? (joku "viisas" varmaan nyt ajattelee sen klassisen "vaihda naisiin" -lausahduksen)

Seuraavaan viikkoon tulee mahtumaan paljon kaikkea, enimmäkseen järjettömät määrät stressaavia asioita, mutta myös pieni irtiotto  K:n kanssa arkeen. Ajatuskin hymyilyttää jo valmiiksi, sillä voihan olla että lasikengällekkin on asiaa sen irtioton jälkeen.. ;)

Pientä hajoilua havaittavissa

Maanantai ja paluu arkeen. Tylsää ja harmaata arkea, ainakin mielessäni. Pihalla paistaa kyllä aurinko tälläkin hetkellä, ulkona on oikeastaan aika kaunista. Sään vaikutus ei kuitenkaan pääse ikkunoista sisään. Mieleni on matalalla. Vaihteeksi inhoan ajatusta siitä, että tulevan viikon kuljen kodin ja työpaikan väliä ehtimättä tehdä mitään sen suurempaa. Vapaapäivät tietenkin ovat, mutta ne menevät kuitenkin niin äkkiä. Lähitulevaisuudessa on toki tiedossa kaikkea kivaa, mutta juuri nyt ne eivät jaksa piristää.

Tiedän, että tällä hetkellä ainut järkevä vaihtoehto on käydä töissä. Olla onnellinen siitä, että niitä töitä on. Ja jopa suhteellisen kivoja töitä, kun oikeasti asiaa miettii. Vaikka haluaisinkin lähteä reissuun ja nähdä maailmaa justhetinyt, se ei ole kovin viisasta. Sanotaan, että pitää elää kuin jokainen päivä olisi viimeisesi. Onko kuitenkaan mitään järkeä alkaa polttaa kynttilää kahdesta päästä?

Radiossa puhuttiin eilen jotain rakkaudesta ja ihastumisesta. En muista tarkalleen mitä, mutta se kuvasti kyllä sen hetkisiä ajatuksia päässäni. Päässä pyöri vaihteeksi monia ja taas monia ajatuksia parisuhteettomuudesta ja unelmamiehestä. Tylsään arkeeni yhdistettynä joku toimistorotta-mies ei tulisi kysymykseenkään. Sinä päivänä kun kyllästyn tähän elämääni ja vain lähden, haluan hänen lähtevän kanssani. En tiedä koska se on, ei ihan hetkeen vielä, mutta uskon ja toivon kuitenkin löytäväni hänet, Prinssini valkealla ratsulla, sitä ennen.

Toisaalta tuntuu sekopäiseltä asettaa kriteerejä miehelle, jota ei ole edes tavannut. Jos vaatii liikaa, tapaako sitä koskaan? Vaikka toisaalta, enhän minä ihan mitä tahansa kelpuuttaisi kuitenkaan. Jos niin tekisin, tuskin olisin tässä pohtimassa aihetta. Tätä blogia ei todennäköisesti edes olisi.

Paljon sekavia mietteitä vailla vastauksia. Ehkä huomenna olen fiksumpi.

Sota ja välirauha

A:n kanssa vietetään välirauhan aikaa. Kai edes suunnilleen. On niin monta asiaa, joita pitäisi yhdessä tehdä, ja olisi kiva tulla lomankin kannalta toimeen. (ilman että tarvitsee nukkua eri laidoilla sänkyä, hakata toista tyynyllä tai napata vahingossa toisenkin avaimet..)
Harmi vaan, ettei ongelmallisia asioita saati minun sattumista tämäkään rauhanhetki vie pois.
Eikä sitä, että sain taas kuulla huonoja asioita hänen suustaan.
Sellaisia, jotka varjostavat enemmän kuin kauniit sanat jaksavat valaista..
"sä vaan otat tän liian vakavasti". En nyt ihan niin sanoisi, mutten jaksa leikkiä piilosta tai satuttaa lähimmäisiäni.

Kieroa kyllä, nautin suunnattomasti siitä, kun A oma-aloitteisesti sanoi olevansa mustasukkainen minusta, vaikka on toisin väittänyt. Mustasukkainen kuulemma siksi, että pitää B:tä uhkana.. Totesin vain, että sietääkin pitää. Hän kun osaa käyttäytyä, ja on ystävällinen.
Kai tuo tunnustus jotain kieroutunutta egoani sitten hiveli. Ajatusta siitä, että olisin A:lle vielä joskus jotain muutakin, kuin ikuisesti määrittelemätön merkitsevä nainen.

"Musta oli kiva saada sut hihittämään..."

Never say never

Yllätyin aika lailla kun pari päivää takaperin eräs palasi juttelemaan minulle parin kuukauden tauon jälkeen. Herra Samanlainen jota tiedän loukanneeni kesällä, ilmestyi juttelemaan. En olisi uskonut, mutta ihan normaalisti hän minulle jutteli. En olisi odottanut juttelevani hänen kanssaan enää ikinä.
Pari tuntia siinä taisi vierähtää jutella, ja olihan se kivaa. Juttu kulki niinkuin joskus silloin. Silti hän on edelleen se sama ihminen, josta tiedän etten pitäisi pidemmän päälle. Hän ei vain ole tarpeeksi, paikkakuntakin on väärä...

Eilen illalla vietin iltaa veljeni kanssa pitkästä aikaa. Pienoinen humalatila ja muutenkin rennon illan puheenaiheet palauttivat Latinon mieleeni, kerroinhan hieman reissustani myös veljelleni. Lomareissun ja romanssin miettiminen saivat minut haikeaksi. Sieluni silmin näin hänet liikehtimässä rennosti taustalla soivan musiikin tahtiin hänen tehdessään ruokaa meille. Kuulin mielessäni hänen naurunsa kysyessään minulta jotain. Muistin miltä tuntui nukkua aivan liian kapeassa sängyssä kaksin. Melkein tunsin sen fiiliksen.

Tuntuu haikealta ajatella, että se tosiaan on mennyttä eikä koskaan palaa. Toisaalta on typerää haikailla, mutta eikai siinä tavallaan mitään menetäkään. En vain suostu uskomaan, ettemmekö enää koskaan tapaisi. Vaikka niinhän se on, että never say never. Voin vain toivoa, että tapaamme vielä, toivottavasti pian.

"mulla on ikävä.."

Tuntuu suoraan sanottuna epäoikeudenmukaiselta saada ikävöintiviestejä ja muuta skeidaa puhelimeen, kun todellisuudessa Herra A ei ole valmis tekemään mitään minun eteeni.
Ilmeisesti minun vain pitäisi palata kiltisti takaisin "paikalleni", kestää kaikki ja olla hänelle hyödyllinen. Hänen mielestään kun kiukuttelen turhasta, enkä suinkaan asiasta. Kunnioitus, välittäminen, rakastaminen, arvostaminen, inhimillisyys, moraali... kaikki vieraita sanoja hänelle. Niin, mitäs väliä minulla on, hänhän voi toimia miten haluaa, eikä mikään maailman mahti luo hänelle mitään rajoituksia.

Voimavarat alkaa olla aika lopussa. Heikko mieli houkuttelee takaisin vanhaan kurjuuteen (ja niihin onnenhetkiin), vahvempi minä taas muistuttaa, ettei koko elämää kannata tuhlata ikuiseen on/off -elämään.
Tällä hetkellä tuntuu täysin utopistiselta löytää sellaista miestä, joka ajattelisi muitakin kuin itseään suurimman osan ajasta. Tai jolla olisi inhimillisyys tai jonkinlainen moraali. Johon voisi luottaa.

Koska nuorempana olin typerä, ja löyhämoraalisena pikku luuskana olin varattujen miesten kanssa, on siitäkin jäänyt niin kamala morkkis, ja tieto takaraivoon, etten koskaan voi ryhtyä parisuhteeseen niiden miesten kanssa. Ne kun kuuluvat läheisesti elämääni edelleenkin, ja ovat minulle tärkeitä. Kuinka voisin koskaan luottaa sellaiseen mieheen, jolle minäkin olen ollut toinen nainen? Niin naiivi en sentään ole, että uskoisin olevani niin uskomattoman erityinen, ettei minua petettäisi. Se on myös nähty ja koettu niin monta kertaa.
Kenenkään suhteenrikkojana en ole kuitenkaan ollut, tai lähinnä en ole ollut ainoana sellaisena ainakaan.. Enköhän minäkin ole noista ajattelemattomista teoistani, joilla halusin itselleni palan välittämistä toivoen rakkautta, saanut maksaa ihan tarpeeksi rankasti. Läksyni olen oppinut.

Vilpitöntä välittämistä ja rakkautta saa ilmeisesti vain eläimiltä ja lapsilta.
Välillä tunnen itseni tosi paskaksi muijaksi. No, parempaa kohti. Ei kai tässä muukaan auta.

"Anna minun mennä, älä kutsu takaisin. Älä suostuttele intohimoisin suudelmin. Anna minun mennä, muuten koskaan lähde en, ja jos jään elän aina epäillen."

Todellisuus on täällä taas

Jotenkin tiesin odottaa tätä jo, vaikka kuinka hienon "päätöksen" kaikelle taas teinkin. En vaan osaa olla ilman mitään. Vaikka se nyt onkin ikävä tosiasia, ettei elämässä juurikaan ole mitään. Loppujenlopuksi päivät menee vaan töissä käydessä ja kotona. Kaipaisin jotain uutta, vaihteeksi. Ei sen ees välttämättä tarvitsisi olla mikään mies, mutta... noh olishan se kiva. Toisaalta se ajatus myös turhauttaa, etten osaa vain... olla.

Kaiken turhanpäiväsen stressaamisen typerien miesten takia sijaan kaipaisin kuitenkin hihittelevää onnentunnetta. Jotain uutta, en yhtäkään näistä vanhoista. Haluaisin ihastua typerästi, ilman suurempia murheita tai mietintöjä siitä, miten asiat sujuvat. Vaikka se onkin aika ominaista minulle... Kaipaan perhosia vatsaani. Kaipaan hymyilemistä tyhjyydelle ilman sen suurempaa syytä. Kaipaan hyvää mieltä silloinkin, kun syysmyrsky riepottaa sateenvarjon väärinpäin ja tennarit imevät veden sisään kastellen sukat loppupäiväksi (vaikka turvaudunkin näillä säillä mieluusti pirteänvärisiin haisaappaisiin...).

Missä on ne ajat, kun saattoi hymyillä onnellisena ihan vain siitä syystä, että sattui juuri kohtaamaan ohimennen kadulla jonkun syötävän suloisen komistuksen? Niihinkään en ole törmännyt lähiaikoina, vaan kaikilla kulkee jo käsipuolessa joku, ja koko tilanne menee hukkaan. Yksinkulkevat vapaat miehet näyttävät olevan vain likaisilla lenkkareilla ja kulahtaneella hupparilla varustautuneita turjakkeita, jotka muistivat katsoa peiliin ehkä edellisellä viikolla...

Syyssutinaa kaipaisin minäkin.

Nollaus

Muutamat viime päivät ovat huomaamatta menneet täysin pysähtyneissä tunnelmissa. Siis miesten suhteen.
Olen yrittänyt tehdä kaikkea muuta, kuin vahtia puhelinta tai hoitaa hommia tietokoneen äärellä (kärttämässä samalla miehiä), lukuunottamatta päivittäistä sähköposti-lasikenkä-sosiaalinen media -tarkastuskierrosta.
Mielessä kyllä pyörii useitakin "miksi?" -alkuisia sanoja, mutta olen yrittänyt tunkea niitäkin poispäin. Kävelylenkkien, ja ennen kaikkea vauhdikkaan sisäliikuntapuistopäivän myötä monet ajatukset katosivatkin.

Tilanne siis tuntuu nyt aika nollatasolta. Ei tällä hetkellä erityisempiä tuntemuksia ketään kohtaan, vaan viileän rauhallinen olo. Siitä ei ole aavistustakaan, kuinka kauan tämäkin olotila jatkuu, mutta oletan sen loppuvan hyvinkin pian itseni tuntien. Jostain syystä olen aina pitänytkin syksyä ajankohtana, jolloin tapahtuu muutokset, ja kaikki uusi saa alkunsa. Nytkin monta asiaa on loppumassa, mutta toivon saavani jotain uutta tilalle. Vaikka en mene ollenkaan takuuseen siitä, että saisin tilalle mitään uutta. Pikemminkin pelkään taantuvani vanhaan kaikesta muutoshalustani huolimatta. Kuinka heikko mieli voikaan olla? Tai lähinnä, kuinka manipuloivia niljakkeita miehet saattavatkaan olla? Koska kaipaan läheisyyttä, seksiä ja lämpöä, saatan omata heikon mielen noita elämässäni vaikuttavia miehiä kohtaan.. säälittävää.

P.s. Missä se mun odotettu syyssutina lymyilee?

Hengähdystauko

Mietin töihinpäin kulkiessani, että nyt on just hyvä hetki pitää pieni hengähdystauko. Oon aika tyytyväinen siitä, ettei elämässäni ole yhtäkään miessäätöä tällä hetkellä. Tietenki on noita tuttavuuksia, kenen kanssa on tekemisissä, mut ei mitään juttua kuitenkaan kenenkään kanssa. Latinoon tulee hetkittäinen ikävä välillä, mutta eipä muuta.

Oon edelleenki sitä mieltä, mitä kirjottelin kesäkuussa haluamastani miehestä. "Kriteerit" ei suuremmin oo muuttunu mihinkään, paitsi ehkä vähän tarkentunut. Tiedän, että kuka se ikinä sit tulevaisuudessa onkaan, kenen kanssa seuraavaks mitään juttua enemmän tulee, niin sen sijainti on aika olennainen. Haluun, että se asuu seutulipun kulkualueella, mieluiten tietysti Helsingissä.

Totesin myös, ettei toi nettitreffailu kyl tosiaan oo se juttu. Koen entistä tärkeemmäks sen, että saa toisesta just sellasen ensivaikutelman kun se onkin. Nettiprofiilin perusteella voi liian helposti antaa itsestään turhan ruusuisen kuvan. Livenä kohdattaessa tietää yleensä kuitenkin samantien, mikä se fiilis siitä toisesta on. Ilmeet, eleet ja olemus kertoo paljon. Kuten myös ulkomuoto, minkä voi helposti huijata valokuvassa paremmaks kun onkaan tosielämässä.

En sano heittäneeni just koko kesää hukkaan tapailemalla turhia miehiä. Päinvastoin. Okei, pari on ollu tosi turhaa, mutta on minulla ollut ihan kivaakin. Kyllä kaikesta aina kuitenkin jotain oppii, huonoista kokemuksista enemmän kun hyvistä...

K on nyt täydellisen vapaa ja sinkku, sekä äärimmäisen tyytyväinen asiasta.

Metromies

Metromatkallani koin jälleen kerran jotakin minulle jo lähes tyypillistä.
Olin jäämässä pois metrosta, kun viereeni ilmaantui satunnainen, ihan hauskannäköinen noin kolmissakymmenissä oleva mies.
Kohtaaminen meni osapuilleen näin:

M: "Mikä sun nimi on?"
S: "En kerro..."
M: "Asuksä tos ********?"
S: "Joo?"
M: "No kun mä näin sut bussipysäkillä yks päivä, ja ajattelin et onpa aika kuuma kinkku.. Mihin sä oot menossa?"
S: "Ai, kiitos, heh. Ihan tohon kaupoille vaan"
M: "Ai.. mut hei toivottavasti me törmätään vielä!"

Jäin hymyilemään asemalaiturille hämmentyneenä tilanteesta, kunnes aloin nauraa (ja soittaa refleksinomaisesti K:lle). Tilanne oli taas kerran jotenkin niin uskomattoman absurdi kaikesta huolimatta. Kuuma kinkku??? Ei ny helvetti..

No, ehkäpä hän vielä minuun törmää.

Ohimennyt hymy

Eräänä päivänä olin matkalla töihin, hieman unisena vielä huonosti nukutun yön jäljiltä. Istuin selkä menosuuntaan bussissa ja katselin hajamielisenä ympärilleni, muita matkustajia.

Toisella puolella käytävää, katse menosuuntaan istui arviolta ikäiseni, tai hieman vanhempi mieshenkilö. Hän hymyili minulle katsoen silmiini. Hämmennyin ja käänsi katseeni alas. Milloin olen palannut tälle ujouden asteelle, että käännän katseeni pois takaisinhymyilyn sijaan, mietin mielessäni. Kun vilkaisin takaisin, hän katsoi toisaalle. Myöhemmin katseidemme kohdatessa en enää kehdannut hymyillä takaisin, mikä kieltämättä harmitti.

Muutamaa pysäkkiväliä myöhemmin totesin harmitteluni turhaksi, hän oli aivan liian lyhyt ollakseen varteenotettava miesehdokas ;)

Katkerat hyvästit

Tänään aloitin sen, mikä olisi pitänyt alottaa aikaa sitten.

Toin ensimmäisen tavaraeräni pois Herra A:n luota. Hän tuskin edes itse tietää, kuinka suuri osa "tavaroistaan" onkin oikeasti minun. Paljon on vielä hakematta, mutta eiköhän ne sieltä hiljalleen minun kotiini siirry. Tähän tilanteeseen on päädytty siksi, etten jaksa enää löytää satunnaisten lumppujen hiuksia lattioilta, tai jakaa ymmärrystä viikon mykkäkouluun ja minun syyllistämiseeni.
Tilanne, johon ei enää lässyttelyt ja syömään viemiset auta. Niin että onnittelut vaan sille halvalle makkaralle, joka tykkää aiheuttaa muille pahaa mieltä. Voit pitää hyvänäsi..

Eniten minua tässä kaikessa sattuu kuitenkin se, kun itse huomaan kaiken rakkauden kuolevan Herra A:ta kohtaan. Mikään ei tunnu miltään, on vain kylmää. Ehkä satuttamisella ja loukkaamisella tosiaan on rajansa, myös minulla. Olen ollut liian pitkään kärsivällinen, anteeksiantava ja ties mitä muutakin paskaa. Aikamoisia ihmeitä hän saisi tehdä, että jokin muuttuisi. Nyt yhteinen tulossa oleva matka vain ällöttää ajatuksena, mutten tosiaan luovu minilomastani. Toivon vain vilpittömästi, ettei kyseinen herra saavu samalle lennolle.

Toivottavasti olen vihdoin tarpeeksi vahva lopettamaan tämän liian pitkään kestäneen pelleilyn.
Minäkin olen ollut tyhmä, tehnyt typeriä asioita, mutta olen sentään oppinut jotakin. Tiedostanut, että minulla on moraali, eikä minusta ole hänelle "ei-miksikään".

P.s. saattaahan olla, että Herra B:n kanssa asiat eivät olekaan niin huonolla tolalla, kuin voisi kuvitella.. B on minulle muistutus siitä, että maailmassa on kivojakin miehiä. Sellaisia, jotka eivät halua olla ensimmäisenä loukkaamassa, tai toimimassa muuten yli-itsekkään typerästi. Jos ei muuta, niin ainakin joku kannustaa minua kohti seuraavaa päivää, ja uutta elämää.

Mitätön ja riittämätön

Taas kerran huomaan olevani turha ja mitätön. Kenellekään kelpaamaton. Olisi pitänyt uskoa, mitä minulle sanottiin. Hyväuskoisuuteni johdatti minua harhaan.

Meidän piti nähdä herra salaperäisen kanssa vihdoinkin. Edellisenä iltana varmistettu tapaaminen, tai treffit, kuten hän halusi asian ilmaista minun suosiman törmäämisen sijaan, peruuntui viimehetkellä. Tuntia ennen sovittua aikaa sain tekstiviestin, jossa hän ilmoitti olevansa kiireinen, että minun kannattaisi keksiä parempaa tekemistä. Toivotti vielä hyvää syksyn jatkoakin..

Että se siitä sitten. Lähetin perään asialliseen muotoon kirjatun mielipiteeni siitä, kuinka hänen kannattaisi opetella puhumaan suoraan, ja etten oikeastaan ollut yllättynyt, huhupuheissa taisi sittenkin olla perää. Minä sentään ajattelin olla aikuismainen ja olla suurinpiirtein mainitsematta aiheesta sen suuremmin yhteisille tutuillemme, mutta hänpä ehti ensin. Kuulinpa vain hetkeä myöhemmin netin välityksellä hänen naurahtavalta vaikuttavan kommentin siitä, kuinka olin hänelle suuttunut. Mulkku mikä mulkku, olishan se pitäny arvata.

Kaiken tän jälkeen voin vaan ihmetellä taas kerran, että mitähän vikaa minussakin on, kun en kenellekään kelpaa? Juuri nyt olen äärimmäisen täynnä vastakkaista sukupuolta (ei, en konkreettisesti. kaukana siitä...), enkä suuremmin halua olla kenenkään kanssa tekemisissä. Nettitreffailuni päättyi myöskin tähän, juuri nyt en kestä yhtään enempää turhia odotuksia ja toiveita.

Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä....

Leikki riittää

Viimeöisten zombiejahtiunien ja muiden ihastuttavien erikoisuuksien joukossa oli jotain muutakin.
Kummallisen vakiintumisunipainajaisen myötä eksyin ajattelemaan oman elämäni monimutkaisuutta.

Tutuistani löytyy paljon niitä tapauksia, joiden elämä menee johdonmukaisen turvallisesti.
Mies tavataan esimerkiksi yhteisten kaverien kautta, tai sitten baarissa. Ihastutaan, rakastutaan, aletaan seurustella ja loogisesti muutetaan yhteen. Minun elämässäni yksikään niistä useista miestilanteista ei ole mennyt noin. Ilmeisesti koen lempeät tunnetilani ihan vääriä miehiä kohtaan. Pitäisi ilmeisesti pitää niistä, joista en viehäty ollenkaan..

Miehet, joista eniten olen pitänyt, ovat myöskin satuttaneet eniten juuri sillä "mä haluun pitää sut, mutten halua mitään" -taktiikalla. Kelpaan tylsien iltojen iloksi, mutten mihinkään sen enempään. Jokin kohtalo kai sekin. Riittämättömyys.

Vaikkei minusta elämässäni tavanomaisuuteen koskaan olisikaan, haluaisin silti tuntea olevani rakastettu. Kaikesta huolimatta haaveilen perheestä, hiukan tasaisemmasta onnesta. Enkä oleta sitä saavani hetkessä, enkä haluaisikaan. Sellaista en tahdo kenen tahansa kanssa, mutten ilmeisesti tule tällä menolla saamaan edes sitä tavallista seurustelua sellaisen ihmisen kanssa, josta todella välittäisin. Tästä aiheesta tuskin muuten vinisisin, mutta useamman vuoden leikkikaluna oleminen alkaa nyt vihdoin saada lopullisen pisteen.
Herra A taitaa saada kerrankin minulta ehdot, eikä toisin päin. Herra B:n taas ottaisin mielelläni edelleenkin, jos vain saisin.

Tai ehkä nyt on vain korkea aika nollata tilanne kokonaan. Lopettaa kaikki, ja aloittaa puhtaalta pöydältä. Silti ajatus ihmisten pyyhkimisestä pois tuntuu liian julmalta.

"You got to be strong enough to walk on through the night. There's a new day on the other side."

Ei avata sitä ovea ihan vielä

Niin paljon ajatuksia, ristiriitaisia.

Olen tässä nyt muutamia päiviä jutellut erään nettitreffipalvelussa tapaamani tyypin kanssa. (Konkreettisesti ei oo vielä nähty, mutta kuvista vaikuttaa kyllä hyvältä!) Kutsuttakoon häntä tästedespäin nimellä salaperäinen. Tälle nimelle on oikeasti ihan syytäkin.

Kävi nimittäin ilmi, että meillä on yhteisiä tuttuja. Minulle hieman parempia kavereita, hänelle käsittääkseni enemmän randomeja. Näiden yhteisten tuttujen kertomien perusteella salaperäinen on vallan toisenlainen kuin on antanut minun ymmärtää. Tai oikeastaan en voi sanoa noin, koska aihealueet eivät ole tulleet puheeksi. Kuitenkin, että hänellä olisi jotain salattavaa heidän mielestänsä.

Noh, minullehan hän on vaikuttanut oikein mukavalta. Eipä sekään tietysti ihme ole, tottakai jokainen haluaa antaa itsestään mahdollisimman hyvän kuvan, kun tutustuu johonkin uuteen ihmiseen,. Näiden kaverien juttujen perusteella päädyin hieman epäilemään häntä, ja jopa itseäni. Olinko ollut taas kerran tyhmä ja antanut johtaa itseäni harhaankin? Mietiskelin. Kyselin vielä vähän mielipiteitä, mutta tein päätöksen.

Minä opettelen tuntemaan hänet ihan itse, sanokoot muut sitten mitä sanovat. Jos sattuukin niin, että oikeasti pääsen häneen kunnolla tutustumaan, kaikki mitä todennäköisimmin kuitenkin selviää jossain vaiheessa. Ehkäpä pääsenkin todistamaan näiden tuttujen olleen kerrassaan väärässä. Ja turhaan huolissaan puolestani.

Kyllä minullakin on omat luurankoni kaapissa, mutta antaa niiden pysyä siellä vielä toistaiseksi.

Kiipijät

Tuli taas todettua, kuinka kieroja naisia maailmasta löytyykään.
Jutellessani Herra B:n kanssa, eräs puolituttu kiipijä ilmaantui salamana paikalle roikkumaan. Se siitä kahdenkeskeisestä pienestä hetkestä.

En koskaan opi ymmärtämään, kuinka jotkut kehtaavat tunkea itsensä tyrkylle tilanteiden keskelle. Itselläni ei tulisi mieleenkään keskeyttää kenenkään keskusteluja, vaikka kuinka pitäisin jostakusta.
Milloinkohan opin itse olemaan tarpeeksi röyhkeä, ja toivottamaan noille tyrkyille hyvää matkaa sinne, jonne aurinko ei paista? Turhauttaa uskomattoman paljon menettää vähäiset käytettävissä olevat hetket jollekin tilanteenvarastajalle. No, törppöjä riittää..

Tavallaan myös tuntuu siltä, että Herra B on katsottu loppuun nyt. En tiedä, johtuuko se siitä, että näimme ei-mitenkään-fyysisesti julkisella paikalla, vai siitä, että vuosia sitten asiat olivat toisin. Minä haluan kiinnostaa niin paljon, että minun eteeni myös tehdään jotain. Jos tilanne ei niin ole, miksi olisin enää itsekään kiinnostunut?

"Miltäköhän tuntuu nähdä?"
"Hyvältä"

Eipä tuo minun mielestäni kovinkaan hyvälle tuntunut.
Kivaa loppuelämää, B, eiköhän tää ollu tässä. Jo muutama vuosi sitten. Älä soittele.

Kaukana erityisestä

Hippi hämmentää. En oikeen tiiä mitä ajatella. Toisaalta pelottaa se, mikä on päällimmäisenä mielessä. Että se olis ihastunut minuun. Ei oo ollenkaan hyvä juttu, jos asia on näin..

Toisaalta hänessä on vaan edelleen kun kaks eri persoonaa. Toisina päivinä se kehuu minun hiuksiani ja lähettelee jotain rakkauspätkiä jostain lukemistaan kirjoista, mutta sitten menee päiviä, ettei edes jutella. Todella hämmentävää. Kerrankin tilanne, josta en edes halua ottaa selvää sen suuremmin, koska se on itelleni kuitenkin puhtaasti kaveri, ihan hyvä sellanen jopa, ottaen huomioon kauanko ollaan edes tunnettu. Toivon tosiaan, että se tunne on molemminpuolinen, eikä mitään muuta...

Toinen kakspiippunen tarina on Latino. Kyllä hän edelleen pyörii mielessä, mutta ei hirveen paljoa kuitenkaan. Ehkä se on auttanu, että oon huomannu elämässä olevan paljon muutakin. Ja että täälläkin on ihan kivaa. Mutta eipä hänestä paljoa kuule. Joskus pari sanaa facebookissa, siinähän se sit olikin.

Ainut mikä ehkä risoo jossain määrin, on se tajuaminen miten vähän hänelle sittenkin merkitsin. Ajattelin olevani jotenkin ees vähän spesiaali, mutta eihän se niin menny. Eihän se ikinä mee...

Vaan eipä toisaalta jaksa kiinnostaa enää hirveesti, eikä tapana oo katua niitä menneitäkään. Siellä se historia on ja pysyy.