Menneisyyden miehiä

Ei niistä tunnu koskaan pääsevän lopullisesti eroon, eikä osasta ole tarvettakaan. Toisista kuulee hyvillä mielin silloin ja tällöin, ilman sen suurempia taka-ajatuksia. Osa taas hämmästyttää ajatuksenjuoksullaan ja sillä, että yhtäkkiä pitkän hiljaiselon jälkeen tulee hämmentäviä viestittelyjä.

Jälkimmäiseen kategoriaan kuuluu ainakin Deekolme.  Viimeisimmästä kanssakäymisestä hänen kanssaan taitaa olla jotakuinkin kaksi vuotta. Sen jälkeen olen kuullut hänestä kahdesti, joilla kummallakin kerralla hän alkuun esitti, ettei tiennyt kuka olen.

Aikaisempi kerta oli joskus reilu vuosi sitten, en tarkkaan oikein muista. Hän vastasi tekstiviestiin, jonka olin lähettänyt hänelle edeltävänä syksynä. Viestin perille pääsemiseen oli mennyt vähintäänkin puoli vuotta, jos ei enemmänkin. Pokkana väitti saaneensa juuri viestin ja kysyi, että kuka kysyy? (niinkuin hän ei sitä olisi tiennyt/jostain voinut selvittää.) Parin viestin jälkeen keskustelu tyssäsi minun todettua olevani onnellisesti parisuhteessa.

Toinen, viimeisin viestittely tapahtui parisen viikkoa sitten. Mies "vahingossa" lähetti viestin minulle liittyen johonkin tyhjänpäiväiseen, esittäen sen olevan osoitettu jollekin muulle. Väitti numeron löytyneen jostain puhelimen syövereistä. Tovi siinä meni, että hän tajusi kenen kanssa oli keskustelemassa. Nanosekunnin päästä puhe oli kääntynyt viehättävään takamukseeni ja puuhailuun lakanoiden välissä. Totesin hänelle, että kiitos, mutta ei kiitos. Joihinkin sitä näemmä vain tekee lähtemättömän vaikutuksen.

Tunsin salaa suurta mielihyvää.

P.S. Minulla on Pohjoisen Pojan kanssa hieman sama tilanne kuin S:llä. Pohjoisen Poika on eronnut pitkäaikaisesta parisuhteestaan joitakin kuukausia sitten, ja löytänyt sittemmin uuden tyttöystävän. Eihän se minulle kuulu tai varsinaisesti edes kiinnosta, mutta häiritsevää silti. Tuo uusi tyttöystävä on nimittäin kaima minulle. 

Ensimmäinen "parisuhde"

Teininä rakastuin (ihastuin) päättömästi netissä. Suloinen, itseäni vanhempi poika, jonka en olisi koskaan uskonut kiinnostuvan minusta. Välimatkamme oli aikamoinen, mutta eihän se keskustelua alunperin haitannut. Silloin siitä webcamista oli oikeasti hyötyäkin mesekeskusteluissa, sillä oli kuitenkin kiva nähdä toinen edes sen välityksellä.

Muutaman kuukauden puhelinkeskusteluiden, viestien ja muiden jälkeen matkustin vihdoin lähemmäs häntä, perhoslauma vatsassa ja suuret odotukset mielessä. Tulimme hyvin toimeen, ja ajattelin muuttoa lähemmäs häntä. Seurustelua ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kun eräästä nettipalvelusta löysin muiden kirjoittamia vihjailevia kommentteja: "sulla on muijakin vielä..." . Kun poikaystävältäni kysyin, mitä kommentilla tarkoitettiin, en saanut mitään vastausta. Kunnes löysin sattumalta netistä tiedon, että ihana kultamussukkani olikin edeltävänä viikonloppuna pokannut baarista jonkun tyttösen itselleen, ja olikin parisuhteessa myös tämän kanssa. Ihme kyllä itkua ja porua ei kestänyt osaltani kuin noin viiden minuutin verran. Seuraavana viikonloppuna minullakin oli jo uusi lohtu kainalossa..

Kuin kohtalon oikkuna muutin kuitenkin lähemmäs tuota ensimmäistä poikaystävääni, vaikka emme missään yhteyksissä enää olleetkaan. Toisena päivänä uudella paikkakunnalla, kaikkien paikallisten joukosta onnistuin tietenkin törmäämään häneen sattumalta. Ei niitä iloisimpia kohtaamisia, mutta päädyimme peräti kavereina käymäänkin kahvilla sen jälkeen. Ilmeisesti poika tunsi niin suurta syyllisyyttä teoistaan, ja siitä sanoikin minulle. Kaveruus ei johtanut edes ystävyyteen, kunnes vielä muutamaa vuotta myöhemmin, aikuistuneimpina päätimme mennä kahville. Huomasin löytäneeni itseni hänen asunnoltaan seuraavana päivänä, sitä seuraavana, huomasin hänen makaavan sängylläni, ja suunnittelevan asioita kanssani.

No, kuten jo arvata saattaa, ei tilanne johtanut silloinkaan mihinkään sen suurempaan, mutta tulipa katsottua sekin kortti loppuun. Oikeastaan tunsin itseni hirviöksi, sillä minulla oli toinenkin epämääräinen suhde samaan aikaan, taas kerran. Nimittäin tuon ensimmäisen poikaystävän ensimmäistä tapaamiskertaa ennen olin langennut Ensirakkauteen, ja teinkin elämäni tyhmimmän valinnan heidän kahden välillä.
Mitään ei toki pitäisi katua, mutta olisi silloin teininäkin voinut yrittää edes käyttää aivojansa muuhunkin kuin viikonloppukaljojen hankintakeinon miettimiseen.

Valmis luopumaan?

Jos nyt päätyisin A:n kanssa pysyvästi yhteen, tai löytäisin muuten sellaisen, joka kerralla veisi jalat alta, niin olisinko valmis luopumaan elämäni muista miesmahdollisuuksista? Valmis siihen, että keskittyisin elämässäni oikeasti vaan yhteen ainoaan mieheen, pysyvästi? Ajatus epäilyttää välillä, mutta A:ta ajatellen luulisin olevani valmis.

Otsikko ajatukseltaan ehkä huijaa hieman väärään suuntaan, koska ei se uskollisuus luopumistakaan olisi. Mutta voiko välttyä ajatukselta siitä, mistä kaikesta VOI jäädä paitsi? Ah, ikuinen jossittelu. Siihen on aina niin helppo turvautua, jotta voi mutkistaa asioita entisestään. Tuntuu pahalta ajatella, ettei mikään ole ikuista. Avioliitotkin voivat päättyä ennalta arvaamatta, ja kaikki valua hukkaan. Heittäytyminen pysyvästi ajatuksena epäilyttää, ja ehkä enemmän sen toisen osapuolen kuin itseni osalta.

Karua kyllä, näihin tunnetiloihin auttaa aina kliseinen sinkkuelämän katselu teemuki kädessä. Ajatukset saa silloin jonnekin muualle sopivasti, ja kaikki vaikuttaa kuitenkin Manolo Blahnikeilla kuorrutetulta. Sopivan epätodelliselta.

Kuinka kauan jaksan odottaa A:ta?
Pitäisikö minun "suorittaa loppuun" nuo tietyt miestapaukseni, jotta alitajuntani päästäisi lopullisesti irti? Vaikka haluaisin katsoa useempiakin kortteja loppuun, niin loppuvatko ne oikeastaan milloinkaan? Tuskin. Ehkäpä yritän nousta itseni yläpuolelle, tilanteen herraksi.

Never say never

Yllätyin aika lailla kun pari päivää takaperin eräs palasi juttelemaan minulle parin kuukauden tauon jälkeen. Herra Samanlainen jota tiedän loukanneeni kesällä, ilmestyi juttelemaan. En olisi uskonut, mutta ihan normaalisti hän minulle jutteli. En olisi odottanut juttelevani hänen kanssaan enää ikinä.
Pari tuntia siinä taisi vierähtää jutella, ja olihan se kivaa. Juttu kulki niinkuin joskus silloin. Silti hän on edelleen se sama ihminen, josta tiedän etten pitäisi pidemmän päälle. Hän ei vain ole tarpeeksi, paikkakuntakin on väärä...

Eilen illalla vietin iltaa veljeni kanssa pitkästä aikaa. Pienoinen humalatila ja muutenkin rennon illan puheenaiheet palauttivat Latinon mieleeni, kerroinhan hieman reissustani myös veljelleni. Lomareissun ja romanssin miettiminen saivat minut haikeaksi. Sieluni silmin näin hänet liikehtimässä rennosti taustalla soivan musiikin tahtiin hänen tehdessään ruokaa meille. Kuulin mielessäni hänen naurunsa kysyessään minulta jotain. Muistin miltä tuntui nukkua aivan liian kapeassa sängyssä kaksin. Melkein tunsin sen fiiliksen.

Tuntuu haikealta ajatella, että se tosiaan on mennyttä eikä koskaan palaa. Toisaalta on typerää haikailla, mutta eikai siinä tavallaan mitään menetäkään. En vain suostu uskomaan, ettemmekö enää koskaan tapaisi. Vaikka niinhän se on, että never say never. Voin vain toivoa, että tapaamme vielä, toivottavasti pian.

All those fairytales are full of shit.

Läheiseni sai perheenlisäystä vasta tuossa jokunen päivä sitten. Kun ajattelen häntä ja hänen puolisoaan, voin vain myöntää olevani äärimmäisen onnellinen heidän puolestaan. Sama pätee kaikkia ystäviäni ja perhettäni, että he olisivat onnellisia parisuhteissaan. Kyllä, paria poikkeusta lukuunottamatta läheisimpäni ovat parillisia. Ne parittomat eivät tunnu olevan tyytyväisiä tilanteeseensa, mikä toisaalta saa minut tuntemaan itseni edes samaan tilanteeseen jonkun muunkin kanssa.

Osittain aiheesta johtuen, tunnen olevani hieman surullinen elämääni. Ei parillisuus ole kaikki kaikessa, mutta oloni on ollut hieman päämäärätön lähiaikoina. Pääasiassa osaan kyllä hymyillä, kun tilanne sitä vaatii, ja oloni on ihan hyvä. Usein kuitenkin hiljaisuuden laskeutuessa tajuan mielentilani olevan aika matalalla. Kyllä se parillisuus silti varmaan piristäisi, ainakin tällä erää. Tuo se toki aina omat ongelmansa, mutta niinhän kaikki muukin.

Juttelin aiheesta Latinon kanssa. Hänen kanssaan juttelu saa minut hymyilemään, mutta samaan aikaan vieläkin surullisemmaksi. Hän kysyi, enkö ole tyytyväinen elämääni? Niin.. No olenko tyytyväinen elämääni? Ei, en ole. On se ihan kivaa joo, mutta ei täydellistä, ei täyttä elämää. Enkä tiedä mitä sille tehdä. Tai vaikka teoriassa tietäisin, käytäntö onkin ihan toinen juttu. Joo, en myöskään tykkää ihmisistä jotka valittaa asioista joille ne vois jopa jotain tehdä... En kuitenkaan tiiä miten tämän ratkaisisi.

Onnellisuus ja iloisuus tuo mieleeni menneen lomareissun, Latinon kanssa vietetyn viikon. Tuntuu, kuin siitä olisi ikuisuus. Asiaa hirveästi helpottaa se, että hän pyysi minua luokseen..... Ehkä vitsillä, ehkä sittenkin tosissaan. Oliski niin helppoa.

If "Happy ever after" did exist
I would still be holding you like this

Salamatreffit kohtalon kanssa

Pari vuotta sitten olin ystävälläni kyläilemässä eräässä kaupunginosassa.
Kotiin lähtiessäni hän heitti minut autolla metroasemalle. Kävellessäni metroaseman laiturilla, kiinnitin huomiota kivannäköiseen mieheen, joka katsoi minua hymyillen. Hymyilin takaisin.
Metron saapuessa menimme eri vaunuihin, ja luulin etten näkisi tuota miestä enää.
Sattumalta kuitenkin molemmat jäimme steissillä pois, ja törmäsimme toisiimme niissä viimeisissä liukuportaissa uudelleen, hymyillen. Tilanne alkoi kyllä hiljalleen naurattamaan.

Jatkoin matkaani kohti lippuautomaattia, kun huomasin minua koputettavan olkapäähän. Sama mies pyysi minua kanssaan lasilliselle, kun vaikutimme toisillemme hetkellinen kohtalo olevan.
Koska junani lähtöön oli aikaa, suostuin ehdotukseen.
Puolisen tuntia meni rupatellessa mukavasti kaikesta skumppalasillisen kera, ja päädyimme vaihtamaan numeroita ennen kuin molempien täytyi kiirehtiä junaan.

Koskaan emme kuitenkaan tavanneet uudelleen, vaikka viestejä tulikin läheteltyä puolin jos toisin. Tapaamista oli kyllä suunniteltu, mutta ehkä molemmilla kuitenkin oli ne omat juttunsa jo menossa..
Numeroa en silti ole halunnut poistaa, olkoot muistona puhelimessa, vaikken mitään tuosta ihmisestä enää tiedäkkään.

Pikatreffeistä jäi kuitenkin hauska muisto, ja muistutus elämään siitä, että aina voi tavata uuden ihmisen, ihan missä tahansa. Hymyilyttää vieläkin.

Adam Levine

No ei nyt ihan, mutta sinne päin! Lomamatkani ensimmäisenä iltana kun tosiaan kävimme muutamia baareja kiertämässä, kiinnittyi huomioni ohimennen erääseen ihan Adam Levine-look-a-likeen. Hän hymyili minulle hieman kauempaa ja viittoi luokseen. Vaikka hymyilinkin vain takaisin sillä hetkellä, jonkin ajan kuluttua päädyimme juttelemaan.

No, ei hänen nimensä ollut edes Adam, eikä tehnyt uraa laulajana, mutta mukava oli kyllä. Juttelimme jonkun tovin niitä ja näitä, kunnes minun täytyi jatkaa matkaa. Mieleni olisi tehnyt tutustua vaikka vähän paremmin, mutta hän oli lähdössä heti seuraavana päivänä takaisin Lontooseen, missä asui. Se siitä sitten.

Toinen kohtaaminen, ei kylläkään alkuunkaan (eikä loppuunkaan haha) romanttisessa mielessä, oli erään paikallisen jätkän kanssa. Olin jo aiemmin sopinut hengaavani hänen kanssaan, joten sovittiin tapaaminen. Päivä oli tosi hauska, hän oli hauskaa seuraa. Ei ehkä kuitenkaan ihan oman tyyppiseni mies, mutta ihan mukava tapaaminen kuitenkin.

Siinä ne suurimman kohtaamiset sitten olivatkin. Katukuvassa sai kyllä ihailla paljonkin komeita miehiä, silmänruuasta ei tosiaan ollut pulaa. Ja "kotona" sitten Latino...

Mm. kuuma brankkari

Pari vuotta takaperin päädyin hetken mielijohteesta lähtemään ystäväni kanssa siihen jokavuotiseen Aleksanterin jouluvalojensytytys-blaaablaa-joulujoulu-hihhulihei -tapahtumaan.
Ehkä kyse oli tekemisen puutteesta, sillä joulu ei muuten viehätä minua ollenkaan. Päinvastoin. Se helvetillinen krääsämäärä kaupoissa jo lokakuulta, ja kaikki valokaapelit puhumattakaan järkyttävistä kyntteliköistä lähinnä etoo suunnattomasti. Johtunee myös siitä, etten ole uskovainen millään tasolla.

No, asiaan..

Ystäväni kanssa käveltiin pitkin ja poikin katuja, seuraamassa lähinnä sitä kulkuetta, jossa meni ties mitä menopeliä ja tonttujoukkoa. Jäimme Espalle paikoillemme hetkeksi katselemaan, kun paloautot ajoivat kulkueessa ohitsemme. En ole koskaan erityisemmin viehättynyt brankkareista, mutta eräästä autosta joku tumma, äärimmäisen komea nuori mies katsoi minua suoraan silmiin. Hämmennyin, ja jäin tuijottamaan perään hänenkin kääntyessä katsomaan taakseen hymyillen.
Jos ihastusta tai sitä rakkautta ensisilmäyksellä olisi minun kohdallani, olisi se varmaan ollut juuri se hetki.
Harmittaa suunnattomasti, etten koskaan taida saada tietää, kuka tuo herkkubrankkari olikaan. Tuskin hänkään kahden vuoden jälkeen edes muistaisi koskaan vilkaisseensa minuun.

Minun tuurillani tosin sekin komeuden ilmentymä olisi ollut minun mittapuullani kääpiömittainen sekä takuulla varattu.

Huomasinpa tuossa myös eräässä odotushuoneessa istuskellessani tänään, että kiinnitän huomiota siihen, millaiset kengät miehellä on. Itse olen kenkäfriikki (yllättäen, olenhan nainen..), mutten aiemmin tiedostanut muodostavani kokonaismielipidettä myös kenkien perusteella. Huoneessa istuin hyvännäköinen mies, joka oli mielestäni kivasti pukeutunut. Kun siirsin katsettani alaspäin, näin ne. Ihan järkyttävät lenkkarit. Ihan sama onko uudet vai vanhat, mutta eivät käyneet yhtään muuhun kokonaisuuteen. Pisteet romahtivat välittömästi yhtä alas, kuin lukion matikannumeroni. Olisi tehnyt mieli koputtaa olkapäähän, ja kysyä vain lyhyesti ja ytimekkäästi MIKSI? Jätin kuitenkin väliin.

Nyt kun kenkäpohdintoihin päästiin, niin en muutenkaan ymmärrä ihmisiä, jotka eivät katso mitä jalkaansa laittavat. Tarkoittaen lähinnä sitä, että kengät ovat hajalla, likaiset, taikka korkolaput ovat kuluneet puolta vuotta aiemmin pois, ja älynjätti kolistelee pelkillä nauloilla menemään. Se tekee siististäkin epäsiistin. Sama kuin se, että kiilakorkojen käyttäjiltä lähtee pikkuhiljaa kuoriutumaan koko korkokin, kun ei ole vain viitsitty viedä suutarille kenkiä. Haloo, ei se ole niin iso asia! Pidentää kenkien elinikää huomattavasti, ja näyttääkin paremmalta, kun ei raahaa kuoriutuvia, naulaisia kangaspaloja mukanaan...

P.S. unelmien brankkarini, jos eksyt joskus lukemaan tätä, ja tunnistat itsesi, minua saa lähestyä! Esimerkiksi rakkauskirjeellä, johon osoitteen löytää tuolta sivusta..

Lomaromanssi

Vähän haikeeta ajatella, että se on jo takanapäin. Tulevaisuus on täysin tyhjä, ehkä tapaamme vielä, ehkä emme. Who knows?

Reilu viikko sitten Latinon tavatessani ensimmäisen kerran, ajattelin kyllä ohimennen hänen näyttävän suhteellisen hyvältä. Minua pidempi, tumma pitkähkö tukka, hieman parransänkeä, rennosti pukeutunut, hymyilevä. Mielessäni ei silti missään vaiheessa käynyt, että alkaisin säätää hänen kanssaan mitään. En halunnut riskeerata, olinhan sopinut surffaavani hänen sohvallaan koko viikon. Sohvalla, yea right.

Noh, se riski tuli otettua sitten heti ekana iltana. Tietysti menimme baariin yhdessä hänen ja hänen yhden ystävänsä kanssa. Ilta oli mukava ja kosteahko, tuskin olisin muuten yhteiseen sänkyyn hänen kanssaan päätynytkään.


Seuraavana aamuna katumuksen taso oli aika korkealla. Olin jo yöllä sanonut, ettei tämä välttämättä olisi paras idea, ottaen huomioon että tarkoitus tosiaan oli olla se koko viikko tekemisissä... Puhumattakaan viereisessä huoneessa nukkuvista Latinon kämppiksistä, vaikken niitä niin paljoa silloin tainnutkaan ajatella. Seuraavina kertoina ehkä olin jo hieman hiljaisempi. Vaikka olihan se, no. Hyvää seksiä.

Jostain kumman syystä mieleni muuttui aika lailla jo melkeinpä seuraavan vuorokauden aikana. Todettuani, ettei se ollutkaan paha asia harrastaa seksiä hänen kanssaan, katumus haihtui ja aloin miettiä sitä uudelleen. Eikä se tosiaan siihen yhteen kertaan sitten viikon aikana jäänyt. Nukuin jopa puolikkaan yön eri sängyssä, vaikkemme nyt sentään ihan joka yö siellä peuhanneet...


Viikko oli mukava. Seksiä, läheisyyttä, hengailua, satunnaista pussailua. Katseltiin leffoja, hän teki meille ruokaa. Vaikka yhteinen kieli oli vieras molemmille, ei se tuottanut sen suurempia ongelmia.

Entä mitä jäi jäljelle? Muutama valokuva ja pehmoankka. Joojoo, olihan sitä kaikenlaisia puheita. "Maybe I'll come to Finland", mutta todellisuus taitaa olla hyvinkin kaukana niistä puheista. Ja silti...

I miss you too.

Home sweet home

Kotona taas. Huikea viikko takana.

Tuntuu, että blogi seuraa kaikkialle. Vaikkei tarkoituksella mitään miesjuttuja elämäänsä etsisi, niitä vain ilmaantuu. No, oikeastaan en voi kieltää, ettenkö olisi niitä hieman lomaltani halunnut, mutta löysin kuitenkin jotain aivan muuta, kuin mitä alunperin olisin ajatellutkaan...

Lomaromanssi. Vaikkei sitä alkuun olisi uskonut, niin siinä taisi käydä. Siihen Latinoon ja pariin muuhunkin kaksilahkeiseen palaan vielä myöhemmin uudestaan.

"Miss u already", sanat kaikuvat korvissani.

Eka poikaystävä pt 2

Niin, eihän se tarina tosiaan siihen Extremen kanssa jäänyt.

Vain reilun kuukauden päästä katkerahkosta (minun osaltani) erosta tapasimme vähän väkisin. Taas sellainen yhteisten piirien viikonlopun mittainen kaveritapaaminen. Alkoholi + liian lyhyestä erossaoloajasta johtuva ikävä = yhteinen sänky. Ei yllättänyt, mutta ei tuntunut pahaltakaan. Se vain... oli. Ja kun sanon yhteinen sänky, tarkoitan nukkumista. 80senttinen kerrossängyn alapeti tosin ei antanut edes siihen hirveästi mahdollisuuksia.

Tuosta tapaamisesta vierähti taas jonkun aikaa, ennen kuin olimme edes kunnolla tekemisissä. Kesän hiipiessä kohti päädyimme juttelemaan. Taisin avautua jostain, hänelle kun oli edelleen helppo puhua. Lopulta hän kutsui minut luokseen, terasseja kiertämään asuinkaupunkiinsa.

Tuo tapaamiskerta jäi lopulta viimeiseksi. Yhdessänukuttu yö ei tuottanut mitään sen enempää, vaikka eipä se kaukana ollut. Puhuimme jonkin verran erosta, mutta ei se mitään muuttanut. Hän oli edelleen hän ja minä minä. Kai se oli joku pakollinen "entäjossittenkin"-keskustelu.

Menneet on parempi pitää menneinä ja ex(treme, hehe) on syystäkin ex.

Ensisuudelma

Kavereideni muisteluita kuunnellessa olen useasti huomannut, että ne ensisuudelmat ovat tapahtuneet päiväkotiaikoina. Jäinköhän jostain paitsi? Samoin kuin ne tarinat siitä, kuinka mopopoika on tullut hakemaan pihasta ajelulle. Hö, senkin olen missannut totaallisesti.

Karua kyllä, en oikeastaan tiedä milloin ensisuudelmani on ollut. Tai mikä lasketaan ensisuudelmaksi?
No siis kato mullehan jokainen suudelma on ensimmäinen... ja v*tut.Etäinen muistikuva jännittävästä pikkupususta ihastuksen kanssa kyllä on teini-iän alkuajoilta, mutta sitä ei kyllä voinut sanoa suudelmaksi edes huonona vitsinä. Kamala jännitystila, nopea pusu, joka juuri ja juuri hipaisi ehkä huulia, ja äkkiä pois paikalta. Miten ihmeessä muistikuvat tuollaisestakin voivat vain kadota?

Todelliseksi ensisuudelmana pidän siis Ensirakkauden kanssa tapahtunutta pussailua.
Karua kyllä, silti olisin odottanut enemmän. Kuten esimerkiksi sitä, että Ensirakkaus olisi vain kiihkeän roskaromaanimaisesti suudellut minua mitään kysymättä, mutta eii... eihän se niin mennyt. Makasin hänen päällään sängyssä, ja yhtäkkiä koko yön valvomisen ja silmiinkatselun jälkeen uskaltauduin suutelemaan häntä. Omaa vikaani tosin, että hän ei minua suudellut ensin. Minä kun idioottina olin "varattu" eräälle pojalle, jota en ollut silloin edes tavannut, ja kaverini Ensirakkautta muistuttivat asiasta turhankin usein.

Aina jotenkin toivon, että mies tekisi suutelemiseen aloitteen, ja ottaisi minut. (sellainen jonka niin toivonkin tekevän) Silti etenkin nuo teini-iän pussailut menivät aina sillä kaavalla, ettei yksikään poika saanut mitään oma-alotteisesti aikaan, vaan itse piti ensin toimia. Sen jälkeen kyllä oltiin kimpussa ahkerasti...
Salaa taidan myös haaveilla roskaromaanimaisesta riidasta, jossa romanttisessa mielessä ennen ajattelematon mies tekisikin yllätyshyökkäyksen. Miksi kaikki kiva on vain kirjoissa?

Miehet, älkää tossuilko, toimikaa! (jos siis tilanne tosiaan vaikuttaa myöntyväiseltä molempien osapuolien suhteen..muuten voi tulla huitaisu sekä kiusaantunut tilanne)

Eka poikaystävä pt 1

Kuten sanottua, samana kesänä tutustuin tulevaan ensimmäiseen (ja toistaiseksi viimeiseen... En taida olla kovin seurusteltavaa tyyppiä, hah.) ex-poikaystävääni, kun olin puolivaiheilla abiristeilyllä tapaamani pojan kanssa.

Silloinen tuleva eksäni, Extreme oli äänekkäämpi, jopa hieman sekoilija. Hän oli minua muutaman vuoden vanhempi, puhelias, sosiaalinen, vaalea. Noihin aikoihin olin itse hyvin ujo, monin tavoin erilainen ihminen verrattuna nykyiseen minääni. Tapasimme ekan kerran eräiden nettikavereiden porukassa jo alkukeväästä. Kuitenkin vasta kevään aikana aloimme tutustumaan ja kesällä lopulta tapasimme kahden kesken.

Kesä oli ujo ja hihityksiä aiheuttava, perhosia vatsassa vaikken ollut häntä vielä edes kunnolla tavannutkaan. Kunnollinen kahdenkeskinen ensitapaaminenkin siirtyi pari kertaa, mikä sai minut jo epäilemään koko juttua. Lopulta se kuitenkin tapahtui, enkä voi kuin hiljaa hymistä omalle käytökselleni. Kuin miettisin jotain toista ihmistä, niin erilaista käytökseni tänäpäivänä olisi.

Kesä oli ja meni. Syksyn tullen "virallistimme" parisuhteemme. Jonkin aikaa olin aika onnellinen, mutta en tietenkään kauaa. Kaukosuhde ei edelleenkään olisi oma juttuni, saatika tuolloin. Tulin helposti mustasukkaiseksi, eikä hän ymmärtänyt sitä. Yllätysyllätys, kun ei sille ollut mitään järkevää syytä...

Pitkälle talveenhan sitä kesti. Loppu tuli loppujenlopuksi aika äkkiä, vaikka se toisaalta tuntuikin pitkältä ajalta. Tein elämässäni suuria päätöksiä muutenkin sinä talvena, osittain vaihtoehdot muokkautuivat hänen takiaan. Onneksi en ole katuvaista tyyppiä, joku voisi olla katkera. Olisin varmasti aika erilaisessa elämäntilanteessa ja paikassa, jos en olisi hänen kanssaan tuolloin seurustellut.

Tämä asia menneisyydestä muistuttaa minua taas "tavoitteistani". Mies todella voi nähdä oikeasti vaivaa, jos sitä kiinnostaa. Edes muutama sata kilometriä ei ole liian pitkä matka, vaikka toisille muutama kymmenenkin kilometriä tuntuu olevan...

Vasta tätä kirjoittaessani myös muistin, että eropäivämme tosiaan oli ystävänpäivä... olin aiheesta hieman katkera, varsinkin kun seuraavana talvena tapahtui hieman samansuuntainen juttu.
Tuo kyseinen ystävänpäivä ja erosta sopimisen yhteydessä näkeminen ei kuitenkaan jäänyt viimeiseksi....

To be continued...

Täydellinen elämänkumppani 2

Jostain kumman syystä en siis ajattele etenkään avioliittoa kovin ruusuisena asiana. Lähinnä hetkellisenä onnena, joka todennäköisesti päättyy jonkinlaiseen katkeruuteen ja kaiken jakamiseen hieman eri muodossa, kuin siinä papin puheessa..

Itse silti toivon, ja haluan uskoa, että kaikesta huolimatta rakkauskin voi onnistua koko elämän mittaisesti. Nykyaikana se oletettavasti on haastavampaa kuin ennen, kun asiat eivät mene samalla tietyllä kaavalla itsestäänselvyytenä. En myöskään ymmärrä, miksi rakkautta heitettäisiin pois ilman taistelua. Sen kyllä ymmärrän, että joskus se rakkaus vaan katoaa ajan myötä, tai ei muuten vain onnistu jostain force majeuresta, mutta lapsellisten ihmisten äkkinäisiä eropäätöksiä en etenkään ymmärrä. Voi olla, että olen itse liian periksiantamaton, etten siksi kykene ymmärtämään.
En kyllä kykene myöskään ymmärtämään nykyteinien pikakihloja, jotka sitten kuukauden kuluttua puretaan, ja löydetään taas seuraava kihlattava. Vanhanaikaisesti ajattelen, että kihlaus on todellakin lupaus avioliitosta, ja yhteisestä elämästä.

Ehkä juuri vanhempieni antamasta esimerkistä johtuen en koskaan ole todella haaveillut prinsessahäistä, kahden lapsen perheestä, saati muista kliseistä. Ajatus siitä, että joskus menen ehkä maistraatissa avioon, kuulostaa realistisimmalta. Hätiköityjä päätöksiäkään en naimisiinmenon suhteen kykenisi tekemään, vaan asiasta täytyisi olla uskomattoman varma. Voihan myös olla, että vietän tällaista elämää tuon mielitiettyni kanssa loputtomiin ilman mitään virallisia julistuksia.
Tulevaisuus voi olla myös kyynisenä kissamummona.

Rakkaus on pääasia.

Siirappitreffit

Nuorempana en ollut kovinkaan seurallinen, tai äänekäs joukosta. Olin hieman sivustaseuraaja ja omien kavereiden seurassa viihtyvä. En tutustunut helposti uusiin ihmisiin, mikä näkyy vielä myöhemmässäkin elämässä. Virallisten, oikeiden seurustelukumppaneiden määrä on jäänyt melko pieneen.

Lukion loputtua kuuluisalla örvellyspaatilla, jota myös abiristeilyksi kutsutaan, tapasin mitä suloisimman pojan, tai miehenalun, miten sen haluaa ilmaista. Olin itse aika ujo, ja hänkin vaikutti ujolta ja mukavalta.

Sen osan, mitä tapaamisesta muistan, en halua erikoisesti muistella. Sanotaan vaikka, että en ollut pirteimmilläni ja/tai parhaimmillani missään suhteessa. Kaikesta huolimatta hän ilmeisesti halusi tutustua paremmin kanssani, olimme vaihtaneet meseosotteita tai jotain, hahah. Ja tapasin minä hänet vielä pikaiseen aamulla ennen risteilyn päättymistäkin.

Loppujen lopuksit päädyimme pitämään yhteyttä päivittäin ja tutustuimme. Välimatkamme oli useita satoja kilometrejä, joten tapaaminen ei ihan tuosta vain onnistunut. Kun se reilun kuukauden päästä kuitenkin loppujenlopuksi tapahtui, onnistuin taas sähläämään. Myöhästyin reilusti, mutta silti hän odotti minua tapaamispaikalla ruusu kädessä. Olin sentään onnistunut ilmoittamaan myöhästymisestäni...

Päivä oli suloinen. Kävimme kahvilla, leffassa ja pyörimässä ympäriinsä. Kävelimme pitkin ja poikin kaupunkia, se kun ei ollut kummankaan asuinkaupunki, vaan sopivasti tapaamispaikaksi sovittu. Ne olivat varsinaiset siirappitreffit, joskin melko ujot sellaiset. Täytyypä sanoa, että olen todellakin muuttunut rajusti noista ajoista... Treffien loputtua halasimme sentään.

Se olikin ainut kerta kun tapasimme enää. Vaikka hän oli suloinen ja ihana, ei tilannetta helpottanut se tosiasia, että hän oli ehkäpä vieläkin ujompi kuin minä itse. Kuinka kaksi sellaista ihmistä saisi ikinä mitään aikaiseksi...?

Tapasin kesän aikana sen ainoan, jonka kanssa olen ikinä oikeasti seurustellut kunnolla, mutta se onkin toinen tarina. Se yhteydenpito vähän kuitenkin jäi. Loppujenlopuksi se lakkasi lopulta kokonaan, kun ilmoitin eräässäkin sosiaalisen median palvelussa seurustelevani. Harmi sinänsä.

Täydellinen elämänkumppani 1

Tämä postaus tulee kahdessa erässä, sillä tätähän riittää..

Lähin esimerkki parisuhteeseen sekä avioliittoon taitaa tulla omilta vanhemmilta.
Minun vanhempani eivät ehkä ole antaneet sitä esimerkillisintä toimintamallia..

Tiivistetystihän mallina toiminut parisuhde oli tällainen:
(ymmärrettävistä syistä en mainitse, kumman edesottamuksia mitkäkin näistä ovat, vaiko molempien)

-Teini-ikäisistä asti yhdessä, ei muita seurustelukumppaneita koskaan.
- Riitoja, eripuraa, kihloihin, kihlasormus auton ikkunasta pihalle
- Kihlasormuksen etsintä taskulampun kanssa
- Naimisiin, lapsia, omakotitalo
- Lisää riitoja, kylmyyttä, eripuraa..
- Suhteenkorjauslapsi
- Alkoholinkäyttö ja siihen liittyvät lieveilmiöt
- Nukkuminen eri sängyissä, huoneissa, kerroksissa
- Suhde naapuriin/suhde ihan mihin tahansa kapakkalöytöön
- Keskustelu humalapäissä vanhoista huutelua, riitelyä, nälvimistä, sättimistä, kehumista sarkastisesti
- Lapset toisen vanhemman velvollisuus, toista ei kiinnosta (ellei lahjomista lasketa)
- Lapsien ristikuulustelu toisen teoista, menoista ja sanoista
- Loputon hiljaisuus, ei enää edes riitely
- Toisen poismuutto ja uusi kumppani
- Post-it -lapuin kommunikointi

KUITENKIN lopputuloksena on edelleenkin avioliitto, nykyään varmaan onnellisempi kuin koskaan ennen.
Erosta ei yhteisen omaisuuden vuoksi ole koskaan puhuttu (kuten ei oikeastaan mistään muustakaan), toinen asuu uuden kumppaninsa kanssa jossain päin Suomea, toinen yhteisomistuksessa olevassa kodissa.

Muistanpa vielä teini-ikäisenä löytäneeni lainaamastani digikamerasta unohtuneena kuvia jostakin aivan vieraasta ihmisestä, tietäen kyllä hyvin mistä oli kyse..

Viime viikonloppu..

.. Ei menny ihan niinkun elokuvissa.

Okeiokei, tekstasin Deekolmelle kaikesta huolimatta perjantaina. Se oli jopa nöyrtyväinen tekosistaan.

Perjantaina se oli vielä poissa maisemista, mutta puhuttiin että nähtäs lauantaina. Lauantainakin vielä puhuttiin, että nähtäs lauantaina. Se sano, että illalla tulee himaan niin sit.

No, eipä miehestä sitten taas kuulunu, enkä minä sokkona sinne voinu lähteä tietämättä oisko se kuitenkaan kotona. Ei oo toi luottamus ihan maailman korkeimmalla hänen suhteensa, että jos se oliskin feidannu.

Sunnuntaina se ilmotti, että oli kyllä ollut kotona edellisenä iltana, mutta milläpäs asiasta ilmottamaan, kun akku oli puhelimesta loppunut ja laturi oli jäänyt sinne edelliseen olinpaikkaan tunnin ajomatkan päähän. Sieltä oli sitten kivasti käynyt sunnuntaiaamuna hakemassa.

Pääsin kuin pääsinkin lopulta luoksensa sunnuntaina alkuillasta. Pari tuntia vierähti mukavasti leffan parissa, minkä jälkeen oli suunnitelmissa jäädä ihan yöksikin sinne. Enpä sitten jäänyt, kun herralta oli jäänyt jotain duunipapereita sinne em. edelliseen olinpaikkaan, mistä ne aamuksi tarvitsi.... Että moi, kotiin vaan. Ymmärsin kyllä syyt loistavasti, mutta vitutti se silti. Onneksi en ollut meistä kahdesta ainut.

Puhe oli nähdä heti maanantaina paremmalla ajalla, mutta eipä nähty, mikä taas ei yllättänyt ollenkaan. Jos jotain tuosta miehestä olen tässä oppinut, niin ainakin se panostaa työhönsä, mikä vie energiat aika tehokkaasti. Katotaan tossa viikonloppuna, josko onnistuisi.

Että sellasta.

Anna yksi yö

Jonkinlainen menneisyys-vaihe elämässäni jatkuu tässäkin kirjoituksessa.

Jossain loppukevään ja alkukesän välimaastossa tapasin miehen, Salaisen. Pimeällä tanssilattialla katseeni osui valonheijastukseen jonkun aurinkolaseissa. Pilottilasit, tumma hiuspehko ja veikeä virnistys pysäyttivät, hakeudun hänen luokseen. Pitkä ja hyvinpukeutunut. Herätti todellakin mielenkiintoni. Hän näytti myös kiinnostuneen minusta jo ensinäkemältä. Melko pikaisen kohtaamisen jälkeen päädyimme vaihtamaan puhelinnumeroita. Tässä kohtaa kävi ilmi, että hänellä oli tyttöystävä...

Numerojen vaihdosta seuraavat päivät venyivät viikoiksi ja viestittelimme silloin tällöin. Hän teki erittäin selväksi, että halusi seksiä kanssani. Jostain syystä jo lyhyen kohtaamisen perusteella halusin häntä myös. Tiesimme molemmat, ettei se loppuisi, ennen kuin jotain tapahtuisi. Tiesimme myös, ettei meistä kavereiksi olisi. Mutta kun se moraali...

Ei, en voi.
Kyllä, haluan eikä se ole minun ongelmani.
Joku moraali, en voi!
Muttakunjoo...

Kuin piru ja enkeli olisivat päässäni tapelleet. En tiedä kumpi voitti, mutta myönnyin mielihaluilleni. Hänellä ei ollut samaa ongelmaa.

Vasta kolmisen viikkoa myöhemmin taisin hänet lopulta tavata. Pervohkojen tekstiviestittelyjen ja monenmoisten puheiden jälkeen minua jännitti aika paljon kuitenkin. Lupaus seksistä.

Ja minkälaista seksiä. Siitä on jo tovi aikaa, mutta muistan sen olleen aikamoista silti. Ottaen huomioon, millaista suhteellisen tuntemattoman miehen kanssa seksi yleensä on, tämä oli jotain muuta. Puheet hellyydestä ja minun huomioimisestani eivät olleet turhia. Loistavaa. Jo ennen kuin sinä iltana seksiin asti pääsimme, oloni oli mieletön hänen kanssaan. Rentoutunut ja ihana, rauhallinen.


Suunnilleen kaksi viikkoa kohtaamisemme jälkeen hän myönsi, ettei omatuntonsa niin puhdas ollutkaan. Olin tyytyväinen siitä, vaikken katunutkaan tekoamme. En välttämättä ole mitenkään ylpeä tapahtuneesta, mutta en sitä myöskään kadu. En ylipäätään tykkää katua tekojani, ne ovat olleita ja menneitä, kokemus se oli sekin. Sitäpaitsi, oli vain ajan kysymys, koska se tapahtuisi. Tätä nykyä emme ole enää tekemisissä, se oli vain lyhyt risteymä elämiemme poluilla eri suuntiin.

Tätä kirjoittaessani muistan sen saman fiiliksen taas mikä hänen jälkeensä oli. En kaipaa miestä siksi, että sellainen vain pitäisi olla. En myöskään halua ketään, jonka kanssa on ihan kivaa. Tuon illan ja yön ja aamun kaltaista, kuin Salaisen kanssa oli, sen pitäisi olla. Siihen on minulla pyrkiminen, eikä vähempään tyytymistä sallita.

Golden memories

Arjen tylsyys sai minut miettimään menneitä ja itseasiassa myös tätä blogia, sen tarkoitusperiä, sitä prinssiä. Koska olenkaan viimeeksi saanut kauniita sanoja ja hyvää mieltä joltain minullekin tärkeältä ihmiseltä, vilpittömästi? Koska joku on käyttäytynyt arjen prinssin elkein minua kohtaan?

Pohjoisen Poika. Mies, joka hetkittäin tuo paljon hymyä, yleensä ei mitään. Hänestä ei ole hetkeen kuulunut. Selailtuani päiväkirjaa (oi kyllä, olen sellaista rustannut kymmenvuotiaasta saakka enemmän tai vähemmän... Kätevää sinänsä, muistaa asioita paljon paremmin. Niin hyviä, kuin huonojakin.) taaksepäin, löysin jotain mieltä kovinkin lämmittävää. Sie olet oikeesti kohtuullisen pysäyttävä ilmestys, hän oli minulle sanonut alkukesästä. Muistan tuon keskustelun melko hyvin, kun nyt tarkemmin mietin. Se oli täynnä hymyä ja hyvää mieltä, luultavasti molempien puolesta.

Harmillista sinänsä, että tuollaisia sanoja saa usemmiten ihmisiltä, joilta ne eivät kuitenkaan merkitse niin kovin paljoa. Esimerkiksi juurikin hän on kaukana omassa elämässään ja minä täällä omassani. Tiedän myös, että ne voivat olla ainakin osittain, ja varmasti ovatkin, vain sanahelinää. Silti se tuntuu hellyyttävältä ja lämmittää mieltä. Harvemmin tuollaisia puheita ihan tyhjästä keksitään, varsinkaan kun sille ei tavallaan olisi mitään velvoitetta.

Vaikka toisaalta, tiedän olleeni tärkeä monellekin ihmiselle aikanaan, ja ehkä jopa tälläkin hetkellä jossain määrin. Sitä vain unohtaa, miltä tuntuu olla tärkeä, kun sitä ei keneltäkään kuule. Muistaa vain ne kaikenlaisten urpojen feidaamiset ja väärät ihmiset joiden kanssa mikään ei tunnukaan miltään. Miksi hyvät jutut unohtuvat silti niin paljon helpommin, kuin ne huonot?

Ei sillä, että kaipaisin mennyttä sen turvallisuuden vuoksi. Vaikka toisaalta olenkin ihminen, joka välillä pitää kiinni menneistä liiankin helposti, ne kaikki ihanat hetket menneisyydessä saavat siellä olla. Jos saisin ne takaisin, todennäköisesti saisin lisäksi ainakin tuplamäärän pettymyksiä ja pahaa mieltä. Katson kyllä ihan hyvin mielin eteenpäin, vaikka tuntematon aina pelottaakin.

Ainakin voin hymyillä muistoille.

Syksy saapuu...?

Tapasin tuossa eräänä päivänä melko pikaisella aikataululla Kultalusikan. Kyllä, hänelle nykyään taas tuntuu kelpaavan seuranikin...?

Selventääkseni tilannetta palaan hieman taaksepäin. Hänellä oli synttärit muutamia päiviä sitten, tietenkin olin sen joskus kalenteriini merkannut ja sieltä se nyt minua muistutti. Viime viikkojen aikana olemme silloin tällöin soitelleet, tai tekstanneet hänen kanssaan, joten ajattelin soittaa. Tuon onnittelupuhelun aikaan hänellä oli kuitenkin hieman kiire, joten hän sanoi soittelevansa myöhemmin.

Tuo myöhempi ajankohta oli vielä samana päivänä illemmasta. Juttelimme muutaman tovin niitä ja näitä, sekä hän (taas..) kysyi tämänhetkisistä mieskuvioista, kuten aiemminkin on tehnyt. Totesin melko suoraan, että eipä ole yhtään mitään, mitäs sitä kiertelemäänkään. En kysynyt omasta tilanteestansa, koska se ei minua varsinaisesti kiinnosta.

Pari päivää eteenpäin ja saan häneltä viestin. Parin viestittelyn jälkeen ilmenee, että hän on ohikulkumatkani varrella töissä tällä hetkellä, ulkotiloissa siis. Päätin käydä poikkeamassa, se hänen viestinsä tarkoitus oli kuitenkin ollut.

Löydettyäni hänet, melko helposti, oli aikaa jutella muutama hetkin ennenkuin minun täytyi jatkaa matkaa. Melkeinpä ihan parin lauseen jälkeen sain melko yllättävän ehdotuksen, mikä sai minut vain naurahtamaan yllättyneesti. Ihan tuosta vain, muutaman kuukauden näkemättömyyden ja sen suurempien yhteydenpitojenkaan puutteesta huolimatta hän ehdotti minulle seksiä "joku päivä". Tai ehdotus ja ehdotus, ilmoille heitetty kysymys, johon en oikeastaan vastannut. Ei olisi ehkä ollut looginen, mutta jostain syystä en niin kuitenkaan sanonut. Hän myös puhui näkemisestä ilmeisesti muutenkin, vaikutti olevan melkeinpä tosissaan.

Enpä tiedä, saa nähdä. Ettei vaan olis syksy ja kylmyys hiipimässä pikkuhiljaa Kultalusikankin mietteisiin?