Odottamaton yhteydenotto

Juuri nyt, kun kaikki tuntuu olevan elämässäni totaalisen sekaisin etenkin rakkauselämän suhteen, sain täysin odottamattomissa olevan yhteydenoton eräältä mieheltä.
Kyseinen tapaus on siis hyvänpäiväntuttu, jonka kanssa mitään varsinaista sutinaa ei ole koskaan tapahtunut. Hän on muutama vuosi sitten halunnut vaihtaa puhelinnumeroita tutustumisen yhteydessä, ja lähettelikin toisinaan muutamia vihjailevia, mutta silti kovin harmittomia viestejä.
Pariin vuoteen emme edes nähneet, kunnes viime syksynä hän oli viettämässä uuden tyttöystävänsä kanssa vapaa-aikaansa työpaikallaan, ja käyttäytyi siellä minua kohtaan kuin mikäkin idiootti. Kauheaa esittämistä ja pöyhkeilyä kuin milläkin kukkopojalla, ja vielä täysin ilman syytä. Minulla ja hänellä kun ei tietääkseni ollut mitään meneillään, ja siksi itse olinkin tavallisesti tervehtinyt häntä. Tuon viimeisimmän kohtaamisen jälkeen en tosiaan ollut kuullut hänestä mitään, saati muistanut enää koko ihmistä, kunnes...

Toissapäivänä puhelimeeni oli ilmestynyt viesti, aivan kuin mitään ei koskaan olisi tapahtunutkaan. Pusujen ja halien virtuaalinen lähettely sen kuin jatkui, ja lopulta hän jopa soitti. Puhelimessa tosin hän kehtasi väittää, ettei ole nähnytkään minua ainakaan kolmeen vuoteen. Ilmeisesti miesten yleinen tapa on aina väittää, ettei tiedä mistään tapahtuneista yhtikäs mitään, eikä ainakaan itse ole koskaan ollut osallisena mihinkään. Miksi ihmeessä silti nuo kaikki satuilijat osuvat aina minun kohdalleni? Vaikka niitä pakoilisinkin.

Kuitenkin eilen peräti vilkutin hänelle kaukaa, ja sanoin harkitsevani myöntymistä hänen kahvittelutoiveeseensa. Mutta kuten arvata saattaa, ei tuostakaan miehestä tule kuulumaan enää yhtikäs mitään. Niinhän nämä tilanteet aina menevät, miksi siis kaava vieläkään muuttuisi..

Ajatuksissani

Kesä alkaa virallisesti olla ohi sen perusteella että katukuvassa näkyy pieniä ihmisiä isot reput selässään matkaamalla koulutiellä kohti sivistystä ja tietoutta. Samaista tietä pääsen itse kulkemaan piakkoin ja tämä onkin aiheuttanut päänsärkyän, itkua ja parkua minussa.

E:n kanssa yritämme viettää vielä viimeiset hetket ennen karuun arkeen palaamista, mutta kuten päädyin taas huomaamaan niin liika yrittäminen johtaa liikaan purakutumiseen. Kasatessani taas turhia paineita, vihaa, turhautumista ja ärsytystä asioista itseni sisällä lymyilevään pohjattomaan, mutta pieneen onkaloon huomasin niiden purkautuvan mitä pahimmalla tavalla: päin E:n naamaa. Maanantai-iltana.

Pohdittuani yöhön asti kaikkea mahdollista negatiivista ja ilkeää itsestäni sekä muista, palauduin takaisin maanpinnalle "Minä rakastan sinua ja olen sinun tukenasi"-kommentilla, joka tuli niin vilpittömästi yllättäen mumistuna niskaani vasten vasemman käden silittäessä selkääni, etten voinut kuin antaa kaiken pahan valua ulos itsestäni ja käpertyä toisen turvaan ja antaa pahan maailman pyöriä ympärilläni itsekseen.

Olen mahdottoman suuri paineenkerääjä. Onnistun siinä jopa huomaamattani; siksi yksi pelkoni onkin, että kestääkö E tämän kaiken? Olenko liian hankala? Pystynkö pilaamaan tämän? Mitä jos? MITÄ JOS?




Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?
Mitäpä jos mun suudelmaan et tahdo enää vastata
niin onko rakkaus jonka rakensimme tehty hiekkaan?
Samuli Putro - Mitäpä jos

Pudonnut perhonen

Elämä ei ole kuluneeseen viikkoon kohdellut minua kovinkaan kauniisti. Kun sanoja ei löydy edes kirjoittamalla, luokittelen tilanteen itselleni kohtalaisen pahaksi.

Kävi ilmi, että A on tehnyt todella ison virheen, jota en todennäköisesti enää pysty antamaan anteeksi milloinkaan. Tuntuu pahalta ajatella, että monen vuoden tarina olikin mitä todennäköisimmin tässä. Hän tosin ei edelleenkään vaikuta kantavan vastuuta mistään, saati sitten tuntevansa omantunnon pistosta sydämessään, puhumattakaan viisastumisesta virheen myötä. Päinvastoin, hän kuvittelee voivansa sivuuttaa pahat tekonsa ja niiden seuraukset toteamalla olevansa pahoillaan, ja jatkavansa kanssani elämää aivan kuten ennenkin. Tässä vaiheessa pelkkä pahoittelu ei tosiaankaan riitä, kun koko asia ei tunnu kaduttavan häntä ollenkaan. Uskomaton itseään rakastava idiootti. Omasta tunnetilastani en vieläkään tiedä, onko se suuttumusta, vihaa, turhautumista, pettymystä, surua vai jopa niitä kaikkia vuorotellen.

Lisäksi aiemmin minusta kiinnostuneen oloinen herra sitten yhtäkkiä muuttuikin kiveäkin kylmemmäksi. Yhtäkkiä en ollutkaan enää ystävyyteen kelpaava, olen todennäköisimmin "älä vastaa" -listalla ja ansaitsen paskanjauhantaa. Kaikki tämä syystä, josta minulla ei ole aavistustakaan. Viimeisenä kohtaamisena oli sattumanvarainen törmääminen toisiimme, jossa mainitsin hänelle minun ottaneen ja lähteneen A:n luota. Silmiin katsellen ja poskeani silitellen hän totesi asian olevan "kiva kuulla", mutta minkä helvetin takia? En ymmärrä tuota suusta pulppuavaa tarkotuksetonta paskalänkytystä, kun en sitä tosiaan häneltä kaipaa. Kuten keneltäkään muultakaan. Miksei asioista voi puhua suoraan, tai jättää sanomatta, jos ei tarkoita sanojaan, lupauksiaan ja ehdotuksiaan? Minä kun en ole häneltä mitään pyytänyt. Vain toivonut, ja senkin omissa ajatuksissani.

Kaikki on tuntunut uskomattoman lohduttomalta, vaikka välillä en edes ymmärrä kuinka paljon isoja pettymyksiä samaan vuorokauteen voikaan mahtua. Hetkittäin saatan jopa luulla, että kaikki onkin ollut vain pahaa unta.

Eilen sentään kohtasin NK:n, joka sanomatta mitään aavisti mistä kaikki kiikastikaan. Turvallinen hali, muutamat kauniit sanat, sekä muu maailmaaparantava keskustelu sentään piristi minua siinä määrin, että jaksoin jopa hymyillä muutaman tunnin. Ihminen, joka läsnäolo ja olemus vaan tuntuu toisinaan maailman parhaalta lohtupaikalta, ilman mitään sen kummallisempaa kanssakäymistä. Muutama minuutti riittää.         "Sä oot ihana, muista se. "
Edeltävänä yönä sain uneltani enemmän voimaa ja uskoa hieman parempaan.

Unessa oli kotelossaan oleva, lähes "valmis", suuri lila perhonen. Kotelo kuitenkin oli jostain syystä viilletty rikki, eikä perhonen ollut täysin kunnossa. Syytä rikkomiseen ei ollut, joku oli vain tahtonut olla ilkeä. Kuitenkin kiltti ulkopuolinen korjasi perhosen haavoja, ja teki siitä taas ehjän. Hetken kuluttua se lensi pois näyttäen kauniilta ja vahvalta, valmiilta mihin tahansa.

En yleensä näe unia, etenkään tuollaisia. Lähinnä painajaisia. Niinpä mielessäni pidänkin tuota jonkinlaisena toiveena ja lupauksena siitä, että vielä koittaa aika minunkin lentää huolettomana, korjattuna ja onnellisena.

"Nyt näytät sille ettet välitä paskaakaan! Sä oot selviytyjä."

Rakkaudella rakkaudesta

Syksyn hiipiessä hiljalleen lähemmäs elokuisten pimeiden öiden, sateen ja tähtitaivaan myötä olen löytänyt intohimoni kirjoihin. Romantiikka kaikissa kirjoissa on niin yksinkertaista, vanhanaikaista myös nykyajassa, ja rakkaudesta puhutaan jo siinä vaiheessa, jonka minä käsittäisin ehkä ihastumiseksi. Kaikki vaikuttaa niin kaukaiselta ja utopistiselta yksinkertaisuudessaan. Onko rakkaus sitten todella niin vaikeaa, kuin siitä teemme? Jos on, saatan todeta inhoavani nykyaikaa syvästi.

Ihailen suunnattomasti kirjojen yksinkertaisuutta kaikesta huolimatta, sillä tuntuu ihanan romanttiselta ja huolettomalta ajatella, että jonkun kiinnostus riittää muodostamaan rakkautta. Rakastavaiset lupautuvat toisilleen puolesta sanasta, tuntevat olevansa elossa yhdestä katseesta, ja tulevaisuuskin vaikuttaa aina kaavamaisen vakaalta. Kääntöpuolena tosielämässä olisivat takuulla ne järjen jätit, jotka luulevat totaalisen liikoja mistä tahansa, eivätkä ymmärrä mitä lähes maaginen "EI" - sana tarkoittaakaan. Ehkä siis monimutkaisuus voi olla myös hyvästä..?

Olisipa omakin rakkauselämäni tasan yhtä helppoa. Ilman että tarvitsee todeta useasti toivovansa liikoja ihan omassa pienessä mielessään, puhumattakaan kaikista nykyajan julmista tunteiden peleistä ja leikeistä kiusauksineen. Tuntuu, että rakkaudesta on tullut kevyt ja arvoton asia, kuten myös kaikista teoista ja sanoista siihen liittyen. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, en henkilökohtaisesti erityisemmin viehäty yhden illan suhteista, tunneleikeistä tai muistakaan satunnaisista hyvänolonhankinnoista jättimäisine morkkiksineen. Ehkä siksi kirjojen (ja elokuvien) maailman rakkaudentunnustukset tuntuvat jokseenkin hölynpölyltä, kun en koskaan haluaisi kuulla kenenkään sanovan kolmea petollista sanaa minulle tuntematta minua tarpeeksi tarkasti. Toisaalta taas pienten asioiden merkityksellisyys kiehtoo, sillä salaa sisimmässäni taidan haaveilla edelleen elokuvamaisesta rakkaustarinasta, jollaisen kylläkin olen jo kerran kokenut. Loppuosa siitä ei mennyt niin kuin elokuvissa, ainakaan toistaiseksi... ehkä vanhoilla päivillä sitten yltiösiirappisesti päädyn vielä Ensirakkauden kanssa tuplakiikkustuoliin keinumaan.

Voi kunpa sanat ja teot merkitsisivät toisinaan enemmän.. kuten asiat muutenkin.

Rakkaudella,

Kaikesta huolimatta jokseenkin kevytkenkäinen, vähintäänkin Lasikenkäinen nainen, S

Viimeinen valitus

Yksi asia on tässä maailmankaikkeudessa varma; naiset eivät koskaan pääse kuulemasta sovinistisia vitsejä eivätkä miehet saa itsestään esille huolehtivaa, sympatisoivaa hahmoa.

Vaikka alkulause kuulostaakin ehkä suurelta yleistykseltä, mutta jos tosissaan pohditaan niin suurin osa ihmisistä kuuluu siihen osaan, jonka vuoksi yleistyksiä keksitään. Ja minä olen törmännyt jokaisen seurustelemani miehen kanssa tähän ongelmaan. En toki hae Kanaemo saati sitten Sisar-hento-valkoista miehestä, mutta tietty sympatia olisi tarpeen jos itse makaa peiton alle käpertyneenä toivoen viimeisen levon saapuvan nopeasti ja armollisesti..
Jos aloitetaan siis alusta niin ensimmäisenä listalla on:

Sovinisti sika: Mies, joka ei vaan voinut erottaa perusflunssan oireita naisille muka yleisestä nalkutuksesta. Seksiä oli saatava kun sitä halusi ja jos olin kielteinen asian suhteen oli aloitettava hirveä riita jonka syytökset kohdistuivat kaikki minuun. Tietysti.

Mammanpoika: Mies, jonka äiti ompeli joka kerta lakanat vaihtaessaan niiden kulmat kiinni peittoon, jottei poikarukka vain potkisi peittoa pois lakanan sisältä. Voitte siis kuvitella kuinka tapahtui hänen kanssaan sairastaminen; hän empatisoi ja todella paljon yli. Loppujen lopuksi sain viimeisillä voimillani parannella häntä, kunnes pakenin omaan kotiini kiroamaan omaa tyhmyyttäni.

Narsistin jälkeläinen: Mies, joka koki täydellisenä yllätyksenä, että jollakin toisella voisi olla niin suuri tarve tukeutua toiseen ja saada hoivaa sairastaessaan. Tämä jätti mielummin tekemättä ja edes yrittämättä ja painui autoineen lähimmälle huoltoasemalle kahville.


E:tä en tähän kyseiseen listaan laita, koska hän on hyvin suvaitsevainen oppimaan ja vaikka alkuun kesäflunssani hoito oli hänelle kankeaa ja välistä hyvinkin jäistä, hän lopulta ymmärsi että jo oloni kysyminen ja lähellä olo parantavat tavallaan.

Asia, jota en vain ymmärrä on se, että mikseivät miehet pysty kehittymään keskiaikaisista mielipiteistään samalla nopeudella kuin naiset; joka paikassa toitotetaan, että me elämme 2000-luvulla ja miehet ovat tässäkin asiassa äänessä, mutta jotenkin minusta silti tuntuu että naisen paikka on edelleen nyrkin ja hellan välissä?




Aina vika löytyy jostain muualta
Jotakin voit syyttää
Sinä et ole mistään vastuussa
Mitä vittua noi kyttää?
PMMP 

Katsellaan vaan kaukaa..

Edeltävän yön viestittelin Draamakuninkaan kanssa.

Vaikka miehet sanoillaan yksinkertaisesti tarkoittavatkin juuri sitä, mitä sanovat, kävi DK:n sanomattajättämisistä erittäin selväksi se, että hän pelkää menettävänsä minut. Toisaalta on vaikeaa ymmärtää syytä, miksi varattu mies panikoisi yhdestä ilmoitusluontoisesta lauseestani kuulumistenvaihtelun lomassa niin paljon, että katsoo asiakseen ilmaista ahdistuksensa kyseisestä lauseesta. Toisaalta taas ymmärrän häntä paremmin kuin hyvin, sillä kaikesta huolimatta en itsekään kestäisi ajatusta hänen menettämisestään. Tuntuu tavallaan niin turvalliselta, että vähintäänkin puhelinsoiton päässä on aina mies, jonka kanssa voi puhua kaikesta, joka ymmärtää puolesta sanasta ja tukee ja turvaa aina kun sitä tarvitsee. Aina.
Samalla myös voi kokea harmitusta siitä, että elämät ovat menneet ristiin jossain välissä, mutta ehkä vielä joskus tulee uusia mahdollisuuksia.
Muuhunkin kuin vanhanajan kaihoisaan rakkaustarinaan kirjoittamisen ja satunnaisten kohtaamisten muodossa. Huokaus.

P.S. milloin rakkaassa kotikaupungissamme on alkanut vilisemään todellisia HERKKUMIEHIÄ tuossa määrin? Olenko kulkenut aina vain laput silmillä? Missä luolassa noi kaikki on aiemmin piilotellu??? Nam.

Moni kakku päältä kaunis

Viikko merenrannalla purjeveneiden lipuessa näkökentän läpi. Metsän huumaava tuoksu sateen jälkeen. Auringonsäteet, jotka siivilöityvät kesän viimeisten tuuheiden lehvästöjen läpi kasvoille.

Voisin romantisoida edellistä viikkoani vielä lisää, jonka vietin rakkaan harrastukseni parissa, mutta jätetään se sikseen. 

Asioita, joita haluaisin jakaa olisi taas monta, mutta ainakin yksi ylitse muiden täytyy tänne paljastaa. Vietin siis viikon purjeveneiden ja niiden miehistöjen keskellä. Miehistöt yleensä koostuivat sanalla sanoen miehistä, jotka aluksi mielessäni kuvittelin vaalea hiuksisiksi, ruskettuneiksi ja helmenvalkoisen hymyn omaaviksi. Täysin väärässä en ollut, mutta kyseiseen miestyyppiin sopii vanha sanonta "Moni kakku päältä kaunis, sisältä silkkaa silkkoa".
Sain kokea, että tuohon miestyyppiin ei vetoa mikään muu kuin täydellinen rusketus, vaaleat hiukset letillä ja taito ohjata venettä. Minun mahdollisuuteni edes keskustella ihmismäiseen tapaan olivat siis hyvin olemattomat ja loppujen lopuksi en enää edes viitsinyt yrittää olla ystävällinen.

Viimeinen naula arkkuun tuli, kun istuin keskellä aavaa merta jollassa, jota en ollut koskaan eläessäni aiemmin ohjannut saati sitten edes tiennyt miten ja katsellessani näiden ah-muka-niin-ihanien-purjehtijoiden kaahavan moottoroidulla kumiveneellä pois räkäisen naurun kaikuessa korvissani. 

Lopulta rantaan päästyäni kävelin leuka pystyssä kyseisten kaksilahkeisten ohi, katsahdin kylmänviileästi heitä ja toivotin, että kotimatkalla heidän paattinsa uppoaisi pohjaan.




Take the mask of when you speak to me
Anonymous

Lauantai-illan syvälliset purkautumiset.

Sisältövaroitus: seuraava teksti sisältää hallitsematonta avautumista, sekä hienoisia määriä jopa teiniangstaamiseen vivahtavaa surkua.

Universumi tuntuu toisinaan kostavan mistä tahansa pienestä mokasta. Minun kohdallani ilmeisesti miestuurin suhteen..
Viikossa kaikki tuntuu menneen hajalle, ja olen loputtoman kyllästynyt enää olemaan mukava kenellekkään miespuoliselle. (seuraavat "onnekkaat" juoskoot mun perässä..tää neiti ei enää lämpene hyödykkeeks) Tyhjät sanat ja surkuhupaisat mielistely-yritykset ovat jääneet päälimmäisinä mieleen. Niinpä vietän iltaa yksin kotona, vaikka mieli palaisi ihan minne tahansa muualle. Jonkun lähelle, ja kuumottavan polttavan katseen alle. Välittämisen ja läheisyyden luo. Lauantai-illan vietto pastalautasen ja kehnojen sarjojen, saati sitten roskaromaanien seurassa ei tunnu ihan siltä ykkösvaihtoehdolta kesän ollessa vielä kauneimmillaan. Saati yksinäisen yön.

Mutta entä jos olenkin jo nuorempana pilannut kaikki mahdollisuuteni kunnolliseen rakkauteen? Käyttänyt mahdollisuudet loppuun? Tai sitten olenkin itse juuri niin epäparisuhdetyyppiä kun vain olla ja voi, ja ahdistuisin sekä seilailisin kuitenkin sylistä syliin, olisi tilanne kuinka vakaa ja onnellinen tahansa. Ehkä siis etsin vain loputtomiin jännitystä ja seikkailuja, tunnetiloja joista elää - ja joille elää. Pettymyksillekin?
Jatkossa minun täytyisi varmaan radikaalisti päättää, etten varmana ihastu kehenkään. Mutta kuinka kävi viimeeksikin? Iskin silmäni mieheen, johon en koskaan ajatellut tutustua kiinnostuksesta huolimatta, mutta kohtalo läimäisikin hänet eteeni, ja vähän myöhemmin myös viereeni. Tosin vain hetkeksi, vaikka enhän voi vielä tietää tulevaa.

Toisinaan tuntuu, että joku on liimannut otsaani näkymättömän kyltin, joka kertoo minun olevan väärä elämäntilanne, ja jotenkin silti ei-sopiva, vaikkei mitään syytä sille keksikkään. V**tu.

Viime yön piristys oli mies, joka vahingossa meinasi kävellä ylitseni väkijoukossa. Hän kääntyi erikseen pyytämään anteeksi, sanoi kauniiksi, kehui mekkoani ja toivotti vielä hyvää illanjatkoa. Ei lienee yllätys, että kyseinen mies ei ollut suomalainen.. toisinaan kun tuntuu, että suomalaisilta käytöstavat ovat kateissa.

Huh, täähän helpotti. Nyt voin keskittyä vaikka rauhoittavaan viinilasilliseen parvekkeella.

Terveisin,

S

turhautunut nuori nainen Helsingistä.

Tunnetilojen vuoristorata

A odotti minua kovin kotiin kesäreissuiltani, ja olikin suorastaan imelä paluuni koittaessa. Harvemmin harrastamme minkäänlaista pussailua, mutta nyt kyseinen herra oikein intoutui makaamaan sohvalla ja pussailemaan. Mutta missä vika, kun en ollutkaan onnessani?
Lähinnä toivoin ajatuksissani olevani jatkuvasti jossakin ihan muualla, ja suustani meinasi lipsahtaa lauseita kuten: "me ei olla hyvä pari, sä et kuitenkaan haluu edelleenkään olla mun kanssa oikeasti, ja mä oon ihastunu toiseen". Sattuneesta syystä pidin kuitenkin suuni visusti kiinni. Täysin normaalia en kuitenkaan kyennyt esittämään, sillä vaivuin ajatuksiini niin usein, että jopa A alkoi kyselemään.

Kaikki vaikuttaa ulkoisesti niin hyvältä, mutta kun tämänkin suhteen taustalla on tarkka muistikuva sanoista: "mä en koskaan haluu seurustella sun kanssa.", on tilanne hieman kimurantimpi. Ei tiedä mihin luottaa, ja luottaako ollenkaan yhteenkään suudelmaankaan. Sekin kun saattaa olla vain ei-mitään. Minä taas pidän sitä yhtä ainoaa suudelmaakin merkityksellisenä, koska tapoihini ei kuulu jaella niitä kenelle tahansa.

Tämän ihastukseni osalta olen myöskin täysin hukassa, kun en tajua yhtään, mitä hän haluaakaan. Toisaalta haluan uskoa ja luottaa, ettei hän ole paskanjauhaja tai mikään muukaan liero, mutta koskaan ei voi tietää. Uskotaan näin aluksi hyvää, vaikka ihan täydellä varmuudella en sitäkään tällä hetkellä tee muutamien epäilyttävien asioiden suhteen. Toisaalta ne epäilykset saattavat johtua molemminpuolisesta pelostakin, mutta kärsivällisyyteni ei meinaa riittää odottamiseen millään. Minä kun haluaisin hypätä hänen syliinsä, ja kadota auringonlaskuun.

Vielä kun oman suhdestatuksenikin todella tietäisin, olisi tilanne helpompi kaikin puolin. A:n vastausta on suorastaan turha kärkkyä, ja päivästä riippuen sekin vaihtelee tuuliviirin lailla.
Taitaa tähän(kin) tilanteeseen vain aika auttaa. Etenkin tämä muutaman päivän mittainen hengähdystauko miehistä.

Rakastaa - ei rakasta - rakastaa - ei rakasta - rakastaa? Niin ketä?