No eikö se nyt vieläkään tajua?

Joo, kai se on välillä taas täälläkin heräiltävä... Ajatukset tuntuu vaan kulkevan yhtä ja samaa rataa, että tuntuu turhalta kirjoittaa niistä. Nyt eräs viesti sai minut yllytetyksi tänne asti.

Herra PP josta ei oo kuulunu suunnilleen kuukauteen mitään, palas aiheeseen vielä saman jutun kanssa kun edelliselläkin kerralla. Viimeeks hänellä oli tarjota lahjakorttia hotelliin, en vastannut... Noh nyt hän sitten kysy kuitenkin että kelpaisko hotelliyö. Joo ei, en vastannu... Ihme tyyppi.

Ja niin se pohjoisen reissu. Siinähän se meni, aika mukavasti. Pohjoisen Poika oli juuri sellainen kuin hänen ajattelin ja tiesin kauempaakin olevan. Molemmilla on kuitenkin omat elämänsä ja näin olkoot. Itse huomasin vain ikävöiväni T:tä vähän väliä, niin kivaa kuin minulla siellä olikin. Kyllä, olin kiltisti niinkuin minun toivottiinkin olevan.

Kaikki on aika hyvin just nyt.

Törppö

Seuraavan tekstin voin ihan omistaa tietyntyyppisille miehille, ja etenkin yhdelle erittäin hyvälle esimerkille, joka tekstissä esiintyy.

Ehkä vittumaisin miestyyppi kaikista, on juuri sellainen itseriittoinen, ulkoisilta ominaisuuksitaan ei häävi ja ah niin mukahauska kaikki tunteva, kaikkia mielistelevä tahditon "maaimankansalainen".

Noinkin ihanasta seurasta sain nauttia kaiken muun keskellä viime viikon aikana.
Tämä nimenomainen Törppö luulee jatkuvasti olevansa ylästatuksessa keskustelukumppaniinsa nähden, eikä hänen huuliltaan vahingossakaan tule mitään kohteliaisuuksiin, saati edes neutraaliuteen viittaavaa tekstiä. Hän tietää mielestään aina, kuinka toisen ihmisen elämä menee, millainen toinen ihminen tarkalleenkin on, ja mihin hänestä ei ole. Ilman että hän oikeasti olisi koskaan kuunnellut, mitä hänelle on oikeastaan puhuttu, taikka tietämättä todellisuudessa toisesta ihmisestä yhtään mitään. Aikamoinen meedio, täytyy sanoa. Omien sanojensa mukaan hän tietää. Virheitä hän ei tee koskaan, ja hän kuvittelee myös olevansa aivan suunnattoman vetovoimainen keskinkertaisella olemuksellaan, ja vielä käsittämättömän supliikkimies, puhumattakaan jatkuvasta itsetunnonpönkityskehuskelusta, joka on kaikkea muuta kuin vilpitöntä iloa tai tavallista puhetta.

Ystäväni, jolle aiemmin olin kyseisestä Törpöstä jotakin maininnut, oli muutamassa sekunnissa tämän tavattuaan täysin kypsä lähes mottaamaan kyseistä sovinismiinkin taipuvaista herraa. Ihme kyllä, tuo henkilö on niitä harvoja minun kohdallani, joihin osaan soveltaa zeniläistä tyyneyttä. Olla välittämättä, antaa puheen soljua korvasta sisään ja toisesta ulos, ja muistaa oman arvoni. Toki minunkaan kieleni ei pysy niin tiukasti kurissa, ettenkö sopivan tilanteen satuttua kohdalle antaisi hänelle hänen omaa lääkettään, tosin tarttuen todellisiin asioihin. Niillä kun kyseisen Törpön saa taas hiljenemään jopa seuraaviksi vuosiksi.
Ilkeän tilanteesta tekee se, että satunnaisten työhön liittyvien asioiden takia tuonkin tapauksen kanssa joutuu kommunikoimaan toisinaan. No, se on niitä elämän pieniä itsehillinnänhallintapaikkoja, ja niitä hetkiä jolloin yrittää ajatella jotain ihan muuta.

Touché!

Maanantailamaannus

Pitkän hiljaisuuden jälkeen minäkin taas kirjoittelen.

Hiljaisuusaikaan on mahtunut kyllä miehistä huomiota satunnaisilta yksilöiltä, niin työssä kuin huvissakin.
Ei mitään vakavaa, ei mitenkään erityistä, mutta sellaista peruspiristävää harmitonta flirttiä. Juuri sellaista, jonka takia jaksaa hymyillä.

Viikonlopun fiilikset olivat korkeat, sillä huomiota sateli tavallistakin enemmän koko loppuviikon. Johtuen ihan työkuvioista. Vaikken kovinkaan vakavasti kaikkia sanoja katseineen ottanutkaan, olin silti epäilemättä Helsingin murheellisin ja lamaantunein laahustaja arkeen palattuani. Harvoin maanantaipäivä tuntuu niin kamalalta kuin tänään, kun oma olotila oli totaalisen kaikkensa antanut, väsynyt ja tyhjyydessä kelluva. Ihmisvilinästä, huomiosta ja ihmiskontakteista tiputus kotiin, tyhjyyteen ja lepoon tuntuikin uskomattoman kauhealle, vaikka ajattelin ensin olevani tyytyväinen jalkojen ansaitusta levosta, kuten pienestä rauhoittumisesta muutenkin.

Kun kauppareissullani luulin, ettei mikään voi hetkauttaa juuri sillä hetkellä mihinkään suuntaan (koska tunsin kerrankin maastoutuvani seinään..), tapahtui hallitsematon kyynelvierähdys oikeasta silmästäni. Kassajonossa edelläni oli nuorehko isä lapsensa kanssa. Lapsen juttuja oli toki huvittava kuunnella, mutta tuohon äkilliseen liikutukseen syynä oli kyseisen isukin ääni.

Hän kun kuulosti aivan samalta kuin B.

Hetken nopean itsenikokoamistuokion jälkeen tulin pikaiseen lopputulokseen siitä, ettei tuo pikaliikutus tainnut oikeasti johtua mistään muusta kuin väsymyksestä, välimatkasta omaan mieheen ja ihan tuosta yleisestä arkeen palaamisesta. En siis aio sortua laittamaan viestiä B:lle. Pysyn kovana.

Jarruttelua(ko?)

Tätäkö tää tasanen hyvä mieli sitten teettää, ettei enää keksi kirjotettavaa ollenkaan? Päässä pyörii kyllä paljon kaikennäköisiä ajatuksia, mutta jostain syystä ne ei päädy tekstiksi asti...

Jos suljetaan hetkeksi T pois ajatuksista (no okei, kyllä se tähän liittyy kuitenkin..), niin seuraava ajatus lienee tuleva lomareissuni, ja kohtaaminen Pohjoisen Pojan kanssa piiiitkästä aikaa. Sen suhteen fiilikseni ovat hyvinkin ristiriitaiset. Vaikkei T:n  kanssa mitään sovittua olekaan, hän silti vaikuttaa ajatusten tasolla. Totta puhuakseni myös ilman häntäkin epäröisin.

Niin paljon sanoja, mutta ehkä kuitenkin teot saavat jäädä. Se miten joskus ajattelin hänen olevan kuin Se Oikea, tai oikeastaan yksi niistä, tuskin on muuttunut. Tilanteet, ihmiset ja ajatukset kuitenkin muuttuvat. En usko haluavani ottaa riskiä siitä, että pilaisin kaiken turhan takia. Niin hänen, kuin omankin elämäni.

Siispä juttelinkin Pohjoisen Pojan kanssa tapaamisestamme. Olen menossa yöksi hänen luokseen ja ajattelin olevan sen parempi jos ilmaisen ajatuksiani etukäteen. Vaikka onkin puhuttu sitä ja tätä ja tuota, niin ei ehkä sittenkään. Kaveruus tällaisenaan on varmasti jokasuhteessa paras vaihtoehto.

Long time no see

Tavattiin tuossa yksi ilta pitkästä aikaa Hipin kanssa rennon leffaillan merkeissä. Toisaalta olo oli yhtä rento ja hänen seuransa tuttua kuin ennenkin, mutta silti jokin tuntui muuttuneen. En tiedä johtuiko se hänestä, minusta vai meistä yhdessä. Vai kuvittelinko sittenkin?

Alunperin tarkoituksenani oli mennä vain käymään illalla, mutta loppujenlopuksi jäin kuitenkin yöksi. Kenties taannoisten sanojeni takia, tai muuten vain, siltä osalta tunnuimme palanneen ajassa taaksepäin. Minä peittoni alla, hän omansa. Ei täysin eri puolilla sänkyä, mutta sopivan etäisyyden päässä. Enkä nyt sanoisi, että se huonokaan juttu oli.

No, tästä lienee hyvä jatkaa normaalia kaveriutta hänen kanssaan.

Uskomaton mulkku.

Törmäsinpä sitten illanviettoni aikana Herra B:hen, tuohon pahimpaan kohdalleni osuneeseen mulkkuun.Jossain vaiheessa iltaa tämä ihanuus tuli omistajan elkein luokseni, ja toimi aivan kuin mitään ei koskaan olisi tapahtunutkaan. Kaikki paskanjauhannat, oharit ja muut mukavat olivat hänen mielestään haihtuneet taivaan tuuliin jossakin välissä. Minun mieleni ei sentään ole yhtä vilpillinen, saati sitten anteeksiantavainen.

En ymmärrä kuinka jollain voi olla pokkaa toimia noin kaiken kurjan jälkeen, jota on toiselle tehnyt. Harvoin koen vastaavanlaista kiukkua, kuin eilisiltana. Ilmeisesti tosiaan olen hänen silmissään uskomattoman halpa ja yhdentekevä, vaikka puheillaan muuta onkin yrittänyt väittää. Teot osoittavat silti jotain muuta..
Myös jonkun naikkosen lääpintä nenäni edessä oli aika mielenkiintoisen lapsekas esitys. Lähinnä koin sääliä häntä kohtaan, tosin huvittunutta sellaista.

Jos jotain hyvää asiasta löytyy, niin ainakin sain varmistuksen sille, ettei kannata tuhlata enää missään vaiheessa ajatustakaan hänen suuntaansa. Vaikka tiedänkin, että jos hän yrittäisi, lankeaisin todennäköisimmin helposti. Taidankin viettää loppuillan sparraten itseäni olemaan se itsenäinen vahva nainen, joka uskaltaa vetää rajan tietynlaisten tapausten kohdalle, sietämättä vuodesta toiseen samanlaista on/off -leikkiä.

Illan paras kommentti tuli kuitenkin erään huumorisävytteisen keskustelun lomassa joltakin satunnaiselta mieheltä: "Jumalauta nainen, sähän oot suora, melkeen röyhkee!"

Selvinnyt suhtautuminen

Tuntuu, kuin hänen lähdöstään olisi ikuisuus. Silti aika on juossut kuin siivillä, tätäkin vuotta on takana jo yli viikko. Pian hän jo palaakin takaisin, joten tein parhaaksi tehdä ajatustyötäni vielä, kun ehtisin. Kun kerroin hänelle mietteistäni, se tuntui hyvinkin loogiselta.

Kiva kun nähdään pian, mutta ehkä meidän kaveruudesta on tietyt edut mennyttä elämää. En ees tienny miks sen halusin sanoa, mutta siltä vaan tuntu.

Olin ehkä jopa vähän jännittyny hänen vastauksestaan, mutta toisaalta sekin oli looginen. Kuulemma vaan hyvä, että olin selvittäny suhtautumistani. Ja sehän se pointti olikin, ettei tulis paha mieli kenellekään. Minulle tärkeämpää on Hipin ystävyys kun mikään fyysinen hauskanpito meidän välillä. Eikä se sitä sano, etteikö vois vaikka joskus siellä silti yöpyä jos siltä tuntuu, mut se jää sit nukkumiseen.

rikkinainen.

Juuri tällä hetkellä elämä tuntuu tyhjältä, sisäisen tyhjyyden ja en-tunne-mitään -olon takia. Tekee mieli lähinnä toistaiseksi nukkua ja tuijottaa seinää. Katuvalon kajossa päämäärättömän näköisinä leijailevat lumihiutaleetkin näyttävät varmemmilta liikkeissään kuin minä tällä hetkellä.
Välillä tajutessani sen, ettei puhelin soikaan enää yöllä kotiintulon merkiksi, tai ettei ovi kolahdakaan kesken levottoman uneni, ei itkuun purskahtaminen edes yllätä.

Kaikki tuo ylläoleva johtuu siitä, että olen jokseenkin määrittelemättömän pitkän ajan ilman läheisintä ja rakkainta ihmistäni. Lähtötilanne ei ollut helppo, eikä yhteydenpitokaan ole helppoa. Hellyys ennen lähtöä lähinnä aiheutti harmitusta entistäkin enemmän. Haikeaa surkeutta.
"Älä jää yksin"
Eipä minulle vaihtoehtoja annettu.

Kai tähänkin tottuu, muttei se tottumus taida helpolla tulla. Ja kun totun, on kaikki toivottavasti pian ennallaan, ellei jopa entistäkin paremmin. Pahinta on läheisyyden puuttuminen, ja se kun ei kuitenkaan tiedä kenelle oikeasti voisi soittaa ja kertoa niistä asioista, joistan toisen kanssa yleensä puhuu. Kuka tahansa ei ole sama asia.

Aika,
kulje siivillä.

Hattarapilvessä

Jostain kumman syystä en viimepäivinä ole onnistunut täysin missään mitä teen. Väliin unohtelen pikkujuttuja, ajatukset karkailevat ja unohdan mitä olin tekemässä. Eräs kaverini totesikin päässäni taitavan pyöriä vain Halinalleja ja My Little Poneja pomppimassa pilveltä toiselle. Noh, ei nyt ihan noin siirappista... eihän?

Vaikka täytyy myöntää, että olen sortunut pieneen siirappisuuteen tässä viimepäivinä. En oo koskaan oikeen tykännyt ihmisistä, jotka pussailee julkisilla paikoilla, menisivät johonkin... Vaan siellä sitä on sitten oltu. Kävelty söpösti käsi kädessä pitkin kaupunkia ja pussailtu julkisesti. Hyi olkoon.

Hän, T, on kuin jotain mitä olisin kauan odottanut. Yhteiset, mutta kuitenkin molempien silti omat: Harrastukset. Mieltymykset. Huumori. Ajatukset.

Tää hyvä fiilis on jotain ihan uskomatonta. Jokohan myöntäisin avoimesti, että taidan olla aika lääpälläni?

Quando, quando, quando?

Kuten aiemmin olen maininnut, mielestäni Tomi Metsäketo on ihana (enkä taida olla ainoa, eräskin ystäväni taitaa olla täysin samaa mieltä, saattaa sillä äänelläkin olla jotain tekemistä asian kanssa..). No, asiaan en sen enempää ole kuitenkaan tuhlannut ajatuksiani. Jotenkin mystisesti olen kuitenkin alkanut kuulla K:lta, kuinka tämän kaverit ovat törmäilleet kyseiseen henkilöön ties missä, ja useempiakin kertoja. Ihminen, jota kukaan ei tunne, mutta jostain se pompsahtaa puheisiin ja tilanteisiin kuitenkin. Ja ne puheet päätyvät sitten minun korviini K:n kiusoittelevien puheiden kautta.

Mitä, eikö tuo satumainen tuuri voisi osua jo minunkin kohdalleni? Ihan vaikka vain siksi, että voisin todeta omin silmin, onko se oikeasti ihana (tarkoittaen ulkoisia ominaisuuksia, muustahan en voisi tietää). Ja nähdä vaikka sitten niitä päiväunia. Ihan viattomasti. Niin paljoa pokkaa ei minullakaan ole, että kehtaisin ketään lähteä erityisemmin iskemään, tai löpisemään muutakaan satunnaista liirumlaarumia, ellei se jotenkin erityisesti tilanteeseen soveltuisi. Olen enemmän silmäpeli-ihmisiä, ja vanhanaikaista mies-tekee-aloitteen -naiskantaa. Ehkä siksi, etten ole kovinkaan vahva ottamaan torjuntoja vastaan. Enää. Kuten en kykene myöskään minkäänlaiseen "fanitustoimintaan" kenenkään kohdalla, jos en tuurilla johonkuhun törmää, niin sitten en kai törmää ollenkaan... Tyydyn siis huokailuun kotisohvalla, kuten lähes aina kun näen jotain syystä tai toisesta saavuttamatonta.

Jollain kierolla tavalla viehätyn aina noista prinssi uljaan näköisistä tapauksista, jotka voisivat hyvin ilmestyä siinä syksyisessä metsässä ratsulla eteeni. Kuinka naiivi prinsessa sitä välillä saattaakaan ajatuksissaan olla? Tuohan meni nyt jo ihan päiväunimateriaalin puolelle.. Kaikkea sitä tuleekin ylhäisessä yksinäisyydessä öisen kynttilänvalon ja punaviinilasin seurassa kirjoiteltua, sekä ajateltua.

Onnetar,
heitä sitä taikapölyäsi tähänkin suuntaan!

Purr

Otsikko tiivistää kaiken olennaisen viimepäivien olotilasta.

Kuljeskelua keskustassa sateesta huolimatta. Istuskelua kahvilla. Tekstiviestejä. Ujostelua. Leffateatteri ja poppareita. Hymyilyä. Tutustumista. Hyvää mieltä. Tapaamista uudelleen.

Aika lailla tuli tiivistettyä ajatusmaailmani viimepäiviltä. Ehkä jo hieman sitä ennen, mutta viimeistään kun tapasimme viimein hänen kanssaan kasvotusten. Kiharainen ruskea tukka, herrasmies, sopivan pitkä, jollain tapaa suloinen. Hänen myötään se typerä, ainahymyilevä ja hyväntuulinen olo on taas täällä. Mikään negatiivinenkaan ei tunnu kovin pahalta, kun hän on ajatuksissani.

Purrnau.

Ainiin.. Aika sitkeä tapaus se PP.. laittoi muutama päivä sitten viestiä, että olisi joku yhteinen hotelliyö tarjolla.. taisin jättää vastaamatta. Oli vaihdettu muutama viesti tässä välissäkin jossain vaiheessa, mutta aika turhaa ja merkityksetöntä tuo on, jääkööt menneisyyteen...

Vakaata draamaa

Draamakuninkaan  kanssa olen pitänyt yhteyttä ihan ystäväpohjalta jonkin verran, vilpittömän vilpillisesti. Tarkoittaen sillä lähinnä menneisiin liittyvää muistelua sinä vilpillisenä asiana..

Tiedostan, että hän on aina minulle erityinen, eikä siitä miksikään muutu. Tosiasia siitä, että A on minulle kaikki kaikessa, ei myöskään muutu sen myötä mihinkään.

Kuitenkin tuossa muutama ilta sitten sain hämmentävän viestin häneltä. Aluksi ihan muita asioita, ja sitten viestin lopussa pienehkö maininta "ai niin, mun kaveri on ihastunu suhun". Vähän aikaa piti miettiä, että mitäköhän mä luin äsken? Hetken viestiselvittelyn jälkeen kävi ilmi, että olin ilmeisesti ollut jonkin kliseisen poikien illan kuuma puheenaihe. Kuvani nähtyään tuo "kaveri" oli sitten päästänyt suustaan jotain sellaista, jonka perusteella DK harkitsi puhelinnumeroni antoa tälle. Huomautin kyllä, että en ole kovinkaan saatavilla, ja minusta tuo paritus kuulosti hieman omituiselta idealta. Lopulta en saanut enää minkäänlaista vastausta häneltä, mutta jos sanoihinsa on uskomista, on minulla aina joku jolle soittaa silloin kun elämä tuntuu potkivan rautakärkimaiharilla takaraivoon niin että jytisee.

Hetken verran mielialana oli sellainen teinijännitys, ihastusviestejä ja pieniä mysteerejä! :D

Ilmeisesti numeroni ei mennyt jakoon, sillä ylimääräisiä viestejä en ole saanut, ja kai DK ei kuitenkaan tahdo jaella minua muille..

Menneisyyttä kerrakseen

Pienen hiljaiselon jälkeen minäkin taas omaan kirjoitettavia asioita. Jonkinmoisen läjän.
Jostain täytyy aloittaa, joten aloitetaan siis tästä...

Sosiaalista mediaa katsellessani orastavana tapanintanssi-iltana huomasin Ensirakkauden ilmoittavan aikeistaan suunnata samoille tanssipaikoille kuin minäkin ystäväni kanssa. Ensin ajattelin, etten mainitse hänelle mitään samantyyppisistä aikeistani, mutta päädyin kuitenkin jonkinmoiseen chattailyyn hänen kanssaan. Ihme kyllä, keskustelu tapahtui ihan mukavissa merkeissä, päättyen "nähdään" -lauseeseen.

Näkeminen tällä kertaa tapahtuikin seuraavan puolen tunnin sisällä, ja ihan kivoilla fiiliksillä. Kuulumisten leppoisaa vaihtelua, kunnes huomasin, että samaiseen paikkaan ilmestyi jostain myös Iilimato.
Jos nyt suoraan sanotaan, niin varsinaisesti ei houkutellut istua iltaa niin, että takanani on Iilimato, vieressä Ensirakkaus, ja hänen vieressään minun ystäväni, Ensirakkauden ex.
Kuten arvata saattaakin, en kyseisessä paikassa kauaa viihtynyt, kun koti ilmapiirillään houkutteli huomattavasti enemmän. Tuota tilannetta tuskin olisin kestänyt edes kolmen promillen humalassa.

Vaikka Ensirakkaus niin mukavaa taas olikin, taitaa totuus olla toinen. Kun lähetin hänelle viestiä, jossa tiedustelin erästä en-niin-vakavaa -asiaa, en saanut koskaan vastausta. Mitä tuostakin nyt pitäisi päätellä?