Rakastan vilpittömästi vaihtelevaa työtäni. Sen tuomaa tarpeellisuudentunnetta, huomiota, ihailua.. Harvapa siitä ei salaa sisimmässään nauttisi. Koska päivät toisinaan ovat hyvinkin hektisiä, ei kirjoittamiselle jäänyt hetkeen aikaa. Kun illalla rättiväsyneenä sänkyyn kaatuessani huomasin itkeväni, en edes tiennyt itkenkö vain hetkittäistä väsymystä, vaiko äkkinäistä tyhjyydentunnetta. Yhdestä asiasta olin kuitenkin satavarma; ikävöinnistä jotakuta ihmistä kohtaan en itkenyt.
Huomasin ikävöintipuutteeni ahdistuessani miespuolisten minuun kohdistuvasta ikävöinnistä. Voin toki kaivata ihmisiä, mutta koen oman ikävöintini kohdistuvan satunnaisiin hetkiin, sekä niihin liittyviin tunnetiloihin. Hetkiin, jolloin tunnen oloni erityisen hyväksi, tai jopa jotenkin tyyneksi. Ihmisten ikävöinnissä minua ahdistaa ajatus riippuvaisuudesta. Toki olen mielelläni läheisten ihmisteni kanssa, mutta oma ikävöintini kohdistuu ainoastaan rehellisiin tunteviin, nimittäin lapsiin ja eläimiin. Heidän ikävöintinsä kun tuntuu loogiselta kohteiden vilpittömyyden vuoksi.
En siis ikävöi kotimiestä, saati ketään muutakaan.
Päädyin ajatuksissani siihen, että itkuni johtui tyhjyydentunteesta. Seurauksena tosin väsyneelle ihmiselle oli myös jatkuva pohdinta siitä, olenko kuitenkaan avuiltani riittävä, vai vain ihan surkea yksilö kauniin illuusion keskellä.
Toisinaan mietin, että väsyneenä täytyisi voida laittaa pää turhan pohdinnan välttämiseksi piirun verran aiemmin tyynyyn..
Oli myös kauhistuttavaa huomata, kuinka erilaisessa maailmassa minä ystävieni kanssa elänkään. Meidän elämässämme ihmissuhteet eivät ole yksinkertaisia millään tavalla, kenenkään osalta, ehkä ihan jo siksikin ettei parisuhde ole se ykkösprioriteetti. Mutta maailmani miehet eivät ole mitään pulmusia toimintansa suhteen (kuten en taida olla minäkään satunnaisista haaveistani huolimatta), eikä jostakusta tykkääminen tarkoita vielä paljoakaan.
Kesälomamies taas osoitti olevansa juuri sitä toista ihmistyyppiä, jonka maailma on auttamattoman naiivi, suorastaan ylikiltti, ja maailman napana on tietenkin tavanomainen pikkusöpö parisuhde loogisen avioitumisen ensietappina. Hänen ajatuksensa minunkin kohdallani menivät siihen vakiintumiseen, eikä rautalanganvääntely-yrityksistä huolimatta pienen päähän mahtunut, ettei kaikki ihmiset nyt vain satu kiinnostumaan mistään yllämainitusta. Sama toki pätee toisinkin päin minun ihmissuhdemaailmani kanssa.
Mutta minä sentään ymmärrän realiteetit: minusta ei ole kenenkään pikkuvaimoksi, eikä ällösöpöileväksi ikävöijäksi. Ei vaikka joku toinen niin haluaisikin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti