Hohde.
Minulla oli joskus sellainen. Seksuaalisuus, joka näkyi vetovoimana ulospäin, leikkisyytenä silmissä.
Sai minut tuntemaan oloni upeaksi, haluttavaksi, kaikin puolin kauniiksi. Naiseksi.
Yhtäkkiä en vain enää tunne sitä. Enkä todellakaan tiedä, kuinka saisin sen takaisin.
Hetkellisesti voi lähes kuka tahansa nainen nostaa itsetuntoaan Sinkkuelämän kesäuusintajaksoilla, pienellä sutinantunteella ja viinilasillisella. Vaikka se sutinantunne nimenomaan olisikin omassa päässä hetkellisenä riemuna jonkin puolihuolimattoman kommentin seurauksena. Hyvin äkkiä niistäkin pienistä paluutuokioista entiseen loistoon tiputtaa minut takaisin seksuaalisuuteni pohjamutiin.
Syytä suuren osani puuttumiseen, joka on tehnyt minusta juuri minut, olen yrittänyt keksiä mielessäni jo loputtoman kauan. Tiedän sentään muutaman varman syyn, jotka ajatukseni ovat vieneet totaalisesti muualle. Mutta vaikka kuinka yrittäisin uskotella itselleni syyn olevan vain ja ainoastaan minussa, löydän suuren ongelman usein viereltäni sohvalta. Läheisin ja kaikesta huolimatta rakkain ihmiseni on pitkän ajan seurauksena saanut aikaan tuhoja. Itseäni voin toki syyttää loputtomiin, mutta entistä kurjemmalta tuntuu yhä vahvistuva tietoisuus siitä, että välttämättä edes se tärkein ihminen ei ole hyväksi. Ei vaikka kuinka uskoisi ja haluaisi. Taitaa olla aika päästää irti.
Hohteeni haluaisin takaisin, sillä enhän muuten ole minä. Vain puolikas. Tyhjä kuori, joka kokee lähinnä ahdistusta kaikista lähestymisistä, sillä enhän koe itseäni enää viehättäväksi.
Liian monta kolhua liian lyhyessä ajassa.
Ehkä vielä löydän itseni jonkun sylistä, tippuakseni uudelleen. Uusin voimin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti