Kulunut viikko tapahtumineen (joista osasta olen jo raportoinutkin) toi mukanaan monia valintoja.
Yhtäkkiä huomasin kuoriutuneeni jostakin käsittämättömästä, ja elin todellista miesmagneetin elämää. Pitkästä aikaa tunsin olevani se joka olenkin. Jokseenkin estoton, omanarvontuntoinen ja toisinaan jopa säteilevä nainen.
A kaipasi minua kotona. B alkoi kyselemään tapaamisajankohtaa. Aiemmin mainittu (niljake), A:n kaukainen tuttu ei halunnut edes tervehtiä jostakin syystä. (Tai siitä syystä, että taidan olla harvinaisen paska muija, kun en hänelle antautunutkaan..) Eräs aiempi tuttuni taas osoitti harvinaisen selkeästi olevansa kiinnostunut minusta, ja esittelikin minua vaimonansa tuntemattomille. Iskijäjoukkoon saman illan ajalta mahtui myös muutama ulkomaanelävä (4), joista kaksi tajusi luovuttaa ajoissa, ja kaksi muuta meinasi saada osumaa kahden ylisuojelevan ja kiinnostuneen tuttuni toimesta.
Vähempikin sutina toisinaan olisi riittänyt, ja paniikki alkoi hiipiä mieleen viimeistään siinä kohdin, kun tuttuni minusta omistavaisesti kiinnipitäessä yksi ulkomaanelävä yritti tarpeettoman ronskia toimintaa, ja toinen uhkarohkea yritti silitellä kättäni. Kun onnistuneesti olin toivottanut kaikille kauniit unet omien käsiensä seurassa, saapui paikalle vielä muutama naapurinpoika. Lopputuloksena huomasin kuuntelevani tilitystä siitä, kuinka olen liian upea ja ihana, ja kuinka kamalaa on jos minua ei näekään enää koskaan. Itkun säestämänä.
Tietysti on vähintäänkin imartelevaa saada huomiota noinkin ylenpalttisesti, ja jollain perverssillä tavalla taidan myös nauttia siitä uskomattoman paljon. Saanhan kaiken energiani kyseisenkaltaisista tilanteista. Mutta toinen puoli minusta nauraa koko tilanteille, eikä usko selityksistä ainoatakaan sanaa. Niin säilynee balanssikin.
Voi olla, että kerron vielä tarkemmin syitä ja seurauksia, mutta toistaiseksi vaikenen myhäillen niistä. Aika näyttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti