Viimeisimmän kahden vuoden sisällä olen kadottanut pussailuiloni jonnekin. Mikään ei vain ole tuntunut millekään. Ihan sama, mitä tekisi. Ehkä tuo on se tunnetasolla loukkaantuneen ihmisen pahin menetys, kylmyys josta ei meinaa päästä eroon. Loputon tunnekylmyys, ja kaikki pelon takia. Vaikka silti onkin lapsellisen toiveikas kaiken suhteen.
Hiljalleen pussailu on silti alkanut hiipiä takaisin, ja aiemmin mahdottomalta tuntuva spontaani pussailu parisuhteessa(ni) on valtaamassa nurkkaa. Kuluneina viikkoina olen järkyttynyt siitä, kuinka olen löytänyt itseni monesta uudesta tilanteesta.
1) sohvallapussailu, pussailun ilosta
2) hyvänyönpusu
3) lähtöpusu, jollaista en olettanut saavani (ja joka sai minut hymyilemään vielä kauan)
4) kiitospusu
Vihdoinkin mä tunnen jotain! Ja kyllä, nuo muille tavalliset asiat ovat minulle uusia ja ihmeellisiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti