Jokaisella on varmasti ollut sellaisia hetkiä, kun maailma tuntuu vaaleanpunaiselta. Hetkiä, jolloin on onnellinen.
Teininä koin lyhyen saturakkauden. Poika oli kiltti, luotettava ja ihana. Romanttinen ja hellä. Ensirakkauteni, jonka tietenkin menetin.
Vaikka olikin kylmä kevättalvi, kävelimme vanhan kotikaupunkimme veden äärellä tuntikausia käsikkäin. Toisen luo piti päästä peräkyliltä keinolla millä hyvänsä, kävellen, pyörällä.. kaikki kävi. Pakkanen, lumi, jää, mikään ei voinut estää. Ei edes äkäinen äitini, joka suuttui silmittömästi joutuessaan odottamaan minua, kun olimme unohtuneet pojan kanssa makaamaan vierekkäin lumihankeen tähtien alle.
Kerran kiipesimme siniselle jäälautalle, joka oli nousevan veden ympäröimänä. Jäälautalla oltiin vain hiljaa, katseltiin toisiamme ja uskallettiin jopa halata. Ensisuudelmaan meni kauan aikaa, sillä aluksi harrastettiin vain eskimopusuja. Vaikka huulemme osuivat yhteen, emme suudelleet. Tuskin kukaan on enää koskaan yhtä luotettava. (toisaalta en varmaan itse kestäisi enää jännitystä)
Poika kirjoitti minusta lauluja, ja minä hänestä.
Se oli elämäni tähänastisista keväistä kaunein, enkä usko enää koskaan eläväni elokuvamaista rakkaustarinaa.
Ensirakkauteni, jos joskus luet tämän tekstin, tiedä että sinulla on aina osa minua.
Pitele sitä varoen.
Joskus minä odotan sinua valkoisessa paviljongissa linnan varjossa, ja sitten olen sinun ikuisesti.
Lähempänä aikuisikää tapasin eräällä pitkällä bussimatkalla erään itsevarman ja hyvännäköisen miehenalun.
Katseidemme osuessa toisiinsa, tiesi molemmat välillämme olevan jotain. Bussimatkan aikana Draamakuningas ilmestyi bussin takaosaan keskelle kaveriporukkaamme, ja tarjoutui hieromaan hartioita. Tietenkin jonotin hänen käsittelyynsä pääsyä.
Kun lopulta pääsin hänen käsiensä alle, sain hartiahieronnan lisäksi silittelyjä, huomaamattomia kuiskattuja sanoja korvaani jälleennäkemisestä samalla kun hänen kätensä tukisti tukkaani tiukasti. Niin jäin koukkuun..
Muutamien viikkojen päästä tapasimme hänen silloisessa opiskelukaupungissaan kymmenien tekstiviestien jälkeen, joimme punaviiniä, kävelimme sateenvarjon alla kainalokkain, ja saattoi yöhön kuulua myös kohtalaisen uskomatonta seksiä..
Draamakuningas katosi elämästäni, mutta ilmestyi tietyn ajan jälkeen aina samoissa merkeissä takaisin.
Viimeisimmän kerran tapasimme vuosi sitten, ja vatsassani oli perhosia enemmän kuin tarpeeksi.
Istuimme vain puhumassa tuntikausia meren rannalla punaviinin kera, ja loppuillasta hän pyöritti minua sylissään pitkin nurmikkoa. Silloin olen viimeeksi kokenut vaaleanpunaisen onnenhetken.
Nykyään tiedän hänen kauniit puheensa vain turhiksi korulauseiksi, jotka olikin tarkoitettu jollekin toiselle.
Silti luulen edelleen lankeavani häneen milloin tahansa, pelkästä katseesta.
"Muistatko, miltä tuntuu juopua kesäyönä hölmöstä rakkaudesta?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti