Olen niitä ihmisiä, jotka ovat jopa harvinaisen varovaisia tunteidensa kanssa, eivätkä ole "helposti saatavilla".
On kuitenkin tilanteita, joiden vuoksi olisi tehnyt mieli hakata päätä seinään, ja pohtia omaa tyhmyyttä ja hitautta useita vuosia märehtien. No, en ehkä ole murheessa vuosia rypenyt, mutta mietin edelleen välillä, miksi rakkautta ei ymmärrä silloin kun se on saatavilla?
Ensirakkauden kanssa olimme läheisiä, tärkeitä toisillemme ja rakastuneita. Maantieteellisestä syistä suhde sitten jäi, ja päädyin ties minne. Jonkin aikaa myöhemmin tajusin rakastavani Ensirakkautta, mutta aikamme oli jo mennyt. Hetkeä myöhemmin minulle selvisi, että läheinen ystäväni olikin mennyt "lohduttajaksi". Myöhemmin olemme päätyneet keskustelemaan useasti siitä, kuinka kaikki tuntui jääneen kesken.
Draamakuninkaan kanssa taas kissa-hiiri -leikkimme jatkui useita vuosia. Aluksi olisin ollut valmis ties mihin, mutta hän vain lopulta katosi. Tietysti se sattui, ja tuntui noin muutenkin aika kurjalta toimintatavalta. Satunnaisia tapaamisia lukuunottamatta en tiennyt hänestä mitään, mutta aina hän kertoi minun merkitsevän paljon. Kun viimeeksi tapasimme n. vuosi takaperin, olisi hän mielellään tahtonut kanssani suhteeseen. Tietenkin silloin, kun se ei minulle ollut mitenkään mahdollista. Tietysti taas sitten, kun se olisi vihdoin ollut minulle mahdollista, oli hänellä uusi neito rakkaudenkohteenaan, ja minä heitettynä romukoppaan. Tämän ihmisen kohdalla sama kuvio toistunee äärettömyyksiin...
Voidaanko tästä siis päätellä, että tiettyjen ihmisten kohdalla tuo kissahiireily vain jatkuu loputtomiin?
Täytyykö joitain ihmisiä vain pitää varalla, ihan sitä varten, että näille voi sopivan tilanteen sattuessa vakuutella välittämistä ja rakkauttaan, ettei tulisi yhtäkään yksinäistä hetkeä? Eräänlainen laastarisuhde. Toisaalta en ihmettelisi, jos yhteiselo noiden miesten kanssa ei toimisi ollenkaan. Rakkaita, joiden kanssa tahtoisi olla, muttei kenties saa koskaan tilaisuutta? Draamakuningas tuossa karkauspäivänä lupasi ostaa hamekankaita, koska emme kuulemma mene vielä naimisiin. Tuskin koskaan, vaikka juhannustaiat muuta väittävätkin.
Pitäisi ilmeisesti joka hetki olla valmis uhraamaan kaikki tärkeä ja rakas sen oikean rakkauden saavuttamiseksi. Toisaalta en usko senkään tuovan onnea. Tuntuukin hölmöltä, että täytyisi joko itse toimia hätiköidysti, taikka hävitä kilpajuoksu rakkauteen muutamalla sentillä jonkun toisen kampattua sinut juuri ennen maaliviivaa.
Ei pitäisi katua päätöksiään. Olen ihan tyytyväinen, että valitsin silloisen suhteeni Draamakuninkaan sijaan.
Mutta ehkä vielä joskus.
Täytyykö aina haluta se, jota ei voi saada?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti