Sisältövaroitus: seuraava teksti sisältää hallitsematonta avautumista, sekä hienoisia määriä jopa teiniangstaamiseen vivahtavaa surkua.
Universumi tuntuu toisinaan kostavan mistä tahansa pienestä mokasta. Minun kohdallani ilmeisesti miestuurin suhteen..
Viikossa kaikki tuntuu menneen hajalle, ja olen loputtoman kyllästynyt enää olemaan mukava kenellekkään miespuoliselle. (seuraavat "onnekkaat" juoskoot mun perässä..tää neiti ei enää lämpene hyödykkeeks) Tyhjät sanat ja surkuhupaisat mielistely-yritykset ovat jääneet päälimmäisinä mieleen. Niinpä vietän iltaa yksin kotona, vaikka mieli palaisi ihan minne tahansa muualle. Jonkun lähelle, ja kuumottavan polttavan katseen alle. Välittämisen ja läheisyyden luo. Lauantai-illan vietto pastalautasen ja kehnojen sarjojen, saati sitten roskaromaanien seurassa ei tunnu ihan siltä ykkösvaihtoehdolta kesän ollessa vielä kauneimmillaan. Saati yksinäisen yön.
Mutta entä jos olenkin jo nuorempana pilannut kaikki mahdollisuuteni kunnolliseen rakkauteen? Käyttänyt mahdollisuudet loppuun? Tai sitten olenkin itse juuri niin epäparisuhdetyyppiä kun vain olla ja voi, ja ahdistuisin sekä seilailisin kuitenkin sylistä syliin, olisi tilanne kuinka vakaa ja onnellinen tahansa. Ehkä siis etsin vain loputtomiin jännitystä ja seikkailuja, tunnetiloja joista elää - ja joille elää. Pettymyksillekin?
Jatkossa minun täytyisi varmaan radikaalisti päättää, etten varmana ihastu kehenkään. Mutta kuinka kävi viimeeksikin? Iskin silmäni mieheen, johon en koskaan ajatellut tutustua kiinnostuksesta huolimatta, mutta kohtalo läimäisikin hänet eteeni, ja vähän myöhemmin myös viereeni. Tosin vain hetkeksi, vaikka enhän voi vielä tietää tulevaa.
Toisinaan tuntuu, että joku on liimannut otsaani näkymättömän kyltin, joka kertoo minun olevan väärä elämäntilanne, ja jotenkin silti ei-sopiva, vaikkei mitään syytä sille keksikkään. V**tu.
Viime yön piristys oli mies, joka vahingossa meinasi kävellä ylitseni väkijoukossa. Hän kääntyi erikseen pyytämään anteeksi, sanoi kauniiksi, kehui mekkoani ja toivotti vielä hyvää illanjatkoa. Ei lienee yllätys, että kyseinen mies ei ollut suomalainen.. toisinaan kun tuntuu, että suomalaisilta käytöstavat ovat kateissa.
Huh, täähän helpotti. Nyt voin keskittyä vaikka rauhoittavaan viinilasilliseen parvekkeella.
Terveisin,
S
turhautunut nuori nainen Helsingistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti