Toissapäivänä erehdyin iltasella istumaan bussipysäkillä, luonnollisesti odottelemassa bussia. Silmäkulmastani näin, että joku toinenkin odottaja ilmaantui paikalle. Hetken kuluttua hän kysyi minulta englanniksi, meneekö bussi mihin suuntaan. Ulkomaalainen, nappisilmäinen, miellyttävän näköinen nuori mies. Muutaman sanan vaihdettuamme, hän pyysi minua seuraksi kahville. Jostain hetkellisestä mielenhäiriöstä päädyin lähtemäänkin.
Kahvilla juttelimme toki kaikenlaista, ja vaikka olikin mukavaa, en silti kykene luottamaan vilpittömiin tutustumisajatuksiin kenenkään osalta.. ehkä se on se perisuomalainen epäilevä jurous kaikkea erilaista kohtaan. Tai lähinnä omakohtainen suurpettymys vastakkaista sukupuolta kohtaan, jonka vuoksi jokainen ystävällisen sanan sanoja tuntuu jotenkin vilpilliseltä, vaikka sen ajatuksen itsekin tietää tyhmäksi.
Mikä ihme siinä on, että päädyn aina liikennevälineissä jonkun iskuyritykseksi? Tuntuu jo enemmänkin säännöltä, kuin poikkeukselta..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti