Yllätyin aika lailla kun pari päivää takaperin eräs palasi juttelemaan minulle parin kuukauden tauon jälkeen. Herra Samanlainen jota tiedän loukanneeni kesällä, ilmestyi juttelemaan. En olisi uskonut, mutta ihan normaalisti hän minulle jutteli. En olisi odottanut juttelevani hänen kanssaan enää ikinä.
Pari tuntia siinä taisi vierähtää jutella, ja olihan se kivaa. Juttu kulki niinkuin joskus silloin. Silti hän on edelleen se sama ihminen, josta tiedän etten pitäisi pidemmän päälle. Hän ei vain ole tarpeeksi, paikkakuntakin on väärä...
Eilen illalla vietin iltaa veljeni kanssa pitkästä aikaa. Pienoinen humalatila ja muutenkin rennon illan puheenaiheet palauttivat Latinon mieleeni, kerroinhan hieman reissustani myös veljelleni. Lomareissun ja romanssin miettiminen saivat minut haikeaksi. Sieluni silmin näin hänet liikehtimässä rennosti taustalla soivan musiikin tahtiin hänen tehdessään ruokaa meille. Kuulin mielessäni hänen naurunsa kysyessään minulta jotain. Muistin miltä tuntui nukkua aivan liian kapeassa sängyssä kaksin. Melkein tunsin sen fiiliksen.
Tuntuu haikealta ajatella, että se tosiaan on mennyttä eikä koskaan palaa. Toisaalta on typerää haikailla, mutta eikai siinä tavallaan mitään menetäkään. En vain suostu uskomaan, ettemmekö enää koskaan tapaisi. Vaikka niinhän se on, että never say never. Voin vain toivoa, että tapaamme vielä, toivottavasti pian.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti