Kävelin kohti kahvilaa ystävieni kanssa, kun huomasin portaissa hieman alempana kulkevan miehen. Pitkähkö, lainehtivalla tukalla varustettu pukumies, joka katseli minua. Hän saapui samaan kerrokseen kuin minäkin, ja katseli minua silmiin useammankin kerran. Olin jokseenkin myyty.
Kun olin kahvini ostanut, ja palasin takaisin kohti pöytää, oli mies kadonnut.
Miksi sitä toisinaan ei vain osaa tarttua tilaisuuteen? Nytkin tilanne olisi ollut suorastaan loistava, mutta silti takaraivossa piilee pelkoajatus torjunnasta ja mahdollisesta vaimokkeesta, vaikkei tilanteita niin vakavasti pitäisikään ottaa.
Enpä sitten tietenkään tuota miestä enää päivän aikana nähnyt, ja epäilen, ettei hän ollut edes Suomesta.
Aina voi myös lohduttautua sillä, että ehkä kyseessä olikin uskomaton mulkku, joka sai minut pidemmillä hiuksillaan ja sillä puvulla lumoutumaan. Nii-in, se puku kun nyt vaan kolahtaa minuun aina..
Toivottavasti löytäisin edes tuollaisia hetkiä lisää itselleni piristykseksi (ja pettymykseksi), kun ei mieselämä näytä muuten kohtelevan kovinkaan ruusuisesti. Turhautumista on hyvä purkaa kotona naisellisesti pieniin remonttitoimenpiteisiin, ja yrittää näyttää kodin ulkopuolella mahdollisimman tyrmäävältä katseenkerääjältä. (ei sentään sellaisena, kuin muutama näkemäni naikkonen lähiaikoina: tunikapituinen "mekko" päällä, ja paljas perse paistaa julkisella paikalla. Uusi trendivillitys??)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti