rikkinainen.

Juuri tällä hetkellä elämä tuntuu tyhjältä, sisäisen tyhjyyden ja en-tunne-mitään -olon takia. Tekee mieli lähinnä toistaiseksi nukkua ja tuijottaa seinää. Katuvalon kajossa päämäärättömän näköisinä leijailevat lumihiutaleetkin näyttävät varmemmilta liikkeissään kuin minä tällä hetkellä.
Välillä tajutessani sen, ettei puhelin soikaan enää yöllä kotiintulon merkiksi, tai ettei ovi kolahdakaan kesken levottoman uneni, ei itkuun purskahtaminen edes yllätä.

Kaikki tuo ylläoleva johtuu siitä, että olen jokseenkin määrittelemättömän pitkän ajan ilman läheisintä ja rakkainta ihmistäni. Lähtötilanne ei ollut helppo, eikä yhteydenpitokaan ole helppoa. Hellyys ennen lähtöä lähinnä aiheutti harmitusta entistäkin enemmän. Haikeaa surkeutta.
"Älä jää yksin"
Eipä minulle vaihtoehtoja annettu.

Kai tähänkin tottuu, muttei se tottumus taida helpolla tulla. Ja kun totun, on kaikki toivottavasti pian ennallaan, ellei jopa entistäkin paremmin. Pahinta on läheisyyden puuttuminen, ja se kun ei kuitenkaan tiedä kenelle oikeasti voisi soittaa ja kertoa niistä asioista, joistan toisen kanssa yleensä puhuu. Kuka tahansa ei ole sama asia.

Aika,
kulje siivillä.