Elämä ei ole kuluneeseen viikkoon kohdellut minua kovinkaan kauniisti. Kun sanoja ei löydy edes kirjoittamalla, luokittelen tilanteen itselleni kohtalaisen pahaksi.
Kävi ilmi, että A on tehnyt todella ison virheen, jota en todennäköisesti enää pysty antamaan anteeksi milloinkaan. Tuntuu pahalta ajatella, että monen vuoden tarina olikin mitä todennäköisimmin tässä. Hän tosin ei edelleenkään vaikuta kantavan vastuuta mistään, saati sitten tuntevansa omantunnon pistosta sydämessään, puhumattakaan viisastumisesta virheen myötä. Päinvastoin, hän kuvittelee voivansa sivuuttaa pahat tekonsa ja niiden seuraukset toteamalla olevansa pahoillaan, ja jatkavansa kanssani elämää aivan kuten ennenkin. Tässä vaiheessa pelkkä pahoittelu ei tosiaankaan riitä, kun koko asia ei tunnu kaduttavan häntä ollenkaan. Uskomaton itseään rakastava idiootti. Omasta tunnetilastani en vieläkään tiedä, onko se suuttumusta, vihaa, turhautumista, pettymystä, surua vai jopa niitä kaikkia vuorotellen.
Lisäksi aiemmin minusta kiinnostuneen oloinen herra sitten yhtäkkiä muuttuikin kiveäkin kylmemmäksi. Yhtäkkiä en ollutkaan enää ystävyyteen kelpaava, olen todennäköisimmin "älä vastaa" -listalla ja ansaitsen paskanjauhantaa. Kaikki tämä syystä, josta minulla ei ole aavistustakaan. Viimeisenä kohtaamisena oli sattumanvarainen törmääminen toisiimme, jossa mainitsin hänelle minun ottaneen ja lähteneen A:n luota. Silmiin katsellen ja poskeani silitellen hän totesi asian olevan "kiva kuulla", mutta minkä helvetin takia? En ymmärrä tuota suusta pulppuavaa tarkotuksetonta paskalänkytystä, kun en sitä tosiaan häneltä kaipaa. Kuten keneltäkään muultakaan. Miksei asioista voi puhua suoraan, tai jättää sanomatta, jos ei tarkoita sanojaan, lupauksiaan ja ehdotuksiaan? Minä kun en ole häneltä mitään pyytänyt. Vain toivonut, ja senkin omissa ajatuksissani.
Kaikki on tuntunut uskomattoman lohduttomalta, vaikka välillä en edes ymmärrä kuinka paljon isoja pettymyksiä samaan vuorokauteen voikaan mahtua. Hetkittäin saatan jopa luulla, että kaikki onkin ollut vain pahaa unta.
Eilen sentään kohtasin NK:n, joka sanomatta mitään aavisti mistä kaikki kiikastikaan. Turvallinen hali, muutamat kauniit sanat, sekä muu maailmaaparantava keskustelu sentään piristi minua siinä määrin, että jaksoin jopa hymyillä muutaman tunnin. Ihminen, joka läsnäolo ja olemus vaan tuntuu toisinaan maailman parhaalta lohtupaikalta, ilman mitään sen kummallisempaa kanssakäymistä. Muutama minuutti riittää. "Sä oot ihana, muista se. "
Edeltävänä yönä sain uneltani enemmän voimaa ja uskoa hieman parempaan.
Unessa oli kotelossaan oleva, lähes "valmis", suuri lila perhonen. Kotelo kuitenkin oli jostain syystä viilletty rikki, eikä perhonen ollut täysin kunnossa. Syytä rikkomiseen ei ollut, joku oli vain tahtonut olla ilkeä. Kuitenkin kiltti ulkopuolinen korjasi perhosen haavoja, ja teki siitä taas ehjän. Hetken kuluttua se lensi pois näyttäen kauniilta ja vahvalta, valmiilta mihin tahansa.
En yleensä näe unia, etenkään tuollaisia. Lähinnä painajaisia. Niinpä mielessäni pidänkin tuota jonkinlaisena toiveena ja lupauksena siitä, että vielä koittaa aika minunkin lentää huolettomana, korjattuna ja onnellisena.
"Nyt näytät sille ettet välitä paskaakaan! Sä oot selviytyjä."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti