Kesä alkaa virallisesti olla ohi sen perusteella että katukuvassa näkyy pieniä ihmisiä isot reput selässään matkaamalla koulutiellä kohti sivistystä ja tietoutta. Samaista tietä pääsen itse kulkemaan piakkoin ja tämä onkin aiheuttanut päänsärkyän, itkua ja parkua minussa.
E:n kanssa yritämme viettää vielä viimeiset hetket ennen karuun arkeen palaamista, mutta kuten päädyin taas huomaamaan niin liika yrittäminen johtaa liikaan purakutumiseen. Kasatessani taas turhia paineita, vihaa, turhautumista ja ärsytystä asioista itseni sisällä lymyilevään pohjattomaan, mutta pieneen onkaloon huomasin niiden purkautuvan mitä pahimmalla tavalla: päin E:n naamaa. Maanantai-iltana.
Pohdittuani yöhön asti kaikkea mahdollista negatiivista ja ilkeää itsestäni sekä muista, palauduin takaisin maanpinnalle "Minä rakastan sinua ja olen sinun tukenasi"-kommentilla, joka tuli niin vilpittömästi yllättäen mumistuna niskaani vasten vasemman käden silittäessä selkääni, etten voinut kuin antaa kaiken pahan valua ulos itsestäni ja käpertyä toisen turvaan ja antaa pahan maailman pyöriä ympärilläni itsekseen.
Olen mahdottoman suuri paineenkerääjä. Onnistun siinä jopa huomaamattani; siksi yksi pelkoni onkin, että kestääkö E tämän kaiken? Olenko liian hankala? Pystynkö pilaamaan tämän? Mitä jos? MITÄ JOS?
Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?
Mitäpä jos mun suudelmaan et tahdo enää vastata
niin onko rakkaus jonka rakensimme tehty hiekkaan?
Samuli Putro - Mitäpä jos
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti