Edeltävän yön viestittelin Draamakuninkaan kanssa.
Vaikka miehet sanoillaan yksinkertaisesti tarkoittavatkin juuri sitä, mitä sanovat, kävi DK:n sanomattajättämisistä erittäin selväksi se, että hän pelkää menettävänsä minut. Toisaalta on vaikeaa ymmärtää syytä, miksi varattu mies panikoisi yhdestä ilmoitusluontoisesta lauseestani kuulumistenvaihtelun lomassa niin paljon, että katsoo asiakseen ilmaista ahdistuksensa kyseisestä lauseesta. Toisaalta taas ymmärrän häntä paremmin kuin hyvin, sillä kaikesta huolimatta en itsekään kestäisi ajatusta hänen menettämisestään. Tuntuu tavallaan niin turvalliselta, että vähintäänkin puhelinsoiton päässä on aina mies, jonka kanssa voi puhua kaikesta, joka ymmärtää puolesta sanasta ja tukee ja turvaa aina kun sitä tarvitsee. Aina.
Samalla myös voi kokea harmitusta siitä, että elämät ovat menneet ristiin jossain välissä, mutta ehkä vielä joskus tulee uusia mahdollisuuksia.
Muuhunkin kuin vanhanajan kaihoisaan rakkaustarinaan kirjoittamisen ja satunnaisten kohtaamisten muodossa. Huokaus.
P.S. milloin rakkaassa kotikaupungissamme on alkanut vilisemään todellisia HERKKUMIEHIÄ tuossa määrin? Olenko kulkenut aina vain laput silmillä? Missä luolassa noi kaikki on aiemmin piilotellu??? Nam.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti