Puolitoista vuotta.

Niin se aika vaan näyttää rientävän, että huhhuijaa. Melko kliseistähän tämä on sanoa, mutta äkkiä viimeiset kahdeksantoista kuukautta ovat hujahtaneet. Vaan niinhän se aika rientää kun on hauskaa. Ja mukavaa on totisesti ollut, on edelleen. Elämä on onnellista ja tasaista muutamia pieniä hyppyjä lukuunottamatta, jotka eivät itseasiassa edes johdu minusta, saatika paremmasta puolikkaastani. Kyllä vaan, tasaisuus taitaa sopia minulle aika mainiosti.

Täytyy sanoa, että elämässä on kaikki melko hyvin. Elämä parisuhteessa on juuri se, mikä tekee minut onnelliseksi. Eikä kyse ole mistä tahansa parisuhteesta. On kyse ihmisestä, joka ymmärtää minua (lähes) täydellisesti ja jota minä ymmärrän. Toisen huomioon ottaminen, pienet hymyilyt, perseen puristaminen ohimennen. Suudelmat, nautinnollinen seksi, toisen kainaloon käpertyminen.

Ja silti vastapainona toisella laidalla sänkyä nukkuminen kun siltä tuntuu, oma aika ja omat harrastukset.

Luottamus. Täydellinen luottamus siihen, että toinen on aina siinä vieressä, kun on niin luvannut. Luottamus siihen, ettei hän tekisi mitään mikä aiheuttaisi minulle pahaa mieltä. Luottamus yhteisestä tulevaisuudesta.

Olen aina ollut jokseenkin hieman mustasukkainen milloin kenestäkin. Yleensä juuri silloin, kun ei edes olisi pitänyt olla. Nykyisin siihenkään ei ole tarvetta kuin joskus harvoin, ja silloinkin vain vähän, rakkaudesta häneen.

Sanokaa ällöromanttiseksi ja siirappiseksi, mutta sitäpä minä taidan kuitenkin loppujenlopuksi olla. Olkoon siis siirappista, mutta ainakin onnellista.