Viime viikkoina tuttavapiirini puheenaiheeksi on noussut viisi vuotta kestäneet parisuhteet. Yhteistä niille kaikille on se, että jokainen noista parisuhteista on jonkinlaisessa käännekohdassa. Avioeron, avoeron, muuten vaan -eron tai muun muodossa.
Mutta mikä siinä viidessä vuodessa on juuri niin erottavaa?
Pienien uteluiden perusteella syitä on useita, mutta päälimmäisenä edessä on epäily omasta sitoutumistahdosta yhteen ja samaan ihmiseen. Vaikka häät olisivat olleet mielessäkin ja suunnitteilla, on päätös silti kallistunut eron puolelle vain ja ainoastaan vapausajattelun takia. Onnesta ja tasapainosta huolimatta. Toisaalta, käyhän sekin tylsäksi, jos kaikki on aina niin seesteisen onnellista. (Ehkä olen kyyninen, mutta näen suloisessa onnessakin jotakin epäilyttävää.. nimittäin salailua totuudesta useimmiten) Minä en todellakaan kuulu niihin ihmisiin, jotka kestävät täydellistä tasapainoa, ja siksi ehkä omallakin kohdallani ymmärrän viisivuotiskriisiä.. Tosin kuluneina viikkoina ylipäänsä erouutisia on tipahdellut tuttavapiirissä muutenkin enemmän kuin aikoihin.
Mutta mistä minun viisivuotiskriisini sitten tuleekaan?
Aiemmista inhottavista kokemuksista saman ihmisen kanssa, epäluottamuksesta ja ennen kaikkea tahdosta elää itsekkäästi itselleen. Haluaisin omistautua enemmän työlle, oppia itsestäni ja tehdä valintoja ajattelematta jatkuvasti toisen mielenliikkeitä. Ei sillä, ettenkö ajattelisi läheisiäni, mutta parisuhteeni rajoittaa syyllistyksen ja muun epärehdin toiminnan avulla toisinaan päätöksiäni. Tässä hetkessä elämää pieni mietintätauko tekeekin hyvää. Tuntuu kauhealta sanoa olevansa onnellinen vapaana, kun samalla pitää jotakuta elämänsä tärkeimpänä ihmisenä. Mutta minäkin pelkään tuhlaavani aikaani. Aikaa, jota en kuitenkaan saa takaisin, saati sitten muutettua mukaviksi muistoiksi. Ehkäpä saisin myös tunnetilani takaisin viisivuotiseron myötä.
Kaikki muutos ei välttämättä ole pahasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti