Juttelin Latinon kanssa ja minulta pääsi syvä helpotuksen huokaus, hups? Hän ei tulekaan tänne, ei ainakaan tänä talvena.
Silloin ikuisuus sitten, kun palasin reissultani, en mitään muuta toivonut kuin että näkisin hänet taas. Ikävöin Latinoa jo ennenkuin erosimme. Palattuani Suomeen alkoivat puheet siitä, miten paljon kumpikin ikävöi. Puhuttiin, missä tavattaisiin ja miten pian se olisi mahdollista. Hän sanoi tulevansa tänne.
Odotin ja odotin, kenties ikävöinkin. Kuitenkin, jossain vaiheessa vain unohdin. Unohdin, kuka hän minulle oli ja millainen hän on. Silti juttelimme tottumuksesta ja juttelemme edelleen. Se ei vain enää merkitse minulle mitään. Olen palannut arkeen, ainakin niiden haaveiden kohtalta, jotai minulla hänen takiaan oli. Haaveiden, jotka olivat häntä varten.
Kun hän pari päivää sitten ilmoitti, ettei lopultakaan voi tulla tänne, olin helpottunut. Hän oli jo aiemmin puhunut marraskuusta mahdollisuutena ja olin ollut kahden vaiheilla. Halusin kyllä nähdä hänet, mutta... Niin. No, nyt voin sen varsinkin itselleni myöntää, etten halua häntä tänne. En halua häntä sekoittamaan päätäni taas, hän tekisi sen kuitenkin. Elämä tuntuu aika hyvältä tässä ja nyt, ilman ylimääräistä sekoilua jonkun Latinon takia...
En edelleenkään sano, ettemmekö koskaan tapaisi. Päin vastoin, toivon että tapaamme. Koska jos tapaamme, se on todennäköisesti suuri seikkailu minulle. Jollain tapaa luulen sen kuitenkin tapahtuvan jossain muualla kuin täällä.
Nyt ei vain ole sen tapaamisen aika.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti