Läheiseni sai perheenlisäystä vasta tuossa jokunen päivä sitten. Kun ajattelen häntä ja hänen puolisoaan, voin vain myöntää olevani äärimmäisen onnellinen heidän puolestaan. Sama pätee kaikkia ystäviäni ja perhettäni, että he olisivat onnellisia parisuhteissaan. Kyllä, paria poikkeusta lukuunottamatta läheisimpäni ovat parillisia. Ne parittomat eivät tunnu olevan tyytyväisiä tilanteeseensa, mikä toisaalta saa minut tuntemaan itseni edes samaan tilanteeseen jonkun muunkin kanssa.
Osittain aiheesta johtuen, tunnen olevani hieman surullinen elämääni. Ei parillisuus ole kaikki kaikessa, mutta oloni on ollut hieman päämäärätön lähiaikoina. Pääasiassa osaan kyllä hymyillä, kun tilanne sitä vaatii, ja oloni on ihan hyvä. Usein kuitenkin hiljaisuuden laskeutuessa tajuan mielentilani olevan aika matalalla. Kyllä se parillisuus silti varmaan piristäisi, ainakin tällä erää. Tuo se toki aina omat ongelmansa, mutta niinhän kaikki muukin.
Juttelin aiheesta Latinon kanssa. Hänen kanssaan juttelu saa minut hymyilemään, mutta samaan aikaan vieläkin surullisemmaksi. Hän kysyi, enkö ole tyytyväinen elämääni? Niin.. No olenko tyytyväinen elämääni? Ei, en ole. On se ihan kivaa joo, mutta ei täydellistä, ei täyttä elämää. Enkä tiedä mitä sille tehdä. Tai vaikka teoriassa tietäisin, käytäntö onkin ihan toinen juttu. Joo, en myöskään tykkää ihmisistä jotka valittaa asioista joille ne vois jopa jotain tehdä... En kuitenkaan tiiä miten tämän ratkaisisi.
Onnellisuus ja iloisuus tuo mieleeni menneen lomareissun, Latinon kanssa vietetyn viikon. Tuntuu, kuin siitä olisi ikuisuus. Asiaa hirveästi helpottaa se, että hän pyysi minua luokseen..... Ehkä vitsillä, ehkä sittenkin tosissaan. Oliski niin helppoa.
If "Happy ever after" did exist
I would still be holding you like this
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti