Juhannus taisi olla osaltani muodostumassa tavanomaisen tylsäksi kaupunkijuhannukseksi. Ilman saunaa, vastaa, järveä, humalatilaa tai grilliruokaa.
Kuitenkin iltarientojeni lomassa törmäsin tahattomasti samaan miesryhmään useampaan otteeseen, ja lopulta huomasin viettäväni juhannuspäivää edelleen samassa seurassa. Laittoman suuren univelkamäärän kanssa.
Kainalopaikkaakin minulle aamulla tarjottiin uskomattoman kuuman miehen vierestä, mutta tilannetta jarrutti reilusti tietoisuus siitä, että kyseinen juhannusherkku olikin A:n kaveri menneisyydestä. Jonkinlainen moraali minustakin taas löytyi, kun rajoitin tilanteen ihan pelkkään tanssimiseen. Samanaikaisesti kyllä toivoin, että juhannusherkku ei erityisemmin kyselisi, vaan lähinnä toimisi.
Asia mikä kurjan fiiliksen tuostakin jätti jälkeensä, on se inhottava tieto, että itse on vain yksi muiden joukossa tuollaisille tapauksille, eikä sanotut sanat merkitse mitään. Sanahelinää inhoan enemmän kuin mitään.. Jälkeenpäin mietin, olisiko pitänyt tarttua hetkeen ja nauttia läheisyydestä. Toisaalta tiedän, että se olisi aiheuttanut vain entistä pahemman "halpuustunteen", kun itseäni ei kiinnosta olla mikään yhden yön helppo huvi "en mä kerro A:lle" -lauseen saattelemana..
Ah, niin komea, mutta niin törppö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti