Tämä kaikki alkoi harmittomasti ilman varoitusta tai sireeniä soimassa päässäni, kuten kaikki katastrofit yleensä. Aikaisemmalta viikolta päällimmäisenä mieleeni muistuu kaksi suurta riitaamme E:n kanssa, josta ei puuttunut huutoa, kyyneliä eikä dramatiikkaa. Tunsin räjähtäväni verbaalisti molemmilla kerroilla E:n naamalle, enkä todellakaan parisuhdetta rakentavalla ja tukevalla tavalla. Kerroista toisella sain hänet itkemään.
Itkemisessä ei ole pahalle ajatukselle sijaa, vaan miellän sen itsekkin hyväksi tavaksi välillä purkaa tunteitaan ja surua sisältä ulospäin.
Silti kun näin E:n itkemässä edessäni, se pysähdytti minut. Minua hävetti, kun olin ollut noin julma miestä kohtaan, jota rakastan. Minua edelleen hävettää kyseinen brutaali sanojen ja lauseiden tuhoisa vyöry, jolla sain E:n murtumaan.
Nämä muutamat päivät mietittyäni asiaa voin sanoa sittenkin kokeneeni tapahtuneen hyväksi. Täydellinen purkautuminen minun puoleltani ja murtuminen hänen puoleltaan johti siihen, että tunnen suurempaa luottamusta E:tä kohtaan; Hän seisoi edessäni ja kykeni näyttämään tunteensa minulle kaikista "miehet eivät itke"-kliseistä huolimatta. Luottamus välilämme ei kärsinyt kuten aluksi epäilin, vaan kasvoi vahvemmaksi tietyiltä osin.
Don't let yesterday take up too much of today
Anonymous
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti