En epäile hetkeäkään sitä, ettenkö rakastaisi A:ta. Asia kun ei vain ole niin yksinkertaista.
Pitkän ajan jatkunut on-off -suhde kuluttaa molempia osapuolia, mutta ilmeisesti se kulutus näkyy vain minussa, eikä kovinkaan kauniilla tavalla. Stressin lisäksi se näkyy toki myös loputtomana vastarakkaudenkaipuuna, johon ei mikään tunnu tyydytystä tuovan, tai olevan riittävä. Toistaiseksi.
On uskomattoman vaikeaa myöntää itselleen, ettei kykene vaikuttamaan rakastamansa ihmisen satuttavaan toimintaan mitenkään, tarkoittaen sillä tyhjiä lupauksia ja toivonantoja paremmasta, vakaammasta ajasta. On aivan sama, kuinka paljon toivoisin hieman tasalaatuisempaa "parisuhdetta", kun sellaista en hänen kanssaan taida koskaan saada. Kaunopuheista huolimatta. Jos tänään on kaikki hyvin, saatan huomenna jo kuulla lauseen "mä en haluu mitään seurustelua". Kausittain kaikki onkin mitä loistavimmin, mutta toisinaan voin todeta olevani pelkkä irrallinen osa hänen elämässään. Jos edes kuulun siihen, riippuen hänen oikuistaan.
Yhtenä päivänä olemme me-muodossa oleva arkielämää (ja juhlaa) viettävä kaksikko, seuraavana päivänä saan todeta joutuvani hyllytetyksi pidemmäksikin aikaa ihan vain siksi, etten ole miespuoleinen ystävä. (Enkä tosiaan tarkoita tuolla sitä, etteikö molemmilla olisi omaa elämää omien ystäviensä kanssa, helvetti, eihän siitä tulisi mitään, jos sitä omaakin elämää ei olisi.)
Suorastaan paskamaisen musertava tunne on myös myöntää se, että itsehän olen tyhmä, kun en tilanteesta ole pois lähtenyt. Se kun vain ei ole niin helppoa, ja sen tietää jokainen, joka on ollut vastaavassa tilanteessa. Ulkopuolisena on aina niin helppoa hokea mantraa "etsi itselles joku uus mies..", kun totuus on ihan toinen. Enemmän tunteen kuin järjen perusteella elävänä ihmisenä on entistäkin vaikeampaa luopua jostain sellaisesta, joka on tärkeä, rakas, ja toisinaan tekee onnellisemmaksi kuin mikään muu maailmassa.
Jos johonkin haluan uskoa, niin äitini opettavaiseen lauseeseen: "Niin kauan kun vaakakupissa hyvät asiat painaa edes hieman enemmän kuin pahat, on toivoa ja syytä yrittää". Toisinaan en ole varma enää ollenkaan, mitä teen, tai mihin omat voimavarani riittävätkään. Etenkin, kun tuntuu, että kaikki miehet joihin törmään, on niitä klassisia pilluhaukkoja. Kunnes niiden kohdalle osuu joku "oikea", joka en sattuneesta syystä ole minä ainakaan.
Kai tätäkin joksikin kohtaloksi voi kutsua. Kyllä se minunkin kuppini menee nurin vielä jossain vaiheessa lopullisesti, ja silloin en katsele enää taakseni.
Minä haluan yrittää, ja uskoa parempaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti