Jatkossa taidan uskoa pahoja aavistuksiani täysin, ilman epäilyksiä. Optimismi, mitä se on? Minun kohdallani se on osoittautunut kauniiksi saduksi, jollaista ei tähän kirjaan ole muutamaan lukuun mahtunut. Vaikka sen sieltä rivien välistä löytääkin.
B:stä ei tietenkään kuulunut mitään pitkään aikaan, ja lopulta päädyin lähettämään yksinkertaisen kysymysviestin. Muutamaa minuuttia myöhemmin sain juuri sellaisen vastauksen, jollaisen oletin saavani joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin. Kieltävän, vähättelevän ja teennäisesti anteeksipyytävän. "Hups, oho, en muistanu". Merkintä ja muistikuva minusta katosi lievän humalatilan haihtumisen myötä kuin tuhka tuuleen, ilmeisesti heti puhelua seuraavana aamuna.
Välillä sitä ei voi kuin vittuuntua omaan hyväuskoiseen, paremmasta haaveilevaan ja naiviin ajatusmaailmaansa. Olisi niin paljon helpompaa pitää tiukka linja, ja käsittää ettei tästä tilanteesta tule yhtikäs mitään, siihen ei edes toiveikkuus auta. Viestittelystä jäi sellainen olotila, että B:n mielestä minä olin nyt toiminut typerästi. Typerää on siis olettaa, että ihmiset pitäisivät sanansa, eivätkä jauhaisi paskaa loputtomiin.
Vaikka en kovinkaan romanttisessa mielessä tapaamista ajatellut kuitenkaan, niin harmistun silti siitä, etten voi viettää päivää "ystävän" kanssa tehden asioita, joita en normaalissa arjessani tee.
Jos jotain hyvää tilanteessa on, niin B:stä tuskin koskaan enää kuuluu mitään, ja minä keskityn elämääni A:n kanssa. Lopullisesti. Löydän A:sta jatkuvasti enemmän hyviä puolia, joista parhaana pidän taitoa saada minut nauramaan ja leppymään helposti.
No, minusta ei sitten ollut edelleenkään edes kalenterimerkinnäksi. Kai minussa jotain radikaalia vikaa sitten on. Eniten vain ihmettelen, miksi suhtautuminen minuun vaihtelee niin paljon B:n mielessä? Siihen jos vastauksen saisin, niin voisin antaa olla asian täysin omassa arvossaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti